lauantai 10. maaliskuuta 2012

Bruce Springsteen: Wrecking Ball

Springsteenin, 62 v, uutuuslevyn julkisuus on pyörinyt poliittisen sanoman ympärillä. Amerikkalaisen työväenluokan miljardöörisankari kritisoi jyrkästi vuoden 2008 talousromahduksen rankaisematta jääneitä rosvoparoneja: pankkiireja ja muita fat catejä. Oletettavasti Wrecking Ballista ei muodostu Nalle Wahlroosin suosikkilevyä. Tämä on tietysti kannatettavaa ja sanoitukset ovat tärkeitä musiikissa, varsinkin Springsteenin edustamassa heartland rock -tyylisuunnassa. Tärkeämpää on kuitenkin se, miltä musiikki kuulostaa ja olennaisinta se, miten se kuulijaan vaikuttaa ja mitä tuntemuksia herättää.

Springsteen on vaihtanut tuottajaa, Brendan O'Brienin pajatso oli tyhjentynyt. Uusi partneri on Ron Aniello, jonka CV:ssä ei juuri tuttuja nimiä näy, mutta sentään Mott the Hoople -veteraani Ian Hunter, Kiss Me -hitistä tuttu Sixpence None the Richer ja Mrs. Boss Patti Scialfa. Soittajia on paljon, mutta listasta puuttuvat herrat Lofgren, Bittan, Tallent ja tietysti Federici. Pienessä roolissa ovat loputkin E Street -nimet Weinberg, van Zandt, Scialfa ja edesmennyt Clemons. Aniello on mukana soittajanakin kaikessa useilla instrumenteilla, samoin Bruce itse, pianossa, uruissa ja jopa rummuissa. Rage Against the Machinen Tom Morello kahdessa kappaleessa soolokitaristi. Odotettavissa oli ennakkotietojen mukaan vaikutteita gospelista ja folkista, jopa sämpläystä ja hiphopia.

Avauskappale on jo singlena julkaistu We Take Care of Our Own, mahtipontinen sovitus tuo mieleen vuoden 2002 The Rising -levyn, joka tuntui aluksi hyvältä, mutta ei ole kestänyt pitempää käyttöä. Samantyyppinen tylsähkö sävelmä tämäkin on. Springsteen leikittelee Born in the USA:n tapaan tähtilipun symboliikalla, mutta tälla kertaa pointti ei voine mennä keneltäkään ohi. Bushin kyvyttömyys kansalaisten auttamisessa Katrina-myrskyssä on ilmeisin kohde ja näppärä johnfordimainen western-maalailu osuu hyvin maaliin. Easy Money keinahtelee folkahtavasti, mutta ei kone käynnisty vieläkään. Bonnie & Clyde -tyyppinen desperadopari näyttäisi tekevän lähtöä ase kädessä downtowniin, ainakin ryöstämään lihavia kissoja, mutta teksti on onnistuneen moniulotteinen. Viulut ja taustalaulut eivät minusta paranna kokonaisuutta.

Tunnelma kohoaa nopeassa irlantilaisessa bluesissa Shackled & Drawn, soitto on Seeger-sessioiden tyylistä hilpeää puhallinpainotteista menoa, jota kontrastoi mukavasti synkkä teksti. Mieleen tulee toinen kahlevankiteos Working on the Highway, jossa on samanlainen vastakkainasettelu muuten täysin erilaisessa kontekstissa. Jopa "I Woke Up This Morning" toimii tässä ja lopun lainaus Lyn Collinsin Me And My Baby Got Our Own Thing Goingista ei ole ihan posketon idea sekään. Kertosäkeessä Rollari-kunnianosoitus Street Fighting Maniin. Eleetön pianolla starttaava sekatyömiesballadi Jack of All Trades tuo mieleen vuoden 1987 Cautious Manin, mutta ikävä kyllä myös edellisen levyn Queen of the Supermarketin. Katolisen kasvatuksen saanut Bruce heittää peliin Jeesuksen ja kristinuskon kovimman jutun, lähimmäisen rakastamisen. Toista tulemista ei kuitenkaan kuulu ja tässä tulee nyt suora tappouhkaus pankkiireille. Intensiivisen psykoottisessa fiiliksessä on mielleyhtymiä Springsteenin kiusallisimman albumin Devils & Dust tunnelmiin.

Levyn ehkä kolmas ja kaikkein selvin Born in the USA -viittaus tulee jo Death to My Hometownin nimessä. Teksti on jo arvattavan ilmestyskirjamainen, mutta musiikki suoraan irlantilaisen festivaalin päätösjamien vauhdikkaimmista numeroista. Tässä kontrasti ei toimi ollenkaan, osat hylkivät toisiaan, teos on ontto. Mukana on pätkä jenkki-Lönnrot Alan Lomaxin keräämästä virrestä. Kappaleen sävellys muistuttaa hämmentävästi J. Geils Bandin Playboy-veisua Centerfold. Tämä olisi voinut toimia New Orleans -tyylisenä hautajaismarssina. Levyn synkemmän puolen päättää temaattisesti onnistuneesti masennusballadi This Depression, mutta se on varsin yksiulotteinen tapaus. Morellon kitara vongahtelee hyvin, mutta muuta ei jää käteen.

Nimikappale Wrecking Ball ilmestyi jo parin vuoden takaisella London Calling -dvd:llä. New Jersey -tunnelmointia pirteällä otteella, mutta kuluneelta tämä tuntuu jo nyt, olutviittauksesta huolimatta. You've Got It on levyn pop-kevennys ja ehkä jopa levyn vahvin hetki. Lähes Fire-hengessä hönkivä eroottinen hitaan möyrivästi rullaava teos näyttää seniorin pystyvän vielä laulun tekoon. Rocky Ground on ehkä levyn "kokeellisin" kappale. Gospel-laulaja Michelle Moore on duo-partnerina, rap-osuuksia, Jeesus on jälleen kuvioissa kaatamassa rahanvaihtajien pöytiä. Sävellys on näppärä ja monimuotoiset osat nivoutuvat kohtuullisesti. Tässäkin on pätkä Lomaxin arkistoista, mutta hieman vajaaksi elämys tuntuu jäävän, kiviseltä tantereelta ei päästä ylos.

Onko Springsteenillä ollut pulaa materiaalista, ensi kerran levytysurallaan? Näin joutuu kysymään, kun vanha livejyrä, 90-luvulla kirjoitettu Land of Hope and Dreams kolisee ratapihan perältä eetteriin. Teemaltaan kappale tietysti sopii hyvin tähän levyyn ja mukana käsittääkseni Clemonsin viimeiset puhallukset. En ole koskaan tykännyt tästä kappaleesta, mutta studioversion alkupuolella on Sam Cooke -otetta eikä versio toista livesuorituksia sellaisenaan. Kuohkeus kuitenkin puuttuu, juna jää asemalle Curtis Mayfieldin maanitteluistakin huolimatta. Levyn päätöskappale We Are Alive jättää onneksi paremman maun, vinyylirahinalla käynnistyvä meksikolais-irlantilainen nuotiolaulu kohoaa mukavaan hölkkään ja hakee makaaberia vauhtia haudan takaa rullaten irtonaisesti maaliin.

Hankkimassani versiossa on vielä kaksi bonuskappaletta, jotka eivät kokonaisuutta kohenna. Swallowed Up on valaan vatsassa liikkuva naivistinen kuriositeetti, jollaisia Springsteeniltä silloin tällöin lipsahtaa. Ehkä tämän olisi voinut jättää jonkin klubikeikan hengähdystauoksi. Seeger-kauden livelevyllä 2007 esiintynyt American Land on loistava kappale, Springsteenin selvästi onnistunein irlantilaistuotos. Levylle saadaan siis toinenkin olutviittaus, kun irlantilaisten unelmien kohteessa "beer flows through the faucets all night long". Studioversiokin on eloisa, mutta mitään uutta särmää ei saada.

Levyllä on siis hetkensä, mutta kokonaisuutena ilman muuta pettymys, verrattuna edelliseen Working on a Dreamiin ja varsinkin sitä edeltäneeseen Magiciin, joka on omalla listallani todella korkealla. Vetreyttä kuitenkin riittää, joten kesällä Töölössä on jälleen odotettavissa pelkkää juhlaa.

4 kommenttia:

Nimetön kirjoitti...

Kiinnotava arvio, josta olen täysin eri mieltä - vahvin albumi vuosikymmeneen. Eniten minua hämmästyttää kirjoittajan historiattomuus. Death to My Hometown seuraavat uljaasti irlantilaisen työväestön ja itsenäisyyliikkeen taistelulaulujen perinnettä 1900-luvun alusta. Yhteys irkkusoundin ja yhteiskunnallisen vastarinnan välillä tuli paljon ennen Poguesia ja nykyajan irkkupunkkia - irkkubaarisoundia. En lainkaan ihmettelle, että yhteys jää ontoksi, jos historian tuntemus on olematon. Googleta/hae youtubesta vaikka James Connolly ja lue/kuuntele: yhteys saattaa asiaa tuntemattomallekin aueta. Samoin levyltä muutkin kappaleet.

Ari Juntunen kirjoitti...

En tunne erityisemmin irlantilaista musiikkia, mutta toki tiedän poliittisen musiikin olemassaolon siellä. En väitä etteikö nopea duurivoittoinen irkkusaundi voisi toimia yhteiskunnallisen synkänkin sanoman kanssa. Death to My Hometownin kohdalla se ei minusta toimi, Shackled & Drawnissa Springsteen onnistuu paljon paremmin. Shackledissä irlantilaisvaikutteet vähäisempiä, se muistuttaa enemmän Erie Canalin tapaisia jenkkifolk-lauluja.

Nimetön kirjoitti...

Hyvä vastaus. Ehkä terävöitän vielä pointtiani. Angloamerikkalisessa maailmassa Irlannin vallankumous ja sen rinnalla elänyt musiikkitraditio on isossa roolissa (esim. St Patrick's Day paraatit.) Minusta arviosi levystä, ilman tuon kehyksen tuntemusta,ei tee levylle oikeutta. Kuten mainitset, on moni kappale kiinni myös Erie Canalin tapaisissa Americana - folk - rytmeissä. Sekin on minusta toinen tärkeä moodi levyllä irkku-kyköksen rinnalla. Kolmantena lienee gospel-kytkös, jossa tietoisesti yhdistetään levyn viesti 1930-luvun lamaan ja erityisesti värillisen Amerikan perspektiivistä. Nämä tulkintakehykset ovat minusta pakolliset, jotta levyn kova ydin aukeaa, tämä tekee siitä ehkä Euroopassa haastavamman kuin jenkkilässä. Jokatapauksessa, tai lopuksi, vanha klishee: makuasioista ei kannata kiistellä, mutta mukava että vastasit ;)

Ari Juntunen kirjoitti...

Kommentointihan on blogissa aina kannatettavaa, vaikka tässä niitä ei paljon olekaan. Musiikistakin kirjoitan melko harvoin. Irlantilaisvaikutus USA:n musiikissa on tietysti selvää, kantrissa, rockissa ja muussakin. Itsekin olen ollut St. Patrick's Dayn paraatissa New Orleansissa ja Oregonin Portlandissa. Ja makuasiana minusta Springsteen ei nyt kunnolla onnistu tämän perinteen hyödyntämisessä :)