David Caffrey: Grand Theft Parsons

Rock-tähdillä on tapana kuolla 27-vuotiaina. Kantrirockin uranuurtaja Gram Parsons menehtyi jo 26-vuotiaana 1973 Kalifornian aavikolla Joshua Treen kansallispuistossa. Ehkä tästä syystä Parsonsin alkuvaiheet vainajana olivat varsin eläväiset, lähipiiri kuljetteli tuoretta ruumista vauhdikkaasti paikasta toiseen. Tuoreehko elokuva ottaa fokukseen nämä vaiheet, ei tosin täysin faktapohjaisesti. Elokuvassa Parsonsin originaalia musiikkia, paljon muutakin hyvää tavaraa, mm. Springsteeniä. Aavikkokuvauksissa kohtuullista otetta. Muuten ei oikein toimi, musta komedia on odotetusti valittu tyylilaji, mutta tarpeeksi tästä ei tehoja irtoa. Näytteleminen on poikkeuksellisen kankeaa ja inspiroitumatonta. Huumesumuisen 70-luvun alun Kalifornia-atmosfääriä tavoitellaan kohtuullisesti. Aivan liian ohueksi tämä kuitenkin jää, upeaan aiheeseen ei saada mitään intensiteettiä, Parsonsin huikaiseva elämäntyö ansaitsisi paljon jäntevämmän huomionosoituksen.

Stone BrewDog Cambridge Juxtaposition Black Pilsner

Stonen panimossa Escondidossa San Diegon pohjoispuolella valmistettu yhteistyöolut, Massachusettsin Cambridge-panimoa harvemmin on nähty näissä kuvioissa. Stone on tehnyt tämän sarjan kaksi aiempaakin tuotetta, joita olen päässyt maistamaan. Täysin ne eivät kolahtaneet, mutta tämä musta pils iskee heti ensi kulauksella. Tai tuoksulla, joka pistää odottamaan imperial stoutia. Paahteisuutta, kahvia tai suklaata ei kuitenkaan löydy. Anista, lakritsaa ja suolaa, eli siis lähes salmiakkia hyökkää päälle. Paljon trooppista hedelmää, IPA-tyyliin. Humalointi on päällekäypää, katkero nousee esiin hämmentävän vahvana jo suutuntumassa ennen nielaisua. Mäntyä ja pihkaa ei varsinaisesti, enemmän tammipuumaista nahkeutta tynnyrikypsytettyjen oluiden tapaan. Jälkimaku on hyvin kuiva, en pidä tuhkaisuus-termin negatiivisuudesta, mutta sinne päin nyt mennään, silti miellyttävällä tavalla. USA:ssa on viime aikoina kohkattu mustista IPOista ja tämä varmaan asettunee samaan rintamaan, vaikka pilsner-termin käyttö viittaa eri hiivalajiin. Hyvin kiinnostava olut, josta on vaikea muodostaa lopullista mielipidettä. Alkoholia on jopa 10%, mutta se ei luonnollisesti näissä makusfääreissä tunnu missään. Joskus ekstreemioluiden mielekkyys arveluttaa, mutta jos lopputulos on näin kiehtovan moniulotteinen, niin haluan lisää vastaavia. Lämmittää erityisen mukavasti sateisen koleaa vappuaattoiltaa. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.

Dark Star India Pale Ale, real ale

Alkoholia 6,2%, joten tässä on nyt ehkä lähdetty tavoittelemaan alkuperäistä brittiläistä IPAa, jonka alkoholipitoisuutta nostettiin säilyvyyden varmistamiseksi, kun olut kiersi Hyväntoivonniemen matkalla Intiaan. Päinvastoin kuin monissa nykyisissä vesitetyissä britti-IPOissa, kuten Oulussakin äskettäin tarjolla ollut Greene KIng IPA, 3,6%, jotka ovat kuin märkä rätti vasten originaali-idean kasvoja. Toisaalta Dark Star on tunnettu amerikkalaisvaikutteistaan, mutta jenkki-IPAksi tämäkin on liian kevyt. Kullankeltainen väri, pehmeä hedelmäinen suutuntuma, mallas jää taustalle, mutta on kuitenkin mukana. Humalointi tuntuu yllättävän laimealta, monissa muissa Dark Star -oluissa selvästi vahvempaa. Humala jää kyllä pitkään viipyilemään, mutta ei se intensiivistä siltikään ole. Väistämättä tulee mieleen, että kaikki ei ole aivan kunnossa. Toisaalta tämä tuntuu olevan real-mielessä hyvinkin laadukkaalta. Ehkä tämä on hyvinkin lähellä alkuperäistä Intia-olutta, sitähän ei oikeastaan kukaan nykyinen aikalainen voi tietää. Oluthuone Leskinen, 29.4.2010.

Stadin Centennial Pale Ale

Vahvasti humaloitu amerikkalaistyyppinen pintahiivaolut, kuinkas muutenkaan. Näitä Stadin variaatioita alkaa olla jo riittävästi. Tämä ei erityisemmin poikkea edukseen muista. Hieman samea kullankeltainen olut. Ohuehko suutuntuma, mallasrunko heikko, hedelmäisyys hyvin esillä. Nahkeahko, ei tuoreutta, se Centennial varmaan tuntuu jälkimaussa, mutta melko hailakasti. Helsinki, Villi Wäinö, 28.4.2010.

Beer Hunter's Söör

Ilmeisesti Pikkulinnun omistaja Ristevirralle Porissa pantu olut, vaikka Markku mainitaan vain pullon kaulaetiketissä. Suodattamaton pils ja hyvin tšekkityyppinen, diasetyyli hyökkää päälle vahvasti. Alkoholia 4,5%, mallastäyteläisyys hyvällä tasolla. Humalointi varsin hillittyä, mutta silti esillä jälkimaussa aika hyvin. Voimaisuus hieman häiritsee, itse tykkään enemmän baijerilaisista pilseistä, joissa ei ole diasetyyliä. Helsinki, Pikkulintu 28.4.2010.

Dark Horse One Oatmeal Stout

Toinen kokeilu michiganilaisen panimon tarjonnasta, aioin testata panimon IPAa, mutta se oli jo kiskottu parempiin suihin. Vahva (8%) kaurastout, hyvin musta, vaniljainen, pehmeä, öljyinen viskositeetti. Ehkä makuvariaatioltaan hieman ohut, Pikkulinnun brosyyrin mainostama suklaisuus ja kahvi eivät kovin korostetusti esillä. Lämmitessä maitoinen happamuus häilähtelee enemmän etualalle. Kokonaisuutena varsin mukava olut, vaikka jää Dark Horsen Black Bieristä kauas. Tässä vaiheessa bongasin pöydästä tutunnäköisen hahmon, jonka identifioin Olutopas-evankelista Seppo Äyräväiseksi. Iso pullo Dupontia näytti maistuvan hyvin belgiolutfanaattisuudestaan tunnetulle itähelsinkiläiselle. Harkitsin gurun puheille menoa, mutta palasin kuitenkin omaan pöytään asiaa kypsyttelemään. Uhkana voisi olla pitempi sessio, johon ei oikein enää aikaa käytössä. Tilanne raukesi samantien Äyräväisen poistuessa baarista. Helsinki, Pikkulintu 28.4.2010.

Nøgne Ø Aku Aku

Amerikkalaistyyliseltä norjalaispanimolta en ole aivan viime aikoina uutuuksiin törmännyt, mutta nyt tarjolla kunnon eksperimentaalista tuotantoa. Alkoholia 5,5%, hyvä vaahto, ei tosin pitkäkestoinen. Hyvin sitruksinen, mehumainen, simatyyppinenkin, ei humalaa jälkimaussa. Eikä ihme, sillä humala on tässä korvattu sitruunaruoholla (lemongrass). Muistuttaa eniten ehkä jonkinlaista witbier-variaatiota. Täytyy sanoa, että humala pitää pintansa selvästi olutmausteena tämän kokeilun perusteella. Helsinki, Pikkulintu 28.4.2010.

Xbeeriment Barack

Ensimmäinen kokeilu kokeellisen tanskalaisen olutvalmistajan tuotteesta, tehty ilmeisesti Amagerin panimossa. Olut on varmaankin nimetty USA:n presidentin mukaan, joka on tunnettu olutintoilija. Jo vaalikampanjan aikana newyorkilainen Sixpoint niitti mainetta Hop Obama -oluellaan. Tämä tanskalainen on varsin tumma, paahteinen, täyteläinen, makeahko. Jälkimaussa tuntuu mukavan tarttuvasti humalointi. Alkoholia 7,7%, se peittyy täysin muiden ainesosien taakse. Helsinki, Pikkulintu 28.4.2010.

Teerenpeli Luomu

Lahdessa panimoketjun pääpaikalla valmistettu olut, liitutaululla oluen nimi Luomupils. Hämäävästi laitilatyylistä hernekeittoa maussa, nahkea epämiellyttävä olut. Jonkinlaista katkeruutta jälkimaussa, mutta sekin peittyy hernemäisyyteen. Tämä olut kyllä käytännössä lopettaa kaiken uskon tähän panimoon. Aiemmin oluet ovat olleet vaisuja, mutta ei sentään näin epäonnistuneita, maltaisuudesta ei mitään havaintoa. Todella epämiellyttävä. Helsinki, Teerenpeli, 27.4.2010.

Cantillon Fou' Foune

Urhossakaan ei ennenkokeilemattomia riilejä, joten päädyin lambiciin. Tätä Cantillonia en muista ennen kokeilleeni. Samea kellertävä väri, vesitetyn appelsiinimehun ulkonäköä. Maku täräyttää jälleen kerran, kompromissittoman hapan ja kuiva ote tarttuun kurkkuun kuin Bostonin kuristaja. Lambic on belgiolutperinteiden kestävintä ja jäljittelemättömintä antia. Tähän versioon on lisätty aprikooseja, kevyt hedelmäisyys häilähteleekin taustalla. Aprikoosia on etiketin mukaan 300 g litrassa, mutta erityisemmin se ei maussa tunnu. Spontaanihiiva on niin hallitseva että se hautaa kaiken alleen. Ja hyvä niin, tämä on Cantillonin lähes kaikkien tuotteiden tapaan aivan omassa sarjassaan. Laatulambic ei ole minusta säännöllinen arkiolut, vaan muutaman kuukauden välein nautittava juhlajuoma, jossa sen ainutlaatuinen äärimmäisyys pääsee oikeuksiinsa. Helsinki, St.Urho's, 27.4.2010.

Cheddar Ales Totty Pot, real ale

Helsingin keskustan riiliskene taas vaikuttaa heikolta arki-iltana. Angleterressa ja Kittyssä Fullersin tuttuja juttuja, Black Doorissa ei mitään. Pullmanissa sitten yllättäen jopa porteria. Ennenkokematon juustopanimo Cheddar Ales Somersetista, tummanruskea olut, kuohkeutta on, kohtuukunnossa. Hieman pahvinen runko, alkoholia vain 4,5%. Paahtomallas mukavasti esillä, hyvin kuiva. Jälkimaku ohut, ei tarpeeksi humalainen. Helsinki, Pullman, 27.4.2010.

Porterhouse An Brain Blásta

Irlantilaisen panimoravintolaketjun kuparinvärinen strong ale. Tarjouksessa 5,80 puoli litraa. Ei siis ehkä enää parhaassa iskussaan. Olen juonut tätä 10 vuotta sitten Dublinissa, mutta muistikuvat heikkoja, joskin positiivisia. Punaruskea kirkas olut, alkoholia jopa 7%, mutta silti varsin juotavaa, alkoholi ei juuri tunnu. Kevyen hedelmäinen, muistuttaa lähes irish redejä tai brittien brown aleja. Jälkimaku on paras piirre, humalointi terävän kuiva, juuri tällaisesta herkästä takapotkusta pidin ennen kuin makunystyrät kalibroituivat amerikkalaisiin humalapommeihin. Yksiulotteinen, mutta miellyttävä olut. Ehdin ennen vierailua kuulla Black Doorin laajennoksesta, mutta en aluksi huomannut asiaa. Uutta tilaa tiskin takana McDonald'sin suunnalla. Sinänsä miellyttävä, mutta pimeähkö spill-out, vanhempi tila varmaan täyttyy aina ensin. Tässä olisi ollut mahdollisuus skottityyppiseen (ainakin Glasgow'n Horseshoe Bar) kierrettävään baarisaarekkeeseen, mutta olisi ehkä vaatinut enemmän remonttia. Positiivista uusi vessa, entinen olikin lievää akrobatiaa vaativa. Helsinki, Black Door, 27.4.2010.

Dark Horse Reserve Special Black Bier Ale

Aion ensi kuussa vierailla Etelä-Michiganin Marshallissa sijaitsevassa tarunhohtoisessa Dark Horse -panimossa. Sopivana lämmittelynä nyt panimon ensimmäinen lanseeraus. Etiketin elukka näyttää enemmän hirven ja aasin risteymältä kuin hevoselta. Nimen bier sana voisi viitata schwarzbier-tyyliin, mutta enemmän tämä totaalisen musta olut on imperial stout. Alkoholia vain 7,5%, mutta poikkeuksellisen täyteläinen. Suklainen perustuntuma, hyvin pehmeä, tanakka humalointi lopussa. Upeaa tasapainoa. 7,5% tuntuu taas kerran varsin ihanteelliselta alkoholimäärältä voimakkaan makuisille oluille. Humaloinnin ote vahvenee lisää juotaessa. Odotukset Michigan-vierailulle vain nousevat. Helsinki, Maltainen Riekko, 27.4.2010.

Suomenlinna Kellari IPA

Meripihkan väri, jotenkin puumainen perusmaku, kuin tammikypsytetuissä oluissa, hedelmää melko heikosti. Humalointi tuntuu aluksi kapealta hieman saksalaispilsin tapaan, mutta se kasvaa suuremmaksi useamman kulauksen jälkeen. Periaatteessa mielenkiintoinen olut, mutta IPA on niin rankasti kilpailtu tyylisuunta, että tämä jää kyllä pahasti jalkoihin. Alkoholipitoisuus vain 6%, saisi olla vahvempi, cask-versiona moniulotteisuutta ehkä lisää. Miinusta siitä, että isompi hanakoko vain 0,4 l, hinta kuitenkin 5,90€.. Alppilan uudehko laatubaari hyvin hiljainen töiden jälkeen alkuillasta, kannattavuus voi olla kysymysmerkki. Hanavalikoima melko kapea, mutta pulloissa kova tarjonta, mm. Pikkulinnun maahantuomia amerikkalaisia. Helsinki, Maltainen Riekko, 27.4.2010.

The Wachowski Brothers: Bound

Matrixilla mainetta keränneiden veljesten (tosin toinen on sittemmin muuttanut sukupuolensa naiseksi) esikoisohjaus on mehukas eroottinen neonoir. Tarina sijoittuu Chicagoon, mutta sitä ei erityisemmin elokuvasta huomaa. Leffan käynnistävä hypnoottinen lesboviritys lähestyy pehmopornoa, mutta sävy muuttuu puolen tunnin jälkeen Tarantino-vaikutteiseksi väkivaltaiseksi mafiahuijaukseksi. Juoni vaikuttaa toistuvilla katsomisilla jokseenkin keinotekoiselta, mutta nokkela se on. Wachowskit käyttävät sarjakuvallisia tehoja, lintuperspektiivejä, valtavia lähikuvia, hidastuksia, aikatason särkemistä. Coen-tyyppinen musta huumori tunkee pinnalle napakasti, mutta Hitchcockin tasoista suspensea ei jakseta kehittää tarpeeksi täyteläisesti. Gina Gershonin ja Jennifer Tillyn butch&femme -pari tuntuu lähes täydelliseltä, mutta Joe Pantoliano näyttelee pahasti yli fallguyna. Yksi 90-luvun avainelokuvia ilman muuta.

Ocean Eko Pale Ale

Ruotsin vireän pienpanimotoiminnan hedelmät näkyvät entistä enemmän myös Systembolagetin valikoimassa. Göteborglaiselta Oceanilta olen aiemmin maistanut mallikasta jouluolutta. Tämä luomuolut ei pale alelta näytä, pikemmin tummahkon ruskealta. Hyvin vähän vaahtoa ja hiilihappoa, ehdin jo epäillä hapettumista, mutta maussa ei mitään pilalla. Varsin maltainen, paahteinenkin, hieman makea, mutta samalla jotenkin vetinen, täyteläisyys puuttuu. Jälkimaussa on kuivan humalainen miellyttävä viipyilevä vivahde. Mallas on peräisin Bambergin Weyermannista, mutta erityisen frankenilaiselta tämä olut ei tunnu. Lämmetessä makeus tuntuu korostuvan ja maku lähenee tummia tšekkejä. Mielenkiintoisesti useat nettiarvioijat kuvaavat tätä kullanväriseksi, tämä yksilö ei kyllä ollut lähelläkään sellaista. Ei tunnu täysin onnistuneelta tuotteelta, mutta kohtuullisen mukava olut. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.

Jaakko Pyhälä: Jon

Jon (1983) oli 80-luvun alun pienimuotoisen kotimaisen uuden aallon tunnetuimpia teoksia, samaa visuaalista taitoa kuin Kaurismäen veljeksillä. Muuten 26-vuotiaan Pyhälän eväät olivat vaatimattomampia ja ura hiipuikin nopeasti. Jon ei erityisemmin kolahtanut ensi-iltakierroksella ja nyt uutuuskatselu on suorastaan vaivaannuttava. Kari Väänäsen esittämä huoltoasemavandaali (Helena Lindgren bensatyttönä) hakkaa tyttöystävänsä ja yhteiskunta tarjoaa litterat kalatehtaalle Pohjois-Norjaan. Käynnistyy nuoren miehen "raju odysseia" ja tämä road movie -osuus on elokuvan vahvin osa. Ivalossa menopeliksi vaihtuu Kaurismäki-tyyliin valkea avo-Cadillac, jolla päästään Jäämerelle. Sinne elokuva sitten hukkuukin, varsinkin käsikirjoitus, loppuelokuva lähinnä kiskotaan viinaa ja paikallista Mack-olutta. Pyhälä saa Vardøn kurjasta kalastajaslummista aika hyvin tehoja irti, mutta tarina ei etene mihinkään. Elokuva on kuvattu juuri ennen Vardøn tunnelin valmistumista, "kaupunkihan" sijaitsee saarella. Norjalaisnäyttelijät todella kankeita ja Vesa-Matti Loiri saa liikaa tilaa. Loirin suoritus on varmaan hyvä, mutta hahmo on huonosti kirjoitettu (vaikkakin näppäriä yhtymäkohtia Loirin rooliin Niskasen Pojat-elokuvassa) ja Turhapuro-koreografiakin pellehyppyineen nousee esiin.

James Gray: We Own the Night

New Yorkin Brooklynin Brighton Beachin venäläismafiasta on tehty yllättävän paljon elokuvia, kuten esim. Grayn aiempi ohjaus Little Odessa. Tässä uudemmassa tarinassa paikallisväri jää melko ohueksi. Tapahtumat sijoittuvat 1980-luvun loppupuolelle yökerhobisneksen liepeille. Kerronta laahaa, juoni ei ole uskottava, henkilöhahmot ohuita. Suuritukkaista Eva Mendesiä ei tässäkään elokuvassa pystytä kunnolla hyödyntämään. Joaquin Phoenix pääosassa on kovin rasittava. Tekstien suomentaja kääntää boardwalkin takaoveksi. Junaradan alla kaatosateessa tapahtuva subjektiivinen väijytys/autotakaa-ajo on muusta elokuvasta poikkeavan intensiivinen.

Slottskällans Wicked Wine Mohawk Rye India Pale Ale

Wicked Wine -suunnittelutoimisto (ilmeisesti takana vain yksi mies, Stefan Gustavsson) tuntuu keskittyneen pelkästään 7,5-prosenttisiin oluisiin, tämäkin on samaa vahvuutta kuin Wicked Winen Sigtunassa teettämät alt ja IPA. Se on hyvä alkoholipitoisuus oluelle, jos muitakin raaka-aineita on reippaasti. Ja niitähän Wicked Wine -portfoliossa on, varsinkin humalaa. Tämä siis Uppsalan laatupanimossa teetetty ja sama Mohawk-brändi kuin Sigtunan IPAssa. Ruisversio on meripihkan värinen ja vaahtoaa paremmin kuin Extra IPA. Tässä ei ole hiivaa, olut jää kauniin kirkkaaksi. Ehkä olisi pitänyt kokeilla ensin tätä ja sitten vasta Extraa. Tämä on selvästi hillitympi tapaus. Saksalaiset roggenit ja jotkut muut ruisoluet eivät ole erityisempää innostusta nostaneet. Ehkä ruis ei toimi oluena yhtä loistavasti kuin leivässä, ehkä kokeiluja ei ole vielä tehty tarpeeksi. Tässä ruismallasta on 20%. Muistuttaa joitakin brittiläisiä keg-ESBejä, kuivaa voileipäkeksiä. Humalointi on tässäkin vahvaa, se nousee kuivan nautinnollisesti suun limakalvoille jälkimaussa. Lajikkeet ovat nyt Amarillo, Centennial, Columbus ja harvinaisempi Palisade. Jonkinlainen nahkeus häiritsee, tämä on selvästi vaatimattomin kolmesta Wicked Wine -oluesta. Silti vaikuttava ja miellyttävä, vakuuttava osoitus Systembolagetin pientuottajaystävällisyydestä. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.

Sigtuna Wicked Wine Mohawk Extra India Pale Ale

Olen aiemmin juonut Wicked Wine -yhtiön speksaamaa ja Sigtunan panemaa pääsiäisaltia, joka oli erittäin miellyttävää. Nyt haaviin tarttui toinen tuote samalta suunnalta, täsmälleen sama alkoholiprosentti 7,5%. Nyt kyseessä IPA, ehkä extra-lisämääre on turha, kyllähän tämä menee perus-IPAn raameihin. Hiivaa reippaasti pullossa, olut sameni välittömästi. Hyvin vähän hiilihappoa, ei paljoa vaahtoakaan. Voimakkaan mäntyinen skandinaavi-IPA, mutta ei vihannesmaisuutta, pysyy hedelmäisenä. Humalalajikkeita riittää: Amarillo, Cascade, Centennial, Chinook, Columbus, Magnum, Simcoe. Ja selvästikään niitä ei ole teelusikalla annosteltu. Länsirannikon fiilis ei paljoa tätä vahvemmaksi voisi tulla ilman surf-laudalle hyppäämistä. IBU-lukema olisi mukava tietää, saattaa olla lähellä kolmenumeroista, ehkä ylikin (PS. Se on 127). Löysin tiedon, että oluessa on 16 grammaa humalaa litraa kohti. Tasapainottomuutta on, mallasrunko sortuu välittömästi surrealistisen humalakuorman alle. Ei voi suositella aloittelijoille, nielaisun jälkeen on lähes puhalleltava ulospäin tulisen ruuan tapaan, melkein nousee vedet silmiin. Mutta jos humaloista tykkää, niin onhan tässä nautinnollista pureskeltavaa. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.

Lefebvre Blanche de Bruxelles

Tuttu pulloversiona, mutta ensi kerran vastaan tuli hanatulkinta tästä myös Floreffe Witinä tunnetusta belgivehnästä. Oluen sileäksi hiottu himmeä nimikkolasi hämmentävästi muotoiltu baijerilaisen weizenin kuosiin. Kylmäksi jäähdytetty lasi, itse olutkin varsin kylmää. Hyvin kevyesti mausteita, todella sitrusmainen, vaikea tunnistaa olueksi, lähes hedelmämehua. Vehnää tai muutakaan mallasta en havainnut, humalasta puhumattakaan. Voisi toimia hyvin helteisenä päivänä, mutta Perämeren keväisessä räntäsateessa varsin hyytävää. Ehkä liian kylmänä vivahteet eivät erottuneet, mutta poikkeuksellisen surkealta witbieriltä tämä vaikutti. St. Michael, 24.4.2010.

Highwood Tom Wood's Bomber County, real ale

Pohjanmeren rannikon Lincolnshire on Englannin vahvoja olutalueita ja sieltä Hullin eteläpuolelta tulee tämä pommikonebitter. Tumman punaruskea väri, hedelmäinen, pähkinää, hieman altbier-tuntumainen, mutta makeampi kuitenkin. Suhteellisen vähän humalakatkeroa jälkimaussa. Alkoholia 4,8%, hieman ohut kokonaisvaikutelma. Sessio-oluena varmaankin toimiva, mutta Oulussa kovin kallis siihen käyttöön. Oluthuone Leskinen, 24.4.2010.

MM-finaali 1982: Italia - Länsi-Saksa 3-1

Kesällä 1982 olin elämäni ainoan kerran rehellisissä töissä, olin leirintäalueen talonmiehenä neljä tuntia päivässä. Aikaa jäi hyvin Espanjan MM-kisojen täysipainoiseen seuraamiseen. Kisojen osallistujamäärää oli kasvatettu, mukana 24 joukkuetta. Vanha suosikkini Hollanti ei selvinnyt karsinnoista, en erityisemmin kannattanut mitään joukkuetta kisojen alla.

Kisojen avausvaiheita hallitsi Tele Santanan valmentama Brasilia, joka oli tehnyt paluun aikaisempaan näyttävään pelityyliin. Itse en ollut täysin ihastunut, keskikentällä Zico ja varsinkin Falcão olivat todellisia taitopelaajia, mutta eniten huomiota kerännyt pitkä Socrates oli minusta pelkkä mediakupla. Pahimmat ongelmat Brasilialla olivat kärjessä, laidalla oli taitava Eder, mutta sentteri Serginho oli hämmästyttävän heikko teknisesti. En ymmärrä miksi Santana peluutti häntä, kuka tahansa muu olisi ollut parempi. Ehkä Serginho oli jonkun poliitikon sukulainen tai jotain. Joka tapauksessa peli kulki aluksi hyvin ja tulostakin syntyi. Samasta lohkosta pääsi jatkoon myös Neuvostoliitto, joka oli mukana 12 vuoden tauon jälkeen. Kärjessä oli vuonna 1975 Euroopan parhaaksi pelaajaksi valittu Oleg Blohin, mutta parhaiden päiviensä kunnossa hän ei enää ollut. Neuvostoliiton pahimmat ongelmat olivat keskikentällä, jossa Kiovan pelintekijä Leonid Burjak oli sivussa loukkaantumisen takia. Georgialainen David Kipiani oli näihin aikoihin yksi maailman parhaista, mutta mystisesti hän ei ollut joukkueessa ollenkaan, tyypillistä Neuvostoliiton ajan arvoituksellisuutta. Ilmeisesti paha loukkaantuminen, Kipiani lopetti koko uransa samana vuonna ja kuoli 2001 auto-onnettomuudessa.

Jugoslavialla oli taas taitava joukkue kasassa, mutta henkinen kantti petti jo alkulohkossa ja fyysinen Pohjois-Irlanti rynni jatkoon. Samasta lohkosta eteni vaivoin jatkoon isäntäjoukkue Espanja, jolla oli paperilla hieno ryhmä, mutta paineet hyydyttivät pelin täysin. Varsinkin hehkutettu maalivahti Arkonada oli aivan tuuliajolla. Kamerun väläytti osaamistaan jo näissä kisoissa, mutta juuttui alkulohkoon häviämättä otteluakaan. Skandaalinkäryisellä tuomarivirheillä Italia eteni maalierolla jatkoon, vaikka Italian peli oli täysin tukossa. Puola pelasi paremmin kuin edellisissä kisoissa, Zbigniew Boniek oli yksi kisojen suurista hahmoista, mutta vuoden 1974 tasolle ei tämäkään ryhmä kohonnut, maalikuningas Lato pelasi nyt keskikentällä.

Länsi-Saksa hävisi Algerialle, mutta sopupelillä Itävallan kanssa saksalaisetkin luikahtivat jatkoon. Samassa lohkossa Elias Figueroan (mukana jo 1966) Chile oli onnettoman aneeminen. Uusi supertähti Maradona johti nyt puolustavaa mestaria Argentiinaa, mutta heti avauksessa tuli tyrmäys Belgialta, joka oli pelannut näyttävästi jo 1980 EM-kisoissa. Helposta lohkosta molemmat kuitenkin etenivät jatkoon. Englantikin oli päässyt mukaan, mutta suurimmat tähdet Keegan ja Brooking olivat loukkaantuneina. Vaisusti aloittanut Ranska hävisi englantilaisille, mutta meni sekin kakkoskierrokselle ennen Tšekkoslovakiaa, joka oli paha pettymys, vuoden 1976 EM-loistosta ei ollut enää mitään jäljellä.

Toinen kierros koostui neljästä kolmen joukkueen lohkosta, joiden voittajat semifinaaleihin. Systeemi oli huono ja johti väsyttävään taktikointiin. Puola paransi peliään, Boniekin hattutemppu upotti vaisuuntuneen Belgian ja tasapeli poliittisesti latautuneessa Neuvostoliitto-pelissä riitti semifinaalipaikkaan. Englanti oli hampaaton maalittomissa tasapeleissä Länsi-Saksaa ja Espanjaa vastaan. Kyyniset saksalaiset etenivät neljän joukkoon niukalla voitolla Espanjasta. Sinne pääsi hyvää peliä esittänyt Ranskakin, mutta vastustajat Pohjois-Irlanti ja Itävalta olivat hämmästyttävän helppoja tässä vaiheessa turnausta.

Toisen kierroksen dramaattisimmat tapahtumat olivat Italian, Brasilian ja Argentiinan kuolemanlohkossa. Italia heräsi henkiin, Gentile vartioi Maradonan pimentoon ja 2-1 -voitto Italialle tiesi Argentiinalle pakkovoittovaatimusta Brasiliasta. Maradona ei kestänyt painetta ja otti punaisen lopussa, Brasilia oli paljon parempi, vaikka Serginho hukkasi kymmenkunta maalintekopaikkaa. Ratkaisupeli Italia-Brasilia oli ehkä kisojen hienoin, Brasilia jatkoi näyttävää peliä, mutta enää se ei riittänyt. Italia pelasi älykkäästi ja Paolo Rossi teki hattutempun elämänsä pelissä.

Rossi jatkoi semifinaalissa samaa tahtia, kaksi maalia murskasivat väsähtäneen Puolan etenemisen. Toinen semifinaali oli paljon dramaattisempi ja henkilökohtaisestikin traumaattinen. Saksalaisten vilpillä eteneminen otti päähän, joten olin kiihkeästi Ranskan puolella. Ranska pelasi älykästä taitopeliä, varsinkin keskikentän Tigana ja Giresse olivat suurpelaajia. Platini sai eniten huomiota, mutta minusta hän ei näissä kisoissa onnistunut erityisen hyvin. Ranskalaisten paremmasta pelistä huolimatta Littbarski teki maalin ja jatkoajalle pääsyyn tarvittiin Platinin rangaistuspotku. Toisella jaksolla saksalaisten rikollinen sikaveskari Schumacher vammautti läpiajaneen Battistonin tajuttomaksi ilman mitään rangaistusta. Lopussa Amorosin kaukolaukaus ylärimaan ja jatkoaika. Ranska vapautui ja teki kaksi hienoa maalia, Tresorin volley ja Giressen kaukoveto. Olin varma Ranskan voitosta. Toipilas Rummenigge otettiin kentälle ja ote siirtyi fyysisille saksalaisille. Rummenigge kavensi vastahyökkäyksestä ja kulman jälkitilanteesta Fischer tasoitti näyttävästi. Tietysti saksalaiset voittivat rangaistuspotkukilpailun. Ranskan tappio oli niin epäoikeudenmukainen ja henkilökohtaisesti masentava, että päätin jatkossa olla visusti asettumatta kenenkään puolelle jalkapallo-ottelussa. Päätös on suurin piirtein pitänyt, olen katsonut tämän jälkeen jalkapalloa viileän analyyttisemmin ja silti nauttinut suunnattomasti. Joskus sitä ei ole voinut välttää, kuten Suomi-Unkari -pelissä 1997. Liika sitoutuminen ei minulle sovi.

Näin dramaattisen semifinaalin jälkeen finaali oli luonnollisesti antikliimaksi. Toki toivoin Länsi-Saksan tappiota, mutta en ollut suuri Italiankaan ystävä, Mielestäni Italialla oli 1978 parempi joukkue kuin näissä kisoissa. Kuvanlaadussa taas toivomisen varaa, varmaan VHS-kopiolta siirretty. Italialta älykeskus Antognoni poissa, samoin Bettega loukkaantuneena. Saksalaiset jättivät penkille luovat pelaajat Felix Magathin ja Hansi Müllerin. Rummenigge aloitti, sentterinä älykäs Fischer. Vuoden 1974 mestareista mukana vain Paul Breitner, joka nyt keskikentällä pelinjohtajana. Molemmilla joukkueilla viisi puolustajaa, nämä olivat ankeita aikoja hyökkäävän jalkapallon kannalta.

Ensimmäinen jakso äärimmäisen tylsä. Saksalaiset pitivät aktiivisemmin palloa, mutta eivät kyenneet luomaan tilanteita, taito puuttui. Tämä saksalaisjoukkue oli ehkä historian fyysisin, se pystyi keskikentällä haastamaan kaikki vastustajat, mutta hyökkäyksessä keinot loppuivat. Jo 7. minuutilla Graziani loukkasi olkapäänsä ja tilalle hontelo Altobelli. Fyysisen kolhouden huipentuma Briegel kaatoi 24. minuutilla alueella taitavan Bruno Contin, rangaistuspotkun Cabrini kiskaisi ohi. Toinen puoliaika eloisampi, saksalaiset menettivät otteen ja Italia iski eleettömästi vastaiskuista. 56. minuutilla Gentile keskitti maalille, pompusta Rossi puski verkkoon luukulta. Saksalaiset ottivat sisään kolossimaisen Hrubeschin, joka ei saanut mitään aikaan. Finaalin hienoin hetki 68. minuutilla, Italian hallittu vastahyökkäys, elegantti libero Gaetano Scirea nousi ylös, hienon kuvion päätteeksi Scirea vapautti Tardellin laukaisupaikkaan ja ottelun ratkaisu syntyi. Sairaana pelaamista yrittäneen Rummeniggen tilalle tässä vaiheessa Hansi Müller, Breitner oli jo väsähtänyt. Lopullinen niitti 80. minuutilla, Conti ajoi läpi oikealta ja vapautti Altobellin, joka houkutteli Schumacherin ulos ja harhautti helposti, 3-0. Katsomossa näyttäviä tuuletuksia 80-kymppiseltä Italian presidentti Sandro Pertiniltä. Vapaapotkun jälkitilanteesta Breitner vielä kavensi, Breitner taitaa olla edelleen ainoa kahdessa MM-finaalissa maalinteossa onnistunut, mutta se oli pelkkää kosmetiikkaa. Italia otti lopussa symbolisena eleenä kentälle veteraani Franco Causion.

Jämtlands Fallen Angel

Östersundin lähellä toimiva Jämtlands ei pidä markkinoinnissaan korkeaa profiilia, mutta satsaa sitäkin enemmän oluiden laatuun. Tämä viisiprosenttinen punaruskea bitter on jämtlantilaisten (ja yhteistyökumppaneiden tukholmalaisten laatubaarien Oliver Twist ja Akkurat) näkemys Extra Special Bitteristä. Ja toimii luotettavasti, pehmeä kuohkea hedelmäisyys, pähkinäinen rasvainen runko, toffeista makeutta ja täysin brittityyppinen (Goldingsin ohella tosin myös Styriania) humalointi. Erikoisuutena kauramaltaan käyttö, joka monipuolistaa vivahteita. Ehkä haluaisin humalointia muutamaa astetta tanakammaksi, jälkimaku on nyt lyhyehkö. Pullo ei kovin tuore, BBE jo 5/2010, muistelinkin tätä vielä paremmaksi kuin nyt tuntui. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.

Dugges Lager No. 1

Dugges Ale- & Porterbryggeri on täräyttänyt markkinoille maailman suosituinta oluttyyliä vaaleaa lageria edustavan tuotteen. Vaahtoaa näppärästi, tummankeltainen väri ja raikas maku. Täyteläisempi voisi olla, vehnällä on (turhaan?) pyöristetty maltaisuutta, joten helles-tyyppinen tanakkuus jää saavuttamatta. Etiketissä mainostetaan humalointia, mutta varsin hillitylle tasolle sekin jää. Virheetön ja puhdas tämä kyllä on. Ehkä haluttiin vain näyttää, että osataan toimia isojen poikien paraatilajissa. On tämä kuitenkin selvästi maukkaampi kuin raaka-aineissa pihistelevät massabrändit. Slottslagerin tapaisesta merkkipaalusta jäädään silti todella kauas. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.

Fuglsang Easter Bird

Perinteisen etelätanskalaispanimon pääsiäisolut. Kirkas kuparinen väri, pähkinäisen maltainen suutuntuma ja katkeroisen humalainen jälkimaku. E300-lisäainetta mukana. Miellyttävän ensivaikutelman muuttuu hieman tunkkaisemmaksi, mutta humalointi on kyllä yllättävän voimakasta. Mitään mausteisuutta tai makeutta ei havaittavissa. Tämänkin oluen originaalisuus epäselvä, Ratebeer.comin mukaan tämä näyttäisi samalta oluelta kuin Early Bird, amerikkalaistyylinen pale ale. Sellaiselta tämä enemmän tuntuukin kuin tanskalaiselta påskilta. Hyvin miellyttävä, mutta tuoreutta voisi olla enemmän. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.

Mikkeller Hoppy Easter

Tanskalaisen kulttipanija Mikkellerin pääsiäisolut on tiettävästi sama olut kuin Mikkeller Drikkeriget GIPA. Ja kyllähän tämä samanlaiselta vaikuttaa. Vahva vaahto, samea keltainen väri, tanakka humalointi. PIlsner-vivahteinen IPA, erinomainen juoma, juuri sopiva vappusiivouksen jälkeiseen rentoutumiseen. Tämä on Mikkellerin valtavasta valikoimasta yksi suosikkejani. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.

Inter - Barcelona 3-1

Barcelona joutui matkustamaan 1000 km bussilla Milanoon tuhkapilven takia tähän Mestarien liigan semifinaalin avausosaan. Iniestaa lukuunottamatta kaikki tähdet kentällä. Tunnusteleva alku, Barcelona aloitteellisempi, mutta Interin Eto'o 17. minuutilla veti terävästi, Valdes sylkäisi, ei reboundin ottajaa. Sitten Interin persoonallisen topparin Lucion paha harhasyöttö, laitapakki Maxwell ajoi vasemmalta päätyyn, matala syöttö taakse ja Pedro lakaisi tyhjiin. Interillä kuitenkin taitoa vastahyökkäyksissä, Cambiasso antoi makeita pitkiä syöttöjä. Puolen tunnin kohdalla aliarvostettu sentteri Diego Milito raivasi tilaa ja tarjoili Wesley Sneijderille vapaan tasoituspaikan. Omituisen väljää Barcelonan puolustuksessa. Argentiinalainen veteraani Zanetti otti Messiltä tilaa pois, ihmepoika suhteellisen pienessä roolissa koko pelin ajan.

Toisella jaksolla Inter otti langat käsiinsä, heti 48. minuutilla Maicon teki maalin Militon esityöstä, tilanteessa Keita löysä. Puyol ja Stankovic ottivat keltaisella pelikiellon. Barcelonalla oli tasoituspaikkoja, mutta Julio Cesar pelasti reaktiotorjunnoilla. Tunnin kohdalla Milito viimeisteli huippuiltansa puskemalla vapaasta paikasta Sneijderin ja Eto'on esityöstä. Guardiola otti vaisun Ibrahimovicin pois, mutta omituisesti tilalle laitapakki Abidal, ei muita vaihtoja. Inter jäädytti oman päädyn ja Milito poistui 75. minuutilla kentältä standing ovationilla. Barcelona ei löytänyt ratkaisua. Brasilian MM-joukkueen vasemman pakin paikasta kamppaileva kaksikko draamaili lopussa, Maicon loukkaantui pahannäköisesti ja Dani Alves otti näyttelystä varoituksen alueella. Ehkä bussimatka hyydytti Barcelonan, mutta Inter oli nyt selvästi taktisesti älykkäämpi ja taidokkaampi.

Schlösser Alt

Düsseldorfin vanhankaupungin neljä altbier-panimobaaria ovat yksi olutmaailman suurista peruskokemuksista. Tuoreena puutynnyreistä valutettu mahonginruskea alt 0,25 l laseissa on suhteellisen lähellä brittiläistä real ale -bitteriä. Se on kuitenkin pähkinäisessä hienovireisyydessään varsin monimuotoinen ja klassikoiden välilläkin on selviä eroja. Hedelmäisyys, maltaisuus, humalointi, toffee ja pähkinä vaihtelevat eri tulkinnoissa. Altbier ei pullotettuna pääse kunnolla oikeuksiinsa, mutta onhan sitä Suomeenkin yritetty kuljettaa. Systembolagetin valikoimaan tullut Schlösser ei kuulu ydinnelikkoon (Zum Uerige, Zum Schlüssel, Im Füchschen, Schumacher), mutta perinteinen düsseldorfilainen panimo kuitenkin. Oikea väri, kevyt vaahto, hedelmäisen pähkinäinen täyteläisyys, ohuehko, mutta tuntuva humalakatkerointi. Kaikki periaatteessa kunnossa, oikeastaan positiivinen yllätys, kun en ole pitkään aikaan aitoa altia kokeillut. Ehkä hieman pahvista nahkeutta havaittavissa, tuoreus ja kuohkeus toisivat vielä ulottuvuuksia lisää. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.

Koulu Bitter

Turkulainen Koulu-panimoravintola on harmittavan varovainen oluiden tuotannossaan, kovin mielenkiintoista sieltä ei ole koskaan tullut vastaan. 4,7-prosenttinen bitter tekee Oulussa ensi-illan, oikeaoppinen kuparinen väri. Tarjoilu on liian kylmänä, metallisuus huokuu päälle. Puumaista pähkinää jonkin verran esillä, mutta kovin ohut olut on kyseessä. Humalaa on hikisen nihkeällä tavalla loppuasetelmassa, mutta ei ollenkaan ilahduttavalla tavalla. Jotenkin tämä tuntuu jääneen puolitiehen, ei tavoita edes brittiläisten keg-oluiden vaatimatonta tasoa. Tällaisissa pintahiivaoluissa suomalaisten pienpanimoiden pitäisi ilman muuta satsata räväkkään amerikkalaistyyppiseen humalointiin, ei näistä kukaan muuten kiinnostu. Oluthuone Leskinen, 19.4.2010.

Duyck Jenlain Blonde 5,9%

Ruotsiin on tuotu tölkissä samaa ranskalaista bière de gardea kuin Alkoon kuohuviinipullossa. Alkon versiota en ole vielä kokeillut, mutta siinä näkyy olevan alkoholia 7,5%. Tämä tyylisuunta ei ole itseäni koskaan innostanut eikä sitä tee nytkään. Hieman makea kirkas kullankeltainen ale, tympeää kuivatun hedelmän nahkeutta, ei juuri humalaa. Siiderin ystävät saattaisivat ehkä tästä oluesta tykätä. Varsin halpaa, 12,90 SEK. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.

Robert Harris: Haamukirjoittaja

Harvemmin tulee luettua elokuvan katsomisen jälkeen pohjana ollutta romaania. Yleensä kiinnostavissa tapauksissa yritän lukea romaanin ennen elokuvan katselua. Polanskin elokuvan kohdalla en sitä ehtinyt tehdä. En myöskään ole viime vuosina lukenut käännöskirjoja juuri yhtään, mutta satuin nyt saamaan käsiini Harrisin romaanin suomennoksen. En ole lukenut Harrisia aiemmin, vaikka miehen aiheet ovatkin olleet mielenkiintoisia. Muutama vuosi sitten näin kehnon tv-sovituksen Archangel-romaanista. Polanskin elokuva noudattelee hyvin identtisesti Harrisin romaanin tapahtumia lähelle loppukäänteitä asti. Harris itse teki käsikirjoituksen yhdessä Polanskin kanssa. Elokuvan ratkaisut tuntuvat napakammilta, paremmiltakin. Poliittinen aines on romaanissa korostuneempaa, sen tendenssimäisyys ja yksinkertaisuuskin tuntuu rasittavalta. Polanski ratkaisi asian viisaasti ohittamalla vaatimattoman salaliittokudelman ja keskittyi tunnelmaan ja yleisen jännityksen kehittelyyn. Toisin kuin elokuvassa, tapahtumapaikka Martha's Vineyard nimetään eksplisiittisesti. Päähenkilö on vanhempi kuin Ewan McGregorin hahmo. Teksti on hyvin sujuvaa ja nopealukuista, en tiedä johtuuko sitten suomen kielestä, jota en ole tottunut lukemaan. Hieman simppeli ja halpakin vaikutelma romaanista jää, elokuva on viihdyttävämpi.

Marco Ferreri: Tales of Ordinary Madness

16.9.1983 näin ensi kerran tämän Kaupungin kaunein tyttö -nimellä Suomessa levitetyn Bukowski-tulkinnan. Leffa teki niin suuren vaikutuksen, että palasin katsomaan sen uudelleen kolme päivää myöhemmin. Olin tietysti lukenut Bukowskia ja tiesin mitä odottaa, mutta elokuvallisen toteutuksen intensiivisyys pääsi yllättämään, Ferrerin aiempia elokuvia en ollut nähnyt. Sittemmin en ole nähnyt elokuvasta vilaustakaan. Nyt löytyi nettikaupasta DVD, jopa kohtuuhinnalla. Kyseessä australialainen julkaisu, ranskankielisillä alkuteksteillä. Vaikka ohjaaja ja monet muut avainhenkilöt ovat italialaisia, elokuva kuvattiin USA:ssa englanninkielisenä. 1997 kuollut Ferreri on jäänyt melko tuntemattomaksi, mutta hän oli selvästi oikea mies tarttumaan Charles Bukowskin tekstiin. Ben Gazzara oli loistava valinta Bukowskin alter egoksi, Mickey Rourken suoritus Barflyssa näyttää sen rinnalla lapselliselta. Tonino Delli Collin kuvaus tavoittaa hienosti Los Angelesin kurjimpien kulmien rosoisuuden Hollywoodissa ja Venice Beachillä ja päähenkilön asunnon sinisiä seiniä ei unohda ne kerran nähtyään. Jerry Jeff Walker -tyyppinen outlaw-kantri sävyttää äänimaisemaa elokuvan alkupuolella. Ilmeisesti William S. Burroughs mukana yhdessä baarikohtauksessa. Gazzaran voice-over pursuaa karismaa, varsinkin alun "luento" on todella vakuuttava. Hidas rytmi ei ehkä nyt tunnu yhtä hypnoottiselta kuin ensikohtaamisessa. Tarina on episodimainen, se on luonnollistakin koska lähtömateriaalina olivat Bukowskin novellit. Anarkistinen huumori nousee ajoittain esiin, kuten New York -kohtauksissa, joissa päähenkilö kyörätään avokonttoriin tuottamaan tekstiä. Groteskit osuudet viittaavat Ferrerin tunnetuimpaan elokuvaan La Grande Bouffe, mutta samanlaista aineistoa on Bukowskillakin. Traaginen masokismi alavireyttää elokuvaa Ornella Mutin hahmon kautta. Ornellan pylly on Ferrerin erityisen kiinnostuksen kohteena. Loppukohtaus on poikkeuksellisen hieno, jonkinlaisen Buñuel & Fellini & Antonioni -vaikutteisen variaation Ferreri saa tuntumaan originaalilta.

Carlsberg Eriksberg Påsköl

Hieman Mariestadsin pääsiäisolutta tummempi, vaikka etiketin keltaisuus on hailakampaa. Myös vaahto ohuempi. Maltaisempi ja täyteläisempi, mutta varsin makea tämäkin. Metallinen tuntuma ja humalaa ei ole havaittavissa. Ruotsalaisista massapääsiäisoluista tällä kertaa vaatimattomampi, mutta pienillä marginaaleilla pelataan. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.

Spendrups Mariestads Påskbrygd

Tummanruskea, runsas vaahto, hieman makea, kevyesti mausteinen. Kuitenkin ohut ja vetinen, hieman paahteinen, mutta karamellimallas työntyy päällimmäiseksi. Aavistus humalaa loppumaussa. Tavanomainen pääsiäisolut, mutta poikkeaa sentään hieman edukseen ruotsalaisten teollisuustuotteiden perustarjonnasta. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.

MM-finaali 1978: Argentiina - Hollanti 3-1

Vuonna 1978 oma aktiivijalkapalloilijaurani oli jo ohi, mutta seurasin todella tiiviisti edelleen lajia, harkitsin mahdollista ammattiakin sen piiristä. Argentiinan kisojen ottelut pelattiin keskellä Euroopan yötä, mutta katsoin silti kaiken mahdollisen. Argentiinan keskitalven kylmyys tuli jonkinlaisena yllätyksenä, kenttien taso oli melko huono esim. Mar del Platassa. Hollanti oli edelleen suuri suosikkini, vaikka Cruijff ei enää mukaan lähtenytkään. Ei myöskään van Hanegem eikä ehkä kohtalokkaasti kovakuntoisimmat sentterit Ruud Geels ja Kees Kist. Muut vuoden 1974 sankarit olivat nyt ehkä vielä paremmassa iskussa.

Alkusarjan lohko 1 oli varsinainen kuolemanlohko, yksi MM-historian kovimpia. Unkari oli viimeistä kertaa mukana vahvalla ryhmällä, tähtinään nuoret András Törőcsik ja Tibor Nyilasi. Henkinen kantti petti avausottelun lopulla isäntiä vastaan, molemmat ajettiin ulos ja Unkarin kisat romahtivat siihen. Ranska oli pitkästä aikaa mukana, joukkueen runkona upean St. Etiennen pelaajat mm. Michel Platinilla vahvistettuna. Näyttävästä pelistä huolimatta Ranskakin juuttui alkulohkoon. Italialla oli Juventuksen ympärille kasattu uusi sukupolvi edellisten kisojen katastrofin jälkeen ja asennekin oli aiempaa hyökkäävämpi. Kärjessä olivat sopivasti erityyliset lahjakkuudet Bettega, Rossi ja Causio. Pelintekijä Antognoni ei ollut niin näyttävä kuin Rivera tai Mazzola, mutta homma toimi tyylikkäästi. Puolustuksessa oli elegantti libero Gaetano Scirea ja laidoilla Cabrini ja Gentile. Italia esitti alkulohkoissa turnauksen parasta peliä ja kukisti isännätkin viimeisessä pelissä. Argentiinakin oli uusinut lähes koko joukkueen edellisten kisojen jälkeen ja pelasi kovassa paineessa Cesar Menottin suunnittelemaa näyttävää hyökkäävää jalkapalloa. Teinisensaatio Maradonaa ei otettu mukaan, vaikka oli jo pelannut miesten maajoukkueessa. Joukkueen tasokkuus tuli minulle täytenä yllätyksenä, en ollut kuullut aiemmin mitään Passarellan, Ardilesin ja Luquen kaltaisista pelaajista, jotka näyttivät heti valmiilta supertähdiltä. Myös Kempes näytti muuttuneen lähes yhdessä yössä maailman dominoijaksi. Edellisten kisojen ykköstähti Rene Houseman oli pudonnut vaihtopelaajaksi. Italia-tappiosta huolimatta jatkosarjaan etenivät isännätkin.

Skotlanti lähti kisoihin ennennäkemättömällä uholla, mestaruutta pidettiin lähes varmana. Keskikentällä olikin taitavia pelaajia, mutta odotukset olivat täysin kohtuuttomia. Romahdus oli sitten sitäkin näyttävämpi, kun jo kahdeksan vuotta aiemmin loistanut Peru upotti tylysti skotit 3-1 Teofilo Cubillasin johdolla. Laitamies Johnston kärysi vielä dopingistakin. Skotlanti kokosi vielä rivit hienoon voitto-otteluun Hollantia vastaan, mutta se ei jatkoon riittänyt. Archie Gemmillin maalia on tuuletettu mm. Trainspotting-leffassa. Hollanti aloitti siis melko vaisusti, mutta selvisi kuitenkin jatkoon. Rensenbrink joutui ottamaan kärjessä suurta roolia sentterin puuttuessa, mutta täysin homma ei vielä kulkenut.

Muissa lohkoissa oli vaisumpaa. Puolalla oli mukana nyt Lubański, mutta hän ei koskaan toipunut loukkaantumista edeltävälle tasolle. Uusi lahjakkuus Zbigniew Boniek sai vastuuta, mutta edellisten kisojen tyyppistä peliä Puola ei nyt missään vaiheessa esittänyt. Puolustava mestari Länsi-Saksa selvisi jatkosarjaan helposta lohkosta, mutta saksalaisryhmä oli nyt todella heikko. Brasilia yritti omituisesti pelata eurooppalaisella tyylillä, vaikka ryhmässä olivat Rivelino, "uusi Pele" Zico, huipputaiturit Nelinho ja Dirceu. Lähelle finaalia brassit nytkin pääsivät, mutta peli kulki vain ajoittain. Yllättävän hyvän joukkueen kasannut Itävalta pudotti Kranklin, Prohaskan ja Pezzeyn taidoilla omituisen aneemisen Espanjan ja surkean Ruotsin.

Jatkosarjassa Hollannin peli klikkasi kohdalleen, Itävalta romahti 5-1, revanssimatsissa Länsi-Saksaa vastaan tuli tasapeli 2-2, mutta peli kulki todella hienosti. Ratkaisupelissä Italia ei voinut mitään ja Hollanti taas finaaliin. Neeskens ja Rep eivät pelanneet yhtä aggressiivisesti kuin neljä vuotta aiemmin, mutta ehkä vielä viisaammin joukkueen kannalta. Rensenbrink dominoi hyökkäystä ja Haan otti vakuuttavasti van Hanegemin rooliin. Haan teki ällistyttävät kaukolaukausmaalit sekä Länsi-Saksaa että Italiaa vastaan. Eniten tasoaan oli nostanut Ruud Krol, joka johti peliä suvereenisti liberon paikalta. Muistettavassa jatkosarjan pelissä Itävalta nitisti saksalaiset 3-2.

Argentiinan peli parani, mutta silti finaalipaikka irtosi vain maalierolla epäilyttävässä 6-0 -voitossa Perua vastaan. Peru oli muutenkin oudon hampaaton eikä Puolakaan paljon parempi. Mielestäni Argentiina ansaitsi kuitenkin finaalipaikan, joukkue oli selvästi parempi kuin ristiriitainen Brasilia. Daniel Passarella oli Krolin ohella kisojen paras libero ja Osvaldo Ardiles ehkä taitavin keskikenttämies. Kempes ja Luque todella vakuuttavia kärjessä. Toivoin silti kiihkeästi finaalissa Hollannin voittoa edellisten kisojen jättipettymyksen korjaamiseksi.

En ole nähnyt finaalia ennen tätä uudelleen suoran lähetyksen jälkeen 25.6.1978. Tallensin radioselostuksen C-kaseteille ja sen olen kuunnellut ainakin kerran 80-luvulla. Yleisradio muuten esitti aiemmin samana päivänä muistettavan radiokuunnelman Elmo vastaan Muu maailma.

Finaali alkoi ikävässä hengessä eikä tunnelma juuri parantunut koko aikana. Argentiina protestoi Rene van de Kerkhofin käsisiteestä, joka jouduttiin vaihtamaan pienempään. Ottelun alku viivästyi yli 10 minuuttia. DVD-tallenteen kuvan laatu suhteellisen heikko, varsinkin Hollannin oranssit paidat muuttuivat epämääräisiksi läiskiksi. Luultavasti siirretty VHS-nauhasta. Näiden kisojen tunnusmerkki, kentälle heitetty paperisilppu peitti varsinkin toisen maalin edustaa. Rikkinäistä peliä heti alussa, myös Hollanti syyllinen, italialainen tuomari Gonella ei saanut missään vaiheessa ottelua hallintaansa, paljon vääriä tuomioita. Repillä hyvä puskupaikka Haanin keskityksestä, mutta ohi meni. Jongbloed torhui Passarellan hyvän vapaapotkun. Passarellalla toinenkin paikka, Argentiina sai otetta, Olguin aktiivinen oikeana pakkina. Repillä kova veto 11 metristä, Fillolin hieno refleksitorjunta. Bertoni hyvässä vedossa, Argentiinan toinen laitamies Ortiz taas aivan pimennossa. Tuomari suosi Argentiinaa, ehkä ratkaisevia vääriä tuomioita Hollannin paitsioista, jotka eivät sitä olleet lähelläkään. 38. minuutilla Ardiles ja Luque loivat hyökkäystä, pallo Kempesille, joka murtautui voimalla maalintekoon. Argentiinalaisilla paljon tahallisia käsivirheitä, ei varoituksia. Libero Passarella edelleen vahvasti hyökkäyksissä, hyvä puskupaikka. Rensenbrinkillekin tuli paikka, mutta Fillol torjui.

Molempien joukkueiden keskikentän älypelaajat Ardiles ja Neeskens pelasivat toipilaina. Ardiles vaihdettiinkin tunnin kohdalla näyttelyyn keskittyneeseen Larrosaan. Neeskens pelasi koko ottelun, mutta ei päässyt normaalille tasolleen. Toisen jakson alku suhteellisen sekavaa peliä, Haanilla oli yksi hyvä veto ahtaasta paikasta. Tunnin kohdalla Rep vaihdettiin target-pelaaja Dick Nanningaan, sinänsä hyvä sisäänotto, mutta ehkä joku muu kuin Rep olisi voinut lähteä, ehkä jopa Neeskens? Nanninga toi lisää painetta Hollannin hyökkäyksiin, mutta valmentaja Ernst Happelin toinen ratkaisu oli kummeksuttava. Hyvin pelanneen Jansenin tilalle oikea pakki Suurbier, penkillä ei paljon vaihtoehtoja ollut, mutta esim. Johan Boskamp olisi voinut olla inspiroituneempi valinta. Menotti vaihtoi Ortizin tilalle edellisten kisojen tähden Rene Housemanin, joka olikin aktiivinen oikealla laidalla. Hollantin peli oli melko mielikuvituksetonta, mutta 82. minuutilla Rene van de Kerkhof keskitti laatikon oikealta laidalta ja Nanninga puski vapaasti verkkoon. Hyvältä näytti ja yliajalla melko näkymättömästi haahuillut Rensenbrink kiskaisi kuuluisasti tolppaan, siihen se olisi ratkennut, mutta kohtalo ei hymyillyt tälläkään kertaa Hollannille.

Tallenteen tässä vaiheessa yllättäen tapahtumia kommentoivat Johan Cruijff, Brian Clough ja Kevin Keegan, kaikki tuntuivat uskovan Hollannin paremmuuteen. Argentiina oli kuitenkin selvästi vahvempi jatkoajalla. 104. minuutilla Mario Kempes survoi läpi Hollannin puolustuksen vastustamattomasti ratkaisumaalin. Monessa kohtaa Kempes olisi voinut heittäytyä maahan vaatimaan rangaistuspotkua, mutta hän pysytteli tolpillaan ja päätti tehdä maalin. Hollannin intohimoisena kannattajana sydän vuotaa verta, mutta täysi tunnustus Kempesille on annettava. Luque näytteli pahasti läpi jatkoajan, varsinkin Neeskens oli menettää hermonsa täysin tyypin toilailun takia. Lopullinen niitti 115. minuutilla, Kempesin taas upeasta yksilösuorituksesta Bertoni viimeisteli loppulukemat. Argentiina oli parempi, tässä finaalissa Hollanti ei päässyt lähellekään edellisten kisojen tasoaan, eikä samalle tasolle kuin edeltävissä otteluissa jatkosarjassa. Kempes näytti lyömättömältä superpelaajalta, mutta jatkossa hän ei loistanut yhtä kirkkaasti. Sama koskee Daniel Passarellaa ja Osvaldo Ardilesia, molemmat tekivät huikeat urat, mutta 1978 jäi heidän huippuhetkekseen.

Founders Centennial IPA

Founders on Michiganin Grand Rapidsissa toimiva maineikas panimo, jonka oluita en ole ennen tätä päässyt kokeilemaan. Jos tuhka ilmasta hälvenee, niin ehkä pääsen kuitenkin ensi kuussa paikan päälle. Matkakuumeen nostamiseen siis sopii loistavasti Ruotsin kautta hankittu maistiainen. Kuivahumaloitu suodattamaton IPA, lähes kirkas kuitenkin. Väri täyteläisen keltainen, IBUja 65 ja alkoholia 7,2%. Speksit siis lähes täydelliset amerikkalaiseksi india pale aleksi, ehkä katkerolukemat voisi olla 10-20 yksikköä korkeammat. Vaahtoaa keskirunsaasti, säilyvyyttä luvataan vielä 14 kuukautta. Maku on hyvin hedelmäinen, kypsää pehmeää mangoa enemmän kuin kirpeämpää sitrusta. Humalointi todellakin tälle tyylisuunnalle hillittyä, mutta intensiivistä, nielaisun jälkeen katkerokiksit leviävät tasaisesti koko kitalakeen, kielen ympärille ja poskien sisäpinnoille. Överiksi vedetyt tupla-IPAt ovat pilanneet tällaisten oluiden mainetta, mutta tässä ei ole paljoa parantamista. Ehkä kuohkeutta ja tuoreutta ei ole aivan maksimissaan, mutta ehkä pääsen kokeilemaan tätä vielä hanatuotteena panimoravintolassa, ehkäpä jopa cask-versiona. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.

Slottskällans Blåkulla Påsköl

Uppsalalainen pääsiäisolut on keskiruskea, pehmeän maltainen ale, 4,8%. Pähkinätoffeeta. Hyvin altbier-tyyppinen, jälkimaussa nautinnollisesti humalaa. Luomuolueksi yllättävän täyteläinen ja maukas, ekologisesti tuotetut raaka-aineet eivät useinkaan ole oluessa toimineet. Hallertau-humalakin on luomulajia. Etiketissä on suomalainen ohramaininta, mutta en ole tätä Suomessa nähnyt. Ehkä hieman liian makea minun makuun, mutta silti hyvin tasapainoinen ja hillitty, onneksi mukana ei mausteita. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.

John Huston: Beat the Devil

Beat the Devil on selvästikin elokuva, jonka tekeminen on ollut hauskempaa kuin sen katsominen. Elokuva on jonkinlainen löysä huumoriversio Hustonin The Maltese Falconista, mukana väsähtäneet Bogart ja Lorre sekä Greenstreet-stunttina Robert Morley. Suurin osa ajasta chillaillaan Italiassa Napolin tienoilla, sitten yritetään laivalla Keniaan uraanikaivoksille, haaksirikko Pohjois-Afrikan rannikolla, epämääräinen paluu Italiaan. Jengi on jonkinlaisia talousrikollisia, kaksi avioparia harrastaa parinvaihtoa, juonesta ei ole tietoakaan. Muistuttaa selvästi joitakin heikoimmin onnistuneita Orson Welles -leffoja. Gina Lollobrigida on nähtävyys, mutta ei hänkään jaksa pitää elokuvaa pinnalla. Ehkä olisi ollut parempi, jos elokuvaa ei olisi julkaistu. Ei tästä ole edes campahtavaksi kulttielokuvaksi, niin aneemista meininki on.

Edvin Laine & Viktor Tregubovitš: Luottamus / Doverije

Näin tämän vuoden 1976 elokuvan jo ensi-iltakierroksella Jylhämän elokuvateatterissa. Vaalan yläasteen luokka nimittäin vietiin leffa katsomaan, ilmeisesti historian opetusohjelmaan liittyen. Nyt nähtynä elokuva on hätkähdyttävä dokumentti 70-luvun pakotetusta Neuvostoliitto-mielistelystä, jota on harmittavan osuvasti kutsuttu suomettumiseksi. Elokuva kuvaa vuoden 1917 viiimeisiä tunteja Pietarissa, jossa Lenin-nimisen psykopaatin johtama bandiittilauma on kaapannut vallan pari kuukautta aiemmin. Rajaprovinssi Suomi on julistautunut itsenäiseksi ja alueen napamiehet Svinhufvudin johdolla ovat tulleet Pietariin hakemaan tunnustusta asialle. Se sopii Leninin lyhyen tähtäyksen suunnitelmiin. Enemmän kuin näitä "todellisia" tapahtumia elokuva heijastelee valmistumisajankohtansa realiteetteja. Todella alkeellisesti yritetään kuvitella, että näiden "kansojen" yhtäköyttäveto alkoi jo 1917 unohtaen kolme seuraavaa sotaa. Toteutus äärimmäisen jäykkää kotivideo- tai koulunäytelmätasoa. Pitkää ja tylsää jaarittelua riittää, takaumat autonomian hajotusvaiheisiin naurettavia. Lopun hyppäys vuoden 1975 ETY-kokoukseen järkyttävä.

Roman Polanski: The Ghost Writer

Tony Blairin poliittinen ura on inspiroinut jo nyt useampia elokuvia kuten Frearsin näppärä The Deal ja vaatimattomampi The Queen. Tämä Robert Harrisin romaaniin perustuva Polanski-leffa on aivan erilainen, mutta ehkä elokuvana paras. Blairia muistuttavan ex-pääministerin muistelmien haamukirjoittaja kuolee epämääräisissä oloissa ja elokuva seuraa hänen seuraajakseen valitun skribentin vaiheita muutaman päivän. En ole lukenut Harrisin romaania, mutta tämän nähtyäni kyllä toivoisin niin tehneeni. Ewan McGregor sopii loistavasti tyyneen katalysaattorirooliin, johon katsoja samaistuu intensiivisesti. Tapahtumat keskittyvät sateiselle saarelle USA:n koillisrannikon edustalle (kuvattu hätkähdyttävästi Pohjanmerellä, Saksan Syltissä. Osittain myös Itämeren Usedomilla lähellä Puolan rajaa ja Tanskan Rømøssä), selviä muistumia Polanskin 60-luvun Lindisfarne-elokuvaan Cul-de-Sac, vaikka elokuva muuten on aivan erilainen. Tämä ei oikeastaan ole poliittinen trilleri vaan enemmän Hitchcock-tyyppistä hitaasti kehittyvää suspensea kasaava leffa, johon vakoiluainekset loppupuolella nivoutuvat varsin vaivattomasti. Irakin sodan vastainen näkemys asemoituu selvästi, ehkä hienovaraisempi ote olisi toiminut paremmin. Juoni on loppujen lopuksi varsin suoraviivainen, olisi mielenkiintoista tietää, onko romaanissa käänteitä enemmän. Ei tämä ole Polanskin persoonallisimpia elokuvia, mutta jälleen kerran todella professionaali suoritus. Pierce Brosnan ei ole kovin vakuuttava Blair-hahmona, mutta muuten näyttelijät onnistuvat hienosti, varsinkin naisroolien Olivia Williams ja Kim Cattrall. Lähes tunnistamaton Eli Wallach heittää latautuneen cameon. Polanskille tyypillinen nyrjähtänyt huumori nostaa päätään nautinnollisesti muutaman kerran ja loppuratkaisu on paranoiassaan varsin tyydyttävä.

Zubr Gold

Helsingin Kurvin Kolme Kaisaa -olutravintola on pitkään myynyt hanaversiota Zubrin vaaleasta oluesta, mutta en muista ennen Suomessa pulloversiota nähneeni. Panimo tulee Přerovista Olomoucin läheltä, Slovakiakaan ei ole kaukana. Hillittyä ja keskinkertaista tšekkikamaa. Suhteellisen täyteläinen liukkaan öljyinen tuntuma, diasetyyliä mukana, mutta mallaskerros on ohut. Humalointi tšekkiolueksi luvattoman kevyt. Jotenkin luonteeton keskitien kulkija, paljon parempaakin tšekkituotantoa on onneksi saatavilla. Ostopaikka Oulu, Stockmann.

Daniel Espinosa: Snabba cash

Jens Lapidusin esikoisromaani Snabba cash ei erityisempää vaikutusta minuun tehnyt. Eniten tökki Lapidusin kirjoitustyyli, itse tarina oli kohtuullinen. Siispä päätin tsekata filmiversion. Pääosan esittäjä Joel Kinnaman on tuttu FST:llä talven pyörineestä Johan Falk -sarjasta. Ikävä kyllä elokuva ei petraa romaanista. Romaanin rönsyjä on karsittu ja karkea tapahtumaketju on säilytetty, mutta käsikirjoituksessa on suuria ongelmia. Ohjaajan vaikutuksesta varmaankin latinosivuhaaraa on vahvennettu, se tulee lähes keskeisimmäksi. Ikävämpää ovat kuitenkin muut painotukset, päähenkilön romanssi karikatyyrimaisen hienostoblondin kanssa on poikkeuksellisen sokerista ja päälleliimattua. En ole Harlekin-aineistoa lukenut, mutta tämmöistä voisin sen kuvitella olevan. Tanakka serbimafiaote on muuntunut lastensuojelua korostavaksi perhepolitiikkakomiteamietinnöksi. Lapidusia eniten kiinnostaneet Stureplanin kokaiinibileet jäävät häivähdyksenomaiseksi viitteeksi. Kinnaman on aivan hukassa huonosti kirjoitetun roolinsa kanssa, Tukholmastakaan ei saada irti mitään mielenkiintoista paikallisväriä. Elokuva käynnistyy suhteellisen napakasti, mutta toinen tunti on kärsivällisyyttä raastavaa laahaamista. Yleisvaikutelmaksi jää keskitason tv-sarjapilottitunnelma.

Taj Mahal

Etnisten ruokaravintoloiden tarjoamat kohdemaan oluet ovat jo oikeastaan oma lajityyppinsä. Olutharrastajan kannalta kyseessä on ehkä yksi tylsimmistä tyyleistä, sillä nämä oluet ovat lähes poikkeuksetta mauttomia lagereita. Monesti vielä Euroopassa lisenssillä tehtyjä, joten edes eksoottisuusvivahdettakaan ei ole aina mukana. Tämä maitokauppaankin päätynyt intialainen Taj Mahal on kuitenkin Intiassa tehty. Brändin näkyy omistavan Intian it-keskuksessa Bengalurussa (ex-Bangalore) majaileva United Breweries -konserni, mutta varsinaisen valmistuksen on tehnyt Blossom Industries Damanissa, Mumbain pohjoispuolella. Maahantuojaksi ilmoittautuu yhtiö Ruotsin Trollhättanista. Taustojen lisäksi oluessa ei sitten muuta mielenkiintoista olekaan. Ohut vaahto, hiilihappoa, hailakan keltainen väri. Raikas, puhdas, en saa oikein maltaan maustakaan kiinni. Lopussa ehkä jotain katkeruuteen kaukaisesti vaivahtavaa, jos nielaisee useampia kertoja. Ehkä joisin intialaisen ruuan kanssa mieluummin vettä. Ostopaikka Oulu, Kaakkurin Citymarket.

Sydney Pollack: Jeremiah Johnson

Western vuodelta 1972, tekijöinä Hollywoodin liberaalista siivestä ohjaaja Pollack ja nimiroolin esittäjä Robert Redford. Käsikirjoittaja John Milius oli huomattavasti konservatiivisemmalla suunnalla ja hänen kädenjälkensä tuntuu päässeen lopputulokseen vahvasti. Utahin lumisilla vuorilla kuvattu tarina 1800-luvun puolivälissä turkismetsästäjän kahnauksista intiaanien kanssa. Episodimainen ja eleginenkin juoni kääntyy lopussa Milius-tyyliseksi kostotarinaksi. En erityisemmin tykännyt ensikatsomisella joskus 80-luvulla, mutta nyt rauhallisen soljuva tyyli ehkä puri paremmin. Filosofinen vertauskuvallisuus mountain manin vaelluksesta kääntyy suhteellisen hienosti yleisemmäksi elämän kaaren kuvaukseksi.

Achel 8 Bruin

Nuorimman trappistipanimon Achelin tuote on saapunut Alkon jakeluun. En ole Achelin oluista erityisemmin innostunut, en tästäkään versiosta, joka sijoittunee muutenkin vaatimattomana pitämääni dubbel-tyylisuuntaan. Hyvä vaahto, hiivan kanssa samea mahonginruskea väri. Hedelmäinen kuohkea makea maku, ei yrttejä. Paahtomallasta hyvin vähän, siirappinen makeus korostuu muuten varsin ohuessa suutuntumassa. Varsinkin jälkimaku on lähes olematon, hyvällä mielikuvituksella aavistuksen humalaa saattaa löytää. Saattaa kehittyä paremmaksi ikääntyessään, mutta juuri tämäntyyliset makeat belgialet aikoinaan laimensivat 90-luvulla varsin voimakkaanakin käynyttä belgiolutinnostustani. Ostopaikka Oulu, Stockmannin Alko.

Hook Norton Hooky Gold

Esimerkki tuoreesta amerikkalaisvaikutuksesta konservatiivisessa brittiolutkentässä. Willamette-humalalla höystetty kirkas golden ale on hyvin sitrushedelmäinen, lähes karvas havumetsähumalassaan. Britanniassa on itketty bitterin perään ja väitetty uusien golden alejen kosiskelevan mauttomien lagerien ystäviä. Siitä ei voi tätä 4,2 %:n olutta syyttää, humaloinnin määrä tekee tästä jo lähes ekstreemijuomaa. Tasapainoinen tämä ei ole, paksummalla mallaspainotuksella täyteläisyys olisi saatu kuntoon. Humalan ystävä ei voi valittaa, hyvä kesäolut, tätä täytyisi päästä kokeilemaan realinakin. Ostopaikka Oulu, Kaakkurin Citymarket.

Fatih Akın: Gegen die Wand

Itsetuhoista turkkilaista ahdistusta Hampurissa. Nelikymppisen hulttion ja 20 vuotta nuoremman naisen mukavuuskulissiavioliitto karkaa käsistä, väkivaltaa, viinaa ja huumeita. Ei kovin omaperäisiä aineksia, mutta intensiteetti on varsin hyvä, samoin näyttelijät. Tuntuma Hampurin räkälöihin ja Istanbulin syrjäkulmille onnistuu mukavasti. Elokuva on voittanut palkintoja, mutta melko masentava katsomiskokemus kokonaisuutena on.

Otter Head, real ale

ESBiä Devonista, läheltä Exeteriä. Saukonpää on punaruskea, alkoholia oikeaoppisesti 5,8%. Hyvin hedelmäinen, täyteläinen, yllättävän makea, lähes sokerinen. Jälkimaussa ohuesti katkeraa humalaa, mutta makeus leviää sinnekin. Alkujärkytyksestä toipumisen jälkeen makeus alkaa pysymään enemmän hedelmäisenä, ei siirappisena. Itse suosin kuitenkin ilman muuta enemmän keksisiä, pähkinäisiä ESBejä kuin näin suoraviivaisen makeita tapauksia. Leskinen on nyt ilmoittanut nettisivuillaan, että minä valitsen tarjolla olevat real alet, joten toivottavasti asiakaspalaute ei ole tyrmäävää näin makeasta oluesta. Maahantuojan tarjonta rajaa valikoimaa, tarkoitus on valita mahdollisimman monenlaisia oluita eri puolelta Englantia, mieluiten vielä sellaisia joita ei aiemmin Ouluun ole saatu. Oluthuone Leskinen, 10.4.2010.

Ridley Scott: American Gangster

Tuoreehko faktapohjainen fiktiotulkinta Frank Lucas -nimisestä Harlemin heroiinikauppiaasta, joka kuljetti tavaraa USA:n armeijan kuljetuskoneissa Kaakkois-Aasiasta Vietnamin sodan aikana 1969-75. Ajankuva on kohtuullinen, varsin rouheaa katutunnelmaa Harlemista ja New Jerseyn Newarkin surkeimmilta kulmilta. Rankahko näkymä poliisikorruptioon, väitetään että kolme neljäsosaa New Yorkin huumepoliiseista kärähti tässä tutkimuksessa. Elokuva rullaa vaivattoman kevyesti, Scott on ammattimies. Frazier-Ali -nyrkkeilymatsi hienosti tarinan kaarteen käännekohtana. Scott selvästi yrittää tavoittaa 1970-luvun superlatiivisten rikosleffojen intensiteettiä, mutta lähellekään ei kyllä ylletä. Denzel Washington on vakuuttava hienovireisen hyytävässä pääroolissa, mutta Russell Crowe jää pahasti karkeammalle tasolle sankaripoliisitulkinnassa.

Ecaussinnes Ultra Fraîche

Hyvin vaalea ja hyvin kevyt (3,5%) belgiale. Hiivaa reippaasti pullossa, olut sameutuu witbierin tyyliseksi. Tämä on kuitenkin käsittääkseni streitti ohra-ale, belgihiiva päällimmäisenä esillä, hedelmäinenkin, mutta lähes täysin kuiva. Kuivuudesta huolimatta ei katkerohumalaa. Runko jää tietysti ohueksi, mutta raikkautta löytyy paremmin kuin esim. äskettäin maahantuodusta Vedettistä. Positiivista, jos laadukkaita belgejä aletaan tuoda enemmän maitokauppamyyntiin, mutta eihän belgien parhaat ominaisuudet pääse kunnolla esille tällaisessa höyhensarjassa. Ostopaikka Oulu, Joutsensillan K-Supermarket.

Guy Ritchie: Revolver

Ex-Mr. Madonna on luonut pienimuotoista uraa köyhän miehen britti-Tarantinona, mutta tässä teoksessa huumori on jäänyt melko vähiin. Mies tuntuu lukeneen Freudilta jonkin Valitut palat -tiivistyksen, pseudopsykoanalyyttinen kuorrutus on nyt nopean rikollisryhmittymäyhteenoton päällä farssin sijasta. Rouvalta on saatu kevyttä Kabbala-mystiikkaakin. Muuten ainekset ovat odotettuja, voice-overia, Las Vegas -tyylittelyä, paranoiaa, sadismia, väkivaltaa, klassista ja elektronista musiikkia ja animaatiota. Voice-over hallitsee varsinkin elokuvan alkupuolta ja se rajoittaa elokuvaa paradoksaalisesti, vanhassa noirissa kertojaääni avasi uusia ulottuvuuksia, tässä se käperryttää tarinan tunkkaiseksi sisäänpäinkääntyneeksi napaan tuijotteluksi. Loppuosa on mekaanista lankojen kasaan keruuta. Juonta on pidetty vaikeaselkoisena, mutta se on pelkästään tylsä.

Barcelona - Arsenal 4-1

Paljon tähtiä taas sivussa, mutta tässä vaiheessa kautta tilanne on tyypillinen. Barcelona otti heti otteen, Messillä pari laukaisupaikkaa. Arsenal kuitenkin meni johtoon 18. minuutilla. Denilson vapautti Walcottin ja Bendtnerin läpiajoon, sössimistä ensin, mutta Bendtner sai survottua sisään. Lionel Messi Show pääsi sitten irti. 16 metristä vasurikanuuna ylänurkkaan. Sitten Pedro vapautti argentiinalaisen laatikossa, 2-1. Ja vielä Keitan puskupystysyöttö, Messi läpi, nosto maalivahdin yli. Peli ratkesi käytännössä tähän. Toisella jaksolla vaihtelevaa peliä, mutta jännite oli hävinnyt. Pedro ei saanut sisään Messin hienosta nopeasta vapaapotkusta. Arsenal sai kahdesti pallon tolppaan, mutta paitsioasema molemmissa. Messin liikkuvuus tuntuu vain parantuneen, jopa laatikkotyöskentelyssä käännösten jyrkkyys ja nopeus lähestyy nyt Müller-tasoa. 88. minuutilla neljäs Messi-maali pitkän soolon jälkeen, sijoitus Almunian längistä häkkiin.

Robinsons Unicorn

Eipä ole pitkään aikaan tullut vastaan uutuutta Stockportin Robinsons-panimosta, Manchesterin eteläpuolelta. Kuparinvärinen olut, pikemminkin bitter vaikka etiketissä puhutaan golden alesta. Olut on toffeisen maltainen ja humala katkeroittaa täydentävällä tavalla tasapainoisesti makua. Hieman karkea, pehmeämpää voisi olla, tämmöinen olut toimii perinteisesti paremmin real alena tai edes pullossa jatkokäyneenä. Goldings-humalointi on klassisen englantilaisen kapea, leveämmällä pensselillä pyyhkäistyyn amerikkalaiseen sitrushedelmään tottuminen on vienyt arvostusta tästä tyylistä, kieltämättä humalointi tuntuu liian kevyeltä. Ostopaikka Oulu, Joutsensillan K-Supermarket.

Gene Kelly & Stanley Donen: Singin' in the Rain

MGM-musikaalin huipentuma ei osoita haalistumisen merkkejä. Äänielokuvan murrokseen 1927 sijoittuva tarina on Hollywoodin historian terävimpiä metaelokuvia. Energian, ironian ja älyn määrää on nykykatsannossa vaikea ymmärtää, miten joskus mainstream-viihde saattoi olla tällaista. Juuri kun Debbie Reynoldsin pehmeä söpöys alkaa saavuttaa kyllästymispisteensä, kuvaan sujahtaa Cyd Charissen sääri ja kohtalokas seksikkyys tuo elokuvaan aivan uuden ulottuvuuden. Donald O'Connorin suhteellinen tuntemattomuus on merkillistä, Gene Kelly tuntuu jäävän tässä vähän väliä hänen varjoonsa.

Mikkeller Jackie Brown

Taitaa olla ensi kerta, kun tanskalaisen sopimusvalmistajan oluen hanaversio saapuu Ouluun. Tämä on kai nimetty Elmore Leonardin Rum Punch -romaanin Tarantino-filmatisoinnin mukaan. Väri on varsin tumma brown aleksi. Hyvin hedelmäinen, kypsää tuoretta trooppista, mutta päällekäyvin vaikutelma varsin nopeasti on vahva humalointi. Maussa on hieman stoutmaisesti kahviakin, mutta katkera humalointi peittää senkin alleen. Siis aivan loistavaa. Juuri näin tylsät oluttyylit pitää muuttaa nautinnollisemmiksi. Oluthuone Leskinen, 5.4.2010.

Peter Robinson: A Dedicated Man

Kanadalaistuneen britin Yorkshireen sijoittuvan rikosromaanisarjan toinen teos vuodelta 1988. Heti ensimmäisellä sivulla hätkäyttää maininnat Gwyneth Paltrow'sta (s. 1972) ja Kate Winsletistä (s. 1975). Winslet oli jonkinlainen lapsitähti, mutta väistämättä tulee mieleen, että alkuperäistä teosta on muutettu myöhempiin painoksiin. En ole Robinsonia aiemmin lukenut. Tarkkaa poliisiproseduraalikuvausta ja paikallisväriä. Robinson kuvaa paljon myös pubikulttuuria ja real aleja. Yllättävästi romaani kääntyy täysin perinteiseksi whodunitiksi, juttua tutkivaa poliisia kiinnostaa vain ja ainoastaan rajatun henkilöryhmän väliset suhteet, joista murhamysteerin ratkaisu sitten keritään auki. Jonkinlaista mielenkiintoa on miljöössä, nimiä muutettu, pieni kylä Yorkshire Dales -alueella, Darlingtonin, Yorkin ja Leedsin läheisyydessä. Tunkkainen kaavamaisuus on niin puuduttavaa, että tämä saattaa jäädä ainoaksi Robinson-kokemukseksi.