Malmgård Huvila ESB

Savonlinnassa valmistettu Huvila ESB oli tuttu hanaversiona, nyt monopoliin on saapunut Pernajalle muuttaneen panimon pullotettu tuote. Oletettavasti resepti on sama, koska Huvila-sana on haluttu säilyttää. Suodattamaton ruskea olut on melko samea. Maku on hedelmäinen, hieman pähkinäinenkin ja ehkä yllättävän kuivan humalaisella jälkimaulla terästetty. EBU-katkerolukema on varsin kova 48, esimerkiksi tyylisuunnan tunnetuin olut Fuller's ESB ei näin humalaiselta useinkaan tunnu. Aivan Fuller'sin monimuotoisuuden tasolle tämä ei yllä, mutta erittäin nautinnollinen olut. Aavistuksen täyteläisempi mallasrunko voisi parantaa tasapainoa, alkoholipitoisuuden 5,2% voisi hilata lähemmäksi kutosta. Täytyy toivoa menestystä tälle, Malmgård on kuitenkin suomalasien pienpanimorintaman kärjessä ja vientiä ulkomaillekin on yritetty. Pullon ulkonäkö ei erityisemmin miellytä, varsinkin HBF-mitalilätkät nimen alla tökkivät. Tosin ulkonäköasioista en mitään ymmärrä. Ostopaikka Oulu, Välivainion Alko.

John Frankenheimer: Seconds

John Frankenheimerin ohjaama The Manchurian Candidate on lähes ylittämätön paranoiatrilleri vuodelta 1962. Tämä neljä vuotta myöhempi teos on lähes yhtä vahvassa kulttimaineessa. Elokuvan lajityyppiä voisi kuvata neonoirkauhuscifiksi. Beach Boysin lauluntekijänero Brian Wilson tiettävästi menetti järjenvalonsa 20 vuodeksi katsottuaan Secondsin. California Girlsin letkeästä meiningistä kieltämättä jäädään kauas tässä leffassa. Elokuvan alku on intensiivisimpiä mitä muistan nähneeni pitkään aikaan. Saul Bassin alkutekstit vääristyneiden kuvien päällä, kohtalokasta urkumusiikkia, subjektiivisia kuvakulmia ja kamera-ajoja, valtavia lähikuvia hikisistä kasvoista, junamatka New Yorkin Grand Central Stationilta lähiöön, tunnelma on lievästi sanottuna painostava. Henkilöllisyyden vaihdoksen ympärille kietoutuva unenomainen, ja nimenomaan painajaismainen, elokuva ei juuri menetä otettaan jatkossakaan. Rock Hudsonin oma kaksoiselämä tuo vielä yhden lisävinoutuman kokonaisuuteen. Psykedeelinen viiniorgia Kaliforniassa on tavallaan koominen, mutta mustan huumorin puolella tässäkin pysytään. Loppu on Hollywood-elokuvaksi (tai miksi tahansa elokuvaksi) hätkähdyttävän kompromissiton. Noir-spesialisti James Wong Howen mustavalkokuvaus on upean elokuvan ehkä hienoin osa. Teemat ovat hämmentävän ajattomia, elokuva ei ole vanhentunut yhtään.

Lewis, Dark Matter

Tavanomaisempi episodi, melko väsähtänyt tarina Morseista tutuissa klassisen musiikin kyllästämissä yliopistopiireissä. Uneliasta tunnelmaa ei piristä edes Dalziel-näyttelijä Warren Clarke sivuroolissa. Olutta ei juoda, mutta lopussa pieni Wagner/Morse-viittaus Lewisiltä. Hathaway on taas pääroolissa, ehkä sarjan nimikin voitaisiin jo muuttaa.

Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen

Satiirinen romaani laajakaistayhteyksiä tarjoavassa firmassa työskelevästä kouvolalaisesta kansallisuustransusta. Suomalaisen miehen kroppaan on joutunut ruotsalainen. Tämä Mikko Virtanen ihailee armottomasti kaikkea ruotsalaisuutta ja päättää muuttua Mikael Anderssoniksi. Teoksen tunnelma on hyvin samantyyppinen kuin joissain Kari Hotakaisen teoksissa. Nousiaisen oma asenne ruotsalaisuuteen hämärtyy hienosti, lukija ei voi tietää onko teos pelkkää piruilua vai aitoa ruotsalaisuuden ihailua. Tyyli on hillityn hilpeä, huumori nousee hienosti kevyellä liioittelulla, ei kärkkäällä kärjistyksellä. Omakin suhteeni Ruotsiin on kohtuullisen monipuolinen ja syvä. Kävin lännen ihmemaassa ensi kerran jo 1967 vasemmanpuoleisen liikenteen aikaan. Suorastaan rakastan ruotsalaista kirjallisuutta, elokuvia, jalkapallokulttuuria, oluita, jopa musiikkia. Monet sukulaisistani ovat ruotsalaisia. Pidän ruotsalaista hiihtäjää Thomas Magnusonia kovempana kasvona kuin Juha Mietoa. Raoul Wallenbergin tasoista sankaria ei Suomen lähihistoria tunne.

Idea on hieno ja pohjustus toimii hyvin, mutta pian romaani alkaa junnaamaan pahasti. Vaikka kyseessä ei ole yhden vitsin tarina, niin silti ainekset eivät kanna pitkälle. Ruotsiin muuton jälkeen tarinan loppu on melkoista pakkopullaa. Yksityiskohdissa Nousiainen onnistuu kuitenkin hyvin. Erityisesti ilahduttavat useat jalkapalloviittaukset. Sven-Göran Erikssonin ja Nils Liedholmin kehittämän jalkapallon aluepelitaktiikan yhdistäminen ruotsalaiseen sosiaalidemokraattiseen kansankotiin toimii kuin unelma, vaikka ei Nousiainen taida sitä ensimmäisenä tuoda esiin. IFK Göteborg -intoilu on uskottavaa ja yhtenä sivuhenkilönä esiintyy jopa periruotsalainen jalkapallotähti Klas Ingesson. Ruotsalaisuuden peilailu Thaimaassa toimii hyvin, vaikka muuten runsas Thaimaa-fokusointi on hieman omituista, varsinkin kun tsunamista ei kunnolla oteta tehoja. Ruotsalaisen toimistotyökulttuurin kuvaus on herkullista ja osuvaa.

Romaanin loppu on kaikin puolin vaisu, Virtasen unelmoima kansankoti on jo menneisyyttä, mutta tarpeeksi selkeästi se ei tule esiin. Ruotsalaisuus saa liian lempeän käsittelyn, pimeä puoli ei valotu, vaikka naurunalaiseksi joutuukin. Ruotsalaisten häikäilemätön omaneduntavoittelu jää huomiotta, samoin omahyväisyys, ylemmyydentunto, itseriittoisuus. Nousiaisella olisi hyvä mahdollisuus valottaa ruotsalaisten Suomi-suhdetta, mutta varsin ohueksi sekin jää. Tulisi huomioida, että ruotsalaiset eivät tiedä Suomesta juuri mitään. Ja mikä vielä ikävämpää, he eivät edes halua tietää, terve uteliaisuus puuttuu. Pedantin lukijan silmiin sattuu sijamuotovirheitä, tyyliin "ruotsalainen virkamies on kunniatehtävä". Göteborgin Avenyn ja Yngwie Malmsteen on kirjoitettu väärin.

Keystone VPA, real ale

Very Pale Ale Wiltshirestä, alkoholia 4,6%. Ei täysin kirkas kullanvärinen ale. Kevyttä hedelmäisyyttä, humalointi on omituisen karkeaa. Epäilin aluksi jo pilaantumista, mutta sellaisesta ei tunnu olevan kyse. Ensisiemausten jälkeen olut alkaa maistua paremmalta, mutta tuskin tämä aivan parhaassa iskussaan on. Mallasrunko on liian ohut ja humalan maku on jollain tavalla epämiellyttävä. Pehmeys ja kuohkeus puuttuu. Oluthuone Leskinen, 29.8.2010.

Herold Bohemian Wheat Lager

Vehnälagereita on tottunut odottamaan suomalaisilta bulkkituottajilta, mutta nyt sellainen on käsillä Tšekistä. Etiketissä jopa taikasana kvasnicový, joka perinteisten tšekkiohraoluiden kohdalla on taannut taivaallisen elämyksen. Hiivat siis sameassa oluessa mukana ja lager-hiivasta huolimatta maku on hämmästyttävän lähellä baijerilaista hefeweizenia. Suhteellisen kuiva tämä on, mutta melkeinpä väittäisin makua banaanimaiseksi, voimakkaan fenoliesterinen se ainakin on. Jos olisin weizen-fanaatikko, niin innostuisin enemmänkin. Nyt tämä on vain mielenkiintoinen miellyttävä olut. Englannin kielen käyttö oluen nimessä laskee pinnoja pahasti, tšekkien kannattaisi kohottaa itsetuntoaan ja nimetä oluet omalla kielellään ja kaikki erikoismerkit surutta mukaan. Muutama hyvä vehnä on ennenkin tullut Tšekistä vastaan, mutta ei ehkä aivan tätä tasoa. Michael Jackson -vainaan maisteluarvio printattu pullon kaulan etikettiin. Jacko korostaa omenaisuutta ja kun maistelee lisää, niin ehkä jotain omenaista kirpeyttä tässä onkin pehmeämmän banaanin asemasta. Ostopaikka Oulu, Välivainion Alko.

Sinebrychoff Nikolai Vuosiolut 2011

Omituisesti puoli vuotta etuajassa nimetty uutuustärkkelysmehu. Suurilta rahantekoon panostavilta panimoilta ei Suomessa ole pitkään aikaan voinut odottaa mielenkiintoisen makuisia oluita ja ei tämäkään siinä mielessä yllätä. Tölkissä mainitaan kyseessä olevan wieniläistyylinen lager, mutta senhän ei tarvitse merkitä mitään. Ehkä väri on peruskoffia aavistuksen tummempi. Metallinen maku, taustalla häivähdys makeutta, mallasjuomaksi tämän tunnistaa, mutta humalaa ei toki ole sotkettu mukaan säikäyttämään suurta asiakaskuntaa. Jonkinlaista ruohoista kirpeyttä tuotteessa on, ehkä se on jokin tärkkelysefekti. Ostopaikka Oulu, Välivainion K-Supermarket.

Chelsea - Stoke 2-0

Essien mukana, puolustava mestari on aloittanut kauden murskaavalla tyylillä, mutta Stokelta ennakkoluulottoman rohkea aloitus. Kohta kuitenkin Drogba kaadettiin laatikossa ja Lampard löysäili pilkulta, helppo torjunta Sörenseniltä. 31. minuutilla Malouda vapautui Terryn pystysyötöstä, helppo maali. Ashley Cole heti perään poikkipuuhun volleysta. Toinen jakso samanlaista jotenkin puolivaloilla pelaamista. Runsaan tunnin kohdalla Stoken whelan sai pallon poikkipuuhun ja sitten lopullinen ratkaisu 76. minuutilla. Toinen pilkku, Sörensen kaatoi Anelkan, Drogba sai sisään. Uusi Chelsea-brassi Ramires lopussa kentälle. Nämä kolme ilmaismaistiaisliigaottelua vahvistivat näkemystä, ettei näistä mitään ylimääräistä kannata maksaa.

Inter - Atletico Madrid 0-2

Super Cupin peli Monacossa. Ensi kertaa käytössä päätytuomarit tai maalituomarit, joilla ei tosin juuri töitä. Joukkueilla parhaat kokoonpanot, Interillä ei yhtään italialaiset ja Atletilla Forlanin lisäksi toinen Uruguay-tähti Godin. Interillä alussa parempi ote, mutta Atlet ehkä kärjessä terävämpi. Eto'olla ja Aguerolla parhaat vetopaikat. Kokonaisuutena hidas tempo, vielä harjoitusottelufiilistä. Toisella jaksolla Julio Cesar torjui Jose Antonio Reyesin hyvän paikan, mutta 62. minuutilla Reyes survoi lopulta laatikosta etunurkasta maalin. Atletico nälkäisempi, Benitezin Inter vaikutti vielä Mourinhoakin passiivisemmalta. 18-vuotias perinteisellä nimellä varustettu brassi Coutinho pääsi lopussa Interin kokoonpanoon, yksi välähtävä syöttö, mutta ei enempää. 82. minuutilla Interin puolustus levisi täysin Simaon ja Agueron värkätessä pallon toisen kerran maaliin. Lopussa Pandevin kaadosta pilkku Interille, Milito kiskoi keskelle, nuori De Gea torjui.

Victory Hop Wallop

Victory on satumaisen tasokas panimo Philadelphian liepeillä USA:n itärannikolla. Tein sinne pyhiinvaellusmatkan keväällä 2001, mutta silloin tätä tupla-IPAa oli tuskin vielä tuotannossa. En ainakaan sitä siellä juonut, enkä ole juonut muuallakaan. Victoryn perus-IPA Hop Devil ei välttämättä ole panimon parhaita saavutuksia, mutta lähes täydellinen olut silti. Hop Devil on kypsän hedelmäinen IPA, alkoholia 6,7%. Hop Wallopissa 8,5% ja hedelmäisyys korostetummin sitrusmaista. Kuivempi (tuore?)humalointi pääsee paremmin esille länsirannikon tyyliin. Humalointi on viritetty juuri sille oikealle tasolle, jossa se vielä pysyy juuri ja juuri tasapainossa rungon maltaisuuden kanssa. Humaloinnin överiksi vetäminen on helppoa, mutta pysähtyminen juuri tälle kohdalle on vaikeampaa. Tässä se nopealla maistelulla tuntui onnistuvan. Todella herkullinen, juuri tällaisista oluista tykkään tällä hetkellä eniten. Helsinki, Kitty's, 25.8.2010.

Stonehenge Eye-Opener, real ale

Harmittavasti Lappeenrannan Birrasta ei löytynyt mitään uutuusoluita. Muissa baareissa en ehtinyt käydä, mutta saalis olisi luultavasti ollut yhtä laiha muuallakin. Paluumatkalla Ouluun ehdin piipahtaa pikaisesti Helsingin Kitty'sissä. Baarissa usein real ale lopussa, mutta nyt kävi tuuri. Viime vuosina Diamond Beerin Suomeen tuomat real alet ovat olleet hyvin usein Wiltshirestä Stonehengen liepeiltä. Kuitenkin olen aiemmin juonut itse Stonehengen panimolta vain Heel Stone -olutta. Tämä silmänaukaisija on tuoreen raikas golden ale, 4,5%, hedelmäisyys nautinnollista, mutta humalointi jää liian hillityksi. Helsinki, Kitty's, 25.8.2010.

Hornbeer Summer

Valtavasti vaahtoava tanskalainen kesäolut, tämäkin belgivaikutteinen, jonkinlainen witbier-variaatio. Kokeilemani Hornbeerin oluet eivät ole vakuuttaneet, ei tämäkään. Laihahkosti mausteita, ei paljon muitakaan makuja. Ostopaikka Lappeenranta, K-Market Kristiina.

Amager Fælled

Tanskalaisen laatupanimon belgityylinen hunajaolut. Samea ja kevyt, hyvin makea tietenkin. Hedelmäisyys enemmän nahkeaa kuivattua mallia kuin raikkaan sitrustyylistä. Periaatteessa varmaankin onnistunut olut, mutta tähän koottu juuri niitä ainesosia, joista en oluessa erityisemmin tykkää. Ostopaikka Lappeenranta, K-Market Kristiina.

Saimaan Woima

Tätä Woima-olutta olen ennen juonut joskus 1990-luvulla mikkeliläisen Naapuri-panimon tekemänä hanaversiona. Nykyään Saimaan Olut on samaisen mikkeliläisen yrittäjän hallinnassa, joten kyseessä kai lähes sama olut. Valitsin tämän saunaolueksi, mutta toimi todella huonosti. Poikkeuksellisen vahvasti voimaisen diasetyylinen, maltaisuus keskitasoa, humalointi olematonta. Väri jäi hämärässä saunassa pullon suusta juotuna epäselväksi, mutta etiketin mukaan kyseessä tumma lager. Makeutta tai paahteisuutta ei havaittavissa. Diasetyyli saattaa viitata pilaantumiseen. Ostopaikka Lappeenranta, K-Market Kristiina.

Det Lille Bryggeri Sommerbryg

Join Porissa äskettäin tämän tanskalaispanimon hienoa IPAa, mutta tämä kesäolut oli pettymys. Samean ruskea väri, alkoholia 4%. Hieman mausteinen, kevyen hedelmäinen, humalaa liian vähän. Kesäolut voi toimia ilman intensiivisiä makuja, mutta silloin pitäisi löytyä ainakin raikasta tuoreutta. Tästä puuttuu sekin. Ostopaikka Lappeenranta, K-Market Kristiina.

De Molen Revelation Cat Whole Milk Mild

Onnistuin onnekkaasti hankkimaan Lappeenrannasta ennenkokeilemattomia oluita illanviettoon Taipalsaarelle. Hollannissa valmistettu englantilaistyylinen hybridiolut italialaisen firman ohjauksessa. Kyseessä siis kai perinteisen mild alen ja harvinaisemman milk stoutin risteytys. Nimen mukaisesti maitoinen happamuus hallitsee makua huomattavasti enemmän kuin klassisissa englantilaisissa mildeissa. Alkoholia ilahduttavan vähän, 3,5%, mutta makua tanakasti. Paahteisuus hallitsee maitohappoisuuden ohella, humalasta ei juuri tietoa. Suklaan ja lakritsan kaltaista makeuttakin havaittavissa. Kokonaisuutena kuitenkin jotenkin nihkeä, ei varmaan enää kovin tuoretta. Oluen nauttimispaikka sattumoisin sama, jossa Vladimir Putin piipahti kolme kuukautta aiemmin. Putin tosin ei liene kovin suuri oluenystävä. Ostopaikka Lappeenranta, K-Market Kristiina.

Jindřich Polák: Ikarie XB 1

Ja nyt jotain aivan muuta. Mustavalkoinen avaruusscifileffa vuodelta 1963 Tšekkoslovakiasta. Hämmentävä elokuva kronologisessa mielessä, tämähän on selvästi lajityypin klassikoiden äiti. Stanley Kubrick katsoi taatusti tämän USA:ssakin levitetyn leffan ennen 2001:stä, jopa juoni on samankaltainen. John Carpenter rohkaistui ilman muuta halvoista lavasteista värkkäämään oman rantapalloavaruusseikkailunsa Dark Star, pimeä tähti tässäkin keskeisessä roolissa. Tšekkileffan avaruusalus on parhaaseen jenkkityyliin täynnä seksikkäitä naisia. Itse alus muistuttaa Vltavan jokivenettä, tukialuksen äänikin kuulostaa kaksitahtipolttomoottorilta. Ollaan vuodessa 2163 matkalla kohti Alfa Centauria, visuaalinen ote näyttävää, eloisia kamera-ajoja ja lähikuvia. Tuhoutuneen vanhan avaruusaluksen (vuodelta 1987) tutkinnassa noir-tyyppistä tunnelmaa. Kylmä sota heijastuu melankolisena pessimisminä, mutta ilman tšekin kieltä tätä ei välttämättä edes epäilisi kommunistiblokin tuotokseksi. Hieman yllättävä viittaus Auschwitzin ja Hirošiman yhteydessä Oradour-sur-Glaneen, nykyään tämä natsien tuhoama ranskalaiskylä on suhteellisen vähän tunnettu. Loppua kohti veto tylsistyy, draama ei tarpeeksi traagista.

Julien Temple: Glastonbury

Mittava dokumentti Englannin suuresta rock-festivaalista, kuva-aineistoa on 1970-luvulta alkaen. Ehkä enemmänkin olisi halunnut kuulla Glastonburyn alueen myyttisestä historiasta, siellähän tiettävästi kävi itse Jeesus ennen Messias-aikojaan ja Graalin maljakin löytyy sieltä. Musiikkia on varsin vähän ja koska se on pääosin brittiläistä, se on varsin vaatimatonta. Tyyliin David Bowie ja Pulp, vähän virkeämpää otetta tuovat Ray Davies, Nick Cave, Björk ja sekopäinen Joe Strummer. Pääosassa on yleisö, ei ehkä seksiä, mutta mukana paljon paljasta mutaista ihoa ja kaikki mahdolliset päänsekoittajat. Kuva-alaa valtaavat tyypilliset linssiluteet, joutilaat hipit, elämäntapaintiaanit, väkivaltaiset travellerit ja kaikkea vastustavat kiihkoilijat. Se on realistista, mutta ehkä enemmän keskiluokkaisen enemmistönkin olisi pitänyt saada tilaa. Festivaalin järjestäjä Michael Eavis paljon äänessä, tarina kulkee, mutta anekdootteja olisi haluttanut kuulla enemmän. Ei mikään definitiivinen festivaalirockumentti, oikeastaan ihan keskinkertainen, jos ei aivan keskiluokkainen.

Lewis, The Dead of Winter

Onpa mukava palata Morse-spinoffin pariin vuoden tauon jälkeen. Tauko on tehnyt hyvää tekijöillekin, käsikirjoitusta on nyt värkätty huolella ja tämän lajityypin olennaiset osat saadaan toimimaan hyvin. Morse-tyyli on tallella, Oxfordin tunnelma tavoitetaan edelleen napakasti ja Lewiskin juo kunnon olutta iänikuisen appelsiinimehun sijasta. Lewisin uurteissa on nyt lähes Morse-syvyyttä ja jopa naiskuvio hieman uskottavampi kuin aiemmissa Lewis-episodeissa. Alun perinnesotilastapahtuma on hieman yllättäen mitätön sivujuonne, tarina pureutuu aateliston iljettävimpiin pimeisiin puoliin. Hathawayn menneisyyteen taustoitetaan jälleen ja mukana poikkeuksellisen viekoitteleva femme fatale. Tarina aukeaa nautittavan hitaasti ja kukaan ei kohota kulmakarvojaan, vaikka ruumiita tulee kuin meksikolaisessa huumesodassa. Corn starch käännetään maissitärkkelykseksi, periaatteessa oikea käännös, mutta kyseessä on paidan kauluksen tärkkäys, termi voisi olla jokin muu. Loppuratkaisussa on huvittavaa vitsikkyyttä arvoitusdekkarin perinteisiin viitaten, ja varsinaisessa loppufiilistelyssä jotain suomalaistakin. Mielestäni taso on jo lähellä parhaita Morse-episodeja.

Matti Kassila: Radio tekee murron

Rikoskomedia vuodelta 1951. Olen nähnyt tämän varmaan useastikin, mutta edellisestä kerrasta on aikaa. Kassila oli ammattimies alusta asti ja elokuva rullaa vaivattomasti talvisessa Helsingissä, miljöön haltuunotto on täysin kansainvälistä tasoa. Hitchcock, lähinnä 1930-luvun brittikausi, on selvä innoittaja monessakin mielessä. Itse ideassa on omaperäisyyttä ja se tuo mieleen 1970-luvulla laajempaan tietoisuuteen tulleen gonzo-journalismin. Fantasiaosuudet ovat yllättävän jylhiä synkkyydessään, niiden esikuvana ehkä sitten saksalainen ekspressionismi. Harmi, että elokuvan pilasi täydellisesti minun kannalta koomikko Hannes Häyrisen maneerit, joita ryöstöviljeltiin myöhemmin loputtomasti television huumoriohjelmissa. Näin lapsena niin paljon Häyrisen komiikkaa, etten voi enää sietää sitä ollenkaan. Kyseessä on sama ilmiö kuin vanhan suomalaisen iskelmätanssimusiikin kohdalla. Pakkosyöttö lapsena oli niin vahvaa, että lähes oksennan ensi tahdit kuultuani. Hämmästyin, että Häyrisen kaikki kuluneimmat eleet ja sutkaukset ovat mukana jo tässä varhaisessa elokuvassa.

Lee Tamahori: Next

Uusiseelantilainen Tamahori on tehnyt Hollywoodissa hyviäkin elokuvia, mutta tämä trilleri ei taatusti niihin kuulu. Taustalla on Philip K. Dickin teksti, mutta siitä on varmaan otettu vain perusidea. Tämä on sen yhden idean elokuva, päähenkilö on lasvegaslainen tusinataikuri, jolla on kyky nähdä omaa elämäänsä kaksi minuuttia etukäteen. Tämän ympärille on sitten värkätty kaikki kliseet sisältävä venäläisen ydinpommin varastuskuvio. Koko ennustuskikka on toteutettu täysin epäloogisesti ja epäuskottavasti, tämä ei menisi läpi pikkulapsiinkaan. Terroristit puhuvat ranskaa ja saksaa, näinköhän Irakin hyökkäyksen vastustajia olisi yritetty morkata vielä tässä 2007 valmistuneessa jöötissäkin? Loppukäänne on niin laimea, että silmiään on lähes vaikea uskoa. Harmittaa, että tuli elämästä käytettyä pari tuntia tähän. Jessica Biel näytti sentään tässä paremmalta kuin eilisessä Kirsten Dunst -leffassa.

Ralph Nelson: Charly

Merkillisen kaksijakoinen leffa vuodelta 1968. Alkupuoli on lähes dokumentaarinen kuvaus heikkolahjaisten kuntoutuksesta, edistys on hidasta ja niin koko elokuvakin. Sitten tapahtuu muutos fantastisen leikkauksen jälkeen ja elokuva muuttuu nopearytmiseksi scifitarinaksi, jossa muodonmuutokset ovat lähes Jekyll & Hyde -tasoa. Romanttis-eroottisella puolella tapahtuu samanlainen hyppäys varhaislapsuuden tyyppisistä kokemuksista psykedeeliseen hurjasteluun. Elokuva on yllättävän kovasti vanhentunut, vaikea kuvitella nykypäivänä työpaikkakiusaamisten tyyliä tällaiseksi. Cliff Robertsonia olen aina pitänyt harvinaisen ärsyttävänä näyttelijänä ja ei hän tässäkään vakuuta. Claire Bloom on parempi ja 60-luvun Bostonista on mukavia syksyisiä kuvia.

Olvi Sandels Tumma

Tummaa Sandelsia on kai ollut jo aiemmin laivamyynnissä, nyt bongasin sen maitokaupan hyllyltä. Olutta mainostetaan "vahvaksi", hieman paradoksaalista, kun yllättäen alkoholia vain 4,0%, yleensä Suomen suuret panimot eivät ole paljoa keskioluiden vahvuuksia säädelleet. Asettunee Vaakunan ja Olvin yllättävän paahteisen Tumman välimaastoon. Olut on keskiruskea, makea, kevyesti maltainen, hyvin heikosti, jos ollenkaan, humaloitu. Hieman metallinen esanssisuus maistuu, mutta jokseenkin odottamattomasti suutuntumassa havaittavissa myös pehmeää pyöreyttä, kuohkeutta, jota harvemmin kotimaisissa teollisuusoluissa esiintyy. Ei aivan surkea, mutta näin makea olut tuskin usein enää tuoppiini kaatuu. Ostopaikka Oulu, Välivainion K-Supermarket.

Arsenal - Blackpool 6-0

Sarjanousija Blackpoolilla vaikeuksia Lontoossa. Alussa vieraat saivat rakennettua pari puolittaista tilannetta, mutta Arsenalin hyökkäysvitja, tällä kertaa kokoonpanossa Aršavin-Rosicky-Chamakh-Walcott, sai pallon maaliin 12. minuutilla. Puolen tunnin kohdalla Chamakh kaadettiin 16. rajalla, rangaistuspotku ja ulosajo. Pyristely loppui siihen. Aršavin alanurkkaan ja Walcott teki kääntölaukauksella heti perään kolmannen. Bordeaux'sta tullut marokkolainen Chamakh tuhlasi useamman paikan. Sama tahti jatkui toisella jaksolla, Sagna ja Diaby pelasivat pallon maaliin yhden kosketuksen pelillä. Walcott viimeisteli hattutemppunsa ja lopulta Chamakhkin onnistui puskullaan maalinteossa. Blackpool vaikutti todella heikkotasoiselta, ihmetyttää avauskierroksen suurvoitto Wiganissa.

Cameron Crowe: Elizabethtown

Melkein romanttinen Kirsten Dunst -komedia. Mutta kovasti paljon muutakin on mukaan ympätty. Selvästi huonoin näkemäni Crowe -elokuva, ilmeisesti hyvin vaikea kompromissi. Liikkeelle lähdetään Oregonin Portlandin lenkkaribisneksestä, sitten loputonta hautajaisvalmistelutoimintaa, jota Kirsten yrittää piristää. Kentuckystä otetaan mukaan Etelän fiilistä, mutta vinoilu paikallisille on liian kulmikasta. Unenomaisuutta tavoitellaan turhaan. Väkinäisyys ja tyhjänpäiväisyys valtaavat alaa, särmikkyys tylsyy. Lopun road movie -fiilistely banalisoituu lähes Forrest Gump -tasolle. Kun ex-musiikkikriitikko Crowe on asialla, niin kicksit on kiskottava soundtrackiltä. Onneksi se toimii, Tom Petty saa kunnolla tilaa, Ryan Adams heittää sisään tylympää juttua, Lynyrd Skynyrd -kunnianosoitukset eivät ole kuluneimmasta päästä ja Moon River -variaatiotkin vievät tarinaa eteenpäin. Kirsten on söpö.

Phil Parkin: Beertickers - Beyond the Ale

Lisää bockumenttia, nyt Englannista. Ns. normaalien ihmisten on ehkä vaikea ymmärtää, että on tyyppejä, jotka maistelevat koko ajan uusia oluita. Vielä uskomattomampaa on, että näistä tyypeistä on tehty elokuva. Ja ehkä vielä uskomattomampaa on, että joku tilaa sellaisen elokuvan netistä ja katsoo sen. Mutta ehkä tämän blogin lukijat eivät sitä ihmettele. Nyt siis fokuksessa englantilaiset alan miehet (ja naiset, kyllä, elokuvan ekstroista löytyy feminiinikaksoset, jotka ovat juoneet yli 15 000 eri olutta). Yksi elokuvan päähenkilöistä Brian Moore saa elokuvassa täyteen 40 000 eri real alea. Mies väittää, ettei ole koskaan kokeillut lager-olutta. Mick Baker on aloittanut beertickingin ensimmäisenä 1970-luvulla, mutta on sittemmin jäänyt Mooren tahdista. Ilmiö ei ole vieras Suomessakaan, kaksi kaveria sai tänä vuonna täyteen 10 000 olutta ja he ovat myös arvioineet oluet, eivät pelkästään identifioineet niitä.

Onneksi elokuva ei pysähdy pelkästään pakkomielteisen keräilyvietin kuvaukseen. Pete Brown kertoo lyhyesti brittialen historiasta, Melissa Cole oluen terveysvaikutuksista ja Thornbridgen panimolla perehdytään real alen valmistukseen. Elokuva on hyvin Sheffield-keskeinen, tätä hieman nuhjuista suurkaupunkia voikin pitää Britannian olutpääkaupunkina. Itsellekin tuli haikeita muistoja mieleen vuodelta 2002 Fat Cat -pubin kohtauksissa. Näppärästi vieraillaan Englannin vanhimmassa pubissa Nottinghamissa, historiallisessa olutkeskuksessa Burton-upon-Trentissä ja Lontoon suuressa olutfestivaalissa. Itselleni oli hämmentävää huomata, että tickerit siirtävät tuoretta real alea muovipulloissa kotiin joskus hamassa tulevaisuudessa juotavaksi. Törkeää väärinkäyttöä. Henkilökohtaisesti en hyväksy edes puolikaspinttien juomista, real alesta saa kunnon tuntuman vain koko pintin nauttimisella. Elokuva on hyvin Englanti-keskeinen, monet tickerit eivät ole ollenkaan kiinnostuneita muiden maiden oluista. Poikkeuksena Scoopergen-nettisivustostaan tunnettu Gazza Prescott, joka nähdään Japanissa tickaamassa. Hilpeä kepeä musiikki hieman häiritsee, mutta elokuva rullaa melko mukavasti. Ei ehkä kovin syvällinen luotaus englantilaiseen  olutkulttuuriin, mutta itse nautin elokuvasta täysin siemauksin. Oluen juonnin hauskuus ja sosiaalisuus tulevat hyvin esille, ehkä enemmän olisi voinut tunnelmoida olutnautinnon tuomalla seesteisellä mielihyvällä ja kirkastuneella näkemyksellä elämän tarkoituksesta.

Anat Baron: Beer Wars

Uudehko bockumentti eli olutdokumenttielokuva, lähinnä amerikkalaisesta bisnesnäkökulmasta. Keskeinen teema pienten käsityöläispanimoiden ongelmat taistelussa megapanimoita vastaan. Paljon puhutaan markkinoinnista, supermarkettien hyllytilataistelusta, logistiikasta, amerikkalaisesta tukkukauppaportaasta, joka suosii jättipanimoita. Itse oluen maistelu, nautinto, oluen elämää rikastava vaikutus jää taustalle, siksi Paul Kermizianin American Beer -elokuva on paljon keskeisempi tallenne olutharrastajan kannalta. Toki tässäkin nähdään monia amerikkalaisen olutskenen sankareita, cheerleader Charlie Papazian, Greg Koch (Stone), Jim Koch (Sam Adams), Carol Stoudt (Stoudt), Garrett Oliver (Brooklyn), Kim Jordan (New Belgium), John Bryant (Odell) ja välähdyksenomaisesti Michael Jackson sekä Beer Advocaten Todd Ahlstrom. Enemmän tilaa saa Dogfish Headin Sam Calagione, jonka kautta tulee esiin elokuvan tervein ydin, laatuoluen valmistukseen liittyvä luovuus, innostus, energia ja painotus raaka-aineisiin. Calagione saa lyhyesti esiteltyä jopa humalaintensifiointilaitteensa Randall the Enamel Animalin. Pari henkilökohtaista nostalgiavälähdystäkin olutmatkailukohteista, Rehoboth Beachin Dogfish Head -baarista ja West Hollywoodin Barney's Beanerystä. Ikävä kyllä elokuvan toinen päähenkilö on entinen Samuel Adams -työntekijä Rhonda Kallman, jonka markkinointiponnisteluja arveluttavan "energiajuomaoluen" Moonshotin edistämiseksi seurataan aivan liikaa. Itse elokuvassa Moonshotin luonne jää epäselväksi, onneksi DVD:n lisämateriaalina olevassa paneelikeskustelussa Ahlstrom leimaa sen suorasanaisesti crap beeriksi, ei siis craft beeriksi. Harmittavaa, että muuten mielenkiintoinen elokuva tuhlaa aikaa tällaiseen tyhjänpäiväisyyteen. Anheuser-Busch saa kuulla kunniansa kautta linjan, yrityksen toimintatavoille ei löydy sympatiaa miltään suunnalta. Miller ja Coors saavat ymmärtäväisemmän käsittelyn, varmaankin aivan ansaitusti.

Dynamo Kyiv - Ajax 1-1

Helteisessä Kiovassa pelattiin pienellä Valeri Lobanovskille nimetyllä kentällä Mestarien liigan karsintaa, vanha Central/Olympia-stadion vielä remontissa EM-kisoja varten. Mielenkiintoista nähdä Kiovan penkillä moskovalaislegenda, Moskovan Dynamossa ja olympialaisissa Neuvostoliiton paidassa pelannut osseetti Valeri Gazzajev, jonka vahvimmat meriitit valmentajana Vladikavkazissa ja TsSKA:ssa. Ševtšenko taas Kiovassa, mutta esitti melko vaisua peliä. Uudempi tähti Milevski penkillä, vielä uudempi Jarmolenko näytti taitavalta. Roman Eremenko lopulta takaisin keskikentällä puolustajakokeilun jälkeen. Maalissa 17-vuotias debytantti Maksim Koval. Ajaxillä sentterinä edelleen Suarez, MM-kisoista myös puolustuspään De Zeeuw, van der Wiel ja Stekelenburg. Mukana myös entinen Barcelona-toppari Oleguer. Kiovalla ote alussa, mutta ei kunnon tilanteita. Peli muuttui sekavammaksi ja Suarezkin sai yhden paikan. Aavistuksen aktiivisempaa peliä toisella jaksolla. Kiovan Garmaš ajatti itsensä ulos ja Ajax rankaisi heti, De Zeeuwin vapaapotkun puski belgipakki Vertonghen takanurkkaan. Kymmenen minuuttia myöhemmin maalivahdin maalipotkusta vajaamiehinen Kiova tasoitti Gusevin läpiajolla. Lopussa Kiovalla puolittaisia paikkoja, mutta ei tulosta. Milevski ei koskaan tullut kentälle. Vaisu ottelu.

Volker Schlöndorff: Voyager

Vaihtelevan uran tehneen saksalaisveteraanin Max Frisch -tulkinta (Homo Faber) vuodelta 1991. Merkillisen kaksijakoinen elokuva, alkupuoli on irtonaista road movieta, vaikka lähinnä lentokoneilla ja laivalla liikutaankin. New Yorkista Ranskaan matkaavassa laivassa omituisesti Suomen lippu. Juuri kun 1950-luvulle sijoittuvassa tarinassa saadaan alle iso kissa Citroen DS, sävyt raskaantuvat ja elokuva muuntautuu melodraamaksi ja lopulta lähes sairaalapornoksi. Tarina on tietysti Frischiltä peräisin, mutta elokuvan olisi voinut tehdä toisinkin. Visuaalisesti todella kaunista, pastellivärit ovat lämpimiä ja Julie Delpyä kamera lähes nuolee. Maisemat vaihtuvat poikkeuksellisen rivakasti Venezuelan, Meksikon, New Yorkin, Ranskan, Sveitsin ja Italian kautta kaoottiseen Kreikkaan. Sam Shepardin voice-over tuntuu aluksi irtonaiselta, mutta kun insestiteema romahtaa kuvioon, kertojanäänikin kireytyy ja elokuvan kuohkeus katoaa. Tarina ei yhteensattumissaan ole mitenkään uskottava, en ole romaania lukenut, ehkä Frisch sitoo siellä tarinan teemoihin, mutta elokuvassa se ei onnistu. Tarina tuntuu aluksi liian tyhjänpäiväiseltä ja sitten ylitraagiselta.

Paulaner Premium Pils

Ensimmäisellä Saksan-matkallani Münchenissä ehdin juoda useamman litran tuopin paikallisia hell- ja dunkel-oluita ennen kuin Salvator Kellerissä tulin tilanneeksi pilsiä. Se tuli hämmentävästi kapeassa 0,33 l jalkalasissa ja jalan ympärille oli viritetty paperinen kaulus, tai mikä koriste se lienee. Tapa on yleinen kaikkialla Saksassa, sen olen huomannut myöhemmin. Olut oli Paulanerin pilsiä. Münchenin peruslagerit ovat herkullisen täyteläisiä mallaspommeja, joten pilsin kuiva ruohoinen katkeroisuus korostui niissä oloissa tavallistakin enemmän. Paljon on sen jälkeen tullut voimakkaasti humaloituja oluita juotua, mutta Paulanerin olut on jäänyt voimakkaasti mieleen. Paulanerin pils on nyt saapunut pitkästä aikaa Perämeren rannallekin, kun kuuma kesä alkaa lopulta kääntyä viileämmäksi. Leskinen tarjoilee sitkeästi kaikkia Schimanski-hanansa saksalaisia oluita vehnäolutlasista, en viitsinyt nytkään asiasta nurista, kun baarin omistaja tuntui olevan niin hyvällä tuulella. Olut on viljaisen pehmeää, humala nousee hyvin esiin, mutta paljon vanhoja muistikuvia hillitympänä. Ehkä oma makumaailma on jo niin vääristynyt, että brutaalia kevyempi humalointi ei enää kunnolla rekisteröidy. Täyteläistä, ehkä hieman makeaakin olutta voisi luulla helliksi, varsin kaukana ollaan pohjoissaksalaisista pilseistä. Ei tämä huonoa ole, mutta ehkä pitäisi käydä uudelleen Münchenissä tsekkaamassa tilanne tarkemmin. Oluthuone Leskinen, 15.8.2010.

Plain Innocence, real ale

Hedelmäinen ja pihkaisen humalainen ale Stonehengen suunnalta. Uusi panimotuttavuus, nimi ei viitanne oluiden yksiulotteisuuteen vaan Salisburyn tasankoon. Oluessa on brittityyliin alkoholia vain 4%, mutta merkillisen rotevaksi ja täyteläiseksikin runko on saatu. Kuohkeaa pehmeyttäkin on, mutta maku ei ehkä vielä ole täysin maksimissaan, pientä nahkeutta kokonaisuuteen on jäänyt. Humalointi on brittinormeja rankempaa, mutta mitään IPA-tasoa sekään ei lähesty. Tasapainoinen suoritus. Oluthuone Leskinen, 15.8.2010.

Aston Villa - West Ham 3-0

Mainostelevisio houkuttelee jalkapallofaneja lisämaksukanavien pariin näyttämällä kolme peliä maksuttomalla kanavalla. Hyvä homma, kyllähän tämä kelpaa, mutta maksukanavia en aio hankkia, kun vapaa-ajasta kilpailee niin moni muu kohde. En ainakaan nykyisellä könttäsysteemillä, yksittäisen ottelun katseluoikeudesta olisin silloin tällöin valmis maksamaan.

Birminghamissa Villa Park huippukunnossa kauden avauksessa. Villan valmentaja O'Neill erosi yllättäen tällä viikolla, mutta se ei näyttänyt haittaavan. Milner ja Carew Villan avauksessa. Villalla ote heti alusta, useita puskutilanteita, mutta MM-antisankari Green kesti jonkin aikaa. Kauheasta puolustusmokasta Carew läpi, puolustaja Tomkinsin omasta jalasta tolppaan. Sekava tilanne 15. minuutilla, Downing häkitti läheltä tultuaan paitsioasemasta. 40. minuutilla Stilian Petrov puski keskeltä hallitusti Ashley Youngin keskityksen. West Ham oudon surkea. Toisella jaksolla Villa-painostus jatkui.  Downingin vapaapotku poikkipuuhun ja viimeinen maali 20-vuotiaan Mark Albrightonin upea esityö, Milnerin hallittu laukaus alanurkkaan. Lopussa vielä pallo toisen kerran ylärimaan kaatosateessa ja Carewin nätti käätölaukaus tolppaan.

Jacques Audiard: De battre mon cœur s'est arrêté

James Tobackin esikoisteos Fingers vuodelta 1978 on elokuva, jota olen yrittänyt nähdä 30 vuotta, turhaan. Nyt hämmentävästi esille saapui tuore ranskalaisversio samasta elokuvasta. Toivottavasti Fingers on parempi. Ehkä en ollut oikeassa vireessä, mutta en päässyt leffaan sisälle ollenkaan. Pikkugangsterin ja konserttipianistin yhdistelmä samassa henkilössä voi tuntua hyvältä vitsiltä käsikirjoituksessa, mutta tässä toteutuksessa se ei naurattanut vähääkään. Levoton rytmi, kolhoja hahmoja, teknopoppia, viihteelliseksi tarkoitettua niljakasta väkivaltaa, Pariisin katufiiliskään ei pure yhtään. Ohjaajan isä Michel kirjoitti kasapäin surkeita leffoja eikä poika vaikuta sen kummemmalta. Ehdin lukea jonkin esittelyn, jossa tätä elokuvaa verrattiin Melvilleen. Voi herraisä.

Ingmar Bergman: Det sjunde inseglet

Elokuvaharrastuksen kiihkeimpinä vuosina 80-luvulla Ingmar Bergman oli suuria sankareitani. Nykyään mies on yleisemmässä katsannossa hävinnyt korkeakulttuurimarginaaliin, mutta mielestäni ansaitsemattomasti. Myöhäistuotanto ei ehkä ole täysin kestävää, mutta 50/60-luvun elokuvat tuntuvat vain kirkastuvan. Tämä kulttimainetta Kaliforniaa myöten kerännyt Seitsemäs sinetti vuodelta 1957 ei jostain syystä koskaan minulle kolahtanut. 25 vuoden katselutauon jälkeen tämäkin tuntuu nykyisessä ilmapiirissä lasilta raikasta vettä aavikossa vaeltavalle. Yliarvostettu tämä Bergmanin tuotannossa silti on, symboliikka on liian raskasta ja keinotekoista. Ollaan ilmeisesti Tanskassa (Roskilde ja Helsingør mainitaan) keskiajalla, Pyhältä maalta ristiretkeltä palaava ritari pelaa šakkia Kuoleman kanssa myrskyävillä rannoilla, visuaalinen ote on Bergmanin parhaita. Huumoria on ja se on mustaa. Noitia poltetaan, rutto riehuu, kristinuskon raskas varjo lankeaa kaiken ylle. Elokuvassa on Polanskin myöhempien teosten tunnelmaa, Cervantesia, jopa westerniä. Ongelmana on kiertävä silmänkääntäjäteatteriseurue, joka sotkee hyytävän tunnelman, jännite lässähtää, siirrytään lähes ruotsalaisten kotiseutujuhlien tasolle. Se on sääli, tässä olisi aineksia Bergmanin keihäänkärkielokuvaksi, mutta ehkä aihe on liian kaukaa haettu. Joka tapauksessa tykkäsin nyt enemmän kuin silloin joskus aiemmilla katselukerroilla.

Sofi Oksanen: Puhdistus

Viroon sijoittuva tuoreehko suomalaisromaani. Perusaikataso on maareformin aika 1992, josta siirrytään taaksepäin aina Viron aiemmalle itsenäisyyskaudelle 1930-luvulle. Romaani lähtee liikkeelle tuskastuttavan hitaasti, kaksi keskeistä hahmoa eivät puhu tai toimi suoraan, vaan jahkailevat ja vatvovat loputtomasti. Se paljastuu harkituksi rakenteeksi, henkilöillä on siihen syynsä. Tarina on kirjoitettu ensin näytelmäksi, se näkyy tässä alkuasetelmassa ja myöhemminkin, mutta varsinkin takaumajaksoissa on onneksi romaanimaisempaa rakennetta. Välillä käydään Vladivostokissa ja Berliinissä, mutta Oksanen ei siellä kiinnitä mitään huomiota fyysiseen ympäristöön, Viron maaseudusta Koluveren tienoilta sentään jonkinlaista miljöövaikutelmaa välittyy. Kaikki kerrotaan naishahmojen kautta ja niiden syvyydessä ei ole valittamista, jopa henkilöiden poliittiset ulottuvuudet ovat monipuolisia. Miehet ovat sitten sitäkin ohuempia, lähinnä haisevia sikoja tai yhdessä tapauksessa pelkkä paperinen ihannesymboli. Oksanen kirjoittaa parhaimmillaan tehokasta lyhyttä lausetta, mutta tyyli vaihtelee merkillisesti viileästä toteavuudesta lähes hysteeriseen kiihkoon. Tämäkin on varmaan harkittu ratkaisu, mutta itseäni se vaivasi.

Romaanin dramaattisimmat vaiheet sijoittuvat venäläismiehityksen rikollisimpaan jaksoon 1940-luvun lopulle, mm. maaliskuun 1949 massiivisiin pakkosiirtoihin Siperiaan. Berliinin valtauksen kaltaista raiskausaaltoa ei puna-armeija ilmeisesti Virossa järjestänyt, mutta seksuaalinen väkivalta näyttää olleen Oksasen mukaan venäläiskommunistien ja virolaiskätyrien toimintaohjelmassa "vapautuksen" huuman jälkeenkin. Tapahtumat ovat koskettavia, mutta Oksanen peilaa ne melodramaattisesti sisarusten kipeän suhteen kautta. En ole lukenut Harlekin-kirjasarjaa, mutta tässä osassa romaania on jotain keinotekoista ja halpahintaistakin tunnemanipulaatiota, jota niissä kirjoissa epäilen olevan. Natsimiehityksestä annetaan ehkä liian ruusuinen kuva, muutenkin vuodet 1942 ja 1943 tuntuvat menevän ohi ilman huomiota. 90-luvun alun ihmiskaupasta Itä-Euroopassa Oksanen ei tunnu saavan uutta esiin. Yksityiskohtaiset kuvaukset kotitalousaskareista jäivät itselleni vieraiksi, paljon outoja termejäkin, loputonta yrttien kuivausta ja säilykkeiden tekoa. Yllättävämpää oli Oksasen taitavuus trilleritasolla, jännite säilyy hämmentävän hyvin. Rakenteesta nousee mieleen venäläinen maatuskanukke, ei sen purkaminen, vaan uudelleenkasaaminen. Oksanen kasaa vähitellen aina yhden uuden kerroksen kokonaiskuvan päälle, hahmon muoto ei enää muutu, mutta yksityiskohdat tarkentuvat ja näkymästä tulee aina vaan kirkkaampi ja muhkeampikin. Loppupuolen muistikirjaotteet ja sortokoneistoraportit toimivat hienosti. Luin kirjan hyvin nopeasti, Oksanen kirjoittaa todella vetävästi ja monipuolista menestystä ei tarvitse ihmetellä. Moni asia häiritsi, mutta erittäin miellyttävä romaani kokonaisuutena.
 
Lukemani kappale oli jo 21. painos, joten ihmetyttää, miksi joitain helposti havaittavia virheitä ei ole korjattu. Viro kirjoitetaan isolla alkukirjaimella kieltä tarkoittaen, Valgan kautta pääsee Venäjälle, venäjän translitterointikaan ei näytä suomalaisten sääntöjen mukaan menevän. NKVD:tä kutsutaan toisinaan 40-luvulla Tšekaksi, mutta ehkä aikalaisetkin tekivät niin, jotkuthan kutsuivat 70-luvun KGB:täkin Tšekaksi. Ilman valoja lapsia liiskaavia mustia umpiautoja kutsutaan "hallituksen" autoiksi, sekin hieman merkillinen termi Neuvostoliiton kommunistipuolueen nomenklatuuraa tarkoitettaessa. Tekstiin on jäänyt myös moderneja nykysuomen puheilmaisuja, tyyliin "muina naisina" tai "arpominen" epäröintiä kuvaamassa, olisiko ne kustannustoimittajan huolimattomuutta vai jotain fiksuja vieraannutusefektejä?  

Coniston Bluebird XB

Leskisen liitutaulu möi tätä pelkkänä XB:nä, mutta kauempaa silmäillyssä hanalätkässä taisi esiintyä Bluebird-nimi. Pullo-oluena olen aiemmin juonut Bluebird Bitteriä, mutta sen vahvuus 4,2%, tämä 4,4%. Saattaa olla samakin olut, mutta tämä vaikutti nyt paljon selvemmin golden alelta kuin bitteriltä. Saattaapa oluen nimi olla myös Coniston Premium XB. Mielenkiintoinen panimo Englannin luoteiskulmilta Cumbriasta. Hieman karkeaksi tämä keg-oluena jää, pehmeys ja hedelmäisyys laimeaa, mutta humalointi on miellyttävää, lähes amerikkalaistyyppistä. Hyvin katkeroinen loppumaku. Kun Leskisen real-tarjontaan on nyt jäänyt ajallinen aukko, niin korvaa tämä brittiolutjanoa kohtuudella, vehnäoluisiin alkaakin jo olla tyystin kyllästynyt. Oluthuone Leskinen, 9.8.2010.

Daniel Barber: Harry Brown

Eläkeläisvigilantesta on ehkä tulossa uusi valtagenre länsimaisen populaarikulttuuria kuluttavan väestön vahvasti ikääntyessä? En ole nähnyt Eastwoodin tuoretta Gran Torinoa, mutta tietääkseni siinä on hieman samoja teemoja kuin tässä brittiuutuudessa. Sen verran ronskisti tässä oman käden oikeuteen tartutaan, että mieleen tulee myös 70-luvun Bronsonin pahamaineiset Death Wish -verikekkerit. Michael Caine pääroolissa tuo helposti mieleen myös brittirikosleffan kunnian päivät Get Carterin kautta, mutta siitä tasosta jäädään nyt kyllä kauas. Ollaan Lontoossa, Thamesin eteläpuolen DDR-tyyppisellä Elephant & Castle -alueella (taitaa olla Cainen lapsuuden kotikulmia), josta esikoisohjaaja Barber ja käsikirjoittaja Gary Young maalaavat lähes dantemaisen helvetin esikartanon. Epäilemättä huumeita ja väkivaltaa seudulla on esiintynyt, mutta ei ehkä näin visvaisella tavalla kuitenkaan. Elokuva on varsin armoton tylyssä masentavuudessaan, ensimmäisen tunnin aikana tulee väkisin katsomossakin ranteiden aukaisu mieleen. Katarttista puhdistumista ei 70-luvun malliin toiminnallisessa loppupuolessa synny, mutta sentään noustaan hieman pinnalle tukehduttavasta paskasta. Ei mikään miellyttävä deittielokuva eikä kovin onnistunut muutenkaan, mutta onhan tässä särmää kuitenkin. Päähenkilö on Pohjois-Irlannin veteraaneja, hyvä pointti siihen, että väkivallalla siellä oli sentään jokin tarkoitus, mutta Lontoon modernissa getossa se on nyt pelkkää viihdettä.

Joseph Newman: This Island Earth

Technicolor-scifileffa vuodelta 1955. Sotaa käyvät avaruuden pirut nyt ydinenergiatiedemiehiä ryöstämässä. Alussa hienoja ilmakuvia Washington DC:stä. Tahatonta komiikkaa ja kankeaa näyttelemistä, puolivaiheilla hieman dramaattisempaa takaa-ajofiilistä. Loppupuoli tylsää kuvitelmaa, Faith Domerguekaan ei ole koristeena kovin hehkeä. Avaruusötökästä ehkä siirtyi jotain vaikutteita Ridley Scottin Alieniin.

Mads Kamp Thulstrup & Carsten Søsted: ...Og det var Danmark

Loistava dokumentti Tanskan jalkapallojoukkueen suuresta kaudesta, ja sen jälkeisestä Euroopan mestaruudesta. Tapahtumat näytetään kronologisesti tutuista uutispätkistä, mutta elokuvassa on hieno kepeän itseironinen tunnelma. 1970-luvulla Tanska pelasi rentoa, mutta tuloksetonta jalkapalloa. Allan Simonsen valittiin jo 1977 Euroopan parhaaksi, mutta maajoukkuemenestystä ei tullut. Sitten Carlsberg antoi rahaa ja raaka saksalainen Sepp Piontek tuli valmentajaksi hillitsemään oluenjuontia. Vanhasta kaartista Simonsen, libero Morten Olsen ja Ajaxin keskikentän aivot Frank Arnesen ja Søren Lerby jatkoivat Piontekin kaudella. Uusiksi tähdiksi nousivat taitosentteri Preben Elkjær, laitakärki Jesper Olsen ja varsinkin yleisnero Michael Laudrup. Tämä joukkue esitti 1980-luvulla parempaa jalkapalloa kuin mikään muu. EM-kisoissa 1984 finaalipaikka menetettiin Espanjaa vastaan Elkjærin ohimenneeseen rangaistuspotkuun upean turnauksen jälkeen. Simonsenin jalka (ja ura käytännössä) katkesi jo avauspelissä. Samalla tahdilla jatkettiin Meksikon MM-kisoissa, Uruguay kaatui 6-1, mutta Espanjaa vastaan loppuivat keinot ensimmäisessä pudotuspelissä. Huippukausi tuli lopulta nopeasti, ja nopeasti se päättyikin. Piontek jatkoi vielä kahdet seuraavat kisat, mutta ne ohitetaan dokumentissa. Seuraajaksi tuli mitättömyys Richard Møller Nielsen, jonka joukkueessa Laudrup ei edes halunnut pelata. Joukkue pääsi Ruotsin EM-kisoihin Jugoslavian sodan takia takaovesta ja voitti koko roskan todella surkealla joukkueella. Pikkuveli Brian Laudrup ja maalivahti Schmeichel ainoat mainitsemisen arvoiset pelaajat. Tämmöistä jalkapallo on ja elokuva tavoittaa hienosti sen mielettömän viehätyksen.

Michel Hazanavicius: OSS 117 Le Caire, nid d'espions

Tuore ranskalainen 60-lukulainen agenttiparodia, sijoittuu vuoteen 1955. Tapahtuu Egyptissä, kuvattu Marokossa. Ei niin hauska kuin haluaisi, ehkä ranskalainen huumorintaju ei kunnolla välity. Käynnistyy mustavalkoisena Berliinistä 1945, mutta muuten raikkaat värit. Bondeja ja Hitchcockeja myötäillään, mutta ei ehkä tarpeeksi nokkela. Pääosaa esittävä heppu enemmän ärsyttävä kuin huvittava. Ehkä näppärintä päähenkilön ehdoton lojaalius senaikaiselle turhanaikaiselle presidentille Rene Cotylle. Kuvittelin aluksi tätä todella 60-luvulla tehdyksi aidon seksistisen naiskuvan takia, mutta aloin sitten hämmästelemään homoerotiikalla ja äärimuslimeilla leikittelyä. Suhteellisen viihdyttävää, mutta unohtunee nopeasti.

Roman Karmen & Konstantin Simonov: Grenada, Grenada, Grenada moja

Elokuva ei kerro nimestä huolimatta karibialaisen Grenadan tapahtumista. Venäjällä Granadaa kutsutaan jostain syystä Grenadaksi. Ei elokuva kerro Granadastakaan, eihän siellä juuri sodittu Espanjan sisällissodassa, vaan nimi on napattu venäläisestä laulusta. Elokuva on 60-luvulla tehty muistelu Espanjan sisällissodasta, jossa Karmen oli kuvaamassa tapahtumia. Noita 30-luvun kuvia on melko vähän, näkökulma on puhtaasti tasavaltalaisten puolelta ja sieltäkin puhtaasti kommunistien kannalta, ja sieltäkin vielä venäläisten kommunistien kannalta. Barcelonan anarkistit saavan välinpitämättömän lyhyen halveksivan maininnan. Espanjalaiset jäävät omituisesti taka-alalle statisteiksi vähän väliä, Karmen tuo aina vaan esille venäläisten omia aiheita. Yleisradio on viime aikoina esittänyt harvoin näin propagandistista kylmän sodan neuvostoaineistoa, viha brittejä ja ranskalaisia kohtaan lähes irvokasta. Elokuvassa luetellaan lähes uskonnollisella paatoksella sotaan osallistuneita kommunistisankareita, merkillistä miten yhteisöllisyyttä korostavasta aatteesta muodostui yksilönpalvontafilosofia. Kompilaatioelokuvalliset ansiot painuvat kyllä pahasti tämän tendenssin taakse.

AC Oulu - HJK 1-1

Pitkästä aikaa innostuin lähtemään katsomaan suomalaista jalkapalloa, kun sää ei haitannut ja paikalla maan ykkösjoukkue. Castrenin kentän puitteet yhtä surkeat kuin vuosia sitten. Yleisöä yllättävän vähän, silti kauden ennätysyleisö 2400 henkeä. Tunnelma säälittävän vaisu. Alussa Oulun kevyttä painostusta, mutta ei minkäänlaisia maalintekotilanteita koko ensi jaksolla. Löysää keskikenttäpelailua, HJK oli varmaan väsynyt Partizan-selkäsaunoista. Kentän mielenkiintoisin pelaaja Johannes Westö, jonka sedän romaanin sain äskettäin luettua. Näin nyt Westön ensi kertaa livenä, taitava pelaaja, hankki yhdelle oululaiselle varoituksen ja toisen jakson alussa loi itselleen vetopaikan, pahasti ohi. Westö näytti joukkueensa taitavimmalta, joten erehtymätön Muurinen poisti tietysti pojan tunnin kohdalla. Toinen jakso hieman virkeämpää peliä, Oulun vaihtomies Joonas Pennasella maalintekopaikka 54. minuutilla, yli meni. Heti perään Jonke ja Yobe rakensivat nopeasta hyökkäyksestä rangaistuspotkun, jonka pakki Kukka sai sisään. HJK ryhtyi pelaamaan ja 72. minuutilla tyylikäs läpisyöttö keskelle, ex-oululainen Mäkelä tasoitti. HJK:lle hienoisesti ote lopussa, mutta ei lisää maaleja. Tasapeli näytti tyydyttävän molempia. Ehkä sitä on liian kriittinen kotimaista futista kohtaan, mutta vaikea on innostua, kun on tottunut katsomaan pelejä Milanossa, Madridissa tai Gelsenkirchenissä. Ja Oulussakin oli paremmat fasiliteetit Raatissa jo 1980-luvun alussa.

Barbet Schroeder: Barfly

Suhteellisen pitkän tauon jälkeen katselussa tunnetuin Hollywood-tulkinta Charles Bukowskin tuotannosta, vuodelta 1987. Tämä kalpenee pahasti Marco Ferrerin aiemman elokuvan rinnalla, mutta on silti varsin mainio leffa. Los Angelesin syrjäkulmien epätoivoinen baaritunnelma on tavoitettu varsin onnistuneesti. Naturalistinen väkivalta on osuvaa. Wim Wendersin kuvaajana maineensa luoneen Robby Mullerin työ erityisen hohdokasta. Huumoria on enemmän kuin Ferrerin leffassa, mustaahan se on, mutta kuitenkin keveyttää mukavasti tunnelmaa. Yllättävän samantyyppinen kuvio kuin aiemmassa elokuvassa, yritys siirtää kirjallinen lahjakkuus hermeettisiin eristettyihin oloihin tuottamaan laatuproosaa. Faye Dunaway on upea, mutta elokuvan haittana on minusta Mickey Rourken suoritus. Hän on liian nuori nöösipoika Henry Chinaskin rooliin ja omituinen kumara Brando-variaatio Bukowskin alter egosta ei todellakaan toimi verrattuna Ben Gazzaran rouheaan tulkintaan. Mukavaa bluestyyppistä musiikkia ja pitkälettinen Alice Krigekin on hauska yrityksissään nostaa Chinaski katuojasta. Käsikirjoitus on itsensä Bukowskin, mitään juontahan tässä ei ole ja hyvä niin. Maestro itsekin vilahtaa baarikohtauksessa.

Saimaan Vehnäolut

Kansainvälisen olutpäivän kunniaksi ripeä vierailu Oulun Kirkkokadun olutbaarissa. Kotimainen vehnäuutuus kesällä 2010, jälleen kerran! Samea, yllättävän kirpeä, kuin greippimehua. Odottelin laiskasti saksalaistyyppistä esteristä banaanivetoa, mutta sehän uupui tästä tyystin. Sitävastoin rankalla kädellä annosteltua humalaa jälkimaussa, siis todella paljon. Toinen omituisuus happamuus, lähes lambicin tyylistä puraisua huomattavan tanakasti, onkohan aivan suunnitelmien mukaista? Sinänsä ryhdikäs monimuotoinen olut, mutta erikoinen weizen-tyylisuunnassa. Oluthuone Leskinen, 5.8.2010.

Bruce Springsteen & The E Street Band: London Calling Live in Hyde Park

Greetings From Hyde Park. Tuore DVD-julkaisu viime kesän kiertueesta, kokonainen taltiointi kesäkuun lopulta Hyde Parkin festivaalikeikasta. Ei mitään ylimääräistä, pelkkää musiikkia kolme tuntia. Käynnistyy The Clashin London Callingilla, siis variaatio Suomessa soitettavasta Santa Claus Is Coming to Townista. Ei mitenkään ihmeellinen versio, hieman nahkeasti kitarat hakkaavat. Sen jälkeen keikka noudatti suhteellisen paljon Tampereen asetelmaa muutama viikko aiemmin. Max Weinberg nyt rumpujen takana pojan tuurattua miestä muutaman keikan. Homma saadaan heti raiteilleen Badlandsillä, jatkossa ehkä enemmän Born to Run -materiaalia kuin Tampereella soitettua Darknessia. Outlaw Pete rullasi hienosti Morricone-tyylillä. Samantyylinen todella intensiivinen voimarock-osuus Seedsillä käynnistyen, Tampereen Ghost of Tom Joadin tilalla ehkä vielä tymäkämpi Youngstown Lofgrenin sooloalustana. Johnny 99 -sovituksessa olin nyt havaitsevani lieviä synkopoituja New Orleans -rytmejä, hieman Dr. Johnin tyyliin. Koverivalintana Good Lovin', melko löysästi kulki, mutta jamaikalainen Trapped jo huomattavasti paremmin. Springsteen heitti pientä itsevinoilua 60 vuoden iästä. No Surrenderissa vieraileva solisti, minulle tuntemattomasta The Gaslight Anthem -bändistä. Loppupuolella ehkä vahvempia kappalevalintoja kuin Tampereella, huumaava Racing in the Street, rento Rosalita ja latautunut Jungleland, jonka pitkän fonisoolon Clemons jaksoi puhaltaa energisesti. Dancing in the Darkin aikana yleisössä kyltti "Now I wish I were Courteney Cox". Loistava historiallinen tallenne, bändi tuskin enää tässä mittakaavassa esiintyy viimeisimpien huhujen mukaan. Bonusmateriaalina tunteella puristettu hidas live-versio The Riveristä Glastonburyssa ja video uudesta kappaleesta Wrecking Ball. Se käsittelee New Jerseyn purettavaa Giants-footballstadionia, ihan kohtuusuoritus, sanoituksessa Jersey-mytologiaa, mutta myös hieman kuluneita fraaseja varsinkin kertosäkeessä. Massiivisessa sovituksessa ekstratrumpetti.

Dziga Vertov: Tšelovek s kinoapparatom

Hengästyttävän nopea mykkä kaupunkidokumentti Odessasta vuodelta 1929. Tämä oli ensimmäinen katselukerta ja en aivan tällaiseen ollut varautunut. Vertovin taiteilijanimeä käyttänyt puolalaissyntyinen juutalainen David/Denis Kaufman lataa kaikki senaikaiset elokuvalliset tehokeinot peliin, osan varmaan ennemmin kuin kukaan muu. Eisensteinin fiktiot tuntuvat ainakin nyt heti katselukokemuksen jälkeen kovin kangistuneilta tämän rinnalla. Kuva-alan jakoa, ristikuvia, still-kuvia, vääristyneitä kuvakulmia. Metaelokuvallisilla aspekteilla leikitellään koko ajan. Avoauton päällä hurjasteleva mies ja elokuvakamera (elokuvan nimi) rinnastuvat omituisesti Googlen katunäkymiä tallentavaan kamera-autoon. Kamera on kovassa liikkeessä koko ajan, niin kuin useimmat kohteetkin. Ei välitekstejä, Michael Nymanin musiikki tässä kopiossa ehkä liian dramaattista, pelkät kuvatkin olisivat tarpeeksi vakuuttavia. Naisten paljasta pintaa esillä hämmästyttävän paljon, todella eriskummallista neuvostoleffassa. Köyhyys ja oblomovilainen laiskuus pinnalla. Syntyminen, häät, kuolema esitellään, mutta yllättäen myös avioerotkin, muuan eroava rouva peittää kasvonsa käsilaukulla kameralta. Seiväshyppyä ja jalkapalloa (pallo ei kovin pyöreä) ukrainalaista menestystä ennakoiden. Kaiken huipuksi sukelletaan räkäiseen odessalaiseen olutbaariin, jossa epämääräiset naiset kiskovat olutta kaksin käsin ja mies kameroineen kohoaa esiin tuopista. Osa kohtauksista selvästi lavastettuja, mutta se ei menoa haittaa. Kokeellisuus alkaa mennä hieman itsetarkoitukselliseksikin, mutta pysyy kasassa kuitenkin. Selviä vaikutteita Hollywoodin toimintafarsseista, teemakin muistuttaa Buster Keatonin Sherlock Jr:ia.

Humphrey Jennings: A Diary for Timothy

Jenningsin sotadokumentti toisen maailmansodan loppuvaiheista, syyskuusta 1944 noin helmikuuhun 1945, sodan lopun aavisteluihin, muttei vielä ratkaisuun. Tällä kertaa mukana kertojaääni, näyttelijä Michael Redgrave. Jälleen Jennings panostaa kotirintaman arkisiin toimiin, veturikuskiin, kaivosmieheen, vastasyntyneen lapsen ensi vaiheisiin. Mukana keskeisesti myös haavoittuneet. Tunnelma on varovaisen toiveikas, mutta myös hieman kyyninen, samoja vanhoja virheitä arvellaan tulevan eteen jatkossakin. Joka tapauksessa olutta on taas pubeissa. Puna-armeijan voittoja ihaillaan, hieman pahaenteisesti ilman varauksia. Ei yhtä tiivis kuin aiempi Listen to Britain, mutta varsin miellyttävä taas, ilman paatosta ja hurraa-henkeä.

Eric Ambler: The Intercom Conspiracy

Vakoiluromaanin luojan myöhäinen teos vuodelta 1969. Asetelma vaikuttaa aluksi mielikuvitukselliselta, mutta lopulta se palautuu tyypilliseksi Ambler-kuvioksi tuttuine henkilötyyppeineen. Kaksi länsieurooppalaista tiedustelujohtajaa päättää turvata eläkepäivänsä  vuotamalla salaisia tietoja hankkimansa pienen sveitsiläislehden kautta. Tiedot ovat molemmilta puolilta kylmän sodan rintamalinjaa. Vakoilupäälliköiden kotimaita ei suoraan nimetä, mutta ne vaikuttavat Belgialta ja Tanskalta. Hieman tavallista mutkikkaampi rakenne, mutta Ambler saa tavanomaisen hyytävän kierteensä nautinnolliseen vauhtiin. Kertojat vaihtelevat, tekstinpätkiä on kirjeistä, haastatteluista yms. Yksi metahenkilö Amblerin maineikkaimman romaanin The Mask of Dimitrios kirjailijahahmo Charles Latimer. Geneven paikallisväriä mukavasti. Romaani on aiheesta huolimatta jokseenkin hilpeän komediallinen. Pienestä loppupuolen tyhjäkäynnistä huolimatta pidin tästä enemmän kuin parista aiemmasta lukemastani 60-luvun Amblerista.

Humphrey Jennings & Stewart McAllister: Listen to Britain

Näin ensi kertaa dokumenttielokuvan suuren klassikon, josta Suomessa Peter von Bagh on vuosikymmeniä pitänyt suurta ääntä. Hämmästykseni oli suuri, kun näin alkuteksteissä Jenningsin lisäksi toisenkin ohjaajan, McAllisterin. Von Bagh ja käsittääkseni muutkin kriitikot jostain syystä ovat aina puhuneet tästä pelkästään Jenningsin elokuvana. Jennings teki muitakin sota-aikaisia maineikkaita propagandafilmejä, joten tämäkin istuu hyvin hänen repertuaariinsa. Vaikea arvioida McAllisterin kontribuutiota, tulee mieleen, että Britanniaa korostavaan elokuvaan haluttiin tekijäksi skotti englantilaisen Jenningsin lisäksi. Jenningsin aiemmassa lyhyessä filmissä Words for Battle puhutaan korostetusti Englannista eikä Britanniasta. McAllisterin päärooli näyttää olleen leikkaaja. Kyseessä siis toisen maailmansodan aikainen (1942) propagandaelokuva, mittaa vain 19 minuuttia. Ei kertojaääntä, mutta muuten äänet korostetusti esillä, luonnonääniä, pommikoneita, höyryjunia, tanssimusiikkia, klassista musiikkia. Kuvat soljuvat luontevasti äänen päälle, arkisia kuvia kotirintamalta, vihollista ei juuri mainita. Leikkaus korostuu, on helppo nähdä, miksi tämä on innoittanut von Baghia. Laulavat naistehdastyöntekijät tuovat mieleen jopa Stalinin Neuvostoliiton stahanovilaiset orjatyöläiset. Ei nykykatsojasta ehkä tunnu kovin vallankumoukselliselta, mutta aiemmin varmaan ei näin hienovireistä jälkeä saatu aikaan.

Nymburk Postřižinské Tmavý Ležák

Kun Nymburkin vaaleakin olut oli lähes sietämättömän makea, tuntui jokseenkin pelottavalta tarttua tummaan versioon. Tšekissähän tummat oluet perinteisesti on tehty naisväen käyttöön ja sokerin käytössä ei ole kursailtu. Pelko oli aiheellinen, onhan tämä karmean makea, pientä paahtomallasta siirapin takaa on aistittavissa, mutta vaikeaa oluen juonti on. Yllättävän pitkään olen jaksanut tsekkailla kaikkia vastaan tulevia oluita, mutta ehkä nyt tuli vastaan jonkinlainen raja. Ehkä jätän jatkossa tummat tšekit rauhaan. Ostopaikka Kajaani, Prisma.

Nymburk Postřižinské Svetlý Ležák

Vahvaa diasetyyliä ja täyteläistä mallasta. Kaupungin julkkiskirjailija Bohumil Hrabal edelleen etiketissä. Harmittavasti vaaleaankin versioon lisätty sokeria, joka maistuu pahasti, sotkee jälkimaun humaloinnin. Se on sääli, sillä humalaa tuntuu taustalla olevan tavallista tšekkinormia enemmän. Ostopaikka Kajaani, Prisma.

Michael Connelly: The Scarecrow

Hieronymus Bosch -sarjastaan parhaiten tunnettu Michael Connelly on koko uransa ajan kirjoittanut myös sarjan ulkopuolisia teoksia. Yksi niistä oli 1996 ilmestynyt sarjamurhaajatarina The Poet, jossa päähenkilönä oli sanomalehtitoimittaja Jack McEvoy. McEvoy tekee paluun uudessa romaanissa, joka taaskin käsittelee, ikävä kyllä, sarjamurhaajia. Teema tuntuu aivan liian moneen kertaan kalutulta, mutta kyllä Connelly saa uutta eloa kuvioon. Murhaajan identiteetti paljastetaan heti alussa, hän on Doorsia pakkomielteisesti kuunteleva cloud computing -firman CTO Arizonassa. Connellyn oma tausta reportterina takaa asiantuntevan lehtitalon kuvauksen, paperilehtibisneksen alasajo on sivuteema ja McEvoy saakin uskottavan tuntuisesti kenkää heti alussa. Connelly on muutenkin ajan hermolla, kuten yleensäkin. Sarjamurhaaja jäljittää jäljittäjiään sosiaalisen median kautta, pelissä ovat niin Facebook, LinkedIn kuin blogitkin. Tietoturva-asiantuntemuksessa Connelly hieman horjahtaa, Los Angeles Timesin sisäiselle palvelimelle päästään liian helposti.

Connelly kirjoittaa yksinkertaista, mutta uskomattoman sujuvaa ja rullaavaa tekstiä. Connellyn tyyli tuntuu muuttuvan uran vanhetessa entistä pelkistetymmäksi, tulee mieleen jopa Robert Bressonin viimeiset elokuvat. Kaikki ylimääräiset krumeluurit on karsittu, jäljellä on vain teoksen rakenteen runko ja kirkas pointti. Toki Connelly on Bressonia laskelmoivampi ja viihteellisempi tekijä. En hirveästi hämmästyisi, vaikka Connelly ei enää itse romaaneja kirjoittaisi. Hyvin ohjeistetut apulaiset tai jopa tietokone-ohjelma voisivat yltää samaan. Fraasit toistuvat jo häiritsevyyteen asti, eri asiat "lentävät tutkan alapuolella" liian moneen kertaan. Silti luen näitä uusimpiakin teoksia lähes ahmien ja suuremmalla tyydytyksellä kuin vaikka Tervon Myyrää.