Coniston Bluebird XB

Leskisen liitutaulu möi tätä pelkkänä XB:nä, mutta kauempaa silmäillyssä hanalätkässä taisi esiintyä Bluebird-nimi. Pullo-oluena olen aiemmin juonut Bluebird Bitteriä, mutta sen vahvuus 4,2%, tämä 4,4%. Saattaa olla samakin olut, mutta tämä vaikutti nyt paljon selvemmin golden alelta kuin bitteriltä. Saattaapa oluen nimi olla myös Coniston Premium XB. Mielenkiintoinen panimo Englannin luoteiskulmilta Cumbriasta. Hieman karkeaksi tämä keg-oluena jää, pehmeys ja hedelmäisyys laimeaa, mutta humalointi on miellyttävää, lähes amerikkalaistyyppistä. Hyvin katkeroinen loppumaku. Kun Leskisen real-tarjontaan on nyt jäänyt ajallinen aukko, niin korvaa tämä brittiolutjanoa kohtuudella, vehnäoluisiin alkaakin jo olla tyystin kyllästynyt. Oluthuone Leskinen, 9.8.2010.

Daniel Barber: Harry Brown

Eläkeläisvigilantesta on ehkä tulossa uusi valtagenre länsimaisen populaarikulttuuria kuluttavan väestön vahvasti ikääntyessä? En ole nähnyt Eastwoodin tuoretta Gran Torinoa, mutta tietääkseni siinä on hieman samoja teemoja kuin tässä brittiuutuudessa. Sen verran ronskisti tässä oman käden oikeuteen tartutaan, että mieleen tulee myös 70-luvun Bronsonin pahamaineiset Death Wish -verikekkerit. Michael Caine pääroolissa tuo helposti mieleen myös brittirikosleffan kunnian päivät Get Carterin kautta, mutta siitä tasosta jäädään nyt kyllä kauas. Ollaan Lontoossa, Thamesin eteläpuolen DDR-tyyppisellä Elephant & Castle -alueella (taitaa olla Cainen lapsuuden kotikulmia), josta esikoisohjaaja Barber ja käsikirjoittaja Gary Young maalaavat lähes dantemaisen helvetin esikartanon. Epäilemättä huumeita ja väkivaltaa seudulla on esiintynyt, mutta ei ehkä näin visvaisella tavalla kuitenkaan. Elokuva on varsin armoton tylyssä masentavuudessaan, ensimmäisen tunnin aikana tulee väkisin katsomossakin ranteiden aukaisu mieleen. Katarttista puhdistumista ei 70-luvun malliin toiminnallisessa loppupuolessa synny, mutta sentään noustaan hieman pinnalle tukehduttavasta paskasta. Ei mikään miellyttävä deittielokuva eikä kovin onnistunut muutenkaan, mutta onhan tässä särmää kuitenkin. Päähenkilö on Pohjois-Irlannin veteraaneja, hyvä pointti siihen, että väkivallalla siellä oli sentään jokin tarkoitus, mutta Lontoon modernissa getossa se on nyt pelkkää viihdettä.

Joseph Newman: This Island Earth

Technicolor-scifileffa vuodelta 1955. Sotaa käyvät avaruuden pirut nyt ydinenergiatiedemiehiä ryöstämässä. Alussa hienoja ilmakuvia Washington DC:stä. Tahatonta komiikkaa ja kankeaa näyttelemistä, puolivaiheilla hieman dramaattisempaa takaa-ajofiilistä. Loppupuoli tylsää kuvitelmaa, Faith Domerguekaan ei ole koristeena kovin hehkeä. Avaruusötökästä ehkä siirtyi jotain vaikutteita Ridley Scottin Alieniin.

Mads Kamp Thulstrup & Carsten Søsted: ...Og det var Danmark

Loistava dokumentti Tanskan jalkapallojoukkueen suuresta kaudesta, ja sen jälkeisestä Euroopan mestaruudesta. Tapahtumat näytetään kronologisesti tutuista uutispätkistä, mutta elokuvassa on hieno kepeän itseironinen tunnelma. 1970-luvulla Tanska pelasi rentoa, mutta tuloksetonta jalkapalloa. Allan Simonsen valittiin jo 1977 Euroopan parhaaksi, mutta maajoukkuemenestystä ei tullut. Sitten Carlsberg antoi rahaa ja raaka saksalainen Sepp Piontek tuli valmentajaksi hillitsemään oluenjuontia. Vanhasta kaartista Simonsen, libero Morten Olsen ja Ajaxin keskikentän aivot Frank Arnesen ja Søren Lerby jatkoivat Piontekin kaudella. Uusiksi tähdiksi nousivat taitosentteri Preben Elkjær, laitakärki Jesper Olsen ja varsinkin yleisnero Michael Laudrup. Tämä joukkue esitti 1980-luvulla parempaa jalkapalloa kuin mikään muu. EM-kisoissa 1984 finaalipaikka menetettiin Espanjaa vastaan Elkjærin ohimenneeseen rangaistuspotkuun upean turnauksen jälkeen. Simonsenin jalka (ja ura käytännössä) katkesi jo avauspelissä. Samalla tahdilla jatkettiin Meksikon MM-kisoissa, Uruguay kaatui 6-1, mutta Espanjaa vastaan loppuivat keinot ensimmäisessä pudotuspelissä. Huippukausi tuli lopulta nopeasti, ja nopeasti se päättyikin. Piontek jatkoi vielä kahdet seuraavat kisat, mutta ne ohitetaan dokumentissa. Seuraajaksi tuli mitättömyys Richard Møller Nielsen, jonka joukkueessa Laudrup ei edes halunnut pelata. Joukkue pääsi Ruotsin EM-kisoihin Jugoslavian sodan takia takaovesta ja voitti koko roskan todella surkealla joukkueella. Pikkuveli Brian Laudrup ja maalivahti Schmeichel ainoat mainitsemisen arvoiset pelaajat. Tämmöistä jalkapallo on ja elokuva tavoittaa hienosti sen mielettömän viehätyksen.

Michel Hazanavicius: OSS 117 Le Caire, nid d'espions

Tuore ranskalainen 60-lukulainen agenttiparodia, sijoittuu vuoteen 1955. Tapahtuu Egyptissä, kuvattu Marokossa. Ei niin hauska kuin haluaisi, ehkä ranskalainen huumorintaju ei kunnolla välity. Käynnistyy mustavalkoisena Berliinistä 1945, mutta muuten raikkaat värit. Bondeja ja Hitchcockeja myötäillään, mutta ei ehkä tarpeeksi nokkela. Pääosaa esittävä heppu enemmän ärsyttävä kuin huvittava. Ehkä näppärintä päähenkilön ehdoton lojaalius senaikaiselle turhanaikaiselle presidentille Rene Cotylle. Kuvittelin aluksi tätä todella 60-luvulla tehdyksi aidon seksistisen naiskuvan takia, mutta aloin sitten hämmästelemään homoerotiikalla ja äärimuslimeilla leikittelyä. Suhteellisen viihdyttävää, mutta unohtunee nopeasti.

Roman Karmen & Konstantin Simonov: Grenada, Grenada, Grenada moja

Elokuva ei kerro nimestä huolimatta karibialaisen Grenadan tapahtumista. Venäjällä Granadaa kutsutaan jostain syystä Grenadaksi. Ei elokuva kerro Granadastakaan, eihän siellä juuri sodittu Espanjan sisällissodassa, vaan nimi on napattu venäläisestä laulusta. Elokuva on 60-luvulla tehty muistelu Espanjan sisällissodasta, jossa Karmen oli kuvaamassa tapahtumia. Noita 30-luvun kuvia on melko vähän, näkökulma on puhtaasti tasavaltalaisten puolelta ja sieltäkin puhtaasti kommunistien kannalta, ja sieltäkin vielä venäläisten kommunistien kannalta. Barcelonan anarkistit saavan välinpitämättömän lyhyen halveksivan maininnan. Espanjalaiset jäävät omituisesti taka-alalle statisteiksi vähän väliä, Karmen tuo aina vaan esille venäläisten omia aiheita. Yleisradio on viime aikoina esittänyt harvoin näin propagandistista kylmän sodan neuvostoaineistoa, viha brittejä ja ranskalaisia kohtaan lähes irvokasta. Elokuvassa luetellaan lähes uskonnollisella paatoksella sotaan osallistuneita kommunistisankareita, merkillistä miten yhteisöllisyyttä korostavasta aatteesta muodostui yksilönpalvontafilosofia. Kompilaatioelokuvalliset ansiot painuvat kyllä pahasti tämän tendenssin taakse.

AC Oulu - HJK 1-1

Pitkästä aikaa innostuin lähtemään katsomaan suomalaista jalkapalloa, kun sää ei haitannut ja paikalla maan ykkösjoukkue. Castrenin kentän puitteet yhtä surkeat kuin vuosia sitten. Yleisöä yllättävän vähän, silti kauden ennätysyleisö 2400 henkeä. Tunnelma säälittävän vaisu. Alussa Oulun kevyttä painostusta, mutta ei minkäänlaisia maalintekotilanteita koko ensi jaksolla. Löysää keskikenttäpelailua, HJK oli varmaan väsynyt Partizan-selkäsaunoista. Kentän mielenkiintoisin pelaaja Johannes Westö, jonka sedän romaanin sain äskettäin luettua. Näin nyt Westön ensi kertaa livenä, taitava pelaaja, hankki yhdelle oululaiselle varoituksen ja toisen jakson alussa loi itselleen vetopaikan, pahasti ohi. Westö näytti joukkueensa taitavimmalta, joten erehtymätön Muurinen poisti tietysti pojan tunnin kohdalla. Toinen jakso hieman virkeämpää peliä, Oulun vaihtomies Joonas Pennasella maalintekopaikka 54. minuutilla, yli meni. Heti perään Jonke ja Yobe rakensivat nopeasta hyökkäyksestä rangaistuspotkun, jonka pakki Kukka sai sisään. HJK ryhtyi pelaamaan ja 72. minuutilla tyylikäs läpisyöttö keskelle, ex-oululainen Mäkelä tasoitti. HJK:lle hienoisesti ote lopussa, mutta ei lisää maaleja. Tasapeli näytti tyydyttävän molempia. Ehkä sitä on liian kriittinen kotimaista futista kohtaan, mutta vaikea on innostua, kun on tottunut katsomaan pelejä Milanossa, Madridissa tai Gelsenkirchenissä. Ja Oulussakin oli paremmat fasiliteetit Raatissa jo 1980-luvun alussa.

Barbet Schroeder: Barfly

Suhteellisen pitkän tauon jälkeen katselussa tunnetuin Hollywood-tulkinta Charles Bukowskin tuotannosta, vuodelta 1987. Tämä kalpenee pahasti Marco Ferrerin aiemman elokuvan rinnalla, mutta on silti varsin mainio leffa. Los Angelesin syrjäkulmien epätoivoinen baaritunnelma on tavoitettu varsin onnistuneesti. Naturalistinen väkivalta on osuvaa. Wim Wendersin kuvaajana maineensa luoneen Robby Mullerin työ erityisen hohdokasta. Huumoria on enemmän kuin Ferrerin leffassa, mustaahan se on, mutta kuitenkin keveyttää mukavasti tunnelmaa. Yllättävän samantyyppinen kuvio kuin aiemmassa elokuvassa, yritys siirtää kirjallinen lahjakkuus hermeettisiin eristettyihin oloihin tuottamaan laatuproosaa. Faye Dunaway on upea, mutta elokuvan haittana on minusta Mickey Rourken suoritus. Hän on liian nuori nöösipoika Henry Chinaskin rooliin ja omituinen kumara Brando-variaatio Bukowskin alter egosta ei todellakaan toimi verrattuna Ben Gazzaran rouheaan tulkintaan. Mukavaa bluestyyppistä musiikkia ja pitkälettinen Alice Krigekin on hauska yrityksissään nostaa Chinaski katuojasta. Käsikirjoitus on itsensä Bukowskin, mitään juontahan tässä ei ole ja hyvä niin. Maestro itsekin vilahtaa baarikohtauksessa.

Saimaan Vehnäolut

Kansainvälisen olutpäivän kunniaksi ripeä vierailu Oulun Kirkkokadun olutbaarissa. Kotimainen vehnäuutuus kesällä 2010, jälleen kerran! Samea, yllättävän kirpeä, kuin greippimehua. Odottelin laiskasti saksalaistyyppistä esteristä banaanivetoa, mutta sehän uupui tästä tyystin. Sitävastoin rankalla kädellä annosteltua humalaa jälkimaussa, siis todella paljon. Toinen omituisuus happamuus, lähes lambicin tyylistä puraisua huomattavan tanakasti, onkohan aivan suunnitelmien mukaista? Sinänsä ryhdikäs monimuotoinen olut, mutta erikoinen weizen-tyylisuunnassa. Oluthuone Leskinen, 5.8.2010.

Bruce Springsteen & The E Street Band: London Calling Live in Hyde Park

Greetings From Hyde Park. Tuore DVD-julkaisu viime kesän kiertueesta, kokonainen taltiointi kesäkuun lopulta Hyde Parkin festivaalikeikasta. Ei mitään ylimääräistä, pelkkää musiikkia kolme tuntia. Käynnistyy The Clashin London Callingilla, siis variaatio Suomessa soitettavasta Santa Claus Is Coming to Townista. Ei mitenkään ihmeellinen versio, hieman nahkeasti kitarat hakkaavat. Sen jälkeen keikka noudatti suhteellisen paljon Tampereen asetelmaa muutama viikko aiemmin. Max Weinberg nyt rumpujen takana pojan tuurattua miestä muutaman keikan. Homma saadaan heti raiteilleen Badlandsillä, jatkossa ehkä enemmän Born to Run -materiaalia kuin Tampereella soitettua Darknessia. Outlaw Pete rullasi hienosti Morricone-tyylillä. Samantyylinen todella intensiivinen voimarock-osuus Seedsillä käynnistyen, Tampereen Ghost of Tom Joadin tilalla ehkä vielä tymäkämpi Youngstown Lofgrenin sooloalustana. Johnny 99 -sovituksessa olin nyt havaitsevani lieviä synkopoituja New Orleans -rytmejä, hieman Dr. Johnin tyyliin. Koverivalintana Good Lovin', melko löysästi kulki, mutta jamaikalainen Trapped jo huomattavasti paremmin. Springsteen heitti pientä itsevinoilua 60 vuoden iästä. No Surrenderissa vieraileva solisti, minulle tuntemattomasta The Gaslight Anthem -bändistä. Loppupuolella ehkä vahvempia kappalevalintoja kuin Tampereella, huumaava Racing in the Street, rento Rosalita ja latautunut Jungleland, jonka pitkän fonisoolon Clemons jaksoi puhaltaa energisesti. Dancing in the Darkin aikana yleisössä kyltti "Now I wish I were Courteney Cox". Loistava historiallinen tallenne, bändi tuskin enää tässä mittakaavassa esiintyy viimeisimpien huhujen mukaan. Bonusmateriaalina tunteella puristettu hidas live-versio The Riveristä Glastonburyssa ja video uudesta kappaleesta Wrecking Ball. Se käsittelee New Jerseyn purettavaa Giants-footballstadionia, ihan kohtuusuoritus, sanoituksessa Jersey-mytologiaa, mutta myös hieman kuluneita fraaseja varsinkin kertosäkeessä. Massiivisessa sovituksessa ekstratrumpetti.

Dziga Vertov: Tšelovek s kinoapparatom

Hengästyttävän nopea mykkä kaupunkidokumentti Odessasta vuodelta 1929. Tämä oli ensimmäinen katselukerta ja en aivan tällaiseen ollut varautunut. Vertovin taiteilijanimeä käyttänyt puolalaissyntyinen juutalainen David/Denis Kaufman lataa kaikki senaikaiset elokuvalliset tehokeinot peliin, osan varmaan ennemmin kuin kukaan muu. Eisensteinin fiktiot tuntuvat ainakin nyt heti katselukokemuksen jälkeen kovin kangistuneilta tämän rinnalla. Kuva-alan jakoa, ristikuvia, still-kuvia, vääristyneitä kuvakulmia. Metaelokuvallisilla aspekteilla leikitellään koko ajan. Avoauton päällä hurjasteleva mies ja elokuvakamera (elokuvan nimi) rinnastuvat omituisesti Googlen katunäkymiä tallentavaan kamera-autoon. Kamera on kovassa liikkeessä koko ajan, niin kuin useimmat kohteetkin. Ei välitekstejä, Michael Nymanin musiikki tässä kopiossa ehkä liian dramaattista, pelkät kuvatkin olisivat tarpeeksi vakuuttavia. Naisten paljasta pintaa esillä hämmästyttävän paljon, todella eriskummallista neuvostoleffassa. Köyhyys ja oblomovilainen laiskuus pinnalla. Syntyminen, häät, kuolema esitellään, mutta yllättäen myös avioerotkin, muuan eroava rouva peittää kasvonsa käsilaukulla kameralta. Seiväshyppyä ja jalkapalloa (pallo ei kovin pyöreä) ukrainalaista menestystä ennakoiden. Kaiken huipuksi sukelletaan räkäiseen odessalaiseen olutbaariin, jossa epämääräiset naiset kiskovat olutta kaksin käsin ja mies kameroineen kohoaa esiin tuopista. Osa kohtauksista selvästi lavastettuja, mutta se ei menoa haittaa. Kokeellisuus alkaa mennä hieman itsetarkoitukselliseksikin, mutta pysyy kasassa kuitenkin. Selviä vaikutteita Hollywoodin toimintafarsseista, teemakin muistuttaa Buster Keatonin Sherlock Jr:ia.

Humphrey Jennings: A Diary for Timothy

Jenningsin sotadokumentti toisen maailmansodan loppuvaiheista, syyskuusta 1944 noin helmikuuhun 1945, sodan lopun aavisteluihin, muttei vielä ratkaisuun. Tällä kertaa mukana kertojaääni, näyttelijä Michael Redgrave. Jälleen Jennings panostaa kotirintaman arkisiin toimiin, veturikuskiin, kaivosmieheen, vastasyntyneen lapsen ensi vaiheisiin. Mukana keskeisesti myös haavoittuneet. Tunnelma on varovaisen toiveikas, mutta myös hieman kyyninen, samoja vanhoja virheitä arvellaan tulevan eteen jatkossakin. Joka tapauksessa olutta on taas pubeissa. Puna-armeijan voittoja ihaillaan, hieman pahaenteisesti ilman varauksia. Ei yhtä tiivis kuin aiempi Listen to Britain, mutta varsin miellyttävä taas, ilman paatosta ja hurraa-henkeä.

Eric Ambler: The Intercom Conspiracy

Vakoiluromaanin luojan myöhäinen teos vuodelta 1969. Asetelma vaikuttaa aluksi mielikuvitukselliselta, mutta lopulta se palautuu tyypilliseksi Ambler-kuvioksi tuttuine henkilötyyppeineen. Kaksi länsieurooppalaista tiedustelujohtajaa päättää turvata eläkepäivänsä  vuotamalla salaisia tietoja hankkimansa pienen sveitsiläislehden kautta. Tiedot ovat molemmilta puolilta kylmän sodan rintamalinjaa. Vakoilupäälliköiden kotimaita ei suoraan nimetä, mutta ne vaikuttavat Belgialta ja Tanskalta. Hieman tavallista mutkikkaampi rakenne, mutta Ambler saa tavanomaisen hyytävän kierteensä nautinnolliseen vauhtiin. Kertojat vaihtelevat, tekstinpätkiä on kirjeistä, haastatteluista yms. Yksi metahenkilö Amblerin maineikkaimman romaanin The Mask of Dimitrios kirjailijahahmo Charles Latimer. Geneven paikallisväriä mukavasti. Romaani on aiheesta huolimatta jokseenkin hilpeän komediallinen. Pienestä loppupuolen tyhjäkäynnistä huolimatta pidin tästä enemmän kuin parista aiemmasta lukemastani 60-luvun Amblerista.

Humphrey Jennings & Stewart McAllister: Listen to Britain

Näin ensi kertaa dokumenttielokuvan suuren klassikon, josta Suomessa Peter von Bagh on vuosikymmeniä pitänyt suurta ääntä. Hämmästykseni oli suuri, kun näin alkuteksteissä Jenningsin lisäksi toisenkin ohjaajan, McAllisterin. Von Bagh ja käsittääkseni muutkin kriitikot jostain syystä ovat aina puhuneet tästä pelkästään Jenningsin elokuvana. Jennings teki muitakin sota-aikaisia maineikkaita propagandafilmejä, joten tämäkin istuu hyvin hänen repertuaariinsa. Vaikea arvioida McAllisterin kontribuutiota, tulee mieleen, että Britanniaa korostavaan elokuvaan haluttiin tekijäksi skotti englantilaisen Jenningsin lisäksi. Jenningsin aiemmassa lyhyessä filmissä Words for Battle puhutaan korostetusti Englannista eikä Britanniasta. McAllisterin päärooli näyttää olleen leikkaaja. Kyseessä siis toisen maailmansodan aikainen (1942) propagandaelokuva, mittaa vain 19 minuuttia. Ei kertojaääntä, mutta muuten äänet korostetusti esillä, luonnonääniä, pommikoneita, höyryjunia, tanssimusiikkia, klassista musiikkia. Kuvat soljuvat luontevasti äänen päälle, arkisia kuvia kotirintamalta, vihollista ei juuri mainita. Leikkaus korostuu, on helppo nähdä, miksi tämä on innoittanut von Baghia. Laulavat naistehdastyöntekijät tuovat mieleen jopa Stalinin Neuvostoliiton stahanovilaiset orjatyöläiset. Ei nykykatsojasta ehkä tunnu kovin vallankumoukselliselta, mutta aiemmin varmaan ei näin hienovireistä jälkeä saatu aikaan.

Nymburk Postřižinské Tmavý Ležák

Kun Nymburkin vaaleakin olut oli lähes sietämättömän makea, tuntui jokseenkin pelottavalta tarttua tummaan versioon. Tšekissähän tummat oluet perinteisesti on tehty naisväen käyttöön ja sokerin käytössä ei ole kursailtu. Pelko oli aiheellinen, onhan tämä karmean makea, pientä paahtomallasta siirapin takaa on aistittavissa, mutta vaikeaa oluen juonti on. Yllättävän pitkään olen jaksanut tsekkailla kaikkia vastaan tulevia oluita, mutta ehkä nyt tuli vastaan jonkinlainen raja. Ehkä jätän jatkossa tummat tšekit rauhaan. Ostopaikka Kajaani, Prisma.

Nymburk Postřižinské Svetlý Ležák

Vahvaa diasetyyliä ja täyteläistä mallasta. Kaupungin julkkiskirjailija Bohumil Hrabal edelleen etiketissä. Harmittavasti vaaleaankin versioon lisätty sokeria, joka maistuu pahasti, sotkee jälkimaun humaloinnin. Se on sääli, sillä humalaa tuntuu taustalla olevan tavallista tšekkinormia enemmän. Ostopaikka Kajaani, Prisma.

Michael Connelly: The Scarecrow

Hieronymus Bosch -sarjastaan parhaiten tunnettu Michael Connelly on koko uransa ajan kirjoittanut myös sarjan ulkopuolisia teoksia. Yksi niistä oli 1996 ilmestynyt sarjamurhaajatarina The Poet, jossa päähenkilönä oli sanomalehtitoimittaja Jack McEvoy. McEvoy tekee paluun uudessa romaanissa, joka taaskin käsittelee, ikävä kyllä, sarjamurhaajia. Teema tuntuu aivan liian moneen kertaan kalutulta, mutta kyllä Connelly saa uutta eloa kuvioon. Murhaajan identiteetti paljastetaan heti alussa, hän on Doorsia pakkomielteisesti kuunteleva cloud computing -firman CTO Arizonassa. Connellyn oma tausta reportterina takaa asiantuntevan lehtitalon kuvauksen, paperilehtibisneksen alasajo on sivuteema ja McEvoy saakin uskottavan tuntuisesti kenkää heti alussa. Connelly on muutenkin ajan hermolla, kuten yleensäkin. Sarjamurhaaja jäljittää jäljittäjiään sosiaalisen median kautta, pelissä ovat niin Facebook, LinkedIn kuin blogitkin. Tietoturva-asiantuntemuksessa Connelly hieman horjahtaa, Los Angeles Timesin sisäiselle palvelimelle päästään liian helposti.

Connelly kirjoittaa yksinkertaista, mutta uskomattoman sujuvaa ja rullaavaa tekstiä. Connellyn tyyli tuntuu muuttuvan uran vanhetessa entistä pelkistetymmäksi, tulee mieleen jopa Robert Bressonin viimeiset elokuvat. Kaikki ylimääräiset krumeluurit on karsittu, jäljellä on vain teoksen rakenteen runko ja kirkas pointti. Toki Connelly on Bressonia laskelmoivampi ja viihteellisempi tekijä. En hirveästi hämmästyisi, vaikka Connelly ei enää itse romaaneja kirjoittaisi. Hyvin ohjeistetut apulaiset tai jopa tietokone-ohjelma voisivat yltää samaan. Fraasit toistuvat jo häiritsevyyteen asti, eri asiat "lentävät tutkan alapuolella" liian moneen kertaan. Silti luen näitä uusimpiakin teoksia lähes ahmien ja suuremmalla tyydytyksellä kuin vaikka Tervon Myyrää.