Lucinda Williams: Little Honey

Amerikkalaismusiikin suuri(n?) nainen Lucinda Williams on uudella levyllään päässyt yli masennuksesta, joka teki hänen edellisestä West-levystään niin raskaan kuunneltavan. Uutuuden tekstit heijastelevat hänen suhdettaan uuteen miesystävään, levypomo Tom Overbyyn, joka on myös tuottanut levyn. Williams liikkuu jälleen sujuvasti kaikissa juurimusiikin tyylilajeissa, mutta Little Honey ei nouse lähellekään hänen parhaita julkaisujaan. Intensiteetti jää nyt vajaaksi, sävellykset ovat tasapaksuja, kunnon melodiat harvassa ja tekstitkin suhteellisen tavanomaisia. Williamsin ainutlaatuinen lauluääni on ennallaan, rosoa ja samettia samassa hämmästyttävässä paketissa, energiaa ja alakuloa, terästä ja haurautta. Levyn tekninen toteutus on vaihteleva ja kuohkea. Aivan liian pitkä kuitenkin, 70 minuuttia.

Real Love rokkaa tanakasti, mutta sävellys ei kummoinen. Toinen vauhtikappale Honey Bee on silkkaa ränttätänttää, melkoisen ronskit sanat, mutta ei toimi tämäkään. Kantripuolella onnistuu paremmin, Circles and Xs keinahtelee mukavasti, ehkä levyn paras kappale. Jailhouse Tears on levyn paras sävellys, keskitempoinen päihdedraama rullaa hienosti ja duetto Elvis Costellon kanssa mätsää upeasti, jyräävä kitarasoolokin mukana. Well Well Well tavoittelee jo hillbilly- western swing -tunnelmaa, mutta jää löysäksi, tekstikin heikko. Bluespaloista Tears of Joy on oudon ulkokohtainen ja pelkistetty Heaven Blues jopa tylsä. Voimaballadi Little Rock Star on lähinnä hämmentävä. Pitkitetty kevyillä puhaltimilla höystetty Knowing ei rullaa eikä kolahda sekään. Mutta If Wishes Were Horses (I'd Have a Ranch) on hieno, muistuttaa tiheydessään tällä levyllä eniten Car Wheels on a Gravel Road -mestariteosta. Ilmeisesti Mia Doi Todd -nimisen muusikon inspiroimassa Rarityssä on vakuuttava teksti, mutta minimaalinen sävellys ei nosta teosta ilmaan. Erittäin hyvin sen sijaan toimii hauras folk-vetäisy Plan to Marry, lievästi sanoen tunteella heitetty kipale. Se olisi ollut hyvä päätös levylle, mutta sen jälkeen tulee vielä hämmentävästi AC/DC-koveri It's a Long Way to the Top. Lucinda näyttää katu-uskottavuutensa, mutta tällä levyllä täysin tarpeeton suoritus. Viimeisenä on vielä kantrahtavampi versio Jailhouse Tearsistä, ilman duettoa, ei tuo lauluun mitään oleellista uutta.