Spendrups Pistonhead Plastic Fantastic

Muovipulloon pakattu Pistonhead-tuote on tällä kertaa kuparinvärinen, niukasti vaahtoa. Suhteellisen maltainen kypsästi hedelmäinen lager. Tässäkin Cascadea ja Amarilloa, mutta Kustomin jälkeen väistämättä pettymys, humalointi ei millään tavalla korostettua. Muistuttaa mainstreamin amber/red aleja. Ei mikään huono olut, mutta selvästi Spendrupsilla on vielä mietiskelyn alla, tehdäkö brutaalin oikeasti hyviä oluita vai pienimmän yhteisen nimittäjän tavoittavaa brutaalikuraa. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.

Spendrups Pistonhead Kustom Lager

Amarillolla ja Cascadella ryyditetty ruotsalainen luomulager on todella sitruksinen, lähes IPA-tasoa. Aiemmin Pistonhead-brändillä myydyt Low Ridin' ja Hot Roddin' eivät kolahtaneet millään tavalla, mutta nyt keitokseen on saatu kunnolla humalaa. 4,9%, mallasrunkoa on varsin vähän, katkeroinen sitruunaisen kirpeä humala hallitsee hämmentävän selvästi makua. Spendrups näyttää luoneen ryhdikkäämpiä oluita varten Brutal Brewing -nimisen "firmankin". Ostin tämän jo kolme kuukautta sitten Haaparannasta ja nyt harmittaa etten hankkinut useampia tölkkejä. Todella positiivinen yllätys, nyt vain odottamaan vastaavaa suomalaisilta jättiläispanimoilta, mutta tuskinpa kannattaa pidättää hengitystään. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.

Benjamin Whitmer: Pike

Amerikan sisämaan vanhin suurkaupunki Cincinnati on hyvin mielenkiintoinen paikka, mutta se esiintyy populaarikulttuurissa yllättävän harvoin. Muutama vuosi sitten lukemani Craig Holdenin historiallinen rikosromaani sijoittui kieltolain ajan Cincinnatiin. Tämä tuore moderni noir-romaani starttaa tiheästi, kun korruptoituneen poliisin suorittama raaka murha käynnistää monipäiväisen rotumellakan Cincinnatissa. Tämäkin on periodiromaani, sijoittuu 80-luvulle. Ellroy-tyyppistä kerrontaa Ohion laaksossa, Cincinnatin ohella liikutaan ränsistyneessä pikkukylässä Kentuckyn vuorilla. Tapahtumia ei kaunistella, väkivaltaa on rankasti, lasten hyväksikäyttöä kuvaavat kohtaukset ovat lähes ennenkuulumattoman pöyristyttäviä. Lyhyitä lukuja, lauseet hieman pitempiä, eleettömäksi hiottua dialogia. Henkilöhahmot yhteiskunnan alimmiksi poljetuilta tasoilta, jonkinlaista yhtenevyyttä Daniel Woodrellin Winter's Boneen. Springsteen oli ajankohtana suosituimmillaan, Born in the USA:n laulut tuntuvat soivan tapahtumapaikoilla koko ajan. Huumoria on, se on sysimustaa, mutta sitä kuitenkin on. Tekstissä on runollista hehkua, mutta se on silti todella riisuttua. Loppuratkaisussa Jim Thompsonin kaikuja. Ei mikään miellyttävä lukukokemus, mutta hyvin vaikuttava. Tämä on nelikymppisen Whitmerin esikoisromaani, hyvin pienen kustantajan julkaisu, mutta laajempaakin mainetta Whitmerille voisi ennakoida.

Zaragozana Ambar Especial

Lisää perämerellisiä Espanja-elämyksiä miniatyyripullosta. Aragonialaisessa on vaahtoa enemmän, mutta makua vielä vähemmän, jos mahdollista. Tästä ei oikein mallaskaan erotu, humalasta puhumattakaan. Mielenkiintoinen valinta Systembolagetilta, eihän Zaragoza ole mikään massaturismikohdekaan. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.

Canarias Dorada

Perämerellä yllättäen tarjolla olutta Teneriffalta 25 cl pullossa. Ei juuri vaahtoa, kevyesti mallasta, pahvia, hieman makeutta, humalaa kuitenkin havaittavia määriä. Kohderyhmänä varmaankin lomareissua rännässä muistelevat turistit. Ostopaikka Oulu, Joutsensillan K-Supermarket.

Robinsons Old Tom

Robinsons on perinteinen panimo vahvalla olutseudulla Stockportissa, Manchesterin eteläpuolella. Uudenmalliseen pulloon asettunut 8,5-prosenttinen Old Tom on, eeh, vahva old ale. Vahvuus lähestyy jo barley winea, mutta tummahko väri viittaa enemmän Old Peculierin tapaisiin vanhennettuihin brittieileihin. Tuoksu on rusinaisen lakritsainen, maun ensituntuma pehmeän hedelmäinen, yllättävän hillitty. Takavuosien muistikuviin tästä jäi jokseenkin karkea vaikutelma. Nyt tuntuu miellyttävämmältä, mutta toisaalta varsin yksiulotteiselta. Varsinkin jälkimaku on suhteellisen tyhjä. Vaikuttaa jotenkin tuoreeltakin, ei sherryn tai portviinin tapaista vivahdetta. Lämmetessä hedelmäisyys muuttuu luumuisemmaksi, sitten vielä makeamman siirappiseksi. Talvioluena kohtuullinen, mutta loppupeleissä liian makea. Ostopaikka Oulu, Raksilan Alko.

Lobkowicz Premium

Lobkowiczista on hyviä muistoja 90-luvun Prahan matkoilta. Kaupungin eteläpuolen useissa rakennusmiesten suosimissa karuissa oluttuvissa oli tarjolla Lobkowiczia, naurettavan halpaan hintaan ja nautittavan tuoreena. Suomessa olutta on ollut tarjolla melko harvakseen. Panimolla on pitkä historia 1400-luvulta lähtien, se sijaitsee Vysoký Chlumecissa Prahan eteläpuolella. Tšekin panimokuviot ovat Euroopan sotkuisimpia tällä hetkellä. Lobkowiczin valmistajaksi on nyt merkitty K Brewery -firma, jonka sivuilta surfaamalla selviää, että Lobkowiczia tehdään nykyään Protivínin panimossa. Maku on keskitäyteläisen maltainen ja kohtuullisesti humaloitu. Vähemmän humalaa kuin Urquellissa, vähemmän hedelmäisyyttä kuin Budvarissa. Diasetyyliä ei havaittavissa, kohtuullisen iäkäs yksilö jo kyseessä, parasta ennen päättyy 9.1.2012. Ihan ok-kamaa, mutta melko persoonattomaksi tämä on puleerattu. Ostopaikka Oulu, Joutsensillan K-Supermarket.

Barney Hoskyns: Lowside of the Road, A Life of Tom Waits

Ensimmäinen lukemani kokonaisesitys Tom Waitsin urasta, ilmestynyt 2009. Ainakin Patrick Humphries ja Jay Jacobs ovat yrittäneet samaa, mutta ilmeisen heikoin tuloksin, Waits ei ole lievästi ilmaistuna erityisen julkisuushakuinen artisti. Ilman Waitsin tukea Hoskynskin on lähtenyt toivottomalta tuntuvaan urakkaansa. Kohtuullisen hyvin Hoskyns on kuitenkin päässyt varhaisia yhteistyökumppaneita haastattelemaan ja kattava analyysi musiikista syntyykin, mutta itse mies ja persoona jää odotetusti hämärämmäksi.

Tom Waitsin ensilevy Closing Time ilmestyi 1973, mutta Hoskyns on myöhäisherännäinen. 10 vuotta Waitsia nuorempi brittitoimittaja havahtui, kun samassa kämpässä asunut Nick Cave luukutti Blue Valentinea (1978) nonstoppina kesällä 1980. Itselläni oli aikatasoitusta vielä kolme vuotta lisää enkä liikkunut Caven piireissä, mutta 80-luvun alkupuolella sain kuitenkin kuulla Heartattack and Vinen (1980). Pidin kovasti ja luokittelin musiikin tanakaksi bluesrockiksi. Samaan aikaan kuulin The Heart of Saturday Nightin (1974) ja nuoren miehen armottomuudella tyrmäsin sen jazzpaskaksi. Swordfishtrombones (1983) jäi vielä hämmentyneesti takaraivoon kiertämään, mutta Rain Dogsin (1985) ensimmäiset tahdit räjäyttivät tajunnan totaalisesti ja havahduin lopulta huomaamaan Swordfishtrombonesinkin vallankumouksellisuuden.

Waits on tunnetusti romantisoinut varhaisvaiheitaan reippaasti motellisiittämisestä ja taksisyntymästä alkaen. Hoskynsin näkemyksen mukaan Waitsin teinivuodet kuluivat norjalaista yksinhuoltajaäitiään tukien San Diegossa pizzanpaistajana Frank Sinatraa kuunnellen. Isä esiintyy Waitsin tuotannossa omalla Frank-nimellään, teksasilainen espanjanopettaja Frank jätti perheensä Waitsin ollessa 10-vuotias ja siirtyi täysipainoisesti juopottelemaan Los Angelesin skid row -kujille. Melko uskottavan kuvan Hoskyns rakentaa Waitsin esiintyjäuran alkuvaiheista San Diegon folk-piireissä, aluksi klubin ovimiehenä. Elvis, brittipoppi ja happohipit eivät Waitsiä kiinnostaneet, Gershwinin ja Tin Pan Alleyn viihdemusiikin ohella nuorukaiseen iskivät lähinnä livenä nähdyt James Brown, Bob Dylan ja bluesäijä Lightnin' Hopkins. Dylanin biisejä Waitskin aluksi lähes poissulkevasti esitti. Waitsin läpimurto vaikuttaa jo enemmän fiktiiviseltä legendalta. Sekä agenttinilkki Herb Cohen että tuottajamoguli David Geffen tuntuvat molemmat höristäneen korviaan Los Angelesin Troubadour-klubin vessajonossa Waitsin köhiessä lavalla. Kustuaan molemmat herrat tarjosivat samantien sopimusta Waitsille. Hoskyns käy sitten läpi Waitsin uran tunnetumpia vaiheita tuomatta juurikaan uutta tietoa, folkahtavasta kantrista Waits siirtyi puhtaaseen jazziin ja vähitellen saundi raskautui lopulta Heartattack and Vinen täyteläiseksi bluesrockiksi. West Hollywoodin Tropicana Motelissa vuosikausia asunut Waits joi kavereineen viinaa ja tunnetuimpina tyttöystävinä kääntymässä kävivät Bette Midler ja Rickie Lee Jones. Kantrahtavasta esikoisesta huolimatta Waits jäi outsideriksi LA:n singer-songwritereiden kokaiinicowboy-klikissä, assosioitui enemmän skidrowkronikoija Charles Bukowskiin kuin Asylum-levy-yhtiötovereihin James Tayloriin tai Jackson Browneen. Hoskyns väittää Waitsin särkeneen äänensä kahdella kiertueella lämmitellessään Frank Zappaa. Waitsin oli huudettava saadakseen äänen kuulumaan yli buuaavien Zappa-fanien. Waits näkyy herättäneen pahennusta 1976 Lontoossa President-hotellissa, minäkin asuin siellä viikon 1987.

70-luvun lopulla Hoskyns arvioi Waitsin ajautuneen itseaiheutettuun paitsioon. Waits rakensi boheemin köyhäilijätaiteilijahahmonsa Kerouacin ja Bukowskin fiktioiden pohjalta omiin tarkoitusperiinsä sopivaksi ilman omakohtaista kokemusta tai panostakaan. Jopa Raymond Chandler mainitaan, mutta se on jo melkoista haulikkoammuntaa. Kysymys taiteilijan aitoudesta ei tunnu kuitenkaan kovin oleelliselta. Mitä väliä sillä on, jos taiteilijahahmo on puhdas taitelijan luomus. Ongelma ehkä tässä vaiheessa oli se, että Waitsin musiikki ei ollut tarpeeksi vahvaa, ihmisiä kiinnosti enemmän artisti itse. 80-luvulla tilanne muuttui Waitsin alkaessa tuottaa järisyttävää musiikkia, joka kantoi sellaisenaan, taustalla oleva tekijä jäi epäoleelliseksi. Hoskyns kirjoittaa tässä vaiheessa suhteellisen kriittisesti Waitsin varhaistuotannosta, mutta yllättäen kirjan loppupuolella hän päätyy pitämään 70-luvun levyjä miehen syvällisimpinä.

Hoskyns on samaa mieltä useiden Waits-arvioijien kanssa, käännekohdassa kaiken takana oli nainen. Waits tapasi tulevan vaimonsa Kathleen Brennanin 1980 30-vuotiaana ja kaikki muuttui. Brennanilla ei ollut musiikkitaustaa, hän oli Coppolan elokuvayhtiön käsikirjoitustoimittaja. Silti Brennan tutustutti Waitsin mm. Captain Beefheartin ja Harry Partchin musiikkiin, mikä johti Waitsin uuteen lyömäsoitinvoittoiseen saundiin. Waitsin sävellyksetkin paranivat, vaikea sanoa mikä oli Brennanin vaikutus niihin. Elokuvallinen ilmaisu tuli laulujen lähtökohdaksi ja levy-yhtiökin vaihtui Islandiksi. Kurt Weillia Waits ei väitä Hoskynsin mukaan kuulleensa, ennen kuin muut huomauttivat Waitsin uusien kappaleiden muistuttavan Weillia. Swordfishtrombonesia ja Rain Dogsia Hoskyns alkuhymistelyjen jälkeen vähättelee. Tyypillinen piirre brittiläisille elitistisille pop-journalisteille. Se ei voi olla hyvää, jos muut tykkäävät.

Rain Dogsin jälkeen oma Waits-innostukseni lähti väistämättä hiipumaan teatteriprojektien heijastuessa liikaa Waitsin musiikkiin. Frank's Wild Years oli vielä lähes samaa tasoa edeltäjiensä kanssa, mutta viiden vuoden tauon jälkeen ilmaantuneet Bone Machine ja Black Rider jäivät etäisiksi. Mielenkiintoisia ensi kuulemalta, mutta harvoin olen uudelleen niitä kuunnellut. Waitsin innostus megafoniin ja teollisuusmeteliin meni överiksi. Sitä ilahduttavampi oli vuoden 1999 Mule Variations, ehkä Waitsin uran paras levy, jossa kaikki parhaat ainekset tasapainoisesti kiteytyivät. Mule Variations on Hoskynsinkin mieleen, mutta se on vain paras levy "Asylum-vuosien jälkeen". Joissakin asioissa Kathleen-katalyytin käynnistämä muutosprosessi kesti kauemmin. Hoskynsin mukaan Waits pisti korkin kiinni vasta 1992 ja on ollut sen jälkeen tuttu näky Petaluman ja Sebastopolin AA-kokouksissa. Waitsit muuttivat Pohjois-Kalifornian maaseudulle 1990 muutaman vuoden Manhattan- ja Los Angeles -jaksojen jälkeen. Maailmankuulun kulttimuusikon karusta elämästä kertoo paljon se (Hoskynsin mukaan), että Rod Stewartin niljakas Downtown Train -koveri piti Waitsin perheen leivänsyrjässä kiinni koko 90-luvun.

Hoskynsin ote kirpoaa pahasti 80-luvulla, teksti kuvailee löysästi levyjä ja kiertueita innostumatta oikein mistään. Bob Segerin Waits-faniudesta Hoskyns tarjoilee tarpeettoman töykeän anekdootin. Waitsin elokuvaroolit Hoskyns käy orjallisesti läpi, vaikka niissä ei ole mitään oleellista Waits-musiikintekijän kannalta, pari Waitsin soundtrackiäkin ovat marginaalikamaa. Hoskyns kirjoittaa niinikään paljon Waitsin teatteriprojekteista Robert Wilsonin ja William Burroughsin kanssa, 90-luvun alussa Hampurissa ja 00-luvun alussa Kööpenhaminassa. Nämä osat eivät ole kiinnostavia, niin kuin eivät kiinnosta niiden musiikista samanaikaisesti vuonna 2002 julkaistut levyt Alice ja Blood Money. En ole tainnut kuunnella niitä kertaakaan ostoviikon jälkeen. Mielenkiintoisempi tapaus oli 2004 ilmestynyt Real Gone, Mellencampin tavoin Waits kritisoi rankasti Bushin politiikkaa ja yritti syleillä hiphopia, ilmeisesti poikansa vaikutuksesta. Kohtuullista jälkeä, mutta ei päässyt lähellekään Mule Variationsin tasoa. Hoskyns pitää Waitsia tässä vaiheessa omien ideoidensa tylsänä kierrättäjänä. Hoskyns ei innostu vuoden 2006 Orphans-boksistakaan, kolme levyä outtakeja ja muuta sälää 20 vuoden ajalta oli jaoteltu mielenkiintoisesti. Brawlers sisälsi nopeampaa rokkia (Brennanin luokittelun mukaan grim reapereitä), Bawlers balladeja (grand weepers) ja Bastards lähinnä kovereita ja muuta epämääräistä. Itse pidän Brawlersia yhtenä Waitsin parhaista levyistä. Hoskynsin nirsoilu vuoden 1980 jälkeisestä tuotannosta tuntuu nousevan antipatiasta Yoko On.., öh, Kathleen Brennania ja tämän niukkaa julkisuuspolitiikkaa kohtaan. Muita perusteluja on vaikea löytää. Hoskyns ei edes arvioi levyjä kokonaisuuksina, listaa vain lopuksi 40 suosikkikappalettaan, joista puolet on ajalta ennen Brennania. Ykkösenä on hämmentävästi Waltzing Mathilda -variaatio Tom Traubert's Blues vuodelta 1976. Hieno biisi, mutta ei sitä voi mitenkään tuotannon huipentumana pitää. Loppujen lopuksi Hoskynsia käy hieman sääliksi, projekti tuntuu kääntyvän turhaksi, mitään uutta oleellista Waitsistä ei löytynyt. Sinänsä massiivinen kirja on kuitenkin Waits-fanille mielenkiintoista luettavaa. Eikä tarina tähän lopu, 62-vuotias Waits julkaisi syksyllä uuden levyn Bad As Me, jota en ole vielä kunnolla ehtinyt kuuntelemaan.

Memminger Premium

Alkon uutuuksiin ilmaantui joulusesongin keskellä arvoituksellisesti teollinen peruspils Svaabiasta, Baijerin ja Württembergin rajalta. Ruohoisen maltainen suutuntuma ja kevyesti Hallertau-tyyppistä katkeroa jälkimaussa. Tuoreena paikan päällä voisi ilahduttaa, mutta hieman epäilyttää sekin. Pulloversiona tämän vivahteet jäävät kovin ennustettaviksi ja anonyymeiksi. Ostopaikka Oulu, Raksilan Alko.

Williams Birds & Bees

Kesäinen golden ale Skotlannista. Pehmeän vehnäistä pyöreyttä, hunajaista makeutta, kepeää humalointia. Belgimallasta ja seljankukkaa reseptissä, humalat Nelson Sauvinia ja Amarilloa. Seljankukasta kai peräisin lievä yrttinen mausteisuus, joka jotenkin saa oluen lämmetessä tökkimään. Kieltämättä vuodenaika nyt jotenkin psykosomaattisesti vaikuttaa, lämpimällä patiolla tämä voisi toimia paremmin. Ostopaikka Oulu, Joutsensillan K-Supermarket.

Anatole Litvak: The Night of the Generals

Ei ole tällaista elokuvaa ennen tullut nähtyä, steriili whodunit Wehrmachtin esikunnissa Varsovassa 1942 ja Pariisissa 1944, jälkinäytös vielä forwardflashinä Hampurissa 1965. Suurella budjetilla ja tähtinäyttelijöillä väännetty leffa on todella tyhjänpäiväinen. Peter O'Toole ei ole varmaan koskaan ollut näin surkea, vaikka fiaskoja miehen ura on täynnä. Omar Sharif virnuilee Abwehrin tutkijana ja melkein ainoaksi ilonaiheeksi jää Peter Yatesin Robberyssäkin katseita vanginnut söpö Joanna Pettet korpraaleja suosivana kenraalin tyttärenä. Jälkipuoliskolla pinnalle nousee Stauffenbergin Hitler-murhayritys, mutta vaisuksi jää senkin kuvaukset. O'Toolen rooli perustuu Joachim Peiperiin, joka hirttotuomiosta 1946 huolimatta kuoli vasta 1976 murhattuna.

Arto Paasilinna: Sotahevonen

Luin 70-luvun puolivälissä Paasilinnan 1972 ilmestyneen esikoisromaanin Operaatio Finlandia, jota pidin hillittömän hauskana. Suomi ja Ruotsi ajautuvat veriseen sotaan, Ruotsi nousee maihin Turussa ja Vaasassa, Suomi hyökkää syvälle Pohjois-Ruotsiin vallaten malmikaivoksia. Sittemmin Paasilinnan maine on kasvanut lähes rajattomasti, mutta esikoisteos on edelleen suhteellisen heikosti tunnettu. Jarvan elokuvan valmistumisen aikoihin varmaan myös luin Paasilinnan Jäniksen vuoden, mutta muuten Paasilinna ei ole lukulistalle päätynyt ja jäänyt käytännössä vieraaksi. Sotahevonen on vuonna 1979 ilmestynyt jatkosotatarina. Maaliskuussa 1942 inkeriläinen apteekkari Kunitsin ja isovenäläinen lentäjä Savolenko nousevat Stormovikilla ilmaan piiritetystä Leningradista. Tarkoitus on pudottaa Kunitsin desantiksi Kainuuseen ja testata samalla uutta maataistelukonetta. Kerronta on melko suoraviivaista, huumori hillittyä, esim. Miehikkälän meijerin pommitus kuvataan lämpimän hyväntahtoisesti. Venäläiskaksikko on muutenkin nykynäkökulmasta omituisen sympaattinen, Paasilinna varmaan heijasteli ajan YYA-henkeä osin tahtomattaankin. Hieman hitaasti ja jopa tylsästi alkupuolisko etenee, lopulta päädytään suolle Puolangan, Suomussalmen ja Hyrynsalmen rajaseudulle, sattumoisin isäni kotitalon liepeille. Kevyesti veijarimainen romaani saa leppoisia eräkertomuspiirteitä desanttien neuvokkaissa selviytymistoimissa. Vauhti alkaa kiihtyä, jopa erotiikkaa esiintyy Kajaanin apteekkarirouvan hoivissa. Paasilinnalle tunnusomainen absurdismi nousee esiin oikeastaan vain yhdessä saunakohtauksessa löylyn ja kuppaamisen yliannosteluna. Saksalaisiin Paasilinna suhtautuu vihamielisemmin kuin venäläisiin. Jännite tihenee lisää Heikki-hevosen mukaantulon myötä, mutta kirjan nimi on harhaanjohtava, hevosen rooli on kuitenkin pienehkö. Loppupuolella on lännenelokuvat mieleentuova eeppinen vaellus läpi synkimmän Kainuun korven Kontiomäeltä koilliseen Luvanjärvelle, sattumoisin juuri samoissa maisemissa, joissa liikuin pari viikkoa sitten kertausharjoituksessa. Kainuun miljöö ei ole vahvasti esillä, mutta ei Paasilinna mihinkään epäasialliseen fantasiaankaan sorru. Paikannimissäkään Paasilinna ei horjahtele, mutta Mieslahti taipuu kuitenkin paikallisten suussa epäloogisesti Mieslahteen, ei Paasilinnan tapaan Mieslahdelle. Tie kulkee kuitenkin Ristijärveltä Kajaaniin korrektisti Mieslahden kautta, suorempi linjaus tehtiin vasta sodan jälkeen. Odotettua lämminhenkisempi pienimuotoinen tarina, periaatteessa iätön asetelma, mutta jotenkin tämä tuntuu tulevan vahvasti menneestä maailmasta. Omaan makuuni liian harmiton ja särmätön teos, liian harmoninen maailmankuva.

Anchor Our Special Ale 2011

San Franciscon historiallisen panimon joka vuosi reseptiään vaihtava sesonkiolut saapui jälleen Alkon valikoimaan. Ulkonäkö sama kuin viime vuonna, neilikkainen tuoksu, täyteläinen pehmeän maltainen maku, mausteet kiertyvät maltaan päälle hienostuneesti, kanelia ja inkivääriä ainakin. Voisi olla viimevuotista kuivempi, mausteisuus hieman hillitympää, mutta merkillisen tasapainoinen tämä on nytkin. Jälkimaku kuivenee lähes katkeroiseksi. Juuri näin mausteinen jouluolut pitää tehdä, mausteet ovat selkeästi esillä, mutta silti tämä säilyy ensisijaisesti maltaisena ja humalaisena oluena. Ostopaikka Oulu, Linnanmaan Alko.

Hijos de Rivera Estrella de Navidad

Espanjalainen jouluntähti on täysmallaslager, ei mitään jouluisuuteen yleensä liitettyä havaittavissa. Riveran poikien panimo on La Coruñassa, Espanjan luoteiskulman Galiciassa. Ruohoista pehmeävetistä maltaisuutta, hieman makeutta, häivähdys humalaa, mutta jälkimaku jotenkin tympeän pahvinen. Raaka-ainelistassa pistää silmään harvemmin esiintyvä vehnäproteiini. Pullon tähden väri kuulemma muuttuu suositellussa lämpötilassa, mutta en lähtenyt niin viileäksi pulloa jäädyttämään. Merkillinen valinta Alkolta, mutta ei todellakaan ensimmäistä kertaa. Ostopaikka Oulu, Välivainion Alko.

Sidney Lumet: The Fugitive Kind

Tennessee Williamsin tunkkaisia syvän etelän melodraamoja on filmattu lähes loputtomasti. Tämä Brando-vehicle vuodelta 1959 sisältää kaikki samat ainekset kuin muutkin Williams-päästöt. Patoutuneet intohimot vyöryvät ahdistavassa ympäristössä taas kerran valtoimenaan. Lead Bellyn kitaraa kanniskelevan New Orleansista savustetun baarisoittaja Brandon lahkeissa roikkuvat niin Joanne Woodwardin kiimainen lutka, Archie Bunkerin myöhemmin nainut pyöreäsilmäinen Maureen Stapleton kuin Anna Magnanin kuuma puumakin. Brando Orfeus-patsastelee lähinnä naurettavasti käärmeennahkatakissaan. Patriarkka on yläkerran sairasvuoteella lähes Mississippiä haastavana vuolaana virtana hikeä pukkaava kylän puotipuksu, joka on nainut Annan poltettuaan ensin elävältä mustille viinaa myyneen Annan isän. Lähtökohta ei ole erityisen rakentava ja mihinkään suuntaan Williams ja Lumet eivät tarinaa saakaan pukattua. Mustavalkokuvaus on noirahtavaa ja alkupuolen sadekuvissa on tunnelmaa. Muuten elokuva jähmettyy omaan liemeensä.

Svaneke Jule Spektakel

Bornholmilainen Svaneke on tuottanut matalaprofiilisia, mutta silti varsin onnistuneita oluita. Tämä jouluspektaakkeli on korkeampiprofiilinen. Anismainen ja lakritsainen ensituntuma muistuttaa yskänlääkettä ja päälle hyökkää vielä happamuus. Voimakkaan mausteinen makeahko olut Orval-tyyppisen happamuuden päällä, etiketissä puhutaankin trappistihiivasta, joka siis tässä tapauksessa lienee Brettanomycesiä. Alkoholia on 8%, mutta se ei tämän seoksen seasta erotu. Paahtomallas pysyy jotenkin pelissä, mutta humalat ovat hävinneet jonnekin kauas pois. Varmaan tällekin jokin käyttökohde löytyy, mutta varsin epämiellyttävä juoma minun näkökulmasta. Ostopaikka Oulu, Linnanmaan Alko.

Heikki Kähkönen et al.: Baarimiehen Tallinna

Etelärannikolla asuvat eivät ehkä huomaa, että Tallinna on ollut Pohjois-Suomesta hankalammin saavutettavissa kuin monet Keski-Euroopan kaupungeista. Itsellänikin neljän tunnin visiitti 90-luvulla oli pitkään ainoa kosketuspinta kaupunkiin. Aivan viime vuosina tilanne on henkilökohtaisesti muuttunut ja usean lyhyen vierailun myötä Helsingin kautta lähinnä Tallinnan vanhakaupunki on alkanut tulla tutummaksi. Asetelma on ehkä muuttumassa yleisemminkin, Oulusta pääsee nyt lentämällä Tallinnaan ja keväällä auennee reitti jopa Kajaanista. Syyskuisen vierailun jälkeen ilmestyi tämä suomalainen opas Tallinnan baareihin, joka on ehtinyt jo toiseen painokseen. Kirjoittajia on useita, bisnesmiehiä, kulttuurivaikuttajia ja toimittajia. Heikki Kähkönen on tunnettu toimittaja monista olutyhteyksistä, en tunne miestä henkilökohtaisesti, mutta olen bongannut hänet Helsingin baareista takavuosina ja viime aikoina ollut sähköisesti suoraankin yhteydessä. Jopa siinä määrin, että ostin tämän teoksen häneltä suoraan ja vieläpä signeerattuna. Kähkönen on ymmärtääkseni Punkaharjulta kotoisin ja sittemmin sinnikkäästi pysytellyt Suomen lumisimmilla seuduilla, nykyään Itä-Helsingissä. Kähkönen on siis raskaan sarjan olutmies, mutta tämä ei ole olutopas, saatesanojen mukaan liikkeellä on oltu M.A. Nummisen Baarien miehen hengessä. Baareja on koluttu keskustan ohella kauempanakin, venäjänkielisiä betonikolossilähiöitä myöten. Viro ei ole mielestäni merkittävä olutmaa, vahvasta historiallisesta perinteestä huolimatta. Pientä vireyttä aivan viime hetkillä on ollut havaittavissa, mutta paljon enemmän on lupa toivoa. Kirja ei siis tarjoa nuotteja ennennäkemättömiin olutelämyksiin, mutta persoonallisia baareja löytyy tiheämmin kuin poroalueella. Selvää olutpainotusta kirjassa kuitenkin on, varsinkin johdanto-osuudessa, jossa käydään läpi Viron panimoiden historiaa ja nykyistä tarjontaa. Tässä osassa hieman häiritsee kuvatekstien puute, ei ole aivan selvää mihin kuvat liittyvät, esim. mahtava kuva tai maalaus Tarton panimosta 1800-luvulla jää lukijalle irralliseksi. Jatkossa kuvatekstien puute ei häiritse, koska kuvat liittyvät selvästi käsiteltäviin baareihin. Monen kirjoittajan vaikutelmaa on yritetty lieventää käyttämällä kertojana tai subjektina kolmannen persoonan Baarimiestä. Ratkaisu toimii useimmiten, mutta ei aina. Välillä baarien kuvauksessa keskitytään oluttarjontaan, asialla siis kai Kähkönen, välillä painotus on selvästi 80-luvun nostalgioissa. Kirjoittajat tunnustautuvat reilusti keski-ikäisiksi miehiksi ja tuntuma nuorison suosimiin paikkoihin jätetään ehkä hieman liian helposti etäiseksi, kyllä setämiehetkin voisivat pirteämmin heittäytyä menoon mukaan. Keskustan tuttujen baarien kuvaukset vastaavat omia kokemuksiani, joten siinä mielessä kirja vaikuttaa luotettavalta. Kovin suurta intohimoa lähiöbaarien tsekkaamiseen kirjoittajat eivät kuitenkaan pysty luomaan, kontaktia paikallisiin siellä ei näytä syntyvän ilman venäjän tai ainakin viron taitoa. Venäjänkieliset nuoret nätit tytöt tuntuvat muodostavan laskelmoidusti henkilökunnan monissa paikoissa. Baarikuvaukset ovat tiheän informatiivisia ja kuvatkin laadukkaita. Kirjan kansilehdissä on kohtuullisen hyvät kartat, mutta baareja niihin ei ole merkitty. Ehkä baarit kuitenkin löytyvät osoitteiden perusteella riittävän hyvin. Historiallisia anekdootteja olisi ehkä voinut odottaa enemmän, muutenkin kuin kirjoittajien omien kokemusten kautta, esim. Karja Kelderista, joka on kai toiminut kohta 200 vuotta. Kirjan loppupuolella on kuvaus Viron ruokakulttuurista, mutta sen ohitin nopeammin. Kuten intialaisbrittiläinen guruni taannoin ohjeisti: son, food is an option, beer is not. Kokonaisuutena kirja on napakka läpileikkaus mielenkiintoisen kaupungin tarjonnasta, eipä esimerkiksi Helsingistä ole vastaavaa tarjolla.

Mika Kaurismäki: Kolme viisasta miestä

Kaurismäen traaginen joulusatu ei muistuta hänen muita elokuviaan, ehkä todellinen auteur onkin pienessä roolissa vilahtava toinen käsikirjoittaja Petri Karra. John Cassavetesille omistetussa puheliaassa leffassa viisikymppiset miehet purkavat tuntojaan, näiden ressukoiden kohdalle on kasaantunut kaikki mahdolliset vastoinkäymiset. Ylikypsää groteskia melodraamaa, ei kovin uskottavaa, suomalaiset kyseisen ikäluokan miehet eivät tällä tasolla angstejaan käsittele, eivätkä menetä malttiaan välimerellisellä nopeudella. Humaltuminenkin on liian hidasta näkyvään kulutukseen verrattuna. Näyttelijät kai ovat improvisoineet dialogia, ehkä näkemys onkin osuva näyttelijöiden elinpiiristä, mutta ei esim. it-ammattilaisten. Vertauskuvallisuus itämaan tietäjiin, Jeesus-lapseen ja Irina Björklundin Magdalenaan on toisaalta hämärää, toisaalta liiankin osoittelevaa. Jatkuva höpötys vie tehoja, kokonaisuus on teatterimaisen kömpelöä. Suomirokin kuluneimpien säkeiden käyttö karaokessa toimii kohtuudella Saimaa-ilmiön toiselta ohjaajalta, Kuka mitä häh puhdistavana riittinä. Loppu lässähtää imelästi pahimpaan Hollywood-tyyliin.

Esox Pale Birthday Ale

Jälleen onnekkaasti tarjolla oululaisen kotipanijamestarin tuotetta, käsittääkseni pantu lokakuussa maestron tuttavan syntymäpäivää juhlistamaan. En ehtinyt tätä poikkeuksellisen monipuolisesti kiivastahtisen joulukuun kuluessa aiemmin testaamaan, tämä on siis itsellänikin varastoitunut lähes kuukauden. Keskivahvasti pienikuplaisesti vaahtoava pale ale on varsin hiilihappoinen. Persikkaista hedelmää, humalaakin heti suutuntumassa, vahvistuu entisestään jälkimaussa, joka on kuivan katkera. Silti makeahko hedelmäisyys hallitsee vahvasti kokonaisuutta. Amerikkalainen vaikutelma on selvä, johtuen kai humalavalinnoista Amarillo ja Cascade. Mitään jenkki-IPAa ei lähestytä, mutta olut on varsin lähellä mielikuvissa vaikka Sierra Nevadan Pale Ale -perusmerkkipaaluolutta, vahvuuskin samaa luokkaa, eli noin 5,6%. Erityisen tuoreelta olut ei tunnu, ehkä olisi pitänyt nauttia jo aiemmin. Sierraan verrattuna vähemmän mielestäni sitrusta, enemmän persikkaa ja kuivattuakin hedelmää. Karamelliseksikin makeus hieman kääntyy, mutta hedelmän puolella pysytään. Taas kerran tasapainoinen mallikas suoritus Raksilan suunnalta.

Des de Moor: The CAMRA Guide to London's Best Beer Pubs & Bars

Onnistuin saamaan käsiini tämän viime kesänä ilmestyneen Lontoon olutopaskirjan juuri ennen tämän vuoden toista Lontoo-vierailua. Siitä oli huomattavaa apua lyhyen matkan olutelämysten optimoinnissa ja maksimoinnissa. Vielä 5-10 vuotta sitten Lontoo ei ollut erityisen kiehtova olutkohde. Jättikaupungissa oli tietysti paljon loistavia pubeja, mutta laatuolutintensiivisyys oli huomattavasti heikompaa kuin esim. pohjoisen Manchesterissä, Liverpoolissa tai Sheffieldissä, puhumattakaan kompakteimmista olutkeskuksista Norwich, Derby tai York. Ja kaikki tämä tarkoitti silloin pelkästään brittiläistä perinneolutta, real alea. Viime vuosina Lontoon tilanne on huomattavasti parantunut, vaikka toinen perinteisistä panimoista, Young's, muuttikin pois pääkaupungista. Meantime-panimon jalanjäljissä Lontooseen on perustettu nippu laadukkaita moderneja pienpanimoita, esim. Redemption, Brodie's, Sambrook's, Kernel ja Camden Town, joille real ale ei välttämättä ole oleellisin valmistustapa. Perinteisten pubien rinnalle on avautunut amerikkalaisvaikutteisia laajan valikoiman erikoisolutbaareja, joille real ale ei ole ainoa intohimon kohde. Lontoota voineekin pitää juuri nyt Euroopan mielenkiintoisimpana olutkaupunkina. CAMRAn perinteinen jokavuotinen kansallinen Good Beer Guide vannoo edelleen poissulkevasti real alen nimeen, mutta tämä paikallinen opaskirja ottaa laajemman ja syvemmän näkökulman oluttarjontaan. Perinteisten real ale -pubien ohella esitellään myös muita craft-oluita, jopa importteja, tarjoavat baarit ja kaupat. Maantieteellinen jaottelu on GBG:tä loogisempi, joskaan helppoa tapaa Lontoon hahmottamiseen de Moorkaan ei löydä. Kirja on poikkeuksellisen tiheä ja kattaa yllättävänkin monia olutaspekteja. Mukana on Lontoon oluthistoriaa, käyttäytymisvinkkejä, toistaiseksi paras lukemani esitys brittiläisistä arvoituksellisista pubiketjuista, näkemyksellisesti valittu lista Lontoon 25 parhaasta baarista, valmistustekniikkaa, raaka-aine-esittelyjä, maisteluvinkkejä, oluttyylikuvaukset, laajat lontoolaisten panimoiden esittelyt ja jopa melkoisen kattava luokiteltu listaus muualla tehdyistä, mutta Lontoossa usein tarjolla olevista oluista panimoineen. Pääosan kirjasta vie kuitenkin subjektiiviset ja hilpeätkin baariesittelyt, noin 250 kohdetta. Kartat ovat kohtuullisia ja kuvat erinomaista olutpornotasoa, jo muista oppaista totuttuun CAMRA-tyyliin. Kirjan koko on silti kohtuullinen, sitä oli helppo kuljettaa takin taskussa Lontoon reissun ajan. Muusikkonakin tunnettu de Moor mainitsee olevansa homo, mutta löytää jättikaupungista vain kaksi olutmielessä kiinnostavaa gay-baaria. Laatuolutkulttuuri ei näytä levinneen vielä niihin piireihin. Lontoon ällistyttävin olutkohde Craft Beer Company ei ole kirjaan ehtinyt ja joistakin de Moorin painotuksista voi tietysti olla eri mieltä, esim. mukana on muutama epäilyttävä cocktail-baari, Paddingtonin asemapubi Mad Bishop & Bear ei vaikuta kovin ansiokkaalta ja ainakin yorkshirelainen Summer Wine puuttuu panimoiden joukosta. Silti kirja on todella onnistunut ja monipuolinen kaikin tavoin, heijastelee täydellisesti Lontoon olutskeneä juuri nyt.

Achouffe N'Ice Chouffe

Alko on hilpeyttä herättäen vuosikausia myynyt belgialaista kesäisen raikasta Chouffe-olutta joulukausioluidensa mukana, syynä kai etiketissä esiintyvä joulutonttua muistuttava hahmo. Nyt sitten monopolissa on huomattu panimon tarjonnasta löytyvän oikeakin talviolut. N'Ice on tummahko ja vahva, 10%, hyviä muistoja oluesta 90-luvulta. Belgihiivaa, makea ja lievästi mausteinen, tyyliltään vaikkapa tupla-dubbel. Hedelmäisyys on positiivista, mutta makeus on ikävän siirappista. Alkoholi peittyy hyvin, mutta jälkimakukin on sokerinen. Taas yksi muistutus syistä, miksi belgiolutinnostukseni hiipui toistakymmentä vuotta sitten, tällaisia yksiulotteisia sokeriliemiä siellä tehdään edelleenkin aivan liikaa. Ostopaikka Oulu, Linnanmaan Alko.

Mikkeller From Via To

Tämän oluen uutuusarvosta on keskusteltu kriittisesti alan piireissä ja verrattuna esim. parin vuoden takaiseen Fra Til -olueen vaikutelma onkin hyvin samanlainen. Maitokahvimaista täyteläistä hyvin vaahtoavaa hapanta porteria mukavalla paahdolla, hieman makeutta ja lopussa varsin paljon katkeroa. Mausteet eivät juuri erotu, ei kahdeksan alkoholiprosenttiakaan. Kokonaisvaikutelma on hyvin kuiva nahkealla hedelmäisyydellä ryyditettynä, tykkään edelleen, mutta ei tästä oluesta nytkään erityistä suosikkia synny. Kaikesta huolimatta jotenkin keskiluokkaisen yksiulotteinen. Ostopaikka Oulu, Linnanmaan Alko.

AleSmith YuleSmith Holiday Ale, Winter

Kesäversio tästä sandiegolaisesta ei aikoinaan erityisemmin iskenyt. Talviversio on vahva red ale, hieman mausteinen, 8,5%. Nahkeaa hedelmää, vihannesmaisuutta, tuoreus puuttuu. Väistämätön pettymys, Kaliforniastakin tulee välillä tylsää kamaa. Oluthuone Leskinen, 21.12.2011.

Itchen Valley Russian Winter Stout, real ale

Makeahkoa, pehmeää, hyvin katkeroinen jälkimaku, 5,3%. Tumman suklainen, mutta kahvipaahtoakin monimuotoisesti. Kaikki periaatteessa kunnossa, mutta ei kuitenkaan sykähdyttänyt. Kommunismikomiikkakin sirppivasaroineen alkaa jo haukotuttamaan. Oluthuone Leskinen, 21.12.2011.

Stadin Nugget Pale Ale

Nahkeaa hedelmää, humalaa varsin reippaasti, mutta tuoreuden puute häiritsee kokonaisuutta. Tyypillinen Stadi-tuote, ei herätä intohimoa mihinkään suuntaan. Jälkimaku on pihkaisesta humalasta huolimatta lyhyt ja kokonaisuus jää ohueksi. Kuten aiemminkin tullut todettua, panimon pitäisi löytää jotain uutta suuntaa näiden humalakokeilujen jälkeen. Pelkästään tällä tavalla ei tunnu täysosumaa löytyvän. Helsinki, Pullman, 20.12.2011.

Beer Hunter's Mufloni Aamupala

Kaurastout Porista, vain 4%, Hieman punertava stout, vaahdon koko Guinness-tyyliä. Pehmeää, paahtoa, yllättävän täyteläinen, kermaista vaahtoa. Jälkimaku ei ole vahva, mutta hieman katkeroakin mukana. Suhteellisen kuiva olut, jälleen vakuuttava tuote Suomen nykyiseltä ykköspanimolta. Helsinki, Urho, 20.12.2011.

Itchen Valley Pure Gold, real ale

Hieman edellistä vahvempi golden ale Southamptonin pohjosipuolella sijatitsevalta panimolta, 4,8%. Maltaisempi, pehmeää, mutta hieman nahkeaa. Tykkäsin Hampshire Rosesta enemmän. Humalan potku puuttuu lopusta lähes tyystin. Helsinki, Urho, 20.12.2011.

Itchen Valley Hampshire Rose, real ale

Pihkaisen humalainen golden ale, 4,2%, mallaspohja ohut, mutta toimii silti hyvin kiireisen ohikulkijan juomana. Mäntyinen tuntuma hallitsee olutta kauttaaltaan, hedelmäisyyskin kevyttä. Helsinki, Kitty's, 20.12.2011.

Hacker-Pschorr Superior Festbier

Reissulla jo toinen saksalainen kausiolut, jossa ei erityisempää jouluisuutta, 6%. Tässä on kuitenkin rapsakka humalointi, joka nostaa tämän kulmbacherilaista miellyttävämmäksi. Metallisuuttakin ei ole, mutta lievää pahvisuutta, ei tuoreelta tunnu tämäkään. Kaislassa on kai eniten hanoja kaupungissa, mutta harvoin niistä mitään uutta löytää, ei tälläkään kertaa. Helsinki, Kaisla, 20.12.2011.

Karhupanimo Dry Stout

Liian kylmää, mutta täyteläinen maltaisuus aistiutuu. Mukava humalointi lopussa, 5,5%. Katkeroisempi ja vähemmän paahteinen kuin Guinness, makean ja kuivan yhdistelmä toimii mukavan tasapainoisesti. Ilman muuta parasta antia jättikonsernin pienpanimolta. Helsinki, Maltainen Riekko, 20.12.2011.

Meantime American Brown Ale

Kylmä keg-olut, mutta pehmeää kypsää hedelmää, marjaisuutta, miksei pähkinääkin, karpaloisen karvaan katkeroinen loppumaku. Todella maukas brown, kiertää kaukaa Newcastlen vetisyyden. Amerikkalainen näkemys yhdistettynä brittiläiseen stiff upper lipiin tuottaa hyvää jälkeä. Helsinki, Angleterre, 19.12.2011.

Nøgne Ø Ægir Kollaborator Doppelbock

Norjalaispanimoiden yhteistyötä saksalaistyylissä. Kollaborator-nimellä on Norjassa(kin) raskaasti ladattu maine toisen maailmansodan miehittäjäyhteistyöhön hakeutuneiden quislingien kautta. Tumman punaruskea, 7%. Makeutta, pehmeää mallasta, ei oikein paahtoa, ei hedelmää, jotain viljaisuutta kai kyseessä. Hieman suklaata ehkä mukana, kuivaa nougat'a. Tuoretta ja raikasta, tavallaan miellyttävää, mutta humalaa haluaisin lisää. Helsinki, Pikkulintu, 19.12.2011.

Slottskällans Svart Bourbon

Viimeksi tätä uppsalalaista tummaa kokeilin konjakkitynnyrissä kypsytettynä tulkintana. Bourbon-version tuoksussa selvää kentuckylaista viskimäisyyttä. Se tuntuu selvänä vaniljaisuutena maussakin, konjakkiahan ei pystynyt aistimaan. Kuivaa katkeroa jälkimaussa, selvästi monimuotoisempi tapaus, tuoreuttakin hieman paradoksaalisesti mukana. Mukava pimeän alkutalven olut, lämmetessä jälkimaun katkeroisuus korostuu entisestään, nautinto paranee. Helsinki, Pikkulintu, 19.12.2011.

The Kernel India Pale Ale Black

Edellisellä Pikkulintu-vierailulla Lontoon blogimerkintöjäni lukenut baarimestari Timo tarjosi Kernelin Black IPAa, niitä ei siis tarvitse mennä Lontooseen asti juomaan. Silloin en pystynyt enää juomaan vahvaa olutta, mutta baarimestari tarjoutui varaamaan pullon, koska tämä uusi vierailu oli jo kalenterissa. Varattua pulloa ei nyt löytynyt, mutta varastosta silti. Tuntui kuohuvan lievästi ulos pullosta, peräti 9,8%, siis musta tupla-IPA kyseessä. Hieman makea, lievästi alkoholimainen, ei tyypillistä imperial stoutin paahtoa, vaan kuivattua hedelmää. Häivähdys vihannesvivahdetta, katkeruus ei päällekäypää, mutta silti tanakkaa täyteläisellä tavalla. Mielenkiintoinen olut, ei muistuta heti mitään muuta maistamaani. Pohjalla reippaasti hiivaa, erittäin miellyttävä, jopa tasapainoinen olut. Vahvuuden perusteella oluen nimi nettisurffailun perusteella voisi olla Double Black, mutta en pullon kyljestä mitään double-merkintää huomannut. Helsinki, Pikkulintu, 19.12.2011.

Kulmbacher Mönchshof Weihnachtsbier

Vaalean perusbockin tuntuma, maltaista nahkeaa metallia, ei paljoa humalaa, 5,6%. Ei tarpeeksi tuoretta, varsin mitätön suoritus, mutta Hauessa ei muutakaan kokeilematonta tällä kertaa näkynyt. Helsinki, Hilpeä Hauki, 19.12.2011.

Irving Rapper: Now, Voyager

Kuuluisa Warner Bros -melodraama vuodelta 1942, ns. naisten elokuvan merkkipaalu. En ole ennen tätä nähnyt, Ylen kopio todella kirkas. Teknisesti muutenkin hyvin tehty, näppäriä kamera-ajoja ja tulevan ohjaajan Don Siegelin teräviä leikkauksia. Elokuvan omalaatuinen nimi tulee Walt Whitmanin säkeestä. Itse tarina on valitettavasti todella työläännyttävä, Etelä-Amerikan kuvioistakaan ei paljon väriä irtoa, kun ne ovat selvästi studiossa kuvattu. Puitteet ovat kovin vanhanaikaiset kaikin puolin ja eroottinenkin anti rajoittuu tupakanpolttoon.

Hornbeer Helge

Hapanta marjaa, makeaa puolukkamaista olutta. Flanderin punaisen tyyliä etäisesti, mutta makeampaa, varsin siirappinen kokonaisuus. Vahvuus jopa 10%, mutta alkoholi ei maistu ollenkaan. Tyhjähkö, mutta aavistuksen kuivempi jälkimaku. Pelkkä kuriositeetti, ei taatusti tule toista kertaa kokeiltua. Baarin omistajatkin päivittelivät tynnyrin tyhjennystahdin todennäköistä hitautta. Oluthuone Leskinen, 18.12.2011.

Nøgne Ø Holy Smoke

Leskisen joulujuhlan päätteeksi kylmäsavuolutta Norjasta. Hieman esanssimaista, ei saavuta aivan bambergilaista tunnelmaa. Toimii kyllä mukavasti jouluisen elävän viihdejazzin kanssa. Aivan liikaa karamellia ja muuta makeutta, jota savun varsin hyvä intensiivisyys ei pysty syrjäyttämään. Katkeroakin jälkimaussa havaittavissa, mutta kokonaisuutena pettymys. Oluthuone Leskinen, 18.12.2011.

Arthur Penn: The Chase

Melodramaattista vastakkainasettelua 60-luvun Teksasissa. Rotuerottelua sivutaan, mutta varsinainen teema on valkoisen eisenhowerilaisen establishmentin ja nousevan (valkoisen) vastakulttuurin yhteentörmäys. Dashiell Hammett -yhteydestään tunnettu Lillian Hellman on tehnyt käsikirjoituksen, joka tuntuu yllättävänkin vanhentuneelta. Eurofiili Penn on hakenut bilekuvaukseen ja varsinkin Janice Rulen rooliin selvästi vauhtia Antonionilta ja Felliniltä. Robert Redford, James Fox ja Jane Fonda ovat omituisen vaisuja kapinallisia ja Marlon Brando patsastelee sikaniskapuskurina. Angie Dickinsonilla on aivan liian pieni rooli. Teatterimaisuus korostuu vähitellen ja homma nytkähtelee hitaasti hiipuen kasaan. En tykännyt leffasta erityisemmin ensinäkemällä 80-luvulla ja nyt heikkoudet korostuivat lisää.

Greene King Rocking Rudolph

Kevyt jouluinen keg-olut Itä-Englannin massapanimolta, 4,2%. Punaruskea, hedelmää ja kylmää mallasta. Humalaa hyvin vähän, pähkinää ja keksisyyttä, ohut kokonaisuus. Periaatteessa kaikki ok, mutta nykyisessä tarjonnassa kalpenee pahasti ja jää laadukkaampien tuotteiden jalkoihin. St. Michael, 17.12.2011.

Mikkeller Red/White Christmas

Leskisen merisotaekspertti oli ostanut lauantain viihdykkeeksi 1,5 litraa tanskalais/belgialaista jouluolutta. Pääsin siivellä maistelemaan tuotteen tasoa. Belgihiivaa, hedelmää, humalaa, hyvin miellyttävä Hornbeerin epäonnistuneen tuotteen jälkeen. Alkoholi leijailee tuoksussa. Puumaisuutta maussa, kevyesti mausteisuutta, 8%. Trooppista hedelmää tripelin tapaan, tyylissään erittäin näppärää, mitään jouluisuutta ei sinänsä tähän olueen liity. Oluthuone Leskinen, 17.12.2011.

Hornbeer Juleøl

Sotilaallisten velvoitteiden vuoksi missasin Hornbeerin Julehumlen tarjoilun Oulussa. Baarin omistajat ehtivät hehkuttamaan, kuinka hyvää tavaraa käväisi myynnissä. Tämä toinen kausiolut on rumannäköinen, makeaa ja hapantakin, ei oikein miellyttävää. Hedelmää ja alkoholia, 9%, ei enää parhaassa kuosissaan. Liian kylmä tarjoilu ja päässyt ehkä jo hieman pilaantumaan. Oluthuone Leskinen, 17.12.2011.

Mikkeller Snowman Ralph

Tanskalaisen brändin Belgiassa tehty jouluporter, 5,5%. Kevyesti mausteinen, liian kylmä, hieman hapanta. Kahvipaahtoa ja täyteläinen mallasrunko, varsin onnistunut kokonaisuus. Humalainen katkeruus täydentää makupalettia loppuvaiheessa. Oluthuone Leskinen, 17.12.2011.

Dark Star Old Chestnut, real ale

Oluttoman kertausharjoitusviikon jälkeen ensimmäinen olut. Lähes mustassa oluessa humalaa paljon, paahtoa massiivisesti, todella pehmeää. Maitohappoa tulee mukaan, erittäin nautinnollista. Vain 4%, mutta makuja runsaasti. Yksi viime aikojen parhaista riileistä Suomessa, harvoin tällaisessa oluessa näin vahva humalakatkeruus. Olutpaasto saattoi vaikuttaa makunautintoon, mutta todennäköisesti objektiivisemminkin huipputuote, Oluthuone Leskinen, 17.12.2011.

Bruuveri Talvi-Ipeloff

Bruuverin panimomestari Ilkka Sysilä otti alkusyksystä ystävällismielisesti yhteyttä, kun satuin blogissa toteamaan panimon oluista viimeisen puserruksen puuttuvan. Sysilälle näytti jääneen myös mieleen taannoin käyttämäni linja-autoasemaräkälä -luonnehdinta. Bruuveri on samassa korttelissa Kampin linja-autoaseman kanssa, mutta eihän se mikään räkälä ole, hyvinkin siisti paikka, mutta sijainnistaan johtuen tietysti jokseenkin hämärä aina. Kokemusmaailmaani kuuluvat vahvasti Kainuun linja-autoasemien yhteydessä 70-luvulla toimineet keskiolutbaarit, esim. Ristijärven legendaarinen Matkamies. Ilmeisesti assosioin nämä oikeat räkälät Bruuverin sijaintiin omalaatuista huumoria tavoitellen. Joka tapauksessa, Sysilä kyseli millaisia olisivat sellaiset oluet, joissa olisi viimeinenkin puserrus mukana. Taisin ehdottaa tupla-IPAa, joka nousisi kalifornialaisten tasolle. Valitettavasti en sitten loppusyksyn aikana Helsinkiin päässyt tsekkaamaan, millaisia oluita on ollut Bruuverissa tarjolla.

Talvi-Ipeloff ei ole tupla-IPA, alkoholia 5,5%. Sysilä mainitsi jotain talvioffensiivista, olisiko tämä sitten sellainen. Todella sitruksinen paksu runko, tässä ei ole talvisuutta päästetty liikaa häiritsemään, vaan Tyynenmeren kuohut tyrskyää valtoimenaan. Täyteläisyys on massiivinen, maltillisesta alkoholipitoisuudesta huolimatta. Mallasrunko on vähintään riittävän tanakka, tämä on nimenomaan hedelmäinen olut, katkeroisuus jää sivurooliin, vaikka sekin on ilmeinen. Selvästi superlatiivisen Kevätipeloisen sukulainen, maltaisuus tuntuu aluksi leikkaavan jälkimakua ohueksi, mutta se on vaikuttavan viipyilevästi pitkä ja jopa katkeruutta lopussa omituisesti tihentävä. Erittäin tuoretta ja kuohkeaa, ilman muuta parasta kansainvälistä tasoa. Helsinki, Bruuveri, 8.12.2011.

Plevna Pispalan Portteri

Ilmeisesti Pikkulinnulle pantu erikoisolut Tampereelta. Savutavaraa, 5,6%, selvästi enemmän palamiskaasua kuin äskettäin maistetuissa englantilaisissa savuportereissa. Plevna on aiemmin savun kanssa tuottanut ainakin skottiolut Jamesin, joka ei erityisemmin vakuuttanut. Tämä on selvästi ryhdikkäämpi, makeaa karamellisoitunutta mallasta löytyy taustalta. Paahteisuutta on, mutta jotenkin yksiulotteiseksi tämä loppujen lopuksi jäi. Helsinki, Pikkulintu, 8.12.2011.

Slottskällans Midvinter Mörk

Nimestä huolimatta lähinnä meripihkan värinen uppsalalainen. Hieman tunkkainen tuoksu, ei ehkä enää parhaassa iskussaan. Ohuen hedelmäinen, nahkeaa, tuoreus puuttuu ja omituisen mauton olut. Jälkimakukin varsin tyhjä, selvä pettymys tällä kertaa monesti ilahduttaneelta panimolta. Helsinki, Pikkulintu, 8.12.2011.

Slottskällans Svart Cognac

Hyvin kahvinen, paljon paahdetta, maitohappamuutta, kirpeää humalaakin. Mustan laadukkaan oluen ainekset ihailtavasti kasassa. Jonkinlainen marjainen nahkeus ehkä haittapuolena, se voi olla peräisin nimessä mainitusta konjakkitynnyrikypsytyksestä. Mitään konjakkiin vivahtavaa ei kyllä maussa, varsin kevyt muutenkin, 5,5%. Helsinki, Pikkulintu, 8.12.2011.

Burton Bridge Festive Christmas Porter

Taitanut päästä jouluporter infektoitumaan, mausteisuuden päällä puumaisuutta ja selvää happamuutta, joka tuskin harkittua. Katkeroa ja paahdetta pitäisi löytyä, mutta pois ovat kerenneet karata. Ei niin selvästi pilalla kuin Three Castlesin jouluolut, mutta yllättäviä laatuongelmia tuntuu briteillä tänä jouluna olevan. Porteriksi kevyt, 4,5%, ja oikeat ominaisuudet jäivät siis tällä kertaa todennäköisesti löytymättä. Helsinki, Hilpeä Hauki, 8.12.2011.

Young's London Gold, real ale

Melko vaikeasti havaittava baari Heathrow'n Terminal 3:ssa ennen turvatarkastusta. Kolme riiliä, Youngsin hyvin kevyt (4%) golden ale hyvässä kunnossa. Hedelmää ja humalaa mukavassa tasapainossa. Paikka panostaa ruokaan, mutta terminaalin ilmapuolella ei yhtä hyviä oluita ollut tarjolla. Lontoo/Heathrow, Terminal 3, Three Bells, 6.12.2011.

The Kernel India Pale Ale Stella 7,4%

Brew Wharf nosti lopuksi osakkeitaan, sillä paikasta löytyi Kernelin IPAa, yksi monista versioista. Hyvin sameaa, todella sitruksinen, liian kylmää jälleen, mutta katkeroa todella massiivisesti. Oikein mukava olut, humala puraisee nautinnollisesti. Stella on humalalajike, ei siis mikään Stella Artois -hybridi kyseessä. Erityisen tuoreelta olut ei kuitenkaan tunnu, mutta hyvin tyydyttävää kaikin puolin. Lontoo, Brew Wharf, 5.12.2011.

Brew Wharf Bentinck K-50, real ale

Tähän Boroughin panimobaariin yritin jo keväällä, mutta lounashinnat näyttivät kohtuuttomilta. Nyt edellisenä päivänä paikka oli kiinni sunnuntaina alkuillasta. Nytkään ei muita asiakkaita ja tarjolla vain yksi oma olut, jota ei saatu baarista laskettua, piti hakea erikseen kellarista. Tarjolla siis kaikki epäonnistuneen liikeyrityksen merkit. Itse olut, alamäärittelyltään Dark Farmhouse Style Ale, on täysin musta, sopivan lämpöinen, pihkaisen katkeroinen kevyesti, 5,6%. Jos Farmhouse-tyylin pitäisi viitata belgisaisoniin, niin kovin kaukana ollaan. Pehmeänä stoutina tämä kuitenkin toimii, hedelmää ja paahteisuutta löytyy, mukava katkero lopussa. Ehkä ravintola satsaa ruokailijoihin, mutta nyt kyllä vaikutelma todella säälittävä. Kokonaisuutena olut on loppujen lopuksi vaisu. Lontoo, Brew Wharf, 5.12.2011.