Abraham Polonsky: Force of Evil

Polonskyn esikoisleffa ei menetä teräänsä vuosien myötä. Elokuva on kärkiluokassa niin noireissa kuin New York -leffoissa. Visuaalinen ote ei ole parhaiden noirien tasoa, mutta Wall Streetistä ja muusta Manhattanin eteläosasta ei ole yhtä terävää elokuvaa vielä tehty. Laittoman vedonlyönnin ympärille kiertyvä juoni on moniulotteinen ja vereslihaisimmillaan pureutuu veljessuhteeseen lähes raamatullisessa Kain/Abel -hengessä. John Garfieldin voice-overia Polonsky hyödyntää säästeliäästi, mutta sitäkin tehokkaammin. Garfield on noirin keskushahmoja, mutta tosikkona kireänä tyyppinä ei koskaan saanut rooleihinsa samaa kuohkeutta kuin Mitchum tai Bogart. Tämän leffan tyyliin Garfieldin suoritus sopii täydellisesti. Marie Windsor vilahtelee pari kertaa paheellisena naisena, todella rankka kontrasti enemmän tilaa saavaan kilttiin tyttöön. Tiivis elokuva etenee nopealla rytmillä illuusiottomaan loppuun asti. Tämän elokuvan voisi periaatteessa helposti siirtää nykyaikaankin, mutta kukaan ei ole rohjennut remakea tekemään.

Trois Dames Bise Noire

Tummanruskea sveitsiläisolut, tuoksu antaa odottaa hieman happamuutta, mutta sitä ei käytännössä mausta löydy. Se on suolaisen lakritsainen, lähes salmiakkinen, muutenkin mausteinen. Ei paahteisuutta, ei vaahtoa, ei kovasti mallastakaan esillä, alkoholia 7,2%. Jälkimaku on sekin suolaisen karamellinen, ehkä humalan katkeroakin seassa. Mielenkiintoinen kokemus, ei täysin epämiellyttävä, mutta tuskinpa tämä suosikkeihini kohoaa. Flunssaolueksi tässä on ehkä raikastavia menthol-anis-tehoja. Nimi tarkoittanee mustaa suudelmaa.

Marc Rothemund: Sophie Scholl – Die letzten Tagen

München 1943 Stalingradin jälkeen, pienimuotoinen vastarintaryhmä jakaa lehtisiä yliopistolla ja jää kiinni. Mukana 21-vuotias Sophie Scholl, lyhyet kuulustelut, näytösoikeudenkäynti ja teloitus, neljä päivää kiinnioton jälkeen. Kuulustelijana Robert Mohr, "tuomarina" Roland Freisler, teloittajana Johann Reichhart, natsikoneiston ykkösketjua. Vahva aihe, mutta toteutus suoraviivaisen tavanomainen, tv-elokuvatyyliä. Suspensen rakentelua alkupuolella, mutta tasaantuu junnaavaksi lopussa. Kuulustelukohtauksista tuli mieleen Donnerin myöhempi Kuulustelu.

Rainer Werner Fassbinder: Die Ehe der Maria Braun

Fassbinderin lopullinen kansainvälinen läpimurtofilmi päättää syksyn massiivisen Fassbinder-putken. Tämä oli muistikuvien mukaan suhteellisen tavanomainen historiallinen melodraama ja uusintakatselu kymmenien vuosien jälkeen ei näkemystä muuttanut. Vertauskuvallinen tarina Länsi-Saksan talousihmeestä 1945-54, päähenkilö parantaa talouttaan huoraamalla ensin mustan jenkkisotilaan, sitten ranskalaisen liikemiehen kanssa. Jotenkin ulkokohtainen ja kylmä elokuva, huolimatta Hanna Schygullan näyttävästä paluusta. Loppuratkaisun nivominen jalkapallon MM-finaalin 1954 dramaattisiin tapahtumiin radioselostuksen kautta oli 1978 oivaltavaa ja siltä se tuntuu edelleen. Syksyn melko kattavasta retrospektiivista nousee selvästi Fassbinderin parhaaksi elokuvaksi varhainen noir-parodia Der amerikanische Soldat.

Rainer Werner Fassbinder: Chinesisches Roulette

Porvarillinen perheidylli romutetaan viikonloppuvapaalla maalaiskartanossa. Roolienriisumispelileffa on hyvin godardmainen, jota korostaa kahden Godard-näyttelijän Anna Karinan ja Macha Mérilin mukanaolo. Sopassa on myös The Exorcist -leffan tyttöä muistuttava hahmo, joka vie elokuvan makaaberiksi mustaksi komediaksi. Mielenkiintoinen ja omaperäinenkin asetelma, mutta melko tunkkaiseksi teatraalisuudeksi kokonaisuus kääntyy.

Daniel Woodrell: Winter's Bone

Luin joskus 10 vuotta sitten Daniel Woodrellin esikoisteoksen Under the Bright Lights, runollinen rikolliskuvaus, joka sijoittuu Louisianan rämeille. Woodrell on kuitenkin kotoisin keskilännestä Missourista ja tämä uudempi kirja sijoittuu sinne. Ollaan Etelä-Missourin Ozark-ylängöllä, joka on USA:n kurjimpia takapihoja. En ole käynyt siellä, mutta sellaiseksi Woodrell kotiseutunsa kuvaa. Ihmiset ovat pohjattoman köyhiä, sataa lunta ja räntää, kaikkialla on sohjoa ja mutaa. Winter's Bonen päähenkilö on 16-vuotias tyttö Ree, jonka isä on ammattimies, hän on laakson paras metamfetamiinin valmistaja. Isä on kadonnut, on kai paossa oikeudenkäyntiä ja takuusummaan sisältyvä perheen talo on menossa vasaran alle, jos isää ei löydy. Reen äiti on mielisairauden lamaannuttama ja Reellä on 8- ja 10-vuotiaat veljet. Kaikki lepää Reen varassa ja hän ryhtyy etsimään isäänsä. Melkoinen asetelma ja tästä siis vasta lähdetään liikkeelle. Seudulla ei näytä juuri olevan tavallista työtä tekeviä ihmisiä, kaikilla on samantapaiset nimetkin, insesti on todennäköisesti yleistä. Ree haaveilee pääsevänsä armeijaan, eli siis Irakiin tai Afganistaniin, muuta ulospääsyä Ozarkista ei tunnu olevan. Woodrell laajentaa näkymää toinen toistaan karummilla yksityiskohdilla Reen etsiessä isäänsä. Teos on suppea ja senkin tilan Woodrell käyttää pitkiin kuvaileviin lauseisiin karusta luonnosta ja ihmisten aikaansaannoksista. Juoni ei ole juuri tässä esitettyä kummempi pääkohdiltaan, varsinaisena rikosromaanina tätä ei ehkä voi pitääkään. Lohduttomasta kokonaisvaikutelmasta huolimatta valoakin on näkyvissä. Woodrellin tyyli ei ole erityinen suosikkini, mutta vaikuttavaa jälki on. Teoksesta on juuri valmistunut kohuttu elokuvatulkinta, joka on todella mielenkiintoista päästä näkemään.

Haandbryggeriet Dobbel Dose

Drammenin käsipanimo väittää ladanneensa tähän tupla-IPAan niin paljon humalaa kuin heidän kattilaansa sopii. Oikea asenne! Tuloksena on samea kuraveden värinen neste, jossa alkoholia 9%. Monilla eurooppalaisilla moderneilla panimoilla on lievänä pakkomielteenä lisätä IPA-tulkintoihinsa vehnämallasta, niin Haandkin tässä tekee. Se taas on huono asenne, en usko että IPA-tyylinen olut koskaan vehnällä paranee. Paljon vaahtoa, trooppista kypsää hedelmää, hieman karkea suutuntuma, jälkimaku on panimon uhoon suhteutettuna harmittavan vaisu, maku tussahtaa sammuksiin liian aikaisin. Jokin makeahko nihkeä sivumaku, ei erityisen miellyttävältä sekään tunnu. Ei sinällään täysin huono olut, mutta katkeroisuus on tupla-IPAksi ällistyttävän laimea. Tyylisuunta on kaiken lisäksi yksi kilpailuimmista, amerikkalaiset benchmark-oluet ovat niin kaukana tästä, että sitä ei voi olla ottamatta huomioon. Alkolta huono valinta, sinänsä ymmärrettävää että lähialueiden yrittäjiä tuetaan, mutta Tanskasta ja Ruotsista olisi löytynyt paljon parempia tyylisuunnan edustajia. Henkilökohtaisesti tietysti toivoisin, että ne aidot amerikkalaiset klassikot tuotaisiin viimein suomalaistenkin saataville. Ostopaikka Helsinki, Arkadian Alko.

De Molen Mooi & Meedogenloos

Mustaa vahvaa voimakkaasti vaahtoavaa olutta Hollannista. Tšekkihumalilla ryyditetty 10,2-prosenttinen ale. Kevyesti paahteinen, hieman hedelmäisen makea, voimakas katkera jälkimaku. Voisi luulla speksien ja ulkonäön perusteella imperial stoutiksi, mutta pehmeä hedelmäisyys vie ajatuksia eri suuntaan. Belgialeksi tätä on luokiteltu, jonkinlainen quadrupel voisi ollakin, lakritsaa maussa on, mutta ei mitään belgihiivan havaintoa. De Molenin oluet jättää usein ristiriitaisen vaikutelman, mutta tämä on todella mukava. Juotavuus tässä vahvuussarjassa omaa luokkaansa, tätä voisi horsia ihan sessio-oluenakin jonkin aikaa. Nimi tarkoittaa mukavaa ja häikäilemätöntä.

Sam Peckinpah: Major Dundee

Restauroitu versio Peckinpahin kunnianhimoisesta westernistä, mutta silti tämä jää puolinaisen tuntuiseksi. Intiaanien toteuttaman valkoisten siviilien joukkomurhan jälkeen New Mexicossa rankaisuretkikunta lähtee jäljittämään syyllisiä Meksikoon. Jo lähdössä on vaikeuksia ja Rio Granden takana homma viimeistään leviää käsiin ranskalaissotilaiden sotkeuduttua kuvioon. On vuodenvaihde 1864-65 ja liikaa aikaa käytetään sisällissodan osapuolten välisten skismojen analysointiin. Nuoren sotilaan voice-over liikuttaa tapahtumia alussa, mutta sekin unohtuu veren alkaessa virrata. Fordilainen tanssikohtaus ei nivoudu kunnolla kokonaisuuteen. Senta Berger on liian hohtavaihoinen leidi pölyiseen meksikolaiskylään. The Wild Bunchin teemoja valmistellaan, mutta laimeaksi raakileeksi ne jäävät. Yksi Peckinpahin persoonattomimpia elokuvia, vaikka aihe on hänen maailmansa keskiössä.

Norman McLeod: It's a Gift

Joskus 80-luvun puolivälissä osuin Oulun Heinäpään Urheilutalon sivusiiven minimaaliseen elokuvateatteriin, jossa esitettiin 16 millin kopioina sikermä W.C. Fieldsin lyhytelokuvia. Tiesin Fieldsin jonkinlaiseksi omalaatuiseksi koomikoksi, mutta absurdin anarkistinen ote äänielokuvan ensimetriltä pääsi yllättämään perusteellisesti. Marx-veljesten systeemi on etäinen sukulainen, mutta Fields on poliittisesti vieläkin epäkorrektimpi. Fieldsin varieteetaustainen nerous pääsee parhaimmilleen sketsinomaisissa lyhäreissä, mutta jännite kantaa hyvin tässä hieman yli tunnin mittaisessa saagassa, jossa Fields vaihtaa maisemaa New Jerseystä Kaliforniaan ja siirtyy sekatavarakauppiaasta appelsiinifarmariksi. Helposti se ei käy, hyväntahtoisen miehen elämää häiritsevät naiset, lapset, koirat, alaiset, asiakkaat, näkövammaiset, maitomiehet, vakuutusmyyjät jne. Pokeri pitää, sikari palaa ja tähtäin säilyy tavoitteessa, vaikka vastoinkäymiset saavat miehen tarttumaan pulloonkin aika ajoin.

Esox Saison

Toinen kokeilu oululaisesta kotioluttuotannosta. Tämä on suunnilleen samanväristä kuin eilinen California Common, mutta huomattavasti eläväisempää. Vaahtoa muodostuu reilusti, pyrkiipä olut välittömästi pullosta uloskin omin voimin. Belgihiivan huomaa heti, hiilihappoisuus on vahvaa. Hedelmää löytyy, vahva humalointi. Hiivasta huolimatta tämä muistuttaa silti huomattavasti eilistä olutta, olisiko jo talon maku muodostumassa. Tässä pitäisi olla mausteita, jopa mustapippuria korianterin ja sitrushedelmäkuorien joukossa. Mausteisuutta on, mutta sen voisi periaatteessa laskea humalankin tuotokseksi. Ei ehkä sentään Styrian Goldingsin aiheuttamaksi, joka spekseissä mainitaan. Mausteisuus on siis kohtuullisen hillittyä, ehkä edelleen päällä oleva kurkkukipu esti tarkemmat aistimukset. Reseptissä on myös kaura ja dextroosi, siis rypälesokeria käsittääkseni, alkoholia noin 7,5%, valmistettu toukokuun lopussa. Makeampi tämä onkin eiliseen verrattuna, mutta ei mitenkään häiritsevästi. Hiivan lisääminen tuo odotetusti täyteläisyyttä enemmän. Oluen laadukkuudesta ei enää hämmästynyt, tämä on varsin hienostunut herrasmiestulkinta saisonista, ei mitään ekstreemiä, ei myöskään happamuutta, jota joissakin saisoneissa esiintyy. Ehkä pidin hieman enemmän California Commonista kuin tästä, mutta kyseessä on enemmän omat mieltymykset kuin itse oluiden laatuerot. Väkisin tulee mieleen, että jos kotioloissa voi tehdä näin hyvää olutta, niin miksi sitä ei tekisi itsekin. Ei se vaan taida olla niin yksinkertaista. 

William Klein: Muhammad Ali The Greatest

Kaksijakoinen Ali-dokumentti. Mustavalkoinen alkuosa keskittyy kahteen Sonny Liston -matsiin, 1964 Miami Beachissä ja uusintaotteluun seuraavana vuonna pienessä Lewistonin kaupungisssa kaukana pohjoisessa Mainessa. Yllättäen Beatleskin vilahtaa mukana Floridassa. Kamera liikkuu, mutta kohteena on paljon puhuvia päitä, nyrkkeilyä ei näytetä, parasta on huulenheitto punnitustilaisuuksissa. Kansalaisoikeustaistelun kuviot nousevat nyrkkeilyä enemmän esille. Sitten lähes kymmenen vuoden hyppäys värilliseen Kinshasaan 1974 George Foreman -matsiin. Zairen diktaattori Mobutu kekkuloi huvilallaan joen rannalla paljon kuvissa, Mobutun hallintoa ei kuvata, ihastellaan saavutuksia. Foremankin yllättävän paljon mukana, mutta nytkin itse matsista on vain still-kuvia. Ei todellakaan mikään kattava katsaus, vain innokkaimmille faneille.

Sporting Braga - Arsenal 2-0

En ole tainnut ennen nähdä ääripohjoisportugalilaisen Bragan peliä, stadion toki on tuttu EM-kisoista. Bragan peliasu lähes kopio Arsenalin kitistä. Arsenal piti palloa paljon järjestelmällisemmin, mutta ei pystynyt luomaan kunnon tilanteita. Braga aavistuksen piristyi jakson lopussa, mutta ratkaisut kaukaa menivät vasemmalta ohi. Braga piristyi lisää toisella jaksolla, kun pakkovoitto alkoi olla ainoa vaihtoehto. Arsenal sai vielä hieman kontrattua, meksikolainen vaihtopelaaja Vela dramatisoi laatikossa, sai varoituksen näyttelemisestä, vaikka eleettömällä suorituksella olisi saanut pilkun. Braga rankaisi 83. minuutilla vastahyökkäyksellä, Matheus läpi Eltonin avaavasta syötöstä, verkko heilui. Yliajalla sama Matheus sooloili läpi, peippaili pelleiksi lontoolaiset ja kiskaisi vasemmalla yläristikkoon. Ansaittu nöyryytys ylimieliselle Wengerin jengille.

Esox California Common

En oikein muista milloin olisin kotiolutta juonut viimeksi, ehkä joskus 80-luvulla. Tietysti monet kokeilluista pienpanimoista ovat niin kotikutoisia, että rajaa on joskus vaikea hahmottaa. Nyt kuitenkin pääsin kokeilemaan oululaisen olutbloggaaja Esoxin (nimi tarkoittanee haukea) aitoa kotituotantoa. Selvästikään kyseessä ei ole mikään aloittelija, saamassani kokeilusatsissa oli heti kuusi erilaista olutta, eikä mitään tavanomaisimpia tyylejäkään. Ensimmäisenä kokeiluun pääsee sarjan kevein olut, jonkinlainen kalifornialaisen höyryoluen ja saksalaisen pilsin välimuoto. Oljenvärinen samea olut, keskirunsas vaahto, kohtuullisesti hiilihappoa. Flunssan oireet hieman häiritsivät arviointia, mutta en halunnut enää odottaa. Maku on hedelmäinen, hieman makea, humalointi varsin runsas, mutta ei kovin pitkäkestoinen. Tulee mieleen saksalaiset suodattamattomat lagerit, kellerbierit, pikemminkin kuin esim. höyryolut Anchor Steam. California Common on siis pohjahiiva, joka kuitenkin pystyy toimimaan korkeammassa pintahiivalämpötilassa. Humalalajikkeet Hersbrücker ja Saaz, pils-, münchener- ja karamellimaltaita. Alkoholia noin 6%, pantu viime juhannuksena. Ei mitään virhemakuja, todella vakuuttavaa. Maussa on jotain vehnäolutmaisuuttakin, pientä esterisyyttä ehkä, tuoreutta ja kuohkeutta myös. Koska hiivaa lukuunottamatta muut raaka-aineet saksalaisia, on germaanitunnelma odotettu. Kerroin Esoxille, että arvioin oluet samoilla kriteereillä kuin yleensäkin, koska en oikein tiennyt mitä odottaa. Mihinkään tasoitukseen ei todellakaan ole tarvetta, tämähän on täysin ammattimaista tavaraa. Tietysti kotipanijalla on etunaan täysi riippumaton toimintavapaus, jota kaupallisella toimijalla ei ole. Toisaalta kotioloissa voisi kuvitella olevan monenlaisia rajoituksia, jotka vaikeuttavat toimintaa. Persoonallinen ja luonteikas olut, vaikka kovin hienovaraisessa tyylisuunnassa liikutaankin. Rima nousi siis jo varsin korkealle, odotuksetkin kohoavat seuraavista oluista.

Stonehenge Danish Dynamite, real ale

Brittioluella merkillinen nimi, sehän viittaa Tanskan 80-luvun jalkapallomaajoukkueeseen. Selitys löytyy Stonehengen Alesin omistajista ja panimomestarista, he ovat tanskalainen aviopari. Leskiseen oli tarkoitus hankkia Old Smokey -nimistä eksoottisempaa olutta, mutta sitä ei lopulta ollutkaan saatavilla. Dynamiitti on vahvahko (5%) golden ale, hedelmäinen, keskitäyteläinen, keskitasoisesti humalaakin. Miellyttävä olut, mutta ei loppujen lopuksi kovin omaperäinen, ei mieleenjääviä ulottuvuuksia. Kohtuullisen hyvässä kunnossakin real-mielessä. Oluthuone Leskinen, 23.11.2010.

Chas F. Reisner: Steamboat Bill, Jr.

Buster Keatonin nerous ei haalistu millään. Vuoden 1928 ohjaus on merkitty apumiehen nimeen, mutta on selvää että luova panos on kokonaan Keatonilta peräisin. Tiiviissä elokuvassa ei ole täyteosia. Ollaan jokilaivabisneksessä Mississippillä River Junction -nimisessä paikassa, mutta elokuva on kuvattu Pohjois-Kaliforniassa Sacramenton seudulla. Pintateemana pitkän linjan pienyrittäjän ahdinko monialakonsernin puristuksessa. Alkupuolen komedia nousee pettyneen isän ahdingosta nössöpojan touhuja seuraillessa. Romanttinen sivujuonne nivoutuu ihailtavan saumattomasti. Jälkipuolisko on ällistyttävää actionleffaa hirmumyrskyn kourissa. Keatonin toiminnallinen hahmo ei lässytä turhaan, vaan antaa tekojen puhua. Täynnä klassisia kohtauksia, useita jäljitelty loputtomiin.

Bruce Springsteen: The Promise: The Darkness on the Edge of Town Story

Springsteen julkaisi upean Born to Run -retropaketin viisi vuotta sitten, kun levyn julkaisusta tuli 30 vuotta täyteen. Samanlaista odotettiin 2008 seuraavan levyn merkkipäivänä, mutta se ilmestyi vasta nyt kaksi vuotta myöhässä. Odotus kannatti, kolme cd- ja kolme dvd-levyä. Mukana myös kierrevihkon tyyliin pakattu leikekirja, jossa käsinkirjoitettuja tekstihahmotelmia lauluista ja paljon valokuvia.

Springsteen oli taatusti tyytyväinen 1975 Born to Runin valmistumisen jälkeen. Levy täytti kunnianhimoisimmatkin musiikilliset ja yleistä huomiotakin tuli riittävästi. Onnistuminen oli myös ongelma, samalla tiellä ei voinut enää pistää paremmaksi, oli muutettava suuntaa. Tilannetta vaikeutti riitaantuminen manageri Mike Appelin kanssa, Springsteen ei voinut levyttää studiossa yli vuoteen oikeusjutun takia. Bändi keikkaili säännöllisesti kesään 1977 asti ja uutta materiaalia syntyi koko ajan. Uuden paketin saatesanojen mukaan materiaalista olisi voitu julkaista neljä albumia. Julkaistiin yksi, Darkness on the Edge of Town. Ylijäänyttä materiaalia on jonkin verran tihkunut julkisuuteen vuosien varrella, osin muiden levyttämänä ja Springsteenin omia tulkintoja konserttien ohella massiivisessa Tracks-paketissa 1998. Uusi julkaisu täydentää siis tätä tarjontaa.


Paketin ensimmäinen cd on uudelleenmasteroitu versio itse levystä. Rekisteröin Springsteenin etäisesti Born to Runin aikoihin, mutta en ole edes varma kuulinko yhtään kappaletta. Darkness on the Edge of Townin ilmestymistä en edes huomannut, Springsteen kolahti vasta seuraavan The River -tuplan ilmestymisen jälkeen. Hankin tietysti sitten vanhemmatkin levyt ja Darknessista tuli välittömästi yksi suosikeistani. Niin suuri, että hankittuani cd-soittimen 1986 ensimmäinen cd-levyostos oli juuri Darkness. Levyn kappaleet ovat aiempaa lyhyempiä, tuotanto on riisutumpaa, kitarat ovat enemmän esillä, sävyt ovat synkkiä. Albumia voi pitää musiikillisena vastineena film noirille, jonka vaikutuksen Springsteen tunnusti mm. vuoden 1998 Songs-kirjassa. Levy on Springsteenin tuotannon täydellisessä keskiössä edelleen, tuskin yhdestäkään konsertista on jäänyt tämän levyn keskeisiä lauluja pois: Badlands, Adam Raised a Cain, Candy's Room, Racing in the Street, The Promised Land, Prove It All Night, Darkness on the Edge of Town. Factory-kappaletta on esitetty harvemmin, mutta sen näkymä kuolema silmissään kulkevista miehistä on Springsteenin uran hyytävimpiä. Täydellinen levy ei ole, kaksi tavanomaisempaa kappaletta Something in the Night ja Streets of Fire eivät ole minulle koskaan kunnolla auenneet. Levyn saundi on myös hieman vaisu, E Street Bandin liveääni onnistuttiin vangitsemaan levylle vasta Born in the USA:n nimikappaleessa 1984. En ole mikään hifikorva, joten uuden masteroinnin tuomat edut eivät ole itsestäänselviä. Kaikki on tietysti kirkkaampaa, rummut ehkä paremmin esillä. Juuri nuo kaksi vaisuinta kappaletta tuntuvat saaneen eniten petrausta tässä suhteessa. Tärkeintä on tietysti itse laulut, jotka eivät ole muuttuneet mihinkään. Springsteen käänsi katseensa tällä levyllä länteen, yleisamerikkalaisempaan suuntaan, pois aiempia levyjä hallinneesta Jersey Shoren ja New York Cityn romanttisesta sykkeestä. Vaikutelmaa korostavat paketissa mukana olevat upeat valokuvat lännen autiomaamaisemista. Springsteen itse mainitsee nyt myös punkin vaikutuksen, se ei ehtinyt hänen musiikissaan näkyä, mutta asenteessa on varmaan samaa. Levy ei ole poliittinen, kuten ei oikeastaan yksikään hänen levyistään, mutta ensi kertaa amerikkalaisen työväenluokan näkökulma nousee etualalle.

Aiemmin julkaisematonta audiomateriaalia on kaksi levyllistä. Ehkä enemmänkin olisi voinut odottaa, ehkä pajatsoa ei vieläkään tyhjennetty. Yleisvaikutelma on sama kuin Tracks-paketin julkaisun jälkeen, upeaa materiaalia on jäänyt varsinaiselta levyltä pois, mutta toisaalta aikoinaan tehdyt valinnat ovat olleet oikeita. Ulos on jäänyt yksittäisiä helmiä, jotka eivät sopineet Darknessin tiukkaan tarinaan. Ehkä parhaat niistä näkivät päivänvalon kuitenkin, kuten Patti Smithin Because the Night, Pointer Sistersin Fire, Southside Johnnyn Talk to Me ja Gary U.S. Bondsin Rendezvous. Ensimmäisen levyn avaa dramaattisesti huomattavan poikkeava versio yhdestä Springsteenin kestävimmästä klassikosta Racing in the Street. Tekstissä on muutoksia, tempo on hieman nopeampi ja sovitus on massiivinen, monia uusia osiakin, mm. David Lindleyn viulu. Alkuperäisen hypnoottisen tunnelman tilalla on rennompi rockbändifiilis, resignoitunut, mutta positiivisempi silti, hieman myöhemmän outtaken This Hard Land tapaan. Hieno suoritus, mutta julkaistu versio on ilman muuta parempi. Monia romanttisia pop-kappaleita jäi pois levyltä ilmeisistä syistä. Sellaisia on useita nyt mukana, kuten 60-luvun tyttöbändilevyjä torvisovituksilla myötäilevä Gotta Get That Feeling. Outside Looking In on huomattavasti synkempi, olisi voinut sopia Darknessin teemaankin. Sävellys ei kuitenkaan lähde lentoon, kulmikas rockabilly & Bo Diddley -komppi ei irtonaistu. Tekstissä on hieman itsesäälinen pohjavire, sekin saattoi johtaa ulosjääntiin. Someday (We'll Be Together) on hitaasti laahaava Bacharach/Spector-balladi, teksti on romanttinen, mutta alistuneen pessimistinen. Ei tarpeeksi koskettava ja musiikillisesti täysin yhteensopimaton Darknessille. One Way Street on hidas popvalssi, mukava fonisoolo Clemonsilta, mutta muuten raakileen oloinen. Raikas versio Because the Nightista, mutta jotkut livetulkinnat pääsevät syvemmälle. Tanakkaa klassista pomorokkia energisesti pukkaava Wrong Side of the Street on paketin löytöjä, tämän jääminen paitsioon on ollut ikävää, kappale sopisi sointinsa perusteella hyvin The Riverille tai jopa tuoreelle Magic-levylle. The Brokenhearted on alakuloinen ihmissuhdeballadi Roy Orbisonin tyyliin, melodramaattinen paisuttelu ei toimi kunnolla. Rendezvous'n Springsteen on julkaissut itsekin aiemmin, tämä versio ei tuo uutta, hieman yllättävä valinta levylle. Candy's Boy on aiempi olomuoto Darknessin Candy's Room -klassikosta. Mielenkiintoinen, mutta tavanomaisempi laahaava kappale, Candy's Roomin kolkkoon vinksahtaneesen neuroottisuuteen jää matkaa.

Toisen levyn avaava Save My Love on tuore äänitys, mutta kappale syntyi jo Darknessia edeltävällä kaudella. Se on valoisa pomppiva helisevä poprock-kappale, täysin sopimaton Darknessille, ei oikein miellytä muutenkaan. Vielä pirteämpi on Ain't Good Enough For You, soulahtavaa baarirokkia, paljon tekstiä, ei tunnu kovin omaperäiseltä, voisi olla kunnianosoitus vaikka Springsteen-esikuva Bondsille. Tekstissä mainitaan tuottaja Jimmy Iovine, kappale on myös hyvin lähellä vuoden 1986 liveboxilla julkaistua Paradise by the "C" -instrumentaalia. Tämän levyn Fire-tulkinta on Because the Nightin ja Rendezvous'n tapaan tarpeettomalta tuntuva, varmaan versio on hyvin varhainen, mutta enemmän tunnetta Springsteen myöhemmin on tähän pusertanut. Spanish Eyes on puolestaan ultramielenkiintoinen, selvästi esiversio vuoden 1984 kinkysta jättimenestyksestä I'm on Fire. Tekstissä ja sävellyksessa samoja osia, mutta kappale rönsyilee huomattavasti enemmän, myös eri tyylisuuntiin. Varsinkin kappaleen nimeä Spanish Eyes Springsteen venyttää kyllästymiseen asti. Hämmästyttävää miten hän tästä pystyi tiivistämään ja fokusoimaan I'm on Firen tapaisen mestariteoksen. It's a Shame alkaa The Promised Landin riffillä, mutta siirtyy sitten muille poluille. Kertosäe ei tunnu ollenkaan toimivalta, tämän kappaleen raakkaus ei varmaan ole ollut yllätys kenellekään. Rummuissa hämmentävästi uusi manageri Jon Landau. Come On (Let's Go Tonight) on todella yllättävä rinnakkaisversio Factorysta, tekstistä puuttuu kokonaan Factoryn perusteema isäsuhde, mutta Elvis Presleyn kuolema mainitaan. Presleyn kuoleman vaikutusta Springsteenin synkentyvään tuotantoon ei ole tietääkseni tutkittu. Aihe olisi mielenkiintoinen, niin suuri merkitys Presleyllä oli Springsteenin uravalintaan ja muuhunkin elämään.

En ole aiemmin kuullut Springsteenin omaa versiota Southside Johnnyn 1978 julkaisemasta Talk to Me'sta. Tulkinta vaikuttaa identtiseltä, yhtä sielukas Springsteenin ääni ei ole, mutta mukana on jopa Asbury Jukesien torvisektio. Tiukka soul-kappale on todella hyvä, mutta sopii paremmin Southsidelle kuin itse auteurille. The Little Things (My Baby Does) on geneeristä 60-luvun tyttöbändipoppia, hieman hämmästyttävää, että Springsteen tässäkin vaiheessa oli aiheessa niin kiinni. 2000-luvun levyjen modernisoidummat variaatiot toimivat paremmin kuin tämänkaltainen puhdas pastissi. Breakaway on pitkä hidas raskaan melodramaattinen balladi, hyvin elokuvallinen teksti. Raakilemaiseksi tämäkin jää, shalalaa-kuoro ei sovi kokonaisuuteen. Paketin nimikappale The Promise oli vuosia tarunhohtoisin julkaisematon Springsteen-kappale, sen kuulleet pitivät sitä menetettynä klassikkona. 1998 Springsteen julkaisi siitä akustisen riisutun version. Teksti välittyi silloinkin hyvin, se on todella upea. Suora viittaus edellisen levyn Thunder Road -klassikkoon. Aikoinaan spekuloitiin Springsteenin pelkäävän tulkintoja, joissa pettynyt teksti yhdistettäisiin liikaa Appel-välirikkoon. Nyt julkaistulla versiolla bändi soittaa isommin, mutta melkoisen akustisvoittoinen tämäkin on. En innostunut 1998-versiosta, sävellys on ehkä liian pelkistetty, ei tämä nytkään innosta erityisiin suosionosoituksiin. Tämäkin versio on tietysti suhteellisen viimeistemätön. Jos se levylle olisi päätynyt, sitä olisi luultavasti hiottu lisää. City of Night on mukavaa tunnelmointia Lou Reedin tai Graham Parkerin puhelaulun tyylillä. Varsin epätyypillinen Springsteen-kappale, mutta paketin ilahduttavimpia. Viimeisenä levylle on vielä piilotettu nimeämätön balladi, ilmeisesti The Way. Saattaa olla uuttakin tuotantoa, todella kaunis pienimuotoinen laulu, upea päätös.

Ensimmäinen dvd on dokumentti Darknessin äänityssessioista. Mukana yllättävän paljon vanhaa mustavalkoista materiaalia, täydennöksinä vanhaa radioaineistoa, lyhyitä konserttipätkiä ja enemmän tuoreita haastatteluita. Päällimmäinen vaikutelma on, että studiotyöskentely on ollut tappavan tylsää. Ehkä muusikon elämässä laulujen kirjoittaminen ja konserttiesiintymiset ovat sitten mukavampaa touhua. Haastateltujen joukossa yllättäen Mike Appel, ehkä ex-manageri on nyt saanut jonkin synninpäästön. Miami Stevellä näyttää olleen jonkin verran tukkaa vielä 1977. Jon Landau käyttää Darknessin riisutusta saundista termiä coffee black. Levyn toteutunut kehno rumpusaundi tulee hyvin esille, asia oli tiedossa tekijöilläkin, mutta senaikaiset studio-olosuhteet eivät kuulemma sallineet sekä äänekkäitä kitaroita että rumpuja. Jonkinlaisena sateentekijänä sessioihin saapuu Kaliforniasta lisätuottaja Chuck Plotkin, jonka ratkaisevaa panosta Springsteen vuolaasti kehuu. Ratkaisun luonne jää hieman epäselväksi, mutta Plotkin pääsi pysyvästi tiimin jäseneksi. Sherry Darling on ollut jo olemassa tuolloin, Springsteen ja Van Zandt duetoivat sitä spontaanisti. Patti Smith kertoo Because the Nightista ja rakkauslauluista, hieman huvittavasti sen jälkeen elokuvaan leikataan Patti Scialfan haastattelupätkiä. Scialfahan ei 1977 ollut edes nähnyt Springsteeniä, joten mukanaolo tässä lienee lähinnä perhepoliittinen ratkaisu. The Promisea Springsteen piti itselleen liian läheisenä, siihen olisi pitänyt saada lisää etäisyyttä. Hieman arvoituksellinen lausunto, vahvistaa huhua, että Appel-välirikosta laulu kertoo suoraan.

Toisen dvd:n avaa viime joulukuussa Asbury Parkin Paramount-teatterissa tallennettu live-esitys. E Street Band soittaa putkeen Darknessin kaikki kappaleet. Ei yleisöä, huomionarvoista Nils Lofgrenin puuttuminen, Federicin korvaa odotetusti Giordano. Arvattavan ammattimaisesti latautunut suoritus, Adam Raised a Cainistä suhteellisen muunneltu sovitus, varsinkin lauluosuus. Racing in the Street soi heleästi, mutta Factoryn tulkinnasta en innostunut, liian velttoa, eläkeikää lähestyvät miljonäärit eivät enää täysillä samaistu työmiehen arkeen. Streets of Firessa ja Prove It All Nightissa Springsteenin kitarasoolot parhaita, mitä olen häneltä kuullut viime vuosina. Ehkä Lofgrenia ei enää tarvittaisikaan, kun Van Zandt on palannut. Kitarateknikoksi lopputeksteissä merkitty Jeff Tweedy, voisiko todellakin olla Wilcon keulahahmo? Nimi ei ole kovin yleinen, mutta olisi varsin yllättävää.

Konsertin päälle arkistomateriaalia vuosilta 1976 ja 1978. Harjoitussessio Springsteenin kotona Holmdelissä, koko bändi paikalla, sitten studioäänityksiä New Yorkista, osittain samaa aineistoa kuin dokumenttielokuvassa, lisänä mm. Don't Look Back. Levyn päättää timanttinen runsaan puolen tunnin konserttitaltiointi Phoenixista 1978, tästä on aiemmin jo julkaistu Rosalita (Come Out Tonight), jonka päätteeksi yleisöstä ryntäävät naiset lähes raiskaavat Springsteenin. Badlands kulkee todella tuoreesti ja Prove It All Nightin kitaroinnissa Springsteenillä vielä parempi asenne kuin 31 vuotta myöhemmin.

Kolmannen levyn täyttää kolmen tunnin täysi setti Houstonin keikasta joulukuulta 1978. Kuvan laatu ei Phoenixin tasoa, mutta äänessä ei mitään valittamista. Intensiteetti vähintäänkin samaa tasoa, vaikka useimmat bravuurit tuttuja ovatkin. Spirit in the Night esitetään osittain yleisön keskellä, Independence Dayn spiikissä mainitaan sen kirjoitetun Darkness-levylle, vaikka se julkaistiin tietysti vasta The Riverillä. Muita River-kappaleita setissä hienoisen tukkoisesti rullaava The Ties That Bind ja hieman erilaisella tekstillä laulettu Point Blank. Todella pitkä intro Prove It All Nightissa ja Racing in the Streetin Northeast muuttuu Texasiksi. Junglelandin pitkä saksofonisoolo leijuu hämmästyttävän jumalaisena. Toisaalta Because the Nightista tyhjenee tunne loppupuolen pitkällä fyysisellä kitararevittelyllä. Bo Diddleyn Mona yhdistetty She's the Oneen ja encoreissa harvoin soitettu You Can't Sit Down. Aivan viimeisen Quarter to Threen meininkiä ei voi uskoa näkemättä.

Du Bocq Waterloo Double 8 Dark

Toisen oululaisen olutbloggaajan Esoxin seurassa juotu vaivihkaa Leskisen valikoimiin saapunut belgidubbel. Oven suussa alkutalven pakkasviima puree luihin ja ytimeen, mutta tästä ei löytynyt riittävästi lämmikettä, vaikka alkoholia kohtuullisen paljon, 8,5%. Tuntui kovin keskitien geneeriseltä tuotteelta, belgihiivaa, leipäistä mallasta, sokerista makeutta, ei mainittavasti humalaa. Mausteita kovin hillitysti. Hyvin vaisu, tämä on tyypillinen belgiolut, joiden makuun kyllästyin jo 15 vuotta sitten. Oluthuone Leskinen, 20.11.2011.

Nicholas Ray: On Dangerous Ground

Valkoisen noirin tai luminoirin perusteos. Tämä tulee katsottua melko tasaisin väliajoin, vaikka ensimmäisillä katsomisilla en erityisemmin tykännyt elokuvasta. Ensimmäinen puolituntinen on rankkaa realistista poliisielokuvaa New Yorkista, noirin ydinmehua. Skenaristi A. I. Bezzerides tihensi Gerald Butlerin alkuperäisaihetta ja wisconsinilainen kulttiohjaaja Nicholas Ray osoitti kiihkeän intensiteettinsä väkivaltaisessa sadistisessa kuvastossa. Robert Ryanin päähenkilö on ehkä nykykatsannossa kliseemäinen, mutta ex-urheilijan yksinäisessä näköalattomuudessa on kauaskantavia ulottuvuuksia. Ryanin hahmo ennakoi totaalisti 60/70-lukujen illuusiottomia poliisielokuvia. Olen aina ollut sitä mieltä, että jännite nyykähtää tapahtumien siirtyessä Upstate New Yorkin lumisiin ruraaleihin ahdasmielisiin junttiympäristöihin. Sokean Ida Lupinon hahmo tuo liian hempeää sentimentaalisuutta karuun asetelmaan. Nyt nimenomaan juuri tämä osuus tuntui toimivan hyvin lähes alkukristillisessä parantumisfantasiassaan, ehkä alan tulla vanhaksi. Bernard Herrmannin musiikki on ajoittain häiritsevän identtistä Hitchcockin myöhemmän North by Northwestin kanssa, jopa samanlaisia kiipeilykohtauksiakin on molemmissa elokuvissa. Ylen kopio taas harmittavan hailakka, en ole parempiakaan nähnyt, ehkä niitä ei olekaan.

Stadin Amarillo Pale Ale

Uusi osuuskaupan baari Helsingin ydinkeskustassa, mainostaa itseään gastropubina, mutta ainakaan katutason baarissa kukaan ei syönyt mitään. Alakertaan en jaksanut raahautua, askel alkoi painaa jo muutenkin. Geneerinen sisustusfiilis, jäähallimusiikkia, paljon oluita, mutta ei mitään ihmeellistä. Ei varmaankaan mitään yhteyttä San Diegon Stone-panimoon. Pienpanimohanassa Stadin olutta, aiemmin olen juonut tätä Amarillo Ale -nimellä, mutta eiköhän kyseessä ole sama olut. Pihkaisen nahkea tuntuma, humalaa on mukavasti, hedelmää ja kohtuullinen mallasrunko. Stadin tasapainoisimpia tuotoksia. Baarissa kuulopuheiden mukaan hanaoluet vaihtuisivat nettiäänestysten perusteella, mutta varmaankin pelataan suurten maahantuojien tarjonnan puitteissa. Eli tuskinpa täällä tulee enää käytyä ainakaan omasta aloitteesta. Helsinki, Stone's, 18.11.2010.

Dark Star Hylder Blonde, real ale

En tiedä mikä seljankukka on, mutta sellaisella on maustettu tämä cask-olut Brightonin huippupanimolta. Hyvin kukkainen, hehheh, hyvin humalainen, kuohkea, tuore. Upea olut, alkoholia vain 4,2%. Runko ei ole vahva, mutta se ei häiritse, loistavan hienostunut humala hallitsee makua suvereenilla tavalla. Välillä pizzaa syötyäni olut tuntui omituisesti lamaantuneen, jopa väljähtyneen. Merkillistä, ehkä se ei vaan sopinut yhteen pizzan, katkarapujen ja tonnikalan kanssa. Helsinki, Urho's, 18.11.2010.

Närke Slättöl

Selvästi vajaalta näyttävä tuoppi Suomen ykkösolutbaarissa, mutta ei viitsi valittaa, kun reissussa oluita maistaessa oluen määrä on lähinnä ongelma. Pikkulinnussa on menossa Svenska Dagar -tapahtuma, jonka oluisiin tämä jää ainoaksi kokeiluksi muun päällimmäisen hanatarjonnan tsekkauksen jälkeen. Pale Ale Örebrosta, lähes kirkas kultainen väri. Hedelmää ja humalaa, kuinkas muutenkaan. Nautinnollinen kokonaisuus, tämä ehkä hakkaa tasapainoisuudessaan kolme edellistä Pikkulintu-session harvinaisuutta. Hyvin amerikkalainen, mutta hedelmä jää pihkaista katkeroa ylemmäs maussa, joidenkin brittiläisten golden alejen real-versioisen tapaan. Real-käsittelyllä tämä olut voisi olla todella superlatiivinen. Sitruksen ja katkeron vuorovaikutus on parhaita viime aikoina maistamiani, kahden marraskuisen illan Helsinki-turneen selvästi paras olut. Helsinki, Pikkulintu, 18.11.2010.

Cantillon Pikkulintu Viskilambic

Anderlechtin tarunhohtoisen lambic-panimon räätälöity tuote Itä-Helsinkiin. Hyvin kuiva ja hyvin hapan, viskistä ei tietoa maussa. Odotin hieman jotain savuisuutta, mutta siitä ei tunnu jälkeäkään, varmaan kypsytyksessä käytetty sitten jotain vaniljaista bourbon-tynnyriä. Lambicina tämä on varsin nautinnollinen, hanaversioina nämä eivät välttämättä toimi, tuntuu nytkin hieman liian kylmältä. Valkoviinimäistä nahkeutta ja tuoreutta. Joskus happamien oluiden kohdalla on vaikea arvioida olisiko kyseessä pilaantuminen vai tarkoituksellinen efekti. Cantillonin ja muiden huippulambictuottajien kohdalla se ei tulisi mieleenkään, happamuus on raikasta ja itsestäänselvästi harkittua. Ehkä tämä on suhteellisen yksiulotteinen tyylilajissaan, mutta joka tapauksessa loistava olut. Pikkulintu alkaa täyttyä yllättävästi, kabinetissa jokin spesiaalitilaisuus, henkiökunta kantaa sinne arvoituksellisesti salaattilautasia. Helsinki, Pikkulintu, 18.11.2010.

Beer Hunter's Citra Blonde

Selvästi belgihiivalla pantu porilainen, 5,6%. Hedelmää ja pihkaista humalaa, samaa Citra-humalaa oli Grassrootsin juhlaoluessakin. Jonkinlainen belgiblondin ja IPAn hybridi kenties. toimii varsin hyvin. Humalointi puree hyvin hiivan henkilökohtaisesti epämiellyttävänä pitämääni makua, silti olut tuntuu tasapainoiselta. Mallasosa-aluetta olisi ehkä voinut rotevoittaa. Beer Hunter's on mielenkiintoinen panimo, Porin ulkopuolella se on vain muutaman alan harrastajan tietoisuudessa, panimon englanninkielinen nimi on ymmärtääkseni yksi syy tuntemattomuuteen. Helsinki, Pikkulintu, 18.11.2010.

Grassroots Pikkulintu Triple IPA

Grassroots näyttää olevan pohjoisvermontilaisen panimon tytäryhtiö, joka tekee oluita Tanskassa Fanøn panimossa, samannimisellä Pohjanmeren saarella Esbjergin edustalla. Ja tämä olut on tehty tilaustyönä Itä-Helsingin ihmebaarin kymmenvuotisjuhliin. Pienpanimo-oluiden valmistuksen sidosryhmäketjut alihankkijoineen ovat globalisoituneet muiden alojen tapaan. Itsekin pääsin bilepaikalle adventtisohjoa kyntäen kaksi vuorokautta merkkipäivän jälkeen ja tartuin heti juhlaolueeseen, kun sitä vastoin pessimistisiä odotuksia näytti olevan vielä jäljellä. Uutta henkilökuntaa sitten viimenäkemän, hieman erityyppistä asiakaskuntaakin sattunut paikalle kuin yleensä. Alkoholia peräti 12%, hyvin samea olut, voimakkaan hedelmäinen, lähes makea. Humalointi massiivista, nautinnollinen kokonaisuus, hyvin tuoreeltakin tuntuu. Ei yrttivivahteita joita vahvoissa tanskalaisipoissa silloin tällöin esiintyy, amerikkalainen know-how tuntuu pelaavan vanhallakin mantereella. Alkoholi ehkä paistaa väistämättä vähän läpi, mutta ei häiritsevästi. Laskennallisia IBUja ilmeisesti 180, tällä kertaa se todella tuntuukin sellaiselta, vaikka hedelmäinen makeus leikkaa katkeroa. Helsinki, Pikkulintu, 18.11.2010.

Stadin Pioneer Bitter

Tämäkin Stadi-uutuus ruisstoutin tapaan 4,2%. Hieman samea, hedelmäinen, hyvin kuiva. Varsin mielenkiintoinen, vaihteeksi kohtuullisen persoonallinen olut Stadilta, ei heti muistuta suoraan mitään brittiläistä tai amerikkalaista esikuvaa. Suodattamattoman lagerin ale-variaatio, liian kylmää, mutta silti herkullista räntäsateen kutoessa Helsinkiä verkkoonsa. Helsinki, Pullman, 17.11.2010.

Samuel Fuller: China Gate

Vintage-elokuvien harrastus vaikuttaa hiipuneen Helsingissäkin lähes kuolleeksi, harvinaisen Fuller-leffan Orion-näytöksessä vain kourallinen väkeä, niissäkin häiriintyneen oloisia yksilöitä. Mustavalkoinen, hieman kaoottinen Vietnam-tarina. Ultraupeaa Angie Dickinsonia ei kunnolla hyödynnetä, varsin propagandistinen asenne, ei Fullerin parhaita. Viidakko ei vaikuta kovin realistiselta, varmaan kuvattu jossain Los Angelesin takapihoilla. Fullerille tyypillistä paisutettua melodramaattisuutta, ei kuitenkaan groteskeimmillaan tässä työssä. Hyytävimmässä kohtauksessa Nat King Cole joutuu pysyttelemään hiljaa vihollislinjojen takana, vaikka astuu kuuden tuuman naulaan kantaa myöten. Muistuttaa selvästi Fullerin toiseen maailmansotaan sijoittuvia elokuvia.

Stadin Ruis Stoutti

Omituisen kevyessä stoutissa rukiin lisäksi myös vehnää, alkoholia 4,2%. Musta olut, paahteinen, mutta myös jokseenkin omenainen, tai jotain siihen suuntaan viittaavaa happoisuutta. Maku pehmenee oluen lämmetessä, kohtuullisen miellyttävä, mutta kovasti kilpaillussa tyylisuunnassa ei nouse erityisen omaleimaiseksi. Helsinki, Angleterre, 17.11.2010.

Il Chiostro Irish Ale

Taas varsin näyttävästi muotoiltu ja suunniteltu pullo italialaispanimolta, tämäkin etelästä Napolin ja Salernon välistä. Irish ale ei kuulosta kovin lupaavalta tyylisuunnalta ja tuoksu masentaa lisää etikkaisuudellaan. Maku ei ole aivan samaa happamuusluokkaa, mutta ei tämä mitenkään tuoreudellaan vakuuta. Maku on varsin ohut muutenkin, kevyttä hedelmäisyyttä, keksiä, ei humalaa. Loppuarvio One Pintin Italia-tarjonnasta on melko karu, neljästä kaksi ok-olutta, kaksi pilalle mennyttä. Joko säilyvyys on Etelä-Italiassa poikkeuksellisen heikkoa tai sitten jotain muuta ongelmaa. Italia jää edelleen hieman kysymysmerkiksi, olisiko se todella laadukas olutmaa, tämän otoksen perusteella ainakaan Rooman eteläpuolella tilanne ei hyvältä vaikuta. Vaikka oluet ovat vain muutaman viikon olleet tarjolla Helsingissä, niin toki kyseessä voi olla sahti-tason tuoreusvaatimukset. En ole kuitenkaan vakuuttunut siitä, joten peukalo kääntyy alaspäin. Helsinki, One Pint, 17.11.2010.

B1080 Old Castle

Nyt sattui testipenkkiin olut etelästä, Napolin ja Salernon eteläpuolelta. Makeampi punaruskea olut, tällä kertaa myös mukana happamuutta, jota jo ehdin kaipailemaankin. Hedelmäisessä oluessa selvää etikkaista hapanta otetta, alkoholia 6%. Ei erityisemmin säväytä, etikkaisuus voisi olla tulosta pilaantumisestakin. Ehkä liian kylmä tarjoilu, lämpimänä voisi avautua jotain mielenkiintoisempaakin. Yleensä jos joutuu ihmettelemään onko happamuus tahallista vai ei, niin tilanne ei ole ihanteellinen. Loppujen lopuksi päättelin tämä oluen päässeen pilaantumaan. Oluesta löytyy vain yksi arvio Ratebeer.comista, helsinkiläisen mjs:n tuomio on sama. Asiakkaita tullut jokunen lisää, myös paikan isäntä Markku Korhonen ja tvssä Suomen jalkapallomaajoukkueen kohtalonottelu San Marinoa vastaan. Helsinki, One Pint, 17.11.2010.

I Due Mastri Acheronte

Tämä musta olut tulee Pratosta, Firenzen kupeesta. Hyvin paahteinen, hyvin kuiva tämäkin. Mielikuva italialaisista oluista alkaa pikkuhiljaa monipuolistumaan. Tähän mennessä monet ovat tuntuneet liian makeilta, mutta nyt kaksi sattumanvaraisesti valittua, toki Suomeen asti rahdattuina ja jollakin kriteerillä valittuina, ovat olleet huomattavan kuivia. Alkoholia tasan 5%, tämä tuntuu enemmän schwarzbieriltä kuin stoutilta, hiilihappoa on kuitenkin liikaa. Ryhdikäs olut, mutta ei oikein kovin omaleimaista. Helsinki, One Pint, 17.11.2010.

Bacherotti Giulia

One Pintin Italia-viikosta on vielä jämiä jäljellä. Ehkä tällainen takapainotteinen tsekkaus sopii minulle paremmin, olutfestarifiiliksestä en välitä ja One Pintin spesiaalien avausiltoina on joskus ahdistus käynyt päälle. Nyt asiakkaita Ruoholahden ihmeessä tasan yksi, minä itse. Ei tämäkään ihanneasetelmalta tunnu, mutta näin tällä kertaa. Keski-Italian Pievestä, Rooman ja Firenzen puolivälistä, suodattamaton vaalea olut, alkoholia vain 4,2%. Ehkä suodattamaton lager, hyvin samea, hyvin kuiva, hyvin humalainen. Jonkinlainen kellerbierin ja pilsin hybridi, mutta ei täysin onnistuneelta tunnu, mukaan tulee vehnäolutmaisiakin tuntemuksia, jotka eivät paranna fiilistä. Kokonaisuutena kohtuullisen miellyttävä humalainen olut. Hinta melko järkyttävä, 9€ pikkupullosta, mutta eipä tätä Nokelan Siwasta löydy. Tarkemmin katsottuna baarin Italia-listalta ei saa mitään alle 7,50.  Helsinki, One Pint, 17.11.2010.

Stonehenge Pigswill, real ale

Kallion riilijakelupisteessa neljäprosenttinen kirkas ruskeankeltainen bitter. Suutuntuma varsin ohut, hunajaa ehkä, jälkimaku pihkaisen mausteinen, varsin mielenkiintoisen nahkea vaikutelma, olisiko pelkällä humalalla saatu aikaan. Kuikassa olisi tarjolla useampia talviolutuutuuksia pullossa, mutta ilmeisesti samoja esillä osuuskauppaketjun muissakin baareissa. Taas aikaa Helsingin reissulla rajoitetusti, joten siirryin eteenpäin. Helsinki, Kuikka, 17.11.2010.

Jules Dassin: The Naked City

Olen nähnyt tämän puolidokumentaarisen noirin perusmerkkipaalun yhden ainoan kerran, sekin televisioesityksenä joskus 80-luvulla. Ei oikein kolahtanut silloin, varsinkin Fordin elokuvista tutun näyttelijä Barry Fitzgeraldin irlantilaismaneerit ottivat raskaasti päähän. Fitzgerald häiritsee edelleen, mutta nyt tuli ehkä positiivisempi vaikutelma. Ilma- ja katunäkymät New Yorkista ovat upeita, suhteellisen vähän tuntuu muuttuneen 60 vuodessa. Kopion ääni tuntui surkealta, dialogista ei saanut kunnolla selvää. Onneksi se ei ole olennaista, ennakkonäytöksen jälkeen kuolleen tuottaja Mark Hellingerin kertojaääni hallitsee hieman valistushenkistä elokuvaa. Kuumien kesäöiden hiki ei kunnolla välity viileässä mustavalkoisessa, sinänsä briljantissa, William Danielsin Weegee-vaikutteisessa kuvauksessa. Rikostutkinta ei ole uskottavaa, liian komediallista ja kömpelöä. Tämä jää pahasti alakynteen Dassinin muiden noirien (Thieves' Highway, Brute Force, Night and the City) puristuksessa, mutta lopun Hitchcock-kaikuinen takaa-ajo Williamsburg Bridgellä on parasta Dassin-tasoa. Mielenkiintoisesti samantyyppinen painijasivujuonne kuin myöhemmässä Night and the Cityssä.

Mallaskoski Joulu Kuohu

Mallaskosken panimo oli jonkin aikaa entisen työkaverini omistuksessa. Mukava mies, mutta eipä oluet hänenkään kaudellaan säväyttäneet. Niin ei ole käynyt sen jälkeenkään, markkinoinnista vastaavaa Servaaliakaan ei tunnu tuotteiden maun vivahteisuus kiinnostavan. Panimo välttelee ansiokkaasti tärkkelyksellä jatkettua maan panotapaa, mutta ei se riittävästi maussa tunnu. Tämäkin jouluolutuutuus on kohtuullisen hyvännäköinen punertava juoma, maussa mallasta ja makeutta hailakasti. Ei mitään muuta. Pelkään Mallaskosken unohtaneen täysmallasintoilussaan humalan kokonaan pois. Ostopaikka Oulu, Välivainion K-Supermarket.

Trois Dames La Semeuse Espresso Stout

Sveitsiläisen kahvioluen etiketissä on kohtalokkaan näköinen tumma nainen, hieman samantyyppinen kuin Midnight-niminen fatale, jota Tom Kakonis kuvasi eilen lukemassani romaanissa. La Semeuse -nimi tarkoittaa jokseenkin arvoituksellisesti kylväjää, jonkinlaista kasvia neito ojenteleekin. Kahvioluet eivät nykyään ole mikään harvinaisuus, mutta tässä on persoonallisuutta. Happamuus on paljon voimakkaampaa kuin yleensä lievästi maitoisen happamissa stouteissa. Lähes lambic-tyylin hapan maku peittää aluksi kahviakin alleen. Tämä on hyvin kuiva lähes valkoviinimäiseen tapaan, ei mitään suklaahöttöä tällä kertaa. Alkoholia on kohtuulliset 7,3%, ollaan juuri ja juuri imperial stout -tasolla. Happamuus ei ehkä toimi paahteisuuden kanssa toivotulla tavalla, mausta tulee jotenkin tasapainottoman karvas. Mielenkiintoinen olut, mutta kuriositeetilta tuntuu.

Tom Kakonis: Michigan Roll

Tämä on se romaani, jonka lukeminen sai Antti Tuomaisen ottamaan yhteyttä bloggaajaan huomattuaan arvioni Kakonisin toisesta romaanista Criss Cross. Kysessä on Kakonisin esikoisromaani vuodelta 1988. Michigan Roll tarkoittaa setelikääröä, jossa päällimmäisenä on suuri seteli, 100 dollaria, mutta käärön muut ovat pikkuseteleitä. Päähenkilö on ammattimainen uhkapeluri Timothy Waverley. Juoni starttaa Floridasta ja Chicagosta, mutta nopeasti siirrytään Michiganin pohjoisosiin, Traverse Cityn lomakaupunkiin. Sama paikka, jossa kävin keväällä. Hyvää paikallisväriä, yksityiskohtaisia paikkoja en tunnistanut, mutta pikkukaupungin fiilis välittyy hienosti. Kakonis kirjoittaa loistavalla pitkälauseisella kuvailevalla rytmillä, dialogi upeaa, rikollishahmot todella herkullisesti piirretty, väkivalta raakaa, huumori sysimustaa. Säälittävin nilkki on hieman hämmentävästi kiihkeä Springsteen-fani. Tätä kestää noin 80 sivua, mutta sitten juoni pysähtyy totaalisesti. Merkillinen ilmiö, varsinkin kun se näyttää harkitulta. Tilannetta ei paranna hyvin sovinnaisesti kirjoitettu taustoitus Waverleyn menneisyydestä. Suvantovaiheen jälkeen paketti alkaa taas kääriytyä tiiviimmäksi, mutta aivan alun vetoon se ei kohoa. Lopun seestynyt filosofinen tunnelma on varsin nautinnollisesti rakennettu. Pienehkö pettymys, mutta erittäin miellyttävä lukukokemus.

Rainer Werner Fassbinder: Satansbraten

Kokeellisempaa tuotantoa Fassbinderiltä, elokuvan alussa ja lopussa on sitaatti Antonin Artaudilta. Farssimainen aloitus, absurdia groteskia huumoria, ei juuri naurata. Loppua kohti elokuvaan tulee jonkinlaista ryhtiä sävyn samalla synkentyessä huomattavasti. Teatterimaisuus ja kökkö kakkahuumori rasittavat kuitenkin löysään huipentumaan asti. Ei uran huippukohtia.

Höss Neuschwansteiner Das Echte

Saksalaisen uutuusmaahantuonnin etiketissä on Baijerin satulinna, se pistää epäilyttämään että oluen vaatimatonta sisältöä yritetään peitellä kauniilla kuorella. Niinhän tässä ikävä kyllä onkin käynyt. Geneerinen vaalea lager, viljaisen kevyt hiilihappoinen runko, ei juuri humalointia. Tunnistaa olueksi, mutta siihen maku sitten pysähtyy. Ostopaikka Kajaani, Citymarket.

Three Castles Autumn Daze, real ale

On jo melkoisen talvinen fiilis englantilaisen syysoluen saapuessa Perämeren rannalle. Leskisen real ale -uutuustarjonnassa on ollut varsin pitkä tauko eri syistä. Onneksi nyt saapunut kuparinvärinen bitter on kunnossa. Alkoholia 4,4%, pintin rakentaminen hidasta, olut kuohuu temperamenttisesti. Makukin on poikkeuksellisen kuohkea, hedelmäinen, pähkinää, toffeeta. Jälkimaun humala on ohut, mutta todella voimakkaasti puraiseva. Hyvin perinteinen bitter, hieman täyteläisempi runko voisi tietenkin olla, mutta kyllä kokonaisuus on silti onnistunut. Oluthuone Leskinen, 14.11.2010.

Hoppin' Frog Silk Porter

Akronin karusta autonrengaskaupungista tulee edelleen itselleni ensimmäisenä mieleen muusikko Chrissie Hynde, mutta ehkä sammakkopanimo vielä joskus ajaa iki-ihanan rockleidin ohi. 6,2-prosenttinen silkkiporter on mattamusta olut, paahteinen vain kevyesti, sitävastoin selvästi makea suklainen olut. Siis ei ollenkaan minun makuun. Onneksi jälkimaussa hivenen kuivaa humaluutta nousee esiin, hieman yllättävästikin kun IBU-lukema on vaatimaton 26. Maitomaista happamuutta myös mukana, siis mallikas olut tyylissään, mutta ei kolahda minuun. Toki siemailin oluen loppuun ihan mielelläni.

Shepherd Neame Rudolph's Reward

Kentiläinen poro-olut on hyvin maltainen, lähinnä keksimäisellä ja pähkinäisellä tavalla. Humalointi (varmaan Goldings-lajiketta) on voimakasta, tanakan nahkeasti, kuiva kerros tuntuu tarttuvan lähes pysyvästi limakalvoille. Alkoholia vain 4,0%, makua saadaan parhaaseen brittityyliin yllättävän paljon niukoista raaka-aineista. Shepherd Neamen tuotteita on tullut viime aikoina juotua varsin vähän, mutta tässä tuli hyvä muistutus perinteikkään panimon osaamisesta, toki vain kalpeana aavistuksena pulloversiona, cask-muodossa tämäkin olut siirtyisi todennäköisesti aivan uusille tasoille. Ei mikään tyypillinen jouluolut, siitä lisää plussaa. Ostopaikka Kajaani, Citymarket.

Hoppin' Frog Hoppin' to Heaven IPA

Vahvaa vaahtoa muodostava ohiolainen india pale ale on taattua pohjoisamerikkalaista peruslaatua tässä hienossa oluttyylissä. Sitrushedelmäisyys ja pihkainen, hieman pisteliään mausteinenkin, humalaisuus hallitsevat tasapainoista juomaa. Alkoholia näppärät 6,8%, mallasrunko on riittävä ja jälkimaku viipyy nautinnollisen pitkään. Kaikki on kunnossa. Totuuden nimessä tästä ei kovin paljon keksi kirjoitettavaa, olut on hyvin samanlainen IPA kuin monet muutkin amerikkalaiset.

Rainer Werner Fassbinder: Angst vor der Angst

Tv-leffa vuodelta 1975, visuaalinen vaikutelma ei ole samaa tasoa kuin edeltävissä elokuvissa. Perhedraamaa, Margit Carstensen taas ilmiömäinen hieman masokistisessa roolissa. Neuroottisuus hiipii hiljaa esiin hieman Polanskin tyyliin, kerronta yllättävän tyyliteltyä. Taas Leonard Cohenin musiikkia, kokonaisuus ennakoi Fassbinderin myöhäiskauden naismuotokuvia. Autojen taso vain paranee Fassbinderin elokuvissa, nyt ajellaan upealla BMW-coupella, ehkä 3.0 CS. Kurt Raab vakuuttava Peter Lorre -tyyppisenä psykopaattisena tuijottelijana. Yksinkertainen tarina ei jaksa kannatella elokuvaa loppuun asti, jännite löystyy välillä, mutta mukava suoritus jälleen kerran häkellyttävän tuotteliaalta auteurilta.

Green Flash Imperial India Pale Ale

Navakkatuulisen lumijuoksulenkin jälkeen Perämeren rannalla mikään ei voi sopia paremmin kuin eteläkalifornialainen tupla-IPA. Green Flash on suvereeni panimo San Diegosta, jolta olen aiemmin kokeillut red alea, saisonia ja perus-IPAa, kaikki loistavia. Nyt sitten vuorossa leimallisimmin sandiegolainen oluttyyli, alkoholia on 9,4%, Summit- ja Nugget-humalilla on IBU-lukema saatu värähtämään numeroon 101. Samea persikan väri. Maku on hedelmäinen ja hyvin humalainen, aavistuksen karkea ja nahkea, ei ehkä täysin tuoretta. Mitään yrtti/vihannessivumakuja ei havaittavissa. Erinomainen olut, josta kuitenkin aivan viimeinen silaus jäänee puuttumaan. Alkoholia ei tunnu, mallastakin täytynee olla rankasti, koska tasapaino säilyy. Pihkainen loppuliuku on niin herkullisen katkeroinen, että pienet puutteet on helppo unohtaa. Sellainen olut, jonka toivoisi olevan aina saatavilla, kun lumimyrsky hyökkää päälle.

Haandbryggeriet Odin's Tipple

Etiketissä tarkentava luonnehdinta Dark Norse Ale. Hieman punertava tummanruskea ale, vahvuutta tanakasti 11%, ei vaahtoa. Maussa hedelmää, luumua, marjaisuuttakin. Alkoholi peittyy täysin, olut on hyvin hillityn makuinen. Pullo ehkä liian kylmää, mutta varsin yksiulotteiselta kokonaisuus tuntuu. Paahteisuutta ei ole, eikä juuri humalointiakaan. Kuitenkin Haandin hautajaisolutta paljon kiehtovampi, varsinkin makeuden vähäisyys miellyttää tässä. Kevyt karamellinen anismainen mausteisuus nousee lämmetessä esiin, tosin heikosti sekin. Ehkä näin vahvasta oluesta odottaisi voimakkaampia makuja, tämä jää liian hailakaksi. Oluen tyylisuunta vaikea määritellä, tämä ei voisi vähemmän muistuttaa imperial stoutia, barley winea, DIPAa, doppelbockia, vahvaa belgialea, .... ehkä tämä on sitten norse ale. Oluthuone Leskinen, 9.11.2010.

Haandbryggeriet Farewell Ale

Oluthuone Leskisen pullo-olutvalikoima vaihtuu yhtä tuskastuttavan hitaasti kuin Suomen jalkapallomaajoukkueen valmentaja. Nyt tarjolla kuitenkin lopulta pari uutuutta Norjasta. Drammenilainen Farewell on hautajaisolut norjalaiseen tapaan, Suomessa luterilaisessa tyylissä olut ei kuulu hautajaisiin, mutta ehkä Norjassa on toisin, ainakin Brittein saarilla hautajaiset huipentuvat baarikuvioihin. Tummanruskea ale, maltainen, 7,5%.  Vehnää mukana, kuohkea tuntuma. IBUja vain 25, mutta kevyesti humalakin tuntuu muuten lähes olemattomassa jälkimaussa. Ehkä tämä on sopivan hillitty, synkkä ja asiallinen hautajaistilaisuuteen. Hyvin hallitseva maltaisuus jää päällimmäiseksi vaisuhkosta oluesta. Oluthuone Leskinen, 9.11.2010.

Toccalmatto Zona Cesarini

Renato Cesarini oli argentiinalais-italialainen jalkapalloilija, joka pelasi Juventuksessa ja Italian maajoukkueessa 30-luvun alussa. Valmensi Argentiinan maajoukkuetta 60-luvun lopulla juuri ennen kuolemaansa. Zona Cesarini on edelleen tunnettu termi Italiassa, se tarkoittaa pelin viimeisiä minuutteja, jolloin Cesarinilla oli tapana tehdä ratkaisevia maaleja. Tämä italo-olut Fidenzasta Parman kyljestä on siis taatusti nimetty futaaja-Cesarinin mukaan. Mielenkiintoisesti etiketissä lentää nousevasta auringosta selvästikin keisarillisen Japanin Zero-hävittäjiä uhkaavasti kohti vehreitä länsirannikon humalakäpyjä. Pullon takana lukee Pacific India Pale Ale ja jos ymmärrän italiaa oikein, japanilaisia (Giapponesi) ja uusiseelantilaisia humalia on mukana, ne on ehkä heitetty keitokseen mukaan vasta viimeisillä ratkaisevilla hetkillä Cesarinin hengessä. Sorachi Ace ja Nelson Sauvin? Nettitarkistuksen mukaan todellakin Sorachi Ace, mutta NZ-hop on Pacific Gem. Kellertävä samea olut, hyvin sitrushedelmäinen maku, pehmeä miellyttävä runko. Alkoholia on hieman alakanttiin IPA-sarjassa, 6,6%. Humalointi ei ole kalifornialaistasoa, paljon hillitymmällä linjalla mennään. Moniin moderneihin italialaisiin oluisiin olen pettynyt sokerisuuden takia. Tämäkin on makea, mutta ylimääräistä sokeria ei ole lisätty, makeus on onneksi ainoastaan trooppishedelmäistä. Hiivassa ja maltaassa on ehkä jotain belgityylistä, mutta vain häivähtävästi saisonin suuntaan, ei häiritsevää belgihiivaisuutta. Vehnämallas pehmeyttää, mutta ehkä myös hieman tylsyttää nautintoa. Nautinnollinen tämä silti todellakin on, humalatkin pääsevät peliin mukaan mukavasti ensisiemausten jälkeen. Yksi parhaista juomistani jalkapallo-oluista. Miksi tällaisia innoittavia oluita ei ole Alkon valikoimassa, toinen toistaan matalaotsaisempien valintojen tilalla?

Rainer Werner Fassbinder: Mutter Küsters' Fahrt zum Himmel

Alkuteksteissä selvästi genetiivin tapainen heittomerkki otsikossa, vaikka heikon saksankielen taitoni perusteella sellaista ei olisi. Julisteissa sitä ei näe. Perusmuoto on Küsters, joten ehkä s-päätteisiin sanoihin heittomerkki genetiivissä tulee. Poliittista elokuvaa 1970-luvun moniulotteisessa ilmapiirissä. Perhetragediaa hyödyntävät kommunistit, anarkistit, media ja muut bisnesyrittäjät. Hyeenatyyppisen median käsittely muistuttaa Böll/Schlöndorff/von Trotta -päällekarkausta Die verlorene Ehre der Katharina Blum. Melko karkealta kärjistykseltä Fassbinderin kokonaisuus tuntuu. Kaksi erilaista loppua DVD:ssä, jenkkiversioon päätynyt naurettava happy end, mutta yhtä naurettava on toinen terrorismilopetuskin. Ehkä Fassbinder ymmärsi, että helppoja ratkaisuja ei ole, mutta ehkä koko homma olisi saanut jäädä tekemättä. Merkillisesti taas Suomi-viittaus, pariskunta käy lomalla Suomessa, Nilsiän matkailubrosyyrejä silmäillään. Ilmasto arveluttaa etukäteen ja fiilis on jälkeenpäin vielä heikompi, ei näytä Suomi kolahtaneen. Alussa hienoja kaupunkikuvia Frankfurtista, hyviä näyttelijöitä, mutta Fassbinderin heikompaan osastoon tämä kuuluu.

Malmgård Arctic Circle Ale

Tämä olut kehitettiin pari vuotta sitten USA:n markkinoille, siksi hieman turistityylinen nimi. En ehtinyt sitä versiota juoda, en tiedä onko resepti muuttunut. Ruista ja katajaa mukana, mielenkiintoista. Alkoholia 7,3%, humaliakin reippaasti 60 EBU-yksikköä, ruisleipämäinen tuoksu selvästi esillä. Tummanruskea samea juoma, vaahtoa kohtuudella. Maltainen pehmeä maku, hyvin makea suuntuma, mutta humalatkin tuntuvat kevyehkönä katkeruutena nielaisun jälkeen. Katajaa en oikein havaitse, kevyttä mausteisuutta makeassa perusmaussa on. Tuoreen ja kuohkean oloinen olut, mutta omaan makuuni aivan liian makea. Odottelin hieman parempaa kokemusta. Ostopaikka Oulu, Välivainion Alko.

Rainer Werner Fassbinder: Faustrecht der Freiheit

Ennennäkemätön Fassbinder vuodelta 1975. Viiksetön Fassbinder itse pääosassa, taas Franz Biberkopfin nimellä. Homoseksuaalisuus aiempia elokuvia avoimemmin esillä, itse tarina melko tavanomaista ihmissuhteiden kelailua ja luokkaerojen luotailua. Juonessa melko halpojakin kikkoja lottovoittoa myöten. Sävyt synkkenevät tasaisesti kohti loppua, joka on sitten jo melko lohduton, Fassbinderin omaa kohtaloakin ennakoiva. Ballhausin kuvaus taas näyttävää, Marrakechin torillakin pyörähdetään. Upealla De Tomasolla kruisaillaan ja surkuhupaisa kommentti Helsingin juopoista.

Struise Black Albert

Tätä olutta olen aiemmin saanut pienen kulauksen olutlegenda Hannu Nikulaisen pullosta Ruoholahden One Pintissa toissa talvena. Todella vahva 13-prosenttinen stout Flanderista. Yönmusta olut, ruskeaa vaahtoa. Pohjaanpalanutta kahvia, hieman savua, bourbon-tyyppistä vaniljaa. Siirappisesta tahmaisuudesta huolimatta suhteellisen kuiva, humalia löytyy, mutta jälkimaku ei kuitenkaan jatku kovin pitkään. Alkoholi peittyy varsin hyvin eikä makeuskaan liikaa häiritse. Silti tämä on pieni pettymys, paljon monimuotoisemmaksi tätä odotin. Oluen kovaa mainetta harrastajapiireissä voi hieman hämmästellä, tämäntasoisia imperial stouteja värkkää lähes joka toinen pienpanimo USA:ssa.

Laitila Kievari Tuomas 2010

Jouluolut on hieno perinne, mutta oma innostus on viime vuosina haalistunut. Monissa jouluoluissa on vahvoja mausteita, jotka tuntuvat keinotekoisilta ja päälleliimatuilta. Poikkeuksia on, mutta enemmän haluaisin nähdä joulusesonkinakin perusraaka-aineista valmistettuja tummempia ja täyteläisempiä oluita, hieman englantilaiseen winter warmer- tai saksalaiseen bock-tyyliin. Tämän kauden ensimmäiseksi jouluolueksi valikoitui Laitilan uutuus. Jo toisen kerran peräkkäin tämän oluen on suunnitellut suomalaisen olutskenen ehkä arvostetuin vuotuinen kunniapalkittu, Hyvä Tuomas. Viime vuonna Kari Ylänteen konsultoima Tuomas oli mild-variaatio. Tänä vuonna Laitilassa Tuomasta on pannut länsirannikon naapurikaupungin kilpailija Mika Heikkinen. Olut on tyystin erilainen. Tummaa lageria on höystetty kanelilla, korianterilla ja vanilliinilla. Mausteet on välittömästi havaittavissa. Olut on muuten melko laiha, alkoholia on poliittisten olosuhteiden takia 4,7% ja se ohentaa maltaan runkoa. Hieman makea ja tyypillinen Laitilan ominaismaku, joka kai nousee hiivakannasta. Useat pitävät sitä hernekeittomaisena, itsekin olen sen usein rekisteröinyt, mutta tällä kertaa se jää mausteiden varjoon. Kesällä tapaamani Heikkinen on kunnon olutmies, jonka harteille Suomen olutkulttuurin kehityspaineita on laskettu, mutta viimevuotisesta Tuomaasta pidin paljon enemmän, kaneli tekee tästä hyvin vaikeasti juotavan oluen. Ostopaikka Oulu, Linnanmaan Prisma. 

Rainer Werner Fassbinder: Fontane – Effi Briest oder: Viele, die eine Ahnung haben von ihren Möglichkeiten und Bedürfnissen und dennoch das herrschende System in ihrem Kopf akzeptieren durch ihre Taten und es somit festigen und durchaus bestätigen

Elokuvalla on varsin pitkä nimi, ulkomailla se yleensä tunnetaankin pelkällä Effi Briest -otsikolla. Mustavalkoinen tulkinta Theodor Fontanen romaanista, täytynee olla yksi Fassbinderin tylsimmistä elokuvista. 1890-luvulle sijoittuva tarina, tuo mieleen pölyiset Jane Austen -filmatisoinnit. Kestoa piinalliset 135 minuuttia, kertojaääni ja välitekstejä, näyttelemistyyli hyvin apaattinen, viileän eleetön. Ilmeisesti paljon Fontanen alkuperäistekstiä, joka ei mielenkiinnottomammalta voisi tuntua. Kaikissa tähänastisissa Fassbinderin elokuvissa esiintynyt Hanna Schygulla mukana lähes joka kuvassa, siitä huolimatta tai ehkä sen takia syntyi välirikko, Schygulla palasi kuvioihin vasta neljä vuotta myöhemmin. Itämeren rannalla käyskennellään, keski-ikäinen virkamies nai 17-vuotiaan Effin, väistämätön kolmiodraama. Tiettyä intensiteettiä ja latautunutta intohimoa hahmoissa kieltämättä on. Vaikuttava nopea kaksintaistelu hiekkarannalla. Tapahtumat sijoittuvat osin Berliiniin, mutta mitään Berlin Alexanderplatzin kaltaista urbaania hehkua ei nähdä, ehkä kustannussyistä, Kurfürstendammkin vilahtaa vain maalauksessa. Loppua kohti melodramaattisuus lisääntyy, mutta ei oleellisesti. Luultavasti Fassbinder kunnioitti Fontanen romaania liikaa, oma näkemys ei päässyt esiin. Näin tämän viimeksi 25 vuotta sitten, se tuntuu sopivalta tauolta seuraavaankin katselukertaan.