Status Quo @ Teatria

Status Quo ei ole koskaan ollut henkilökohtaisesti merkittävä yhtye, mutta 1970-luvun alkupuolella tykkäsin varsin paljon. Tervehenkisen jytäorkesterin perusrock oli kuin raikasta vettä progeaavikolla laahustavalle ja erityisesti Down Down (Deeper and Down) -kappale on pysyvästi piirtynyt muistojen soundtrackille. Ihmetystä herätti myöhemmin, kun kuulin bändin aloittaneen jo 1960-luvulla psykedeelisissä ympyröissä, mutta sehän oli suhteellisen yleistä brittibändien kehityksessä. Hieman kyllä hämmennyin sitten 80-luvulla, kun Kari Peitsamo ryhtyi puhumaan Quosta samassa lauseessa Creedencen kanssa. Kyse ei ole ollenkaan samantasoisista orkestereista, Quon tyylisuuntavaihtelut ja varsinkin syntikkapoppiharhailut kielivät Status Quon tyyppien olevan tavallisia mukavuudenhaluisia rahalle persoja muusikkoja, ei John Fogertyn kaltaisia lahjakkuuksia.

Francis Rossi ja Rick Parfitt päätyivät sitten Ouluun lähes 40 vuotta kunnian päivien jälkeen. Paikalla oli vain kourallinen yleisöä valtavassa teurastamohallissa. Pilviä hipova konsertin hinta, jääkiekko-ottelu ja aikainen aloitusaika (19:50) karsivat varmaan osallistujia, mutta eihän itse bändikään kovin trendikäs enää ole kuin korkeintaan omasta mielestään. Rossi totesi yleisön olevan vähälukuisin 35 vuoteen, ei kovin hyvää mainosta järjestäjille ja Oululle, mutta kertonee jotain myös bändin vetovoimasta. Valkoiset vahvistinkaapit muistuttivat pesukoneita tai sähköhelloja. Yhtye soitti melko lujaa, mutta kitarat oli miksattu liian taustalle. Hieman virkamiesmäinen rutiinitunnelma, mutta ymmärrettävää olosuhteisiin nähden. Carolinella kone käyntiin ja sitten toista tuntia minulle lähes tuntemattomia kappaleita. Keskitien rokkia, boogiebluessävyjä, sävellykset ei kovin tarttuvia, mutta ei onneksi paljoa syntetisaattorihöttöä. Epäilen, että melkoinen osa kappaleista suhteellisen uutta tuotantoa. Autofriikki Parfitt sai jotain ironiaa Don't Drive My Car -teokseen ja moniosainen medley toimi kohtuudella. Ikivanhassa Matchstick-jutussa keveää hippihörhöilyä. Säälittävä versio surkeasta In the Army -koverista, bändi ei näytä päästävän irti tästä mielenhäiriössä tehdystä harha-askeleesta, ehkä se uppoaa edelleen Saksassa niin hyvin. Tämän pohjanoteerauksen huipensi lapsellinen rumpusoolo.

Aivan masentavaa ei sentään kaikki ollut. Setin viimeinen vartti sisälsi bändin tuotannon kestävimmät osat. Vastustamattomasti keinahtelevat Roll Over Lay Down ja Down Down eivät ole kuluneet, vaikka pitkitetyt versiot eivät tehneet niille täysin oikeutta. Rossilla vaikeuksia laulun kanssa, jätti laulamatta korkeampia kohtia. Koreografiassa olisin toivonut enemmän synkronista kollektiivista kitaranheilutusta, varsinkin kun kosketinsoittajakin kävi välillä keppiä vinguttamassa. Konsertin huippukohta oli 1979 levytetty Whatever You Want, tämä Den glider in -originaali on kovassa käytössä tullut liian tutuksi, mutta livenä se toimii taatusti laiskastikin soitettuna. Fogerty-koveri Rockin' All Over the World päätti odotetusti setin, mutta siinä orastava intensiteetti jo hieman lerpahti. Encoret on yleensä alkaneet Paper Planella, mutta Oulussa se jätettiin soittamatta. Nyt lyhkäinen bluespala Parfittilta ja löysä Rock 'n' Roll Music & Johnny Bye Bye. Aivan tyytyväinen en ollut kappalevalintoihin. Status Quo on esimerkiksi levyttänyt loistavasti rullaavan version vanhasta kantrihitistä The Wild Side of Life, joka toimisi hienosti livenäkin. Ei siis mikään huippukokemus, mutta muutaman klassikkobiisin livenä kuuleminen hieman lämmitti mieltä.