Amager Goose Island RyeKing Stout

Alefarmin teemaillan sivusta nappasin kokeilemattoman stoutin vanhemmalta Kööpenhaminan laatutoimijalta. Baarissa sitä en huomannut, mutta netin mukaan kyseessä on yhteistyö paholaiselle (Anheuser-Busch) itsensä myyneen chicagolaisen Goose Islandin kanssa. Ilmeisesti ruisstout siis, 7,7%, 80 IBU. Ehkä jokin variaatio Amagerin taannoisesta ruisporterista. Hyvä beige vaahto, hyvin makea vaniljainen tuoksu. Pehmeää kahvisuutta maussa, tummaa suklaata, paahteisuuttakin, paljon parempi maku kuin tuoksu. Kuohkeaa ja kevyt kuiva jälkimakukin. Tanskassa menee lujaa, kolme hienoa olutta putkeen after football -sessiossa. Patiolle ämyreistä kaiutettu Baccaran Yes Sir, I Can Boogie nosti myös mukavasti fiilistä. Mayte Mateos oli merkittävä vaikuttaja herkkien teinivuosieni aikana. Ølhus København, 31.7.2019.

Alefarm Luminous Seasons

Alefarmin toinen tupla-NEIPA ehkä aavistuksen High and Mightya sameampi. Hieman kuivempi, mehuisa tämäkin, muttei niin raikas. Pehmeä kyllä, ei happamuutta, mutta kirpeyttä terävämmin, vähemmän katkeruutta. Hyvin puhdas tämäkin, mutta aavistuksen tuntuu häviävän edelliselle. Ehkä toisin päin juotuna olisi voinut olla erilainen vaikutelma. Ølhus København, 31.7.2019.

Alefarm High And Mighty

Pyöräilin futismatsin jälkeen ripeästi Töölöstä poliisijoukkojen läpi keskustaan oluelle ja päädyin S-mafian Tanska-baariin, jossa tiesin olevan Alefarmin tap takeoverin, liittyen tulevaan Craft Beer Garden -festivaaliin. Viisi olutta olikin, stout Moth Blind tuttu jo viime talven festareilta, micro-IPA ja hedelmäsour ei kiinnostavia. Jäljelle jäi kaksi tupla-NEIPAa, molemmat 8%, aluksi siis High and Mighty. Sameaa, hedelmäisyyttä tanakasti, lievästi hedelmän happamuuttakin, mutta vain lievästi, ei tämä mikään sour ole. Puhdasta ja raikasta, kevyesti katkeruuttakin. Oikein näppärä kaikin puolin, en keksi mitään erityisempää valittamista. Ølhus København, 31.7.2019.

HJK - Crvena Zvezda 2-1

Sain aika lailla tarpeekseni HJK:n kuvioista kevään karuista peleistä. Sittemmin Bana sai kenkää ja tyyli on käsittääkseni muuttunut positiivisemmaksi. Kun vielä euro-karsinnassa tuli vastaan Belgradin Punainen Tähti, niin hankin taas lipun Telia 5G Areenalle. Belgradissa tuli ikävä 2-0 -tappio ja jatkoonpääsy tuntui hyvin vaikealta. Crvena Zvezda on kuitenkin niin maineikas seura monessa mielessä, jotta kiinnosti nähdä se livenä. Diggailin 1970-luvulla kovasti jugoslavialaista jalkapalloa ja siinä ohessa Crvena Zvezdan suuria tähtiä Dragan Džajićia ja Vladimir Petrovićia, molemmat isoissa rooleissa MM-kisoissa 1974 ja EM-kisoissa 1976. 80/90-luvuilla Crvenan Dragan Stojković vaikutti lähes täydelliseltä jalkapalloilijalta ja 1991 Crvena Zvezda lopulta voitti Euroopan Cupin, tosin hyvin kyynisellä finaalisuorituksella. Maine mustaantui sitten vielä totaalisemmin Jugoslavian hajoamissotien kaaoksessa.

Nykyään Crvena Zvezda on varsin keskinkertainen joukkue, Saksan entinen maajoukkuemies Marko Marin ainoa suurempi tähti. Marin pelasi Helsingissä kapteenin nauhalla 10-paidassa ja kymppipaikallakin, välillä enemmän vasemmalla. HJK aloitti pirteästi ja 8. minuutilla hyvästä paikasta vapaapotku, joka kuitenkin tuhlattiin. Crvena antoi HJK:n pitää palloa, mutta kontrolloi silti peliä suurikokoisten puolustajien avulla, ei päästänyt suomalaisia maalitilanteisiin. Parhaasta paikasta O'Shaughnessy veti kaukaa kovaa kohti nyrkkeilevää maalivahtia. Crvenakin sai muutaman tilanteen. 

Toiselle jaksolle tuli Tim Väyrynen sisään ja hieman yllättäen Crvenan puolustus nukkui täysin jakson alussa, ehkä tuli jo otettua slivovitsiä tauolla. Sebastian Dahlström kuitenkin sai virheen takia pallon laatikossa ja ampui sen muitta mutkitta verkkoon. Heti perään tuli toinen avopaikka, joka kuitenkin sössittiin. Crvenan maalivahti teeskenteli (?) pitkään loukkaantumista taktisesti ja sai purettua HJK:n mahtivireen siihen. 10 minuuttia myöhemmin Marin keskitti vasemmalta ja Dušan Jovančić viimeisteli ratkaisevan osuman. Nyt HJK:n olisi pitänyt tehdä vielä kolme maalia ja jännite purkautui pelistä kokonaan. Loppu oli pelkkiä pakollisia kuvioita, vaikka HJK sai vielä ns. voittomaalin 90. minuutilla, kun Riku Riskin selvältä vaikuttavaa käsivirhettä ei puhallettu ja sankari potkaisi pallon maaliin. HJK:lla on vielä Eurooppa-liigan vastustaja tämän jälkeen ja Crvena jatkaa championeissa, mutta ei tälle joukkueelle kovin ruusuista menestystä uskalla luvata. 

Hurjat poliisitoimet stadionin ulkopuolella. En muista Suomessa koskaan nähneeni niin paljon poliisiautoja. Täydessä mellakkavarustuksessa näkyi kymmeniä heeboja, ratsupoliisejakin lähes saman verran. Serbikannattajilla on kova maine ja näköjään mitään ei jätetty sattuman varaan. Heitä oli noin 200, ehkä yllättävän paljon tosiaan. Ainakin stadionilla he omassa päädyssään käyttäytyivät asiallisesti.

Garage The Veil Sheet 33

Barcelonasta american porter, 6,8%. Yhteistyökumppanina Virginian Richmondin The Veil,  6,8%. Heikosti vaahtoa, aika karamellinen tuoksu. Pehmeä täyteläinen maku, makeutta ja mausteisuutta, ei kovin vaikuttavaa. Kanelia ja vaniljaa näyttää olleen reseptissäkin. Ohut runko ja heikko katkeruus. Hieman paahteisuutta sentään kohoaa juontitapahtuman loppuvaiheissa, joten ei sentään aivan onneton. Ei kuitenkaan mikään miellyttävä tapaus. Panema, 30.7.2019.

Fuerst Wiacek Exploding Rainbows

Sää raikastunut mukavasti, nyt pystyi istumaan terassillakin. Berliinistä DDH IPAa, 7%, Mosaic käytössä. Samealta näyttää, hyvä appelsiininen tuoksu. Samankaltainen maku, hieman greippiä myös, miksei Mosaicin herukkaakin. Hyvin raikasta ja tuoretta. Ei makeaa, mallas ottaa hyvin ryhtiä ja selkärankaa mukaan. Kuiva katkeruus täydentää kokonaisuuden hienosti. Ehkä paras kokeilemistani Fuerst Wiacekin tuotannoista. Panema, 30.7.2019.

Michael Connelly: The Black Box

Michael Connelly oli pitkään suuri suosikkini, 1990-luvulla aloittaneista amerikkalaisista rikoskirjailijoista top-kolmessa George Pelecanosin ja Dennis Lehanen kanssa. Olen tavannut miehen livenäkin. Nyt on kuitenkin mennyt lähes kuusi vuotta edellisestä lukukerrasta, The Drop jäi vaille seuraajia. Connelly on kuitenkin pukannut hillittömällä sykkeellä uutta tuotantoa sen jälkeenkin. Ehkä se oli yksi syy jonkinlaiseen kyllästymiseen, kamaa alkoi tulla liikaa. Olin lukenut siihen mennessä miehen kaikki romaanit, mutta varsinkin Mickey Haller -sarjan oikeudenkäyntisalijutut alkoivat leipäännyttää. Connellyn vahvin luomus on Harry Boschin hahmo, mutta sekin tuntui väljähtyvän, kun Connelly alkoi siirtää miestä Los Angelesista Hong Kongin kaltaisiin näennäisesti tuoreempiin ympyröihin. En tykännyt siitäkään, kun Connelly rakensi Hallerin ja Boschin välille teennäisen yhteyden. Mutta siitä huolimatta tykkäsin edellisestä lukemastani The Drop-teoksesta. Kun nyt sitten hankin Kindlen, niin melkein heti tuli mieleen ladata Connellyltä Bosch-sarjan seuraava teos The Black Box. Mutta Hallerin jätän ainakin tällä erää sivuun, eli ohitan Black Boxia aiemmin ilmestyneen The Fifth Witnessin.  

The Black Box on Bosch-sarjan 16. osa, ilmestynyt 2012. Ikämies Bosch on edelleen LAPD:ssä, tutkii cold caseja. Kohdalle osuu tanskalaisen toimittaja Anneke Jespersenin murha Los Angelesin Rodney King -mellakoiden aikana toukokuussa 1992. Ja kylläpä rullaa hyvin, olin unohtanut miten taitava Connelly on. Se on laskelmoitua taitoa, mutta yhtään turhaa sanaa ei ole, kieli on niin selkeää ja nautinnollista. Bosch on aiempaakin terrierimäisempi, kun mies saa otteen vanhasta jutusta, miestä ei pysäytä mikään. Pysäyttäjäehdokkaita kyllä riittää, sekin entiseen malliin. Nyt ollaan aika tiukasti Los Angelesissa ja se sopii hyvin, Bosch on kuin osa jättiläiskaupungin maamerkkejä.  Juoni kääntyy kohti ensimmäisen Persianlahden sodan sivujuonteita, hyvinkin näppärästi. Loppuratkaisu tapahtuu Kalifornian Central Valleyssa Modeston seudulla, erittäin mallikkaasti toteutettu sekin.  Erinomainen romaani.

Giulio Petroni: Da uomo a uomo

Italowestern Ennio Morriconen musiikilla ja Lee Van Cleefillä vuodelta 1967, tunnettu paremmin nimellä Death Rides a Horse. Van Cleef kostotarinan pääroolissa, yhdessä vähemmän tunnetun John Phillip Law'n kanssa. Karkeasti dubattu leffa ei tavoita Leonen transsendenttisia tunnelmia, mutta etenee tehokkaasti kuin posse desperadon jäljillä. Synkkä tarina, ei juuri huumoria. Kuvattu tutuiksi tulleissa Almerian maisemissa. Luciano Vincenzonin alkuperäistarinaa näköjään tarjottiin Leonelle, mutta mestari ei ehtinyt puikkoihin. Helppo kuvitella Clint Eastwood Law'n rooliin.

SOPP Helsinki 2019, lauantai

Olutfestivaalin viimeinen päivä, todella hikinen tunnelma alusta alkaen. Sonnisaaren Keskisarja-olut oli jo ryystetty loppuun, aloitin session hyvässä iskussa olevalla Humalajalla. Sitten Torniosta Hamppu Porteria, paahteinen, makea, karamellinen. Ei katkeroa, mutta kohtuullinen tapaus.  Bryggeri Helsingin Typhoon Pacific Alessa harmittavasti ei raikkautta, tunkkainen juuresmaisuus hallitsee. Italialaisen Hammerin Wave Runner IPA IPA hieman utuinen. Trooppista hedelmää, mutta ohut ja vähän tunkkainen oli tämäkin. 

Tuusulasta Maku Imperial Stout, 10%, lakritsaa, ei liian makea. Ihan Ok, mutta ei kovin monimuotoinen. Keli muuttui koko ajan painostavammaksi. Lumi Elevator Musicissa cryona Citraa ja London Fog -hiivaa.  6%, samea. Keskitasoisesti kypsää hedelmää, ei juuri muuta. Jokin ikävä mausteinen sivumakukin.  Viimeiseksi kokeiluksi jäi Birrificio Italianon Lucid Dream, New England Pils, 5,7%. Nimestä huolimatta aika kirkas. Mallasta, vähän mausteitakin, mausteisuus hallitsee liikaa, ehkä jotain lämpökontaminaatiota. Tilanne meni kestämättömäksi, kaikkein surkein SOPP-sää koskaan, vaikka olen ollut Jyväskylän myrskyssäkin mukana. Pakenin paikalta jotain viilentävää etsien.

Fuerst Wiacek Stu Mostów Drink Dat

Sameaa NEIPAa Beliinistä puolalaiskollabona, 6,7%,  Citra, HBC-472, Columbus.  Tuoksussa hieman vihannesta. Makukaan ei ole erityisen raikas, varsin ohut. Jopa maltaisuus tulee esiin, mikä ei tietenkään huono asia. Ei katkeruutta, ohuus leimaa olutta, en saa otetta juuri mistään osa-alueesta. Panema, 26.7.2019.

Evil Twin Life Must Be Understood Backward. But It Must Be Lived Forward

Brooklynin nilkkikaksonen on heittäytynyt filosofiseksi DIPA-nimeämisessä, 8,5%. Lievästi samea, aika ohut tuoksu. Hieman mausteinen maku, makea, karamellia, ei katkeroa. Tuntuu yllättävän ohueltakin. Aika heikko kokonaisuus viimeaikaisiin kilpailijoihinsa verrattuna. Panema, 26.7.2019.

Maustetytöt, Pietarin Spektaakkeli ja Melrose @ Valli Festival

Asuin Vaalassa 1968-1979, ratkaisevat vuodet. Yläasteella samalla luokalla oli viehkeä tyttö Manamansalosta, nimeltään Anna-Kaisa. Kun viime talvena kuulin Maustetyttöjen Anna ja Kaisa Karjalaisen olevan kotoisin Vaalan Kankarista, innostuin. Vaalasta ei ole monta ihmistä julkisuuteen ponnistanut, itselle tulee mieleen pöytätennissuuruus ja Paha Nuutti Mika Pyykkö, rajatapaus hänkin. Ehkä kansanedustaja Anne Huotari, jonka nuorempi sisko Anja oli myös samalla luokalla. Hekin Manamansalosta. Mutta siis Maustetyttöihin, kuulin biisin "Tein kai lottorivini väärin" ja kiinnostuin lisää. Peruslukemilla pudotettu lakoninen musta huumori tuntui heti tutulta Vaala-meiningiltä. Kun huomasin bändin esiintyvän aivan naapurissani Dallapén puistossa, hankin lipun. Onnekkaasti samalla keikalla myös vanha suosikkini Melrose, jota en ole koskaan onnistunut livenä näkemään. Menetin yhden SOPP-päivän, mutta se on pientä.

Tosiaankin festivaalialue rajattu Aleksis Kiven kadun ja Teollisuuskadun väliseen puistoon ruumishuoneen viereen. Ihmisiä ei Maustetyttöjen aloittaessa klo 16 vielä kovin paljoa. Helteinen sää. Bändissä on siis vain Kaisa (laulu ja koskettimet) ja Anna (kitara). 45 minuutin setti, biisit aika samankaltaisia, tyyli ainakin pysyi samana, lähes monotonisen lakonisena. Särkylääkkeitä ja alkoholia vilisi teksteissä useaan kertaan. Leevi & Leavingsiin on jo usein verrattu ja yhtymäkohtia varmaan onkin. Ehkä vaarana on jääminen yhden vitsin ihmeeksi, muissa biiseissä ei ensi kuulemalla hirveästi potentiaalia. Ehkä Talvikki-nimisessä oli eniten särmää. Mutta siis aivan alkuvaiheessa ollaan, edes albumia ei ole vielä ulkona. 

Festivaalialueella oli ruokaa ja juomaakin, otin indonesialaisen annoksen ja italialaista jäätelöä. Juomapuoli vaatimattomampaa, festivaalioluen oli pullottanut Solmu. Pietarin Spektaakkeli oli itselle aivan outo, mutta tunnistin pystybassoa soittavan Mitja Tuuralan. Positiivinen yllätys, monipuolista kuohkeaa suomipoppia. Keinahtelevaa Karibian meininkiä ja jump bluesia, mutta lopussa sitten homma hajosi rap-sekoiluksi. Omituinen tason romahdus. 

Melrose tuntui hypänneen paikalle suoraan 1980-luvulta. Harmaata oli Tokelan ohimoilla ja rumpalin parrassa, mutta tuntui olevan meno entisellään. Basisti oli tainnut matkalla vaihtua. Voimatriolla siis vedettiin intensiivisesti nopeaa ja raskasta rockabilly-voittoista rockia. Paljon covereita käsittääkseni, tosin en varhaisesta diggailustani huolimatta tunne kovin hyvin bändin tuotantoa. Suu kyllä aukeni ja oikeastaan putosin kanveesiin, kun Melrose esitti pokkana Richard Thompsonin Tear-Stained Letterin. Olen (tai ainakin olin 80/90-luvuilla) hillitön Thompson-fani, mutta luulin ettei Suomessa kukaan muu ole kuunnellut tätä lauluntekijä/kitaristilegendaa. Melrose-tyyliin sovitettu versio, mutta toimi todella hyvin. Tunnin keikka, lopussa pitkä versio bändin tunnetuimmasta Rich Little Bitch -klassikosta. Ehkä hieman yksipuolinen setti, mutta tunnin pituuteen riitti vielä hyvin. Tokelassa on karismaa ja bändissä asennetta, mutta maailmanmainetta ei sitten koskaan saavutettu. Ehkä hyvien omien biisien puute vaikutti, ehkä muut asiat. Keveämmilläkin eväillä kyllä on pinnalle noustu. 

Cloudwater Yakima CY18 DDH IPA Release

Pääsin siis ensimmäisten joukossa (Makun Juhani Repo ainakin paikalla) tsekkaamaan manchesteriläisen kulttipanimon Cloudwaterin viimesyksyisillä Yakima Valleyn humalilla ryyditettyjä DDH IPOja, kaikki 6,5%. Ensimmäisenä Mosaic, samea. Hyvin bensiininen, kissanpissaa, erittäin tuore, mehuisa, intensiivinen, katkeroa hieman. Toimii hyvin, kuiva. Loral vähän tummempi ehkä, appelsiinisempi tuoksu. Vähemmän intensiivinen, ohuempi, makeampi, Katkeroa ehkä vähemmän, ehkä vain fiiliksenä tuntuu. Hieman karamellisuutta.

Simcoessa sitrusta tuoksussa, ehkä hieman vihannestakin, maku aika kirpeä, raikas, ehkä eniten katkeruutta. Hyvin toimii. Citra pehmeää tasapainoista sitrushedelmää. Erittäin hyvä maku, mallas pääsee esiin tuunaamaan sitrusta täyteläiseksi ja katkeroa riittää jälkimakuun. Ehkä session paras, hieno tasapaino. Kaksi variaatiota vielä olisi ollut, mutta päätin lähteä keskittymään konserttiin. Pien, 26.7.2019.

Árpus DDH Citra IPA

Sorin patiolla istuessa sain korvanappiini tiedon, että Cloudwaterin ultra-tuoreet Yakima Valleyn herkut olisivat tarjolla jo klo 13. Tilanne sähköistyi välittömästi ja pudottauduin välittömästi Kaisaniemestä alas Ateneumin taakse. Eipä vielä ollut tarjolla, mutta käytin odotusajan hyväksi ja poimin kylmäkaapista latvialaista IPAa lämmittelyksi, jälleen Olutpostin arvioita silmällä pitäen, sinne on hyvä saada oluita useammasta maasta. Riikasta siis olut kotoisin, 7%, hyvä vaahto, samea. Yrttinen tuoksu, maussa sitrusta enemmän, mutta raikkaus ei tule mukaan. Ohut maku, mallastakin kuitenkin mukana. Humalaa (Citra) varmaan liian vähän käytetty. Ei suurta ongelmaa, saattaa olla paras koskaan juomani latvialainen olut. Ei katkeruutta, enemmän vaisu kuin epämiellyttävä. Pien, 26.7.2019.

Post Scriptum Imperial Stout by Pedro Sousa

Post Scriptum on tuttu valmistamo viime vuoden Porto-reissulta, panimo sijaitsee Alvarehosissa hieman Porton pohjoispuolella. En tiedä kuka Pedro Sousa on, ei ainakaan jalkapalloilija, mutta varmaan joku paikallinen suuruus. Vahvassa stoutissa 11,6%. Makea suklainen tuoksu. Hyvin karamellinen maku, portviinimäisyyttä, sherryä, ei paahteisuutta. Mausteita on, aivan liian makea, ei katkeruutta. Sori, 26.7.2019.

Popihn DIPA Citra Idaho7 Mosaic

Tarkoitus oli perjantaina skipata SOPP ja ja tsekata Pienen Cloudwater-pläjäys ennen Vallilan musiikkifestivaalia. Torstai-iltana tuli kuitenkin tyrmistyttävä tieto, että Cloudwaterit myöhästyvät, tarjolla vasta klo 16. Missaisin ne Maustetyttöjen takia. Elämä on kovaa, mutta valintoja on tehtävä. Päätin kuitenkin valua perjantaina keskipäivällä keskustaan, koska Olutposti-lehteen pitää arvioida ulkomaisia oluita ja Sori Taproomissa näkyi pari mielenkiintoista olevan. Ensimmäisenä ranskalainen tupla-IPA, tämän Pariisin lähellä sijaitsevan panimon tuotteen ehdin tsekata viime talvena Nicessa. Oli varsin hyvää. Nyt siis 8,3%, melko samea. Sitrusta tuoksussa, mutta ei ehkä täysin raikkaasti. Nektarisuutta maussa, kirpeyttä, Mallas pysyy kuvioissa, katkeruus tosin jää uupumaan. Ei mitään omaperäisyyttä, mutta laatusuoritus, alkoholi peittyy hyvin. Sori, 26.7.2019.

SOPP Helsinki 2019, torstai

SOPPin toisena päivänä oli aavistuksen viileämpi sää ja sitä kautta parempi mieli. Olutpajan omistajien leirissä oli tosiaan ruoska viuhunut, kun nyt tiskin takana olutta laski Timo Alanen, eilenhän samassa roolissa oli Jukka Saukkonen. Onko seuraavana vuorossa Seppo Äyräväinen? Tempaisin starttiin Kevätsiivousta Pälkäneeltä, 5,2%, kuivan hedelmäinen, kevyesti katkeroa. Puhtaalta tämäkin tuntui, mutta eilisen Vasemman Rannan rinnalla jää kovin kepeäksi. Edellispäivänä en ehtinyt Pikkulinnun Italia-tiskille, josta poimin nyt Mastinon Hop.E:n, kevyt American IPA, 5,7%. Kirkas ja kevyt hedelmäisyys, ohut. Ei juuri katkeroa, mutta puhdas. Savonlinnan Mustalta Virralta hienosti nimetty Uuden Englannin Nahkamies NEIPA. Samea, ohut, hedelmää, vähän katkeroa. Varsin mukava tämän vaatimattoman vaikutuksen tehneen panimon tuotteeksi.

Oulun Maistila tyylitteli taas belgikuviossa,  Kouho todella puhdaspiirteinen belgiblonde, esteriä ja hedelmää täydellisellä tasapainolla. Rovaniemeltä Lapin Kesänki Helles vain 4,2%. Maltainen, hieman rukiinen, yllättävän maukas, mutta liikaa makeutta, ei katkeroa. Toisena italona Ritual Lab Holy Haze, samea, nektarisuutta, kirpeyttä, oikein hyvä, vähän katkeroakin. Kuivaa ja puhdasta, ehkä kakkospäivän paras olut. 

Huomenna viisivuotisjuhliaan viettävä Maku herkisteli jo nyt ja täräytti Mosaic APAn real ale -caskin tarjontaan ja itse pääjohtaja Tamminen valuttamassa nestettä. Harmittavasti ei erityisen pehmeää, kuohkeus puuttuu, ei eroa riittävästi edukseen keg-kamasta. Ritual Labin toisena näytteenä Bob The Younger, vahva IPA, 9,2%. Intensiivistä hedelmää, mutta yllättävän laimea kokonaisuus on kaikilla osa-alueilla, ei päässyt lähellekään Holy Hazen tasoa, vaikka puhdas olikin. Turun Kakolan Hurlum Helles Lapin tavoin omituisen kevyt, 4,5%, viljainen tuoksu, aika puhdas, tykkäsin kyllä. Lohjan Top Fuelin NEIPA Beetle Bug jäi session viimeiseksi.  Samea, ohut, hedelmäinen, hieman katkera, ei virheitä tässäkään. Hörhöpöydässä oli edellispäivään verrattuna hieman eri miehitys, mutta hauskaa oli taaskin. Muidenkin tuttavien kanssa oli mukava vaihtaa sanoja. Perjantaipäivä on hieman kysymysmerkki päällekkäisyyksien takia, mutta ainakin lauantaina taas paikalle.

SOPP Helsinki 2019, keskiviikko

Sain kutsun Suuret Oluet Pienet Panimot -tapahtuman lehdistötilaisuuteen Kaisaniemen puiston uudelle festivaalialueelle klo 13. Tiedotteessa oli väärä festivaalin alkamisaika, joten arvelin pressitilaisuudenkin ajan olevan mahdollisesti jotain muuta. Hiippailin alueen reunalle klo 12:50 ja odotetusti ei mitään elonmerkkejä tapahtumasta. Ajattelin jo poistua johonkin baariin, mutta sitten bongasin Peter Tammenheimon kiihdyttävän vetävällä askeleella kohti telttaleirin pohjoispäätyä. Lähdin varjostamaan ja päädyinkin sitten pohjoisreunalla aidassa olevaan rakoon, josta aitaa siirtämällä pääsi pujahtamaan sisäpuolelle. Lähellä oli pieni tiskikin, jossa kerroin henkilökunnalle olevan median edustaja ja sain rannekkeen käteen. Tammenheimo oli jo edennyt kauemmas, mutta tavoitin hänet alueen eteläreunan teltasta, jossa oli paljon muitakin ihmisiä. He olivat kuitenkin tapahtuman tuomareita ja Peterkin kertoi olevansa tuomaristossa. En hätkähtänyt vaan peräännyin taaemmas ja sain näköyhteyden taatusti journalismialalla toimiviin Jussi Rokkaan ja Heikki Kähköseen. Hekin kuitenkin kertoivat olevansa tuomaroimassa, mutta sain vinkin lehdistötilaisuuden olevan vielä taaempana lähellä pääsisäänkäyntiä. Siis juuri siellä, missä 12:50 olin haistellut tilannetta. Paikalla olivat järjestävän seuran Kääriäinen ja Heikkilä sekä Olutpostin Cyde ja Anikó, olipa muutama muukin henkilö. Olin lopulta oikeassa paikassa. 

Hikisen kujanjuoksun jälkeen kaadoin kannusta olutta lasiin ja hiljennyin kuuntelemaan esityksiä. Festivaalin sijainti on kuulemma vaihtunut Rautatientorilta Kaisaniemen kentälle, koska Helsingin kaupunki oli laajentanut jalankulkualuetta aiemmasta kolmesta metristä kahdeksaan metriin. Alue olisi jäänyt liian pieneksi. Muutakin yleisempää tarinaa tuli esille Suomen pienpanimotilanteesta. Pienpanimoliiton jäseniä on kuulemma noin 70, panimoitahan on tällä hetkellä noin 100.  Tilaisuus oli varsin lyhyt, aikaa jäi puolitoista tuntia ennen varsinaisen festivaalin alkua. Kävin kurkistelemassa tuomariston toimintaa ja kiertelin tiskeillä mm. Stadin Zeldan, Sonnisaaren Kanniaisten, Olutpajan Jukka Saukkosen ja Makun Jussi Tammisen puheilla. 

Zeldalta sain maistiaisen Stadin Conan DIPAa, mutta siitä en hämmennyksessäni ehtinyt muistiinpanoja tehdä. Ensimmäisenä varsinaisena festarioluena sitten oli Janne Keskisarjan 10000-juhlaolut Sonnisaarelta, tupla-IPA Tippa '19 Keskisarja Edition. Aiempia Tippoja selvästi sameampi variaatio, 8%, 80 IBU, vehnää ja kauraa, Mosaic, Simcoe ja Citra, toisessa kuivahumaloinnissa cryona Simcoe ja Mosaic. Sitruksinen tuoksu, maussa maltaisuus kohoaa hienosti hedelmäisyyden rinnalle ja sitten katkeruus kiskaisee pallon maaliin hienon kuvion päätteeksi. Aiemmin olen juonut ainakin kolmea eri versiota tästä oluesta, ensi-ilta Kööpenhaminassa 2016, sitten vahvempi versio samana syksynä ja viime vuonnakin samoissa SOPP-merkeissä. Ei ole minusta ollut aivan Sonnisaaren parasta jälkeä, mutta nyt tasapaino on saavutettu hyvin, tämä on kirkkaasti paras ilmentymä. Saattaa olla yleisemminkin Sonnisaaren parhaiden joukossa. Dokabiliteetti hämmentävän sujuvaa näin vahvassa oluessa. 

Jatkoin Sonnisaaren uutuuksilla. Palmu on kevyt pacific ale, keksinen tuoksu ja hyvin maltainen kuiva maku, ei juuri hedelmäisyyttä. Kanniaisen Timon kanssa oli puhetta helteisen festivaalin haasteista, varsinkin autokuljetuksen osalta. Tippassa en huomannut ongelmia, mutta tämä kevyempi olut oli ehkä kärsinyt, oletettavasti paljon enemmän hedelmäisempää aromaattisuutta olisi pitänyt löytyä. Katkeruus oli Palmussakin kohdallaan. Kyltymättömää sour-kysyntää täyttämään on väännetty Flirtti-gose, joka ei ole omaa mukavuusaluettani, mutta kevyen happamana raikkaana oluena maistui hämmentävän hyvälle. Näissä pikkuhappamissa oluissa on ehkä sittenkin jotain pointtia, vaikka yleensä niitä vieroksunkin. Olen siis Sonnisaaren pienosakas, jos joku blogin mahdollinen lukija ei ole sitä aiemmin huomannut. 

Seuraavaksi Olutpajan uutuus, Vasen Ranta -nimitys yhdistetään yleensä Pariisin rive gaucheen Seinen virtaamissuuntaan nähden, mutta kieltämättä USA:n länsirannikostakin näkee Left Coast -nimitystä. Sen niminen panimokin on. Timo Jukka siis vääntänyt west coast IPAn, 7.0%. Kirkas olut, sitrusta löytyy, voimakas maltainen runko ja hyvä katkeruus. Tämähän on selvästi Sonnisaari-tyylinen tapaus, oikein nautittava. Juttelin myöhemmin Timon kanssa ja aromihumaloinnin kanssa on ollut haasteita, hieman tukkoiseltahan se tuntuikin. Seuraavaksi Mika Oksasen Hiisi/Donut Island -linjalta jo viides tuote I Hop It's Not a Problem -sarjaan. Huomattavan tumma olut, lähes black IPA. Makukin vastaa ulkonäköä, paahteisuutta, hedelmää, puhdasta tavaraa, vähän katkeroakin. Sitten hieman harmittavana herätehankintana Bock's Corner IPAa, ei mikään uutuus, mutta huomasin etten ole aiemmin olutta kokeillut. Tämä oli selvästi session heikoin tapaus, hyvin maltainen ja kuiva, ei mitään IPAn hedelmäisyyttä mukana. Bockin ehkä kannattaa keskittyä saksalaistyyliseen kamaan, niinhän se oikeastaan tekeekin. Lopuksi nappasin Pihtan, Kanavan ja Tujun yhteistyö-IPL:n. Pehmeää hedelmäistä kamaa, mutta tässä kohti paneuduin sosiaaliseen tilanteeseen Timo Jukkan ja kumppanien kanssa, joten muistiinpanot jäivät vajaiksi. Porukkaa oli paljon liikkeellä, perushörhöjäkin mukavasti paikalla. Itse sain vain raapaistua vähän tarjontaa, täytyy jatkaa tulevina päivinä.