Springsteen julkaisee nopeasti uutta materiaalia Magic-mestariteoksen jälkeen. Liian nopeasti? Missään nimessä tämä ei tunnu nousevan Magicin tasolle, mutta ei ehkä jää miksikään väliteokseksikaan Devils & Dustin tapaan. Ja silläkin levyllä on paljon ansioita. Tekstit pelastavat tässä paljon, kyseessä on Springsteenin henkilökohtaisin tuotos sitten Tunnel of Loven 1987. Musiikilliset tavoitteet ovat aivan toisaalla kuin monipuolista energistä rockia pukanneella Magicilla. Kitarat on jätetty taustalle, rummutkin osittain, etualalla koskettimet, osin jousiakin. Tyyli on lähinnä folkahtavaa poppia, 60-lukulainen tuottaja Brendan O'Brienin suosima wall of sound on tukkoisempi kuin Magicilla. Itse asiassa tällaista puuromaista äänimattoa ei Springsteenillä ole ollut sitten 1975 Born to Runin. Britti-invaasio tuntuu, ehkä enemmän kuin kertaakaan Springsteenin uralla. Spector ei enää riitä, nyt mennään jo täysipainoisesti Bacharachin tyyliseen paisutteluun. Se on makuasia, mutta ei tämä rock-miestä ilahduta. Varsinkin kun sävellykset ja melodiat ovat auttamatta tylsempiä ja monotonisempia kuin Magicillä. Springsteenin tapauksessa rima on aina korkealla, ei voi odottaa kuin alan parasta. Toisaalta sanoituspuolella ja sanoitusten rakennedramatiikassa ei ole mitään valittamista. Jo Magicilla esillä olleet ikääntymisen ja kuoleman teemat tulevat pintaan ja lomittuvat 59-vuotiaan perheenisän pitkän parisuhteen herkkään peilailuun, lähes ainutlaatuisella tavalla.Aloitus on yllättävä ja osittain poikkeava levyn kokonaisteemasta. Springsteen on aina kertonut olevansa suuri western-fani, mutta Outlaw Pete on käytännössä hänen ensimmäinen oma klassinen lännentarinansa. Teksti toimii kuin unelma, tästä Budd Boetticher olisi rakentanut hienon elokuvan. Mutta sävellys on jotenkin tylsä, ei kehity useista tempomuutoksista huolimatta, jumputtavaa perusrytmiä lähes rap-tyyliin puhutun tarinan taustalla. Mausteita on liian vähän, mutta onneksi sentään kaksintaistelun kohdalla ensi kerran Morricone/Calexico -tyylinen spagettikostajaharppu. Eeppisen kappaleen kesto on kahdeksan minuuttia, se on ymmärtääkseni pisin Springsteenin studiolevyllä sitten 1975 Junglelandin. My Lucky Day jatkaa lähes samalla pomppivalla musiikilla, mutta teksti kiertyy levyn henkilökohtaisempiin pääteemoihin optimistisesti, ei kolahda tämäkään minuun.
Levyn nimen ja julkaisuajankohdan takia oli helppo odottaa Barack Obaman kauden alun tunnelmointia. Nimikappaleessa onkin viittauksia uuteen alkuun, mutta enemmän tämäkin heijastelee Springsteenin parisuhteen tilannetta. Hieno melodia, poppia, Springsteen ei ole koskaan ennen kuulostanut näin paljon Roy Orbisonilta. Queen of the Supermarket on ehkä levyn vaikeimmin sulateltava kappale. Kukapa ei olisi ihastunut lähikaupan kassaneitiin, mutta valtava Bacharach-tyylinen oopperamainen paatos on niin raskas, että parodia ei ole kaukana. Springsteen on silti tosissaan, ei epäilystäkään. Haluaisin kyllä nähdä saako Bruce tämän toimimaan livenä.
Lihaksikasta kitaraa tulee ensi kerran kunnolla etualalle What Love Can Do?ssa, mutta löysä melodia tässäkin. Monessa kappaleessa on muistumia Magic-levyn Gypsy Bikerin sävelkuviosta, ehkä eniten This Lifessa, joka rullaa hienon vaivattomasti lopun upeaan saksofonisooloon asti. This Life on levyn avainkappale teemaltaankin, tässä viitataan jo kuoleman jälkeiseen seuraavaan elämään. Päähenkilön universumi on naisen hameen helmaa hypistelevissä sormenpäissä. Good Eye poikkeaa yllättävästi levyn äänimaisemasta, pelkistettyä moraalista shouting blues -ulvontaa.
Tomorrow Never Knows on heleää folkia, mutta romanttinen teksti on ehkä liian kesyä Springsteenin tasolle. Life Itself kääntyy huomattavasti synkemmäksi, tuuli puhaltaa mustissa jalavissa, muistuttaa jotenkin Souls of the Departedia vuodelta 1992, tylsempi kylläkin. Kaunis Kingdom of Days on levyn huippuhetkiä, soljuva keskitempoinen voimapopballadi. Jos tämä on Patti Scialfalle osoitettu, niin rouva voi olla todella tyytyväinen. Surprise, Surprise tuo mieleen Magicin kuolemattoman Girls in Their Summer Clothesin, helkkyvää aurinkopoppia.
Springsteen on jo siinä iässä, että joutuu tekemään muistokirjoituksia joka levylleen. Levyn varsinainen päätöskappale on The Last Carnival, ilmiömäinen pakahduttavan onnistunut viimeinen moikkaus viime vuonna kuolleelle Dan Federicille. Sirkussymboliikka toimii tavalla, josta Fellini saattoi vain uneksia. Heijastelee hienosti myös 1973 kirjoitettua Wild Billy's Circus Storya. Bonuksena vielä Mickey Rourken pyynnöstä The Wrestler-leffaan kirjoitettu akustinen kappale, tekstiltään muistuttaa Streets of Philadelphiaa, muuten pelkistetympi ja koskettavampi, nivoutuu täydellisesti elokuvan tunnelmaan, mestarin työtä.
Levyn kylkiäis-dvd:llä on video uudesta Halloween-kappaleesta A Night with the Jersey Devil. Taatusti Springsteenin uran visuaalisin video, muistumia ainakin The Night of the Hunter -leffasta. New Jerseyn oman paholaisen ympärillä pyörivä mustaa huumoria sykkivä tarina isketään perille massiivisella bluesvyörytyksellä. Tekstissä siteerataan Gene Vincentin Baby Bluesia ja saarnaaja Robert Jonesia. Aivan loistavaa, tykkään enemmän Springsteenin tästä puolesta kuin Working on a Dreamilla eniten esillä olevasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti