Salama Blowout Boom Brut IPA

Lähes vuorokauden jatkunut sade yllättäen taukosi ja pääsimme Tuomas Sunin läksiäisissä testaamaan työpaikan uutta kattoterassia. Salaman brut ei tietenkään ollut ennakko-odotuksissa kovin korkealla eikä sinne yltänytkään. 7,0 %, Motueka. Kirkas olut, edellisiä DIPOja huomattavasti mauttomampi, melkein tunkkainenkin. Hyvin kuiva, ei katkeroa. Kehno olut, mutta täydet pisteet tyylinmukaisuudesta, jos sellaisen voi todeta tämän oikeita oluttyylejä paljon ala-arvoisemman matalaotsaisuuden huipentuman kohdalla. 

Salama Jawzilla

Toinen Tuomas Sunin tarjoamista Salama-oluista, nyt hazy DIPA, 8,0 %, humalina Citra, Mosaic Motueka ja Vic Secret. Hazy-leibelistä huolimatta ei erityisen samea, makeahko. Trooppista hedelmää, ei katkeroa, puhdasta ja tuoretta tämäkin. Hämmentävästi tuntui todella samanlaiselta kuin edellinen Luciferium, ehkä siis talon makua, hyvässä mielessä tietenkin, ei tässä mitään ongelmaa ole. Mutta ei ehkä kuitenkaan sellaista otetta kuin Salamalta saattoi odottaa panimon aloittaessa itse julistamaansa globaalia dominointia. Nimi oluella kyllä näppärä.   

Salama Luciferium

Työpaikan tilaisuuksissa on hyvin harvoin päässyt maistelemaan uusia oluita. Nyt oli toisin, kun oluttietoinen kollega Tuomas Suni oli hankkinut läksiäisiinsä juotavaa. Espoon Salama-panimon kaupassa en ole päässyt käymään, koska näyttää olevan suhteellisen hankalasti saavutettavissa julkisella liikenteellä. Tuomas siellä oli kuitenkin käynyt ja tarjolla oli useampi tölkki itselleni neitseellistä kamaa. Näihin en ole törmännyt baaritarjonnassakaan. Salamalla näyttää olevan tarjolla paljon erilaisia tai ainakin erinimisiä oluita. Tilanne oli tietysti mitä suurimmassa määrin sosiaalinen, joten muistiinpanot hyvin lakonisia. Luciferium heti tupla-IPA, 8,0 %, humalina Bru-1, Citra ja Mosaic. Yllättäen kirkas olut, pehmeä, karamellia, trooppista hedelmää. Ei katkeroa, mutta puhdasta ja tuoretta, vaikka tölkitetty jo toukokuun alkupuolella. Ei säväyttänyt, mutta modernia siistiä kamaa.

Billy Ray: Secret In Their Eyes

Amerikkalainen uusintaversio argentiinalaisesta trilleristä El secreto de sus ojos, jonka harvinaisesti olen onnistunut näkemäänkin. Ohjaaja Ray ei myöskään aivan tuntematon, vakoiluleffa Breach oli mukava tuttavuus. Aika hyvin toimii tämä uusintalämmityskin. Intensiteetti ei ehkä nouse originaalin tasolle, mutta varsin hyvin muunnettu 9/11:n jälkeiseen terrorismin vastaiseen kontekstiin USA:ssa. Aikatasojen hämärrytys tosin toimii liiankin hyvin, Nicole Kidman on yhtä nätti nykyhetkessä ja 13 vuotta aiemmin, joten katsojalla on vaikea pysyä kyydissä. Mielenkiintoisesti neljä kuukautta nuorempi Julia Roberts on meikattu suunnilleen 40 vuotta Kidmania vanhemman näköiseksi. Joka tapauksessa näyttelijäsuorituksetkin hyviä, myös pääosaa vetävä nigerialaistaustainen britti Chiwetel Ejiofor, joka on daameja 10 vuotta nuorempi. Pääosin Los Angelesiin sijoittuvassa leffassa argentiinalainen jalkapallo on vaihtunut baseballiin. Lopussa homma menee aika lailla överiksi, mutta eihän realismi aina ole itseisarvo. Originaalia harvoin ylitetään, ei niin käy nytkään, mutta mukavasti elokuva rullaa.

FrauGruber Stratasphere, hanaversio

Hieman harmittavasti ehdin viime viikolla juoda Pienessä tätä olutta tölkistä, kun nyt tuli vastaan sama juoma hanamuodossa. Ananasta ja sitrusta raikkaasti. Kuohkeaa, mallasta on mukana, katkeroakin on kohtuudella. Ei voi mitään, mutta kyllä tämä paremmalta maistuu kuin edellinen Tuusulan pihkaniskaolut. Ehkä eroa on yleislaadussakin tyylisuunnan lisäksi, mutta paljon miellyttävämpi kokonaisuus on. Tölkkiin verrattuna ei ehkä merkittävää eroa tällä kertaa. Panema, 29.6.2020.

Cool Head Wind of Change

Sadekuuro Vallilassa todella pitkän tauon jälkeen. Kuuron jälkeen painelin läheiseen biergarteniin, jossa edelleen todella karu urbaani meininki, kunnon äänitehosteita myöten. Gartenissa en ollut yksin, joten sosiaalinen tunnelmakin mitä ihanteellisin. Tuusulasta uutta olutta, nimi ironisesti lainattu Scorpionsin kuuluisasta kylmän sodan loppumisbiisistä, joka on nyttemmin paljastunut CIA:n kirjoittamaksi. 6,5 %, länsirannikon IPA. Pihkaa ja katkeraa todellakin. Nykyään tuntuu siltä, että modernit panimot tekevät kieli poskessa sitruksettomia oluita, joita he kutsuvat vanhan liiton jääriä hämätäkseen west coast IPOiksi. Vai onko sittenkin pitkä mehukaljaputki sotkenut makuaistini? Enkö siis enää löydä  hedelmää WCIPAsta? Mutta vaikka niin olisi, niin ei tämä yksilö muutenkaan kuivin jaloin pääse maaliin. Hartsia ja karkeutta on häiritsevästi. Mutta ei silti ihan ansioton tekele, pihkaisella ja hikisen katkeralla metsätyömiesaromilla saa jo pisteitä. Konepaja Biergarten, 29.6.2020. 

Jonathan Wilson (ed.): The Blizzard, Issue Five

Maaliskuussa 2012 ilmestyi tämä Blizzardin viides numero, tavallaan siis uusi vuosikerta ja kansikuvakin vaihtui. FIFA:n katastrofaaliset MM-kisavalinnat (Venäjä ja Qatar) hallitsevat kirjan alkupuolta, brittiläisvoittoinen tuohtumus on tietysti intensiivistä ja täysin ansaittua. Nyt luettuina tietysti tuntuu aika väljähtyneeltä, kuten usein ajankohtaisjournalismissa on yleistä. Sócratesin haastattelu tyhjänpäiväinen, en arvostanut häntä pelaajanakaan, Falcão ja Zico olivat aivan eri planeetalta. Roy Hodgsonilta sentään kuullaan anekdootteja, millaista oli valmentaa Ruotsissa brittinä 1970-luvulla. Olympiafutistarinoissa George Raynor kertoo samaa 1940-luvulta. Muuten olympiakokonaisuus keskittyy sivutarinoihin ja esim. Helsingin kisat ohitetaan. Japani-, Singapore- ja Afrikka -katsaukset jäävät vaisuiksi eikä Ally MacLeodista ja Skotlannin surkuhupaisasta MM-saagasta 1978 saada uutta irti. Simon Kuperilta kuitenkin mielenkiintoinen suuria linjoja hahmottava analyysi nationalismin katoamisesta jalkapallossa, periaatteessa hyviä huomioita, mutta jälkiviisaana voi todeta Kuperin ennustusten osoittautuneen epätarkoiksi.  

Greatest Games -sarjassa taas kiehtova valinta. Belgradilainen journalisti Vladimir Novak kertoo vuoden 1977 MM-karsintapelistä Romania-Jugoslavia, joka päättyi 4-6. Hyvin muistan nähneeni lopputuloksen ja harmitelleeni, kun en tällaista sirkusottelua nähnyt. Molempien oli voitettava tämä ottelu, jotta MM-Argentiina -haaveet säilyisivät. Loppujen lopuksi Jugoslavia hävisi viimeisen ottelun Espanjalle Ruben Canon maalilla ja Espanja painui lopputurnaukseen pitkän tauon jälkeen. Jugoslavia oli itselleni silloin huomattavasti Romaniaa tutumpi joukkue, koska olin nähnyt paljon joukkueen pelejä MM-kisoissa 1974 ja ikimuistoisessa EM-turnauksessa 1976. Joukkueessa oli kuitenkin menossa sukupolven vaihdos ja Bukarestissa näyttää esiintyneen silloin melko tuntemattomia pelureita. Olin nähnyt vain valeysinä pelanneen virtuoosin Ivica Šurjakin ja laitapakki Drazen Mužinićin. Moni on jäänyt sitten myöhemminkin tuntemattomiksi, mutta kolme pelaajaa tuli hyvin tutuiksi. Eksentrinen maalivahti Petar Borota siirtyi muutama vuosi myöhemmin Chelseaan, puolustaja Nenad Stojković teki näyttävän kansainvälisen uran ja Safet Sušićista tuli yksi 80-luvun supertähdistä. Tämä peli oli Sušićille vasta toinen maaottelu, jossa hän teki varsinaisen läpimurtonsa hattutempulla. Romaniaa valmensi Ajax-legenda Stefan Kovacs ja sentterinä oli Dudu Georgescu, joka oli voittanut jo kahdesti Kultaisen Kengän Euroopan parhaana maalintekijänä. Koskaan en päässyt näkemään myöhemminkään Georgescua. Sen verran tunsin romanialaisia, että tuttuja nimiä olivat jo silloin ainakin puolustajat Satmareanu ja Sames, unkarilaistaustainen pelintekijä Ladislau/László Bölöni sekä MM-kisoissa 1970 pelannut keskikenttäpelaaja Ion Dumitru. Romania oli mukana 1984 EM-lopputurnauksessa, mutta siellä olivat jäljellä tästä ottelusta vain Bölöni ja maalivahti Moraru. Erityisen tutuksi tuli myös Anghel Iordănescu, joka valmensi Romaniaa sen huippukaudella 1990-luvulla. Bölöni ja Iordănescu pelasivat myös 1986 Euroopan Cupin finaalin voittaneessa Steauassa. Bölöni oli kentällä myös lämmitetyllä Helsingin Olympiastadionilla legendaarisessa neljännesfinaalissa maaliskuussa 1986 Kuusysin ja Steauan kohtaamisessa. Katsomot oli lumen peitossa, mutta yleisöä silti 32 000.

Novakin mukaan Jugoslavia pelasi 4-2-3-1 -systeemillä, jota ei silloin virallisesti edes tunnettu. Yksinäisenä kärkenä oli Filipovic, jonka takana siis Šurjak. Hänen sivuillaan Sušić ja Hajduk Splitin Slaviša Žungul, joka loikkasi 1978 USA:han ja teki pitkän (sisäkenttä)uran siellä Steve Zungul -nimellä. Hyökkäyspeli sujuikin hienosti, mutta oma puolustus vuoti pahasti, Borotakin teki virheitä. Tilanne hieman parani, kun myöhempi arvokisakapteeni Velimir Zajec vaihdettiin kentälle. Maaleja tuli tasaiseen tahtiin molempiin päihin, Romania meni kahdesti johtoon. Satmareanu loukkaantui ja Romaniankin puolustus alkoi vuotaa. 11 minuuttia ennen loppua tilanne oli 4-4, mutta jugoslaavit pystyivät iskemään vielä kaksi. Katsomossa oli mm. tuleva maailmanmestarivalmentaja Menotti, joka ennusti Jugoslavian tulevan Argentiinaan. Toisin siis kuitenkin kävi.

Tuju Iso Musta Kukko

Lappeenrannasta imperial stout,  11,0 %. Musta, ohut vaahto. Pehmeä, kuiva, hedelmää, vähän paahdetta, selvästi kuivempi kuin edellinen Olutpajan juoma. Lakritsaa ja salmiakkia silti mukana. Ei katkeruutta, mutta kyllä tämä porter Olutpajan ohi kirii. Pikkulintu, 27.6.2020.

Olutpaja Yövuoro

Pälkäneeltä vahvaa porteria, 10,0 %. Musta, karamellinen, hieman yrttinen, mausteinen, paahdettakin löytyy. Ehkä liian makea, katkeruutta ei tunnu. Hedelmää, luumua, jouluista sekahedelmäsoppaa. Kunnon tavaraa, mutta lämmin ympäristö ei päästänyt tätä olutta loistamaan parhaimmillaan.  Pikkulintu, 27.6.2020.

Slowburn Libra Hazy IPA

Uusi panimotuttavuus Tanskan Hvidovresta, Kööpenhaminan lounaispuolelta. Sameaa IPAa, 6,5 %, DDH Mosaic & Ekuanot. Samea, hyvä vaahto. Mehua on, mutta ei tarpeeksi raikkautta. Sitrusta on kohtuudella, hieman katkeruuttakin. Pikkulinnun henkilökunnassa näköjään tapahtunut sukupolvenvaihdos, nuorta voimaa tiskin takana. Pikkulintu, 27.6.2020.

Zehendner Mönchsambacher Export Lager

Hellesiä Frankenista, kirkasta kultaista kamaa, 5,2%. Maltainen, hieman öljyinen, pehmeä, sopivasti hiilihappoa. Ruohoa, yrttisyyttä, ei aivan panimon lippulaivan Lagerbierin tasoa, mutta oikein hyvää. Pikkulintu, 27.6.2020.

Gipsy Hill Metro

Lontoosta kevyttä NEPAa, 5,5 %, El Dorado, Idaho 7, Azacca. Samea, kirpeää marjaisuutta, ei aivan raikkaimmillaan. Liikaa hiilihappoa, makeahkoa trooppistakin hedelmää. Puhdasta, mutta ei katkeraa. Pikkulintu, 27.6.2020.

Takatalo & Tompuri Elsa Vollbier Hell

Suunnitelmana oli pyöräillä Puotilan Pikkulintuun koronatauon jälkeen, mutta sää oli liian kuuma. Vaihdoin Sörnäisissä kaksipyöräisen junaan. Ei paljoa asiakkaita lauantain alkuiltapäivässä, mutta joitakin kuitenkin. Aloitin virolahtelaisella hellesillä, 5,0 %. Mallasta, täyteläinen, ehkä hiilihappoa vähän liikaa. Lievästi yrttiruohoa, kevyen katkera. Oikein näppärää, tällä lähti sessio mukavasti käyntiin. Takaraivossa silti jyskytti katkera pettymys, koska päätin aamupäivällä peruuttaa marraskuun lennot Länsi-Australian Perthiin. Helmikuussa ennen koronan leviämistä Kiinasta ehdin buukata tällaisen keikan viimeisen päälle suunniteltuna. Hyvätasoinen olut kuitenkin lievensi alakuloista fiilistä. Pikkulintu, 27.6.2020.

Richard Attenborough: Oh! What a Lovely War

En ole ennen nähnyt Attenboroughin ohjausdebyyttiä. En, vaikka kyseessä on harvinaisesti suosikkikirjailijani Len Deightonin käsikirjoitus. Virallisesti Deighton oli vain toinen tuottajista. Onpa omaperäinen leffa, selvästi epämääräistä mainettaan parempi. Kyyninen musiikkipainotteinen pasifistinen satiiri ensimmäisestä maailmansodasta. Leikkisä musiikki on lähes pääosassa ja höperöiden kruunupäiden ajautuminen mielettömään sotaan kuvataan vakuuttavasti. Huumori on jääkylmää, mutta silti poikkeuksellisen osuvaa. Ei Deighton tässä originaalitekstiaan suoltanut, pohjalla on näyttämömusikaali, joka perustui kuunnelmaan. Skaala on suuri monessakin mielessä, mutta yllättävän ketterää jälkeä syntyi. Erittäin ajankohtaiseltakin tuntuu, ei ole menettänyt teräänsä. 

FrauGruber Stratasphere

DDH IPA Länsi-Baijerista, 6,5 %. Samea, kissanpissaa, pehmeää, ei ehkä paras mahdollinen raikkaus. Hieman makeutta, enemmän appelsiinia kuin greippiä. Silti hedelmäisyys hyvää, ei katkeraa tämäkään. Selvästi vivahteikkaampaa ja raikkaampaa kuin edellinen göteborgilainen. Pien, 25.6.2020.

Beerbliotek West Coast IPA

Ruotsin länsirannikolta west coast IPAa, 6,5 %. Lievästi samea. Hieman hartsia, karamellinen, hedelmäpastillia, jää vähän tukkoiseksi. Ei katkeruutta. WCIPAssakin pitäisi olla raikkautta ja aromaattista sitruksisuutta, valju kauttaaltaan. Ensimmäinen olut Pienen terassilla, kapealla kujalla rakennusten välissä jopa hieman Manhattan-tunnelmaa. Pien, 25.6.2020.

Sonnisaari Neipalm Death

Ajattelin ottaa torstain rennosti sään edelleen kuumuessa Helsingissä, mutta pienosakkuuspanimoni Sonnisaaren tupla-NEIPA saatiin Sorin hanaan, joten käänsin Helkaman taas kohti etelätuulta. Oluttahan oli luvassa jo pari viikkoa sitten, mutta yritys kaatui astioiden hajoamiseen. Nyt siis second coming keykegeissä, 7,8 %. Samea, mehuisa, kirpeä, ei ehkä aivan paras raikkaus. Ei kovin täyteläinenkään, kuiva, ei suurimuotoisempaa kärryä. Jälkimaku on kuiva ennemmin kuin katkera. Ehkä ikä jo painaa, mutta pelkkää mehuahan tämä ei ole. Maltaisuus tuntuu hyvin, mutta hedelmäisyys jää enemmän kuiviinpuristetun hedelmän tasolle kuin raikkaaksi nektarisuudeksi. Mitä nyt sitten arvostaa, hyvin nautinnollinen olut, mutta ei ehkä aivan Sonnisaaren kärkeä. Ja kyllä, otin toisenkin annoksen. Oluen nimi tietysti viittaa Napalm Death -bändiin. Sonnisaaren hallituksen puheenjohtajalla Timo Tyynismaalla on myös Napalm Ted -orkesteri.  Sori, 25.6.2020. 

Kent The Quiet American, cask ale

Iltapala Kaisaniemen Ryan Thaissa ja siirtyminen Töölön puolelle edelleen kuumassa illassa. Urhon omistaja hieman arpoi perinnepubin avaamisen kanssa koronasulun jälkeen, mutta lähes kolme viikkoa Urhokin on jo ollut uudelleenavattuna. Cask alea ilahduttavasti tarjolla edelleen, Kentin sessio-APAssa 4,2 %. Nimi varmaankin suora viittaus Graham Greenen 1950-luvun Vietnam-romaaniin, josta on jo kaksi elokuvatulkintaakin syntynyt. Jenkkihumaloitu golden ale siis toisin termein ilmaistuna kyseessä, kirkas olut, ohut, mutta kestävä vaahto.  Sitruunainen tuoksu, maku todella sitrusmainen, ei aivan puhdasta, jotain mausteisuutta, pippuria, jopa chilin poltetta. Pehmeä cask-käsittely ja katkeruutta on, mutta liian vähän. Mausteisuus tässä häiritsee, jotta kohoaisi huipputasolle laatupanimon oluiden joukossa. Silti ehkä illan paras. Urho, 24.6.2020.

La Calavera Blue Blood Fuck You!!

Toisella yrittämällä sain tilattua Katalonian stoutia. Jo session toinen olut, jonka nimi päättyy kahteen huutomerkkiin. 11,8 %, 65 IBU, valmistajan kuvauksessa konjakki mainitaan usein, epäselväksi jää, onko tynnyrikypsytys rypäletisleastiassa ollut valmistuksessa mukana. Todennäköisesti kuitenkin. Siniveristen mainitseminen tuntuu arvoituksellisemmalta, mutta Kataloniassa ei koskaan ole oltu kovin innostuneita Kastilian kruunupäistä. Sosiaalinen tilanne laajeni jälleen Janne Karilan päästyä paikalle. Muistiinpanojen määrään se korreloi tietysti niiden vähenemisellä. Pehmeää porteria, mausteisuutta ja marjaisuutta, mutta varsin kuivaa, se on hyvä saavutus näin korkeassa alkoholipitoisuudessa. Ihan ok-kamaa kaikin puolin. Sori, 24.6.2020. 

La Calavera Godless

Nyt pääsi vanhanaikainen yllättämään olutveteraanin. Lähdin baaritiskille ostamaan La Calaveran stoutia, mutta tiskillä avautui tilausmahdollisuus jo ollessani pienessä kulmassa valikoimanäyttötauluun nähden, paalupaikalla asiakkaat vielä miettivät valintojaan. Numero 19:n kohdalla luki La Calavera ja tilasin sitä. Hälytyskellot alkoivat soida oluen värin nähdessäni, mutta eihän tässä vaiheessa suomalainen mies peruuttele. Jos johonkin lähdetään, niin sinne mennään. Sosiaalinen tilanne terassipöydässä tiheni Jouni Koskisen saavuttua paikalle ja ansaittua palautetta tilaussuorituksesta tuli otettua vastaan. Viime aikoina en ole hapanoluista rahaa maksanut, jos kyseessä ei ole alan klassikot. Mutta näin tällä kertaa. 8,5 %, Kataloniasta on saueri saapunut, panimokin ohuesti tuttu viimeisimmältä Barcelonan keikalta. Punaviinitynnyrikypsytystä. Tuoksu intensiivisen hapan, maku samoin. Ei sentään tullut limusouriin sorruttua. Hedelmäisyyttä, varmaan kypsytyksen tuomaa puuta ja tanniinisuutta myös. Ei mikään ihanteellisin sessiotuote. Ryhtiä on, kuiva ja miellyttävä. Loppujen lopuksi ei harmittanut yhtään, vaihteeksi tämä toimi ihan ok. Sori, 24.6.2020. 

Wild Lab Danky Danky!!

Hellesession tupla-IPA -putki jatkui venäläisellä yksilöllä, 8,0 %, Motueka, Galaxy, Sabro ja Citra. Varsin samea, makea, karamellinen, kinuskia, trooppista hedelmää, ehkä myös dank. Jatsitupakan aromit jäävät aina vähän aistimusareenan seinäkukkasiksi. Vähän tunkkaakin tuli esiin, ei katkeroa. Nyt kyllä Moskova jäi Tallinnan jalkoihin. Muistiinpanot tosin harvenivat sosiaalisen tilanteen syntyessä Ari Nyforsin saapuessa paikalle.  Sori, 24.6.2020. 

Sori Ensemble Eight

Nyt varmaan Helsingin kuumin päivä tänä kesänä, pyöräilymatka Pasilasta Kaisaniemeen työlästä vasten etelätuulta. Sorin terassi onneksi varjossa ja janojuomaksi tallinnalaispanimon omaa Ensemble-sarjaa, #8 on tupla-IPA, 7,9 %, Enigma ja Mosaic.  Maltainen tuoksu, karamellisempi maku. Hedelmäisyys vanhanaikaisempaa systeemiä, ei mehua, mutta ei oikein katkeroakaan. Hyvin upposi, mutta ei jättänyt suurempia muistikuvia itsestään. Sori, 24.6.2020. 

AF Brew Three Identical Strangers: HBC 472

Helsinki-juhannuksena en oikein osannut baareihin lähteä. Perinteisesti olen vältellyt julkisia paikkoja baariamatöörien tungossesonkeina uutenavuotena, vappuna ja juhannuksena, ja sama perinne jatkui nytkin. Alustava suunnitelma oli käydä Puotilan Pikkulinnussa, mutta se oli käsittääkseni koko juhannuksen kiinni. Mutta juhannuksen jälkeinen maanantai on juuri minulle sopiva ulkoilupäivä, joten ponnahdin kotitoimistotyöpäivän jälkeen liikkeelle. Kovasti on hehkutettu Suomessa helteistä kesäsäätä, mutta ainakin Vallilassa pyyhki hyytävän kylmä tuuli pitkin Konepajan äänekästä ja pölyistä työmaata, jonka keskelle Konepaja Biergarten epäonnekseen koronakesänä joutui. Shortseissa ei tarennut varjossa ja auringossa olisi nahka palanut, tyypillinen Suomen kesä. Itse Markku Korhonen hanoissa kiinni. Venäläistä NEIPAa tarjolla, en annoksen kokoa tilauksessa maininnut eikä sitä kyseltykään. 50 cl, 7,5 %, 9€, se on edullista jopa näissä puitteissa. Oluen nimessä mainittu HBC ei viittaa (Sorin Heikki Uotilan) Helsinki Brewing Companyyn vaan humalalajikkeeseen. Sen ohella käytössä pietarilaisilla Mosaic ja Citra. Samea, mehuinen tuoksu. Maku makea, persikkainen, hieman marjainen sivumaku, ikään kuin suomuurainta, lievää marjaista happamuuttakin. Ei katkeroa, ei maltaisuutta. Liikaa limonadimaisuutta makeudessa, vaikka hiilihappoja ei ole liikaa. Kovin keskinkertaiseksi tämä jää kovasti kilpaillussa tyylissä, ei tunnu erityisen raikkaaltakaan. Konepaja Biergarten, 22.6.2020. 

Jonathan Wilson (ed.): The Blizzard, Issue Four

Neljännen Blizzardin kanteen on ilmaantunut alaotsikko The Football Quarterly. Ehkä lievä notkahdus myös kirjoitusten laadussa, vähemmän kiinnostavia juttuja on nyt enemmän. Sivukapasiteettia on jopa hukattu muutamiin kuviin Afrikan mestaruuskisoista. Wilsonin raportti itse kisoista on kyllä kirjan/lehden parasta antia, Wilson ehtii käydä läpi melkoisesti Päiväntasaajan Guinean pääosin surullista historiaa. Maata rangaistiin 1970-luvulla Pol Pot -tyylisellä seinähullulla Nguema-diktaattorilla. Muuten on vaatimattomampaa aineistoa, esim. Alex Fergusonin haastattelussa ei tule mitään uutta esille. Jutut Xavista ja Javier Pastoresta jäävät vaisuiksi, samoin Beckhamin Amerikan valloitussuunnitelmista. 

Greatest Games -sarja ei sentään petä, vaikka fokuksessa ei nyt olekaan hyvätasoinen klassikko. Dan Edwards kuvaa vuoden 1967 Intercontinental Cupin finaalin uusintaottelua Montevideossa Racingin ja Celticin välillä. Kyseessähän on poikkeuksellisen pahamaineinen ottelu, kuusi ulosajoa. Eurooppalaisissa raporteissa argentiinalaiset on leimattu syntipukeiksi, mutta Edwards on eri mieltä. Perfumon, Basilen ja Maschion Racing osasi pelata ja ainoa maali, Juan Carlos Cárdenasin kierrelaukaus oli ilmeisesti poikkeuksellisen upea. Celtic on valittanut, että he joutuivat pelaamaan "vieraissa" uusintamatsin, mutta Edwardsin mukaan Centenariolla oli argentiinalaisia vain 25 000. Loput 75 000 uruguaylaista kannattivat Celticiä. Argentiinalaiset syyllistyivät väkivaltaan, mutta Edwardsin mukaan skotit olivat aloitteellisempia. Tuomari oli toki kehno ja ajoi väärän Celtic-pelurin Bobby Lennoxin ulos ensimmäisellä puoliajalla. Kahtena seuraavana vuonna Manchester Unitedia ja Milania rusikoinut Bilardon Estudiantes oli aito gangsteriryhmä, mutta Racing oli ainakin tämän raportin mukaan eri maata. 

John Ford: Stagecoach

Näin nuoruudessa tämän Fordin ensimmäisen ääniwesternin useamman kerran. Kun sitten tutustuin Fordin myöhempiin tuotoksiin ja Hawksin Rio Bravon kaltaisiin mestariteoksiin, muistikuvissa Hyökkäys erämaassa alkoi tuntua jotenkin alkeelliselta ja vanhanaikaiselta. Kun sitten näin pitkän tauon jälkeen Stagecoachin uudelleen, hämmästyin miten hyvä se on. Ei ihme, että Orson Welles tutki elokuvaa tarkkaan valmistautuessaan Citizen Kanen ohjaamiseen. Hyvältä ja todella tiiviiltä leffa näytti nytkin, tempo on hyvä, ei mitään rönsyjä. Lordsburg, Geronimo, Overland Stage Line, Wells Fargo, Shall We Gather at the River, Monument Valley, kaikki tuntuu legendaariselta. Westernit ovat usein road movie -muotoisia, varsinkin tämä. Ehkä hahmot ovat liian stereotyyppisiä, mutta sehän voi johtua siitäkin, että niitä on myöhemmin matkittu niin paljon. Thomas Mitchellin humalainen örvellys on aavistuksen rasittavaa, mutta se on pieni puute. John Carradinen kasvojen kapeus hämmästyttää kerta toisensa jälkeen.

Etko Space Noir Bourbon BA

Pari viikkoa sitten teistingissä vieraillut Matti Saarinen toi Makun imperial stoutin lisäksi myös Herttoniemen Etkon kaupasta uuden pullotteen samasta tyylistä. Runsas vuosi sitten join Space Noirin hanaversion, johon oli luultavasti haettu puutuntumaa tammilastuilla. Käydessäni talvella panimolla näin olutta kypsymässä aidoissa tynnyreissä, joten tässä lienee juuri se olut kyseessä. Samat 10,0 %, lähes musta väri. Tuoksussa tummaa suklaata, makeaa vaniljaa. Maku on suklaisen täyteläinen, ei ehkä niin makea kuin tuoksun perusteella saattoi pelätä. Marjaisuutta ja hedelmäisyyttä on, paahteisuutta ei. Oluen lämmetessä makeus lisääntyy harmittavasti, mukaan tulee rusinaisuutta, liköörimäisyyttä. Tämä on monimuotoisempi kuin Makun IS, mutta tähänkin kaipaisin kuivempia kahvimaisia sävyjä. Bourbonin vaikutus kai tuntuu makeudessa, mutta varsinaista puun lisäarvoa en oikein havaitse.

Põhjala Tuul

Viimeinen Henrik Larkion näyteoluista, imperial gose with white currants. Valkoherukka ei ole itselle tuttu marja, näkyy olevan punaisen muunnos. 8,0 %, vaaleanpunaista suolaa ja korianterin siemeniä. Samea keltainen juoma, ei paljoa vaahtoa. Tuoksussa makeaa hedelmää ja karamellia. Maku on lievästi hapan, voimakkaammin makea. Hunajaa, vähän kirpeyttä, ehkä suolaa voi hieman aistia. Makeus häiritsee, tuntuu limonadilta. Alkoholi on kyllä peitossa. Varsin epämiellyttävä tapaus. 

Beck's

Bremeniläinen Beck's oli 1980-luvun lopulla ensimmäisiä uusia tuontioluita Suomessa ja sitä tulikin alkuvuosina juotua melko usein. Mikään suosikki siitä ei kuitenkaan tullut ja nyt huomasin, etten ole sitä blogiin arvioinut. 5,0 %, maitokaupoissa oli aiemmin kevyempi versio. Vaaleankeltainen olut, tuoksussa maltaisuutta. Maku on melko neutraali, kuivahkoa viljaisuutta, ehkä vähän ruohoisuutta. Hiilihappoja suhteellisen paljon. Jälkimaun katkeruuden huomaa, juuri ja juuri. Maistuu teollisesti tuotetulta massaoluelta odotusten mukaisesti. Vähän enemmän ryhtiä kieltämättä odotin. Ostopaikka Helsinki, Vallilan S-Market.

Louis Malle: Atlantic City, U.S.A.

Ensinäkemällä tykkäsin kovasti Atlantic Citystä, mutta nyt tuntui huomattavasti valjummalta. Ehkä olen nähnyt sittemmin liikaa parempia neonoireja tai DVD-kopion suttuisuus häiritsi liikaa. Alkuteksteissä oli britti-DVD-versiossa elokuvan nimessä U.S.A.-lisäys, sitä en muista aiemmin noteeranneeni. Wikipedian mukaan tarkennus oli ranskalaisessa versiossa, mutta tämä ei ainakaan dubattu ollut. Susan Sarandon on hehkeä uhkapeliammattilaisena, mutta Burt Lancasterin harmaassa pantterissa ei ole tarpeeksi arvokkuutta tai arvoituksellisuutta. Teatterimies John Guaren käsikirjoituksessa ei ole riittävää intensiteettiä, Malle tavoittaa kyllä Atlantic Cityn boardwalkin kadonneen aikakauden nostalgian, mutta tarina ei ole kiinnostava. Alkutekstien taustalla nähdään massiivisen Traymore Hotelin räjäyttäminen 1972, siis kahdeksan vuotta ennen elokuvan valmistumista. Aina yhtä vakuuttava limanuljaska Michel Piccoli on liian pienessä roolissa, jotta taso kohoaisi tarpeeksi. Olen luullut, että hissityyppisiä autoja nostelevia parkkitaloja on lähinnä Saksassa, mutta näkyy niitä olleen jo 40 vuotta sitten New Jerseyssä. Bruce Springsteen julkaisi kaksi vuotta myöhemmin Atlantic City -kappaleen, mutta sillä ei liene elokuvaan erityisempää yhteyttä.

Jonathan Wilson (ed.): The Blizzard, Issue Three

Blizzardin kolmas numero on joulukuulta 2011, koira-kansi edelleen samalainen, vain pallon väri vaihtelee. Laatu pitää edelleen, nyt haastatteluja on enemmän ja kaikki hienoja: Mario Zagallo, Tostão, Egil Olsen. Spartak-fani ja nykyinen toimittaja Igor Rabiner käy läpi valmentajalegenda Oleg Romantsevin metamorfoosia 1990-luvulla jalkapalloromantikosta korruptoituneeksi alkoholistiksi. Mukana on tylsempiäkin juttuja, pari jopa 1910-luvulla, niin vanha jalkapallohistoria ei minua kiinnosta. Jonathan Wilsonin oma raportti Kolumbian juniori-MM-kisoista on liian tavanomainen ja luettelomainen. Simon Kuperin ja David Winnerin sanailu John Lennonin ja Johan Cruyffin mahdollisista yhtenevyyksistä on kovin väsähtänyttä. Mielenkiintoisempi kuvaus on Saigonissa 1967 keskellä Vietnamin sotaa järjestetystä turnauksesta, jossa mukana Australia, Uusi-Seelanti ja joukko (USA:lle) ystävällismielisiä Aasian joukkueita. Tarinaa kerrotaan Australian näkökulmasta, mukana mm. Ray Baartz ja Attila Abonyi, nuori joukkue voitti koko turnauksen ja sama ydinryhmä raivasi sitten tiensä MM-lopputurnaukseen 1974. Tosin suurimman tähden Baartzin ura katkesi juuri turnauksen alla lämmittelymatsissa Uruguayn Luis Gariston päällekarkauksen aiheuttamiin vammoihin. 

Greatest Games -sarja on selvästi Blizzardin paraatilaji ja tässä valinta osuu todella herkulliseen matsiin, MM-karsinta 1985 Kööpenhaminassa, Tanska-Neuvostoliitto. Tätä otteluahan on pidetty Sepp Piontekin valmentaman Tanskan zeniittinä monessakin mielessä. Tanska voitti 4-2, mutta ottelu oli tasainen ja pelin taso korkeinta mahdollista tasoa, molemmat joukkueet hyökkäsivät koko ajan taidokkaasti. Varsinkin tanskalaiset pitivät Neuvostoliiton esitystä erinomaisena. Mutta he olivat tietysti vielä parempia. Tanskan kokoonpano oli paras mahdollinen tässä vaiheessa, kun Allan Simonsen ei enää ollut loukkaantumisensa jälkeen entisensä. Qvist, Ivan Nielsen, Morten Olsen, Busk, Bertelsen, Lerby, Berggreen, Arnesen, Jesper Olsen, Michael Laudrup, Elkjær. Neuvostoliitto oli vahva, mutta tämä joukkue oli Eduard Malofejevin valmentama ja kovin erilainen kokoonpanoltaan kuin vuotta myöhemmin Meksikon MM-kisoissa Lobanovskin johtama tähtisikermä. Neuvostoliiton 1980-luvun joukkueiden huipentumana voinee pitää Meksikossa Unkarin 6-0 vottanutta ryhmää. Siitä kokoonpanosta Kööpenhaminassa olivat mukana vain Dasajev, Demjanenko, Aleinikov ja Belanov. Malofejev suosi taustansa mukaisesti Dynamo Minskin pelaajia, Aleinikovin lisäksi Gotsmanov ja alkuvaiheessa loukkaantuneen Litovtšenkon tilalle vaihdettu Zygmantovitš, joka luultavasti pelasi Kööpenhaminassa elämänsä ottelun. Lobanovski vaihtoi Meksikoon omia Kiovan pelaajia ja Unkaria vastaan aloittivat Bessonov, Larionov, Kuznetsov, Rats, Jakovenko, Zavarov, Jaremtšuk. Ehkä parempi setti kuin Kööpenhaminassa pelanneet Pozdnjakov, Sulakvelidze, Baltatša, Litovtšenko, Gavrilov, Gotsmanov, Protasov. Poikkeuksena ehkä upeasti Kööpenhaminassa pelannut Oleg/Oleh Protasov, jota Lobanovski jostain syystä vieroksui, vaikka hankki miehen Dnepropetrovskista Kiovaan 1987. Huomionarvoista on, että neuvostoikoni Oleg Blohin ei pelannut näissä kummassakaan ottelussa. 

Näennäisesti suuren ja mahtavan Neuvostoliiton alkeellisuudesta tulee näyte Blizzardin jutussa. Georgialainen puolustaja Tengiz Sulakvelidze kertoo etteivät he tienneet etukäteen kaksi maalia tehneen Preben Elkjærin pelaavan, koska he tunsivat pelurin nimellä Preben Larsen. Miehen koko nimi Preben Elkjær-Larsen esiintyi joskus Suomessakin, mutta kyllä hänet yleisesti lännessä tunnettiin Elkjær-nimellä. Sulakvelidze kommentoi asiaa jälkeen päin Malofejeville, joka pillastui ja potki Sulakvelidzen joukkueesta. Georgialainen menetti Meksikon kisat, mutta pelasi EM-kisoissa 1988. Mutta Kööpenhaminan peli oli siis aito klassikko ja saa arvoisensa raportin Blizzardissa tanskalaisen Janus Køster-Rasmussenin kertomana. Ottelu pelattiin vain muutama päivä Heyselin katastrofin jälkeen.

Jonathan Wilson (ed.): The Blizzard, Issue Two

The Blizzardin toinen osa näkyy ilmestyneen syyskuussa 2011. Aikakauskirjan vakio-osat alkavat jo hahmottua ja yksi niistä on Greatest Game, jossa ensimmäisenä siis oli Manchester United - Real Madrid 2000. Toisessa osassa esitellään Euroopan Cupin neljännesfinaalin toinen osa maaliskuussa 1976 AS St.Étienne - Dynamo Kyiv 3-0 aet. 

Näin St.Étiennen ensimmäisen kerran saman kilpailun finaalissa toukokuussa 1976 Glasgow'n Hampden Parkilta, joukkue hävisi upean esityksen jälkeen Bayern Münchenille 0-1. Se oli katkera kokemus, taas kerran, vuotta aiemminhan Bayern oli voittanut Pariisissa vielä kyseenalaisemmin suosikkijoukkueeni Leeds Unitedin. Ennen finaalia en tietänyt ranskalaisesta jalkapallosta juuri mitään, ihmettelin usein miten Ranska saattoi tuottaa 1950-luvulla Raymond Kopan ja Just Fontainen kaltaisia legendoja. Hampdenin peli muutti kaiken, ihastuin St.Étiennen pelityyliin totaalisti. Suurimman vaikutuksen tekivät jugoslavialainen veteraanimaalivahti Ivan Ćurković (vain 19 maaottelua), suvereeni argentiinalainen toppari Osvaldo Piazza (hämmentävästi vain 15 maaottelua, mutta silloinkin Argentiinalla oli ylitarjontaa lahjakkuuksista, mm. Roberto Perfumo, Angel Bargas ja Daniel Passarella), kapteeni ja pelinjohtaja Jean-Michel Larqué (yhtä hämmentävästi vain 14 maaottelua) ja vaihdosta (liian myöhään) tullut hyökkääjä Dominique Rocheteau. Blizzardin jutussa todetaan lakonisesti St.Étiennen hävinneen finaalin Hampdenin neliskulmaisten tolppien takia. Pyöreillä tolpilla ranskalaisten useat tolppalaukaukset olisivat venyttäneet verkkoa. 

Neljännesfinaalissa siis oli vastassa Valeri Lobanovskin ensimmäinen versio Kiovan Dynamon superjoukkueista. Se oli suosikki koko kilpailun voittajaksi. Saatoin luultavasti nähdä keväällä 1975 Dynamon voittavan Ferencvarosin Euroopan Cup-voittajien Cupin finaalissa, mutta siitä ei ole muistikuvia. Olinkin täysin ällistynyt joulukuussa 1975, kun France Footballin perinteisessä Ballon d'Or -äänestyksessä Euroopan vuoden pelaajaksi valittiin Dynamon hyökkääjä Oleh/Oleg Blohin, josta en ollut aiemmin kuullut mitään. Blohin voitti äänestyksessä täysin ylivoimaisesti seuraavaksi tulleet huomattavasti tunnetummat Beckenbauerin ja Cruyffin. Luultavasti Blohinin otteet kaksiosaisessa Super Cupissa Bayernia vastaan vaikuttivat eniten äänestystulokseen. 

Neljännesfinaalin ensimmäisen osan aivan maaliskuun alussa neuvostoliittolaiset siirsivät talvisesta Kiovasta Krimin pääkaupunkiin Simferopoliin. Blizzardissa James Horncastle kertoo, että Simferopol myytiin ranskalaisille Ukrainan Cannesina. Ranskalaisten saapuessa Krimille stadion oli umpihangen alla. Aurauksen jälkeenkin kentällä oli "mustaa jäätä". Itse ottelutapahtumia raportoidessaan Horncastle ei kuitenkaan mainitse kentän kuntoa. Neuvostoliittolaisilla oli tietysti tutut kikat taaskin käytössä ja ranskalaisten hotellissa ei kuulemma ollut lämmitystä lainkaan. Dynamo hallitsi ottelutapahtumia täysin ja hyökkäsi toistuvasti suurella nopeudella ja taidolla. Lopputulos oli 2-0 isännille ja ilmeisesti myös ranskalaisten omasta mielestä tulos imarteli St.Étienneä. Blohinista Horncastle toteaa lähinnä ilmiömäisen nopeuden (100 m 10,7 sec), eniten suitsutusta saa kuitenkin keskikentän pohjalta hyökkäyspeliä orkestroinut "regista" Anatoli Konkov. St.Étiennen hyökkääjä Jacques Santini vertasi Konkovin suoritusta Clodoaldon otteisiin MM-kisoissa 1970. Vladimir Muntjanin loukkaantumisen Horncastle toteaa pudottaneen Dynamon monipuolisuudesta merkittävän osan. Hieman yllättäen kapteeni Viktor Kolotovin tai Leonid Burjakin esityksestä Horncastle ei erityisempää positiivista löydä, mutta odottamattomammin Vladimir Veremejev saa loisteliasta palautetta. Muissa lähteissä Veremejev on jäänyt Dynamon legendaarisesta keskikentästä Konkovin, Kolotovin ja Burjakin varjoon.  

St.Étienne ei ollut hävinnyt kotikentällään Stade Geoffroy-Guichardilla kolmeen vuoteen, joten ranskalaiset lähtivät toiseen osaan varovaisen toiveikkaana. Lobanovski peluutti vieraissa Dynamoa passiivisemmin ja peli oli tunnin kohdalla 0-0. Vastahyökkäyksestä Blohin irtosi läpiajoon Vladimir Oništšenkon kanssa. Jos Blohin olisi syöttänyt Oništšenkolle, seurauksena olisi mitä ilmeisimmin ollut vierasmaali ja Dynamo olisi päässyt tavoittamattomaan johtoon. Blohin kuitenkin viritteli itsekkäästi paikkaa itselleen ja toppari Lopez pääsi ryöstämään pallon. Näin Blohinin pelejä myöhemmin usein, mm. MM-kisoissa 1982, mutta peluri ei vakuuttanut koskaan erityisemmin. Ehkä hänen huippukuntonsa meni nopeasti ohi, on vaikea uskoa, että häntä pidettiin tässä vaiheessa parempana kuin Cruyff tai Beckenbauer.

St.Étienne rankaisi välittömästi Blohinin virheestä ja Hervé Revelli kavensi. 17 minuuttia ennen loppua kapteeni Larqué tasoitti vapaapotkulla alanurkkaan. Jatkoajalla Bathenay kaatoi selvästi boksissa Oništšenkon, mutta erotuomari Sergio Gonella ei pilkkua puhaltanut. Sama Gonella tunnetusti suosi surutta kaksi vuotta myöhemmin isäntä-Argentiinaa MM-finaalissa Hollantia vastaan. Dynamon selkäranka katkesi tähän, usein muulloinkin neuvostoliittolaisten joukkueiden henkinen puoli ei ollut samalla tasolla tekniikan ja taktiikan kanssa. Sittemmin pitkän uran tehnyt 21-vuotias Dominique Rocheteau antoi armoniskun boksista jatkoajan toisella puoliskolla ja St.Étienne eteni semifinaaliin PSV Eindhovenia vastaan. 

Greatest Game ei tietenkään ole tämänkään Blizzardin ainoa huippukohta. Dragan Stojkovićin haastattelu on yhtä syvällinen kuin Dennis Bergkampin Issue Onessa. Gabriele Marcotti muistelee 17-vuotiaana seuraamaansa Italian kohtaloa kotikisoissa 1990, pitkä omakohtainen tunnustus suorastaan vuotaa sydänverta huipentuen semifinaalitappioon Napolissa Diego Maradonan kynsissä. Jacob Steinberg esittelee kahdeksan huippuottelua erilaisten kilpailujen alkuvaiheissa, jotka olivat muistettavampia kuin itse kilpailujen finaalit. Mukana on itselleni kovinkin hyvin muistissa olevia pelejä, kuten Italia-Brasilia 1982 ja Hollanti-Argentiina 1998 sekä historiakirjoista tuttuja draamoja Italia-Itävalta 1934 ja Unkari-Uruguay 1954. Sen sijaan itseltäni on jäänyt varjoon Euroopan Cupin neljännesfinaalin ensimmäinen osa 1973 Ajax - Bayern 4-0, joka ennakoi mielenkiintoisesti seuraavan vuoden MM-finaalia. Arie Haan teki kaksi maalia, mutta melkoisesti unohdettu itävaltalainen Heinz Schilcher oli myös suuressa roolissa Ajaxin paidassa tuossa pelissä. Hilpeästi Steinberg kirjoittaa pelurin nimen väärin Schilleriksi ja jouduin googlettelemaan kenestä nyt oikein oli kysymys. Ehkä ei kokonaisuutena aivan yhtä vakuuttava kokoelma kuin Issue One, mutta puhdasta nautintoa lukukokemus oli tälläkin kertaa.

Olari ThiCCC Double NEIPA

Edelliset 46 juhannusta, siis vuodesta 1974 asti, olen viettänyt Puolangalla. Heti ensimmäinen juhannus siellä jäi hyvin mieleen, kun pystyin auton akun avulla katsomaan Sharpin pienestä matkatelevisiosta lauantaina 22.6. Itä-Saksan ja Länsi-Saksan välisen jalkapallo-ottelun Hampurista. Oli menossa jalkapallon MM-kisat ja tuo ottelu jäi Saksojen ainoaksi keskinäiseksi kohtaamiseksi. Altavastaaja DDR yllättäen voitti 1-0 Jürgen Sparwasserin maalilla, mutta Länsi-Saksa eteni lopulta maailmanmestariksi. Tässä ottelussa suurin suosikkipelaajani Günter Netzer pelasi uransa ainoat MM-lopputurnausminuutit. Mutta tänä vuonna en pääse Puolangalle koronan takia. Perinne olisi tietysti jossain vaiheessa loppunut, mutta enpä arvannut sen päättyvän tällä tavalla. 

Nyt on siis väistämättä urbaani Helsinki-juhannus edessä. Olarin Panimo kertoi sopivasti laittavansa growler-myyntiin uutta tupla-NEIPAa, joten pistin ennakkotilauksen sisään. Juhannusta piristämään päätin ottaa saman tien Biltema-kanisterilla täydet viisi litraa. Kevään ennakkotilauksissa Olari on täyttänyt astiat etukäteen, mutta juhannushumussa näin ei ollutkaan. Tiskille oli jonoa ja asiakkaiden astiat täytettiin odottaessa. Olipa ainakin mahdollisimman tuoretta. Sivumennen sanoen kukaan muu ei näyttänyt isompaa pakkausta suosivan, tosin olin lähestyessä Otaniemen kadulla sellaisen nähnyt yhdellä vastaantulijalla. 

Uusi olut siis ThiCCC-niminen, kolme c:tä viitannee c-kirjaimella alkaviin amerikkalaisiin alan klassikkohumalalajikkeisiin. Nettihaun perusteella melkein näin onkin. Centennial on juuri sellainen klassikko, Citra hieman uudempi, mutta vieläkin maineikkaampi nykyään. Cashmere on nuorin lajike, mutta samaa Pacific Northwest -laatua sekin on. 8,0 %, ei kovin vahva DIPAksi. Vaahtoaminen runsasta, joskaan ei kovin pitkäkestoista. Mutta ei siis ainakaan flättiä, sehän on näissä ex-tempore growlereissa ollut riskinä. Mukava hyvin vaalea väri. Tuoksu on hyvin hedelmänektarinen, lievästi happamaa sitruunaakin ehkä mukana. Enemmän sitrusta kuin trooppisempaa. Maku on hyvin raikas ja tuore, matalahiilihappoinen, intensiivistä greippiä ja todellakin jopa sitruunaa. Se hieman haittaa, mutta ei onneksi paljoa. Kuiva runko, ei tyypillistä old school DIPAn karamellisuutta, sitä en toki odottanutkaan. Kirpeydestä huolimatta juotavuus on erinomainen, alkoholia ei tunnu ollenkaan. Maltaisuus ei kovin pinnalla, mutta ei tämä pelkäksi mehukaljaksi jää. Perätila on kepeä, sielläkin on enemmän kirpeää hedelmää kuin perinteistä katkeruutta. Ei ehkä aivan Olarin ykkönen, mutta ei jää kauas kärjestä. Ostopaikka Espoo, Olarin Panimo.

Fat Lizard Skank Session Dank IPA

Sitten kuukauden takaisen vierailun Fat Lizardin panimon pihaan oli avautunut kompakti kesäterassi. Eilen ilmeisesti oli ollut myynnissä jopa cask-versio All Out IPAsta, mutta se oli tietysti ehditty jo imeä kuiviin. Tarjolla sentään ennenkokeilematon dank IPA Skank, 5,5 %, hämmentävät 85 IBU. Humalalista mittava, Comet, Amarillo, Simcoe, Mosaic, Chinook, Columbus. Red IPA -määritelmäkin löytyy ja aika ruskea väri on. Hyvin tuoretta ja kuohkeaa. Kuivaa trooppista hedelmää, pihkaa, yllättävän maltainen. Karamellisuus mainittiin spekseissä, mutta ei sitä ainakaan häiritsevää määrää ole. IBU-lukemasta huolimatta ei katkeruuskaan korostu, mutta jonkin verran sitä sentään on. Tämähän palauttaa vähän uskoa panimoon, toivottavasti edellinen Kivimies oli tilapäinen pohjasukellus. Espoo, Fat Lizard Brewing, 18.6.2020.

Napoli - Juventus 0-0, 4-2 rpk

Ensimmäinen televisiosta seurattu futismatsi koronatauon jälkeen. Coppa Italian finaali Stadio Olimpicolta, ei muuta yleisöä kuin muutama vippi, esim. maajoukkuevalmentaja Mancini. Sääntömuutoskokeiluja Coppassa, viisi vaihtoa, tosin ajanpeluun minimoimiseksi tehtävä korkeintaan kolmella katkolla. Tuplavaihtoja siis entistä enemmän, niitä nähtiinkin. Ei jatko-ottelua, suoraan 90 minuutin jälkeen pilkkukisaan ja sekin tässä toteutui. Juvella kentällä superveteraanit Buffon ja Cristiano Ronaldo, myös Dybala, hollantilaistoppari de Light ja uruguaylaislupaus Bentancur, Cuadrado aloitti laitapakkina. Napolilla veteraaneista Mertens kärjessä, mutta Llorente penkillä, pysyi siellä loppuun asti. 

Juventus hallitsi ensi jaksoa, Napoli peruutti bussin keskelle, puolittaisia tilanteista syntyi, mutta ei ehkä todella hyviä paikkoja. Napolin maalivahti Meret torjui mukavasti. Jakson lopulla Napoli pääsi mukaan hyökkäyksiin ja oli ehkä jopa terävämpi. Buffon torjui ylänurkasta Insignen vapaapotkun ja jaloilla Diego Demmen läpiajon. Tunnin jälkeen Napolin valmentaja Gattuso otti sisään Politanon ja Milikin, jotka entisestään vahvistivat Napolin hyökkäysintoa. Aivan lopussa Politanon kulman jälkeen pallo saatiin Juventusin tolppaankin, mutta ei perille. Cristiano oli vanha ja väsynyt, kannattaisi jo luovuttaa. Dybala sairasti koronan, näytti edelleen toipilaalta. Rangaistuspotkukisassa Dybala epäonnistuikin Danilon tavoin. Napolin Insigne, Politano, Maksimovic ja Milik saivat kaikki sisään, joten Cristianon ei tarvinnut enää tulla viimeistä nöyryytystä ottamaan. Mukava peli, mutta kyllä tämä oli kuin virtuaalioluttasting, yleisö on jalkapallossa kaiken ytimessä.

Beavertown Gamma Ray, tölkkiversio

Lisää Servaalin brittinäytteiden purkua, nyt vuoroon APAa isojen poikien hankkimasta Lontoon Beavertownista. 5,4 %, hanakamasta tempaisin taannoin arvion Punavuoren Ahvenesta. Tämä ei ole aivan kirkas, mutta kovin ohutta utua oluessa on. Tuoksussa herukkaista kissanpissaa runsaasti. Maussa aika paljon hiilidioksidia, trooppista hedelmää, kiiviä, persikkaa, nektariinia, niitä mustaherukan lehtiä vai mitä ne nyt oli. Kypsistä hedelmistä huolimatta varsin kuiva kokonaisuus, maltaisuus ei edellisten tasoa, mutta ei tämä mitään hedelmämehua ole. Ei ollenkaan vihannesta, jota löysin hanaversiosta. Hyvin erilainen kuin edelliset oluet, mutta oikein hyvää tyylissään. 

St Austell Tribute, pulloversio

Lisää kevyttä brittikamaa, edelleen Henrik Larkion näytteitä. Nyt siirrytään kuningaskunnan toiseen ääripäähän pohjoisilta Orkney-saarilta lounaiskärjen Cornwallin niemimaalle. Vieläkin lounaammaksi tietysti pääsisi Scilly-saarille, josta löytyy ainakin yksi panimo, mutta hyvä näinkin. St Austellin Tributea join caskista lähes 10 vuotta sitten Lontoossa, nyt ensimmäistä kertaa pulloversio maistelussa. 4,2 %, Cornwall's pale ale alaotsikkona, Maris Otterin klassikkomallasta, humalia ei nimetty. Käytännössä sama ulkonäkö kuin edellisessä, ehkä hieman syvemmän keltainen. Nyt tuoksussa ei ole hunajaa, enemmän pehmeää trooppista hedelmäisyyttä. Maku on kiivisen satsumainen, selvästi hedelmäisempi kuin Saarihyppely, vähemmän keksiä, makua taas yllättävän runsaasti. Maltaan ote pitää kuin betoniraudoittajan hanska. Peräkonttiin jää väljyyttä tässäkin. Ei voi sanoa onko parempi tai huonompi kuin edellinen, hyvin erilainen laatuolut samassa tyylisuunnassa.

Swannay Island Hopping

Hellejuoksulenkin palautusjuomaksi hoppy session beer Orkney-saarilta, tämäkin on peräisin Servaalin Henrik Larkion näytesalkusta. Vain 3,9 %, NZ-humalia, ainakin Nelson Sauvinia. Kirkas kultainen väri, tuoksussa hunajaa ja sitrusta. Maussa pihkaa, maltaisuutta, keksiä, ei niin aromaattisen hedelmäinen kuin golden alen odottaisi olevan. Runkoa on brittityyliin hämmästyttävän tukevasti ja makua löytyy hyvin. Peräkärryyn sitä toivoisi enemmän, vaikka pientä painolastia sielläkin on. Tämä kääntyy enemmän bitteriksi kuin golden aleksi maun puolesta. Mutta ei se haittaa, hyvin tämä toimii.

Wild Lab Sa Trinxa

Tupla-IPAa Moskovasta, 8,5 %. Mielenkiintoisesti tämä on DDH Zappa, eli kahdesti kuivahumaloitu New Mexicon Zappa-humalalla, johon törmäsin ensi kerran viime syksynä Tukholmassa Oskar Bluesin oluessa. Silloin oli oluessa tillisyyttä. Moskovalainen on aika tumma, pieniä poreita. Tuoksu ei kovin raikas, tunkkaista yrttiä. Maussa on samaa otetta, myös karamellia ja trooppista hedelmää. Ei sentään Sorachi Acen kaltaista tillisyyttä ja alkoholikaan ei tunnu. Lievästi on katkeroakin. Muistuttaa aika lailla äskeistä Wild Labin Plasmaticia. Juotavuus pysyy hyvänä, mutta paljon raikkaampaa tässä tyylissä olisi voinut odottaa. Sa Trinxa on baari Ibizalla, ehkä viittaus ei ole sinne. Panema, 16.6.2020.

Tuju Puritaani

Farmhouse alea tai saisonia Saimaan rannalta,  6,5 %. Samea, esteriä, kuivaa hedelmää, aavistus marjaista happamuutta, mausteisuutta hieman, ei katkeruutta. Tuju on varsin luotettava valmistaja tyylistä toiseen, ei virheitä eikä turhaa kikkailua. Ehkä hiilihappoa on tässä omaan makuun vähän liikaa, vaikka se tyyliin sopiikin. Miellyttävää olutta kaikin puolin. Panema, 16.6.2020.

Zehendner Mönchsambacher Lagerbier

Marraskuu 2003, Café Abseits, Bamberg, Franken, Baijeri, Saksa. Abseits-baari on Bambergin rautatieaseman väärällä puolella, kaikki Frankenin (maailman?) olutpääkaupungin kuuluisat olutpaikat ovat toisella puolella. Saamieni vinkkien perusteella päädyin kuitenkin sinne ja päätin ottaa lageria Mönchsambachin kylästä Bambergin lounaispuolelta. Olin jo juonut Mahr'sin Ungespundetia ja St. Georgenin Keller Bieriä, tiesin miltä Frankenin suodattamaton lager maistuu parhaimmillaan. Nimen takia luulin tämän oluen olevan enemmän tyypillisempää peruslageria, mutta heti ensimmäinen siemaus otti luulot pois. Ehkä edellä mainittuja hillitympi tuote, mutta ei yhtään vähemmän maistuva. 

Tähän klassikkoon en sittemmin ole missään muualla törmännyt, mutta Frank Poirot on vihjaillut pitkin kevättä tilanteen olevan muuttumassa. Viime lauantaina haukkasin Ruttolinnussa tyhjää, kun tynnyri korahti tyhjentyneenä. Nyt sitten onnisti Panemassa. 5,5 %, näyttää selvästi muistikuvia sameammalta, aiemmin se näytti lähinnä utuiselta. Maku on maltainen, lievästi hedelmäinen. Pehmeä, kuiva, aika pitkä katkerovetokin. Tuntuu, että tuoreuttakin on kohtuudella. Onpa hienoa, että tämä on saatu Suomeen nin hyvässä kunnossa, kellerbierit eivät välttämättä ole matkustuskyvykkäitä. Ei elämys sentään kohonnut ensikohtaamisen tasolle, en tietysti sitä odottanutkaan. Panema, 16.6.2020.

Maku Imperial Stout

Äskettäin teistingissä vieraillut Matti Saarinen toimi myös IS-kuriirina ja sain kotiinkuljetuksena mm. tämän tuusulalaisen imperial stoutin. Ostettu siis Makun panimomyymälästä. 10 %, bourbon barrel aged. Tölkissä drink fresh -kehotus, joten tämän ei siis odoteta kehittyvän ikäännyttämällä. Sehän sopii, koska en sellaista harrastakaan. Lähes musta on, tuoksussa on marjaista mausteisuutta, varsin tuoretta aromisuutta todellakin. Maku on hillityn täyteläinen, ehkä kuitenkin hieman ohut näin vahvaksi porteriksi. Marjaisuus ehkä kuvaa makuakin, ei paahteisuutta, hieman yllättäen ei vaniljaakaan. Karviaismarjaa, ehkä hieman happamampaa karpaloa tai lakkaa, erittäin hyvä juotavuus. Itse odottaisin imperial stoutilta kuitenkin särmikkäämpää monimuotoisuutta ja kuivaa paahdetta, kahvisuutta. Sitä ei tässä löydy, tämähän on kuin NEBIPA, New England Black IPA, juicy cascadian dark. Mutta erittäin hyväähän tämä on, alkoholi ei tunnu missään, oluessa sessiointipotentiaaliakin, jos päihtymistä ei pidä haittana.  

Sierra Nevada Hop Bullet

Weihenstephaner Hellesin ohella Henrik Larkio lähetti bloggaajalle muitakin maahantuonteja. Sierra Nevadalta uusi double IPA, 8,0 %, 60 IBU, parasta ennen 31.3.2021, joten alustavasti luulin tölkitysajankohdaksi aprillipäivää. Tölkin pohjasta löytyi kuitenkin karumpi leima, pkgd 122319, eli jouluolutta tämä onkin. Kun Sierra Nevada on Amerikan craft-skenen perinnepanimoista top-kolmosessa, niin unohdin Spiegelaun näpertelyt ja tyhjensin tölkin aitoon jenkkipinttiin. Itselläni sellainen on vain Wisconsinin New Glarusin logolla varustettuna. 

Hieman läpinäkyvä keltainen ulkonäkö, hyvä kuohkea vaahto. Tuoksussa raikasta sitrusta, appelsiinia, ehkä vähän ananastakin. Ikäänsä nähden hyvä aromi.  Maussa ei aivan samaa raikkautta, pihkaista männynneulasta, kuivaa sitrusta, maltaan tukeva tuki. Aika hyvää on, mutta ns. Toijalan takana ei ole paljon mitään. Peräkärry on kytkemättä, vain tuuli huuhtoo perää. Tai no on siellä jotain, mutta tasapainottomaksihan tämä on takakeveyden takia leimattava. Magnumia on panimon mukaan reippaasti, mutta ei se katkeroissa tunnu. Ei mitään sivumakua, horjahtelua tai epämääräisyyttä, näin saattoi tämän sarjan panimolta tietysti odottaakin.

Weihenstephaner Helles

Tapasin runsas vuosi sitten Weihenstephanerin Johannes Weissin ja tuli juteltua mm. hellesin ominaispiirteistä. Nyt Johannekselta tuli terveisiä Servaalin Henrik Larkion kautta ja samalla näytepullo maailman vanhimman panimon uudesta (?) hellesistä. Etiketti näytti uudelta, mutta epäilin muutosten jääneen siihen. Baijerin heleä sininen väri hallitsee uutta ulkonäköä. Nimestä on kuitenkin tippunut Original-määre. Original Helleshän tunnettiin aiemmin nimellä Original Bayrisch Mild. Alkoholia on vain 4,8 %, kun Originalissa oli 5,1 %. Humalina Hallertaun Select ja Saphir, vain 16 IBU.  

Kullankeltainen väri, valkoinen kuohuva vaahto. Tuoksussa on tuttua täyteläistä maltaisuutta. Maku on liukkaan pehmeä, matalahiilihappoinen ja hyvin öljytty. Hedelmäisyyttä ei ole, none whatsoever. Kuivaakin tämä on, ei makeutta. Mutta lyhyt maku on, katkeruutta takasuoralla on vain äärimmäisen minimaalisesti. Ehkäpä pieniä eroja Originaliin on havaittavissa. Hiilihappoa vähemmän, kuivempaa, mutta aiempaakin vähemmän katkeruutta. Juuri sitä mitä saattoi odottaa, puritaanisen puhdasta, kaikki on puristettu ytimeen ja vain siihen, ei mitään liikaa. Tehty usein juotavaksi suuria määriä. Ja siihen ei kannata suomalaisesta luterilaisesta ahdistuneesta peräpussista urputtaa mitään kansanterveydellistä jorinaa. Näin olutta tehdään ja nautitaan eurooppalaisen sivistyksen sydänalueilla.