Wilson siteeraa paljon tuttuja jalkapallon perusteoksia ja vanhimpaan historiaan hänellä ei ole paljoa uutta annettavaa. Näkökulma on hieman harmittavasti Englannissa, asetelma ei ole täysin tasapainoinen. Laajasta aiheesta on tietysti vaikea saada kokonaisotetta ja eri puolilla maailmaa kehitettyjen taktiikkamuutosten heijastaminen Englannin pelityyliin tuo tietysti ryhtiä kirjaan. Argentiina tulee monipuolisesti esille, mutta River Platen La Máquinasta 1940-luvulla olisi lukenut mielellään enemmänkin, sitähän monet pitävät yhtenä jalkapallon huipentumana. Itselleni uutta oli ainakin Boris Arkadijevin panos, hän peluutti kesällä 1940 Dynamo Moskovan kärkipelaajia joustavasti eri rooleissa Hollannin totaalvoetbalia ennakoiden ja saattoi jopa käyttää ensi kerran 4-2-4 -ryhmitystä, kauan ennen unkarilaisia ja brasilialaisia. Tätä pelityyliähän nähtiin ensi kerran lännessä Dynamon hämmennystä herättäneellä Britannian kiertueella 1945, mutta silloin Arkadijev oli jo muualla. Uruguay ja miksei Brasiliakin jäävät ehkä liian pienelle tarkastelulle, mutta taktisesti Argentiina onkin oleellisempi. Brasilian romanttista huipentumaa 1970 Wilson arvostaa, mutta ei kovin omaperäisesti. Brasilian vuoden 1982 ryhmää Wilson yliarvioi monien tapaan. Tonavan koulukuntaan Wilsonilla on hyvä ote, taaksevedetyt sentterit Matthias Sindelar ja Nandor Hidegkuti saavat nautittavan kuvauksen. Italiakin tulee hyvin käsiteltyä, niin Pozzon metodo, Herreran catenaccio kuin Sacchin aluepelikin. Sisukas Suomi saa Italian kohdalla lähes ainoan mainintansa, tässä Wilson väläyttää asiantuntemustaan, onhan Suomen voitto Italiasta 1912 Tukholman olympialaisissa edelleen ylivoimaisesti maamme suurin saavutus. Suomi pääsee lopussa mukaan yhteen esimerkkiin, jossa Jugoslavia 2002 eliminoi Nurmelan ja Kolkan laitanousut nostamalla tauolla laitapakkeja. Sitä vastoin Espanja on jonkinlainen musta aukko Wilsonilla, ehkä merkittävin seurajoukkue, 50-luvun Real Madrid jää sivuhuomautusten varaan.
Kirjan mielenkiintoisimman väitteen mukaan modernin jalkapallon isä on Viktor Maslov. Maslov oli Kiovan Dynamossa 60-luvulla vaikuttanut venäläinen veteraanivalmentaja, menestystä aiemmin Torpedo Moskovassa ennen Eduard Streltsovin vangitsemista ja myöhemmin nuoren Horen Oganesjanin kanssa Ararat Jerevanissa. Wilsonin mukaan Maslov kehitti 4-4-2:n, aluepuolustuksen ja prässäyspelin. Kiistanalaisia väitteitä, mutta Wilsonin perustelut ovat vahvoja. Kiova ei 60-luvulla saavuttanut kansainvälistä menestystä, joten Maslov ja joukkueen tähti Andrei Biba jäivät myöhempien Kiova-ikonien Valeri Lobanovskin ja Oleg Blohinin varjoon. Wilson toistaa David Winnerin ajatuksia 60-luvun kulttuuriradikalismin ja Ajaxin totaalvoetbalin linkistä, nyt Johan Cruijff jopa vertautuu John Lennoniin. Luetellessaan suuria hollantilaisia liberoja Wilson tekee kyllä virheen mainitessaan yhdeksi Arie Haanin "in his later days". Haan pelasi liberoa 1974 MM-kisoissa, mutta kyseessä selvä painovirhe, varsinainen suuri libero myöhemmällä urallaan oli Ruud Krol, aiemmin vasen pakki. Harmittavia pikkuvirheitä riittää muutenkin, esim. Ruotsi todella pelasi Meksikossa 1970 ja Kiovan Dynamo ei pudottanut Bayernia 1977 Euroopan Cupin semifinaalissa, vaan neljännesfinaalissa.
Wilson käyttää ehkä liikaa tilaa kuvatessaan Englannissa vuosikymmeniä vaikuttanutta Charles Reep -heppua, joka laati tilastollisia analyysejä peleistä. Suomessahan vaikutti Pekka Luhtanen -niminen hahmo, joka myös haali vastaavaa aineistoa arvokisoista. Paljonpa Luhtanenkaan on Suomen jalkapallomenestystä edistänyt. Uudempi historia on nopeammin käyty läpi, Argentiina kehitti 3-5-2:n Meksikossa 1986 ja Egil Olsen oli tarpeeksi häikäilemätön pelatakseen vain yhdellä kärjellä, avoimesti. 90-luvun pohjakosketuksen jälkeisestä kehityksestä Wilson on optimistinen. Peli on nopeutunut järjettömäksi, mutta kaunista hyökkäävää peliä pelataan edelleen erilaisilla taktiikoilla. Viime vuosina esim. Manchester United on pelannut mukavaa peliä ilman yhtään varsinaista hyökkääjää, siis muodostelmalla 4-6-0. Kirjan lopussa on hauskaa pohdintaa argentiinalaisista pelintekijöistä. Kaikkihan ovat varmaan huomanneet, että melankolinen Juan Roman Riquelme, romanttinen sankari ja runoilija on täysin väärällä aikakaudella 2000-luvulla, hänhän on kuin parannettu painos 70-luvun Ricardo Bochinista. Riquelme on lajinsa viimeinen ja naamasta on näkynyt, että hän tietää sen itsekin.
Kokonaisuutena kirja ei ole täysin vakuuttava eikä alan harrastajalle tarjoa kovin paljon uutta, mutta silti nautinnollinen esitys kuningaspelistä yhdeltä kantilta. Taktiikka on tosiaan vain yksi osa jalkapalloa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti