Dennis Lehane: Moonlight Mile

Dennis Lehane kirjoitti 90-luvulla viisiosaisen romaanisarjan rikostutkijapariskunnasta Patrick Kenzie ja Angie Gennaro. Hyvin perinnetietoinen, mutta silti modernisoitu ja poikkeuksellisen intensiivinen näkemys kovaksikeitettyyn rikoskirjallisuuteen. Kertojana on Kenzie ensimmäisessä persoonassa, tietoisena Chandlerin Marlowe-heijastumana selvästi, mutta silti persoonallisesti. Sarja on mielestäni modernin rikoskirjallisuuden parhaita saavutuksia, jos ei paras. 2000-luvulla Lehane on pitänyt lähes yhtä korkeaa tasoa erilaisemmilla romaaneilla. Viimeisin oli vakuuttava historiallinen Boston-eepos The Given Day. Päätös hylätä sarja oli ehkä viisas, esim. Michael Connelly kirjoitti aluksi samaan aikaan yhtä kovatasoista Harry Bosch -sarjaa, mutta 2000-luvulla loputtomalta tuntuva saaga on hiipunut toistamaan tuttuja kuvioita. Siksi on hieman yllättävää, että Lehane nyt palaa Kenzie & Gennaro -hahmoihin yli 10 vuoden tauon jälkeen tällä Rolling Stonesin Sticky Fingers -päätöskappaleesta nimensä lainanneella teoksella. Ollaan edelleen Bostonin eteläpuolen kovilla irlantilaiskaduilla Dorchesterissa ja Kenzie kuuntelee autossa Sticky Fingersin riipaisevinta Dead Flowers -mestariteosta. Kenzie kiroaa, kun työnantaja soittaa tarjotakseen pysyvää sopimusta kesken Dead Flowersin. Romaanin alku on Lehanea parhaimmillaan, Cape Codin trust fund -nilkin nalkittaminen sysää romaanin mahtavaan vauhtiin. Kenzie ja Gennaro elävät vakiintunutta perhe-elämää, yksi lapsikin on, mutta rahat taantumakaudella ovat tiukassa. Korkeamoraalinen yksityisetsivä Kenzie joutuu ottamaan vastenmielisiä suuryritysasiakkaita. Moonlight Mile on lukemistani amerikkalaisista rikosromaaneista käsittääkseni ensimmäinen, joka käsittelee syksyllä 2008 alkanutta talouslamaa. Ja kun asialla on Lehane, jälki on vimmaista. Uusi romaani on suoraa jatkoa sarjan neljännelle osalle Gone, Baby, Gone, samoja henkilöitä 12 vuotta myöhemmin. Juonessa on omaperäisiä aineksia, mutta myös paljon kliseitä venäläismafiaa myöten. Lehane turvautuu jopa Dan Brown -tyyliseen MacGuffiniin, Valko-Venäjän Ristiin. Yllättäviä asiavirheitäkin, tsaaria ei tietenkään tapettu vielä 1917. Muuan loppupuolen showdown westernien Dodge Cityä heijastelevassa Massachusettsin Dodgevillessä, paikkaa ei tietenkään kartalta löydy. Lehanen huumori ja dialogin terävyys ovat ennallaan, samoin tekstin luistavuus. Periaatteessa kaikki rullaa kuin parhaat rock-teokset, mutta laimea jälkilämmityksen tunne, kuin rock-bändin tyypillinen comeback, romaania pahasti leimaa, ikävä kyllä.