Steve Hamilton: The Lock Artist

Vanha suosikkini Steve Hamilton on päässyt muutamaksi vuodeksi lähes unohtumaan, osittain siksi että miehen näkyvyys Suomessa on omituisen heikko. Hamilton on modernin rikosromaanin suurimpia mestareita, jonka maine lepää Michiganin pohjoisosiin sijoittuvassa Alex McKnight -sarjassa. Olin niin vaikuttunut teoksista, että kävin katsomassa itsekin tapahtumapaikkoja. Edellisessä lukemassani teoksessa Hamilton vaihtoi henkilöitä ja ympäristöä, ei ehkä täysin onnistunein tuloksin. The Lock Artist on taas uusi erillinen romaani, ei jatkoa edelliselle. Teos on saanut hyvän vastaanoton, jopa Edgar-pääpalkinnon 2011. Tällä kertaa tapahtumat liikkuvat ympäri mannerta, Detroit, Philadelphia, New York, Los Angeles, San Diego. Päähenkilö on siis kaappimies, kassakaappien murtospesialisti, lukkotaiteilija. Michael-niminen hahmo on kokenut pöyristyttävän trauma 8-vuotiaana ja menettänyt puhekykynsä. Traumaattisten tapahtumien tarkempaa laatua Hamilton ei aluksi kerro, pudottelee vihjeitä vähitellen. Aikatasoilla liikutaan edestakaisin luvuista toiseen. Tarina rullaa hyvin, nyt Hamilton ei ole kiinnostunut miljöistä, vain kertojan mielenliikkeistä. Tämä ei ole välttämättä minun makuuni, mutta hyvin kertomus täyteläistyy kierros kierrokselta. Varsin pitkiä teknisiä yksityiskohtaisia kuvauksia lukkojen avaamisesta, niissä on aluksi pientä jännitettä, mutta toistuessaan ne alkavat kyllästyttää, tässä on Hamiltonin teoksen heikoin kohta. Teknisesti huippuhallittu romaani, mutta jättää hieman kylmäksi, samanlaista emotionaalista intensiteettiä Hamilton ei tähän saa kuin McKnight-sarjaan. Hyvä uutinen on, että tämän jälkeen Hamilton on tehnyt comebackin Michiganin Upper Peninsulalle, uusi McKnight-romaani Misery Bay on jo hankittuna odottamassa lukuvuoroaan. Eikä se lopu siihenkään, kaksi uudempaakin on jo sarjaan ilmestynyt.

Marcel Carné: Le Quai des brumes

Intohimodraamaa Le Havren satamasta 1938. Tunnelma on alavireinen, sumua riittää, mustat autot kiitävät kiiltävillä katukivilla, käsiaseet laulavat. Ranskalainen ns. runollinen realismi antoi työkaluja amerikkalaiselle film noirille, mutta aivan samassa tunnelmassa ei vielä olla, ei ainakaan tässä Carnén klassikossa. Elokuva on liian puhelias, vaikka Jean Gabin onkin vaiteliaampi Vietnamista epämääräisesti siirtyneenä sotilaskarkurina. 17-vuotiaan Michèle Morganin sadetakista voisi tehdä väitöskirjan, niin ikonisia ulottuvuuksia siihen voi ladata. Pöyristyttävää yhden illan seksiorgiaa halvassa hotellihuoneessa, aikakauden Hollywoodissa olisi ollut täysi mahdottomuus. Sivurooleissa liian koomisia, irvokkaita tai keinotraagisia hahmoja, jotta kokonaisuus toimisi täysillä. Carné ja skenaristi Prévert vievät tyylinsä pitemmälle seuraavana vuonna Le Jour se lève -teoksessa, joka on vielä puhtaammin prenoiria. Erinomaisen hyvin Sumujen laiturikin on silti aikaa kestänyt.

Lewis Allen: Suddenly

Melkoisen hämmästyneesti ensikatselin aikoinaan tätä 1954 valmistunutta b-trilleriä. Aiheenahan on siis presidentin salamurha ja murhaajana amerikkalaisuuden superikoni Frank Sinatra. Suddenly ennakoi Dallasin tapahtumia ehkä vielä selvemmin kuin myöhemmin valmistunut Manchurian Candidate. Sinatrahan esiintyi siinäkin, mutta ei tappajana. Suddenly on elokuvana huomattavasti vaatimattomampi, 50-luvun pahinta Eisenhower-siirappia kaikissa niissä kohtauksissa, joissa Sinatra ei ole mukana. Frankie-boyn suoritus onkin sitten sitäkin hyytävämpi. Himmeä kopio Ylellä, leffa on public domainia, ehkä ei ole jaksettu etsiä parempaa.

J.P. Pulkkinen: Pieni kaistale maata

Kävelin Helsingissä olutfestivaalin jälkeisenä aamupäivänä laiskasti Akateemisessa Kirjakaupassa. Alennustiskillä kirjan kannesta näkyvä Kauko Röyhkä -sitaatti pysäytti. Käänsin takakannen, jossa mainittiin Space Truckin'. Kääntelin esiin sisällysluettelon, yhden luvun nimi oli Christine Errathin reidet ja ostopäätös syntyi. Christine Errath on itäsaksalainen taitoluistelija 70-luvulta, jonka reidet ovat jääneet minunkin mieleen. Tiesin, että Pulkkinen on toimittaja, olen kuullut joitakin radio-ohjelmia ja ehkä nähnyt tv-tuotoksiakin. Sitä en tiennyt, että Pulkkinen on ollut basistina Päät- ja Keba -bändeissä. Jos olisin tiennyt, en olisi ostanut. Päät nimittäin tarkoittaa Juhani Kantta (Kansia?), jota en voi sietää. Suljin 80-luvulla radion aina kun kuulin Kannen (Kansin?) äänen. Valitettavasti Pulkkinen osoittautui ainakin osittain entisen bändikaverinsa hengenheimolaiseksi.

Kirja on Pulkkisen löyhä omaelämäkerta 30 biisin kautta. Hieno idea, jonka ehkä itsekin haluaisin toteuttaa. Idea ei tosin ole uusi, omassa hyllyssänikin on Nick Hornbyn 31 Songs ja monet jenkkikirjoittajat ovat peilanneet elämäänsä rockin kautta. Pulkkinen on minua kolme vuotta vanhempi, joten yhtymäkohtia löytyy jonkin verran. Paljon vähemmän kuitenkin kuin oletin. Itselle kolahti todella kovaa hyvin nuorena 1969 radiosta kuulunut Proud Mary, Pulkkiselle iskee kunnolla vasta 1971 tv:stä nähty Deep Purple -esitys Black Night. Kirjan alkuvaiheet ovat kiehtovaa luettavaa, Pulkkisella on ajankuvalle ja miljöölle silmää korvan lisäksi. Nopeasti kehitys muuttuu tylsäksi, David Bowie ja viimeistään Bob Marley vetää Pulkkisen eri (väärään) suuntaan. Vaala oli kuitenkin erilainen paikka kuin Vantaa, jonne Pulkkinen Tampereelta levyjä tilaili. Itselläni musiikkikiinnostus väliaikaisesti hiipui 70-luvun mittaan jalkapallon tieltä, punk ei enää merkinnyt mitään. Jalkapallosta Pulkkinen jotain mainitsee, mutta enemmän tuntuu Jokerit-fanius merkinneen. Pulkkisen musiikkimaku ei ole erityisen kiinnostava, varsinkaan amerikkalaiseen rockiin hän ei näytä saaneen mitään tuntumaa New Yorkin Television/Talking Heads -suuntausta lukuunottamatta. Gillian Welch ja Lucinda Williamskin ovat osuneet tutkaan kovin jälkijättöisesti. Niinpä loppuosa kirjasta tuli luettua ylimalkaisesti, erityisen vakuuttavasti Pulkkinen ei merkityksellisiä biisejään sido elämänvaiheisiinsa. Pientä eloa oli 1980-luvun alun film noir -innostuksessa, mutta hyvin lyhytaikaiseksi sekin jäi. Hyvä lähtökohta siis, mutta räväkämpää itsensä likoon laittamista teksti olisi kaivannut.

Javier Marías: Valkoinen sydän

Lähestyvän Madridin reissun takia ajattelin lukea jonkin romaanin, joka sijoittuu kaupunkiin. Pienellä googletuksella löysin tämän Maríasin teoksen, jonka piti olla jopa rikosaiheinen. Teos oli suomennettukin ja pokkariversio löytyi netistä parilla eurolla. Tuntuu jotenkin keinotekoiselta lukea englanniksi käännettyä alunperin espanjankielistä teosta, vaikka Hausjärven renessanssimies DeGarre niin kuuluu tekevänkin. Ehkä englanniksi kääntävät ovat ammattitaitoisempia, tai ainakin DeGarre osaa englantia minua paremmin ja välttää tulkintaongelmat lukuvaiheessa. Anyway, Maríasin kirjan suomennos päätyi luettavaksi saman tien. Originaali ilmestynyt jo 1992.

Jos Marías on päättänyt tehdä rikosromaanin, niin ainakaan amerikkalainen hard-boiled fiction ei ole ollut hänen tyyli-ihanteensa. Valkoinen sydän pukkaa pitkää lausetta, loppumattomia kappaleita, raskasta lörpöttelevää tajunnanvirtaa. Kyllä minäkin luin nuorena poikana Claude Simonia ja Marcel Proustia, mutta sittemmin päätin keskittyä hyvään kirjallisuuteen. Avaus on suhteellisen tiheä takauma kertojan sukuhistorian traagiseen itsemurhaan ja varsinainen tarina käynnistyy aika tehokkaasti häämatkalla havannalaisessa hotellissa, salakuuntelua viereisestä huoneesta. Teemana on alusta alkaen tuoreen sulhasen epäröinti avioliiton satamaan purjehtimisen merkityksestä. Huvittavasti sivuaa hieman Flynnin Gone Girlin asetelmia, näin yllättäen jouduin perehtymään heinäkuun helteillä avioliittoproblematiikkaan, mutta tyystin toisenlainen Maríasin kirja on. Avioparin molemmat jäsenet ovat tulkkeja ja Maríasin teksti rönsyilee pahasti parodioimaan tulkin työn absurdismia, kovin tylsää luettavaa imho. Odottamaani Madridin miljöökuvausta ei koskaan saapunut. Päähenkilön isä on töissä Pradon taidemuseossa ja siinä on aihe loppumattomiin jaaritteluihin taidebisneksestä. Boring, boring. Lopussa on taas lievää tiivistymistä, mutta se on liian myöhään liian vähän. Todella harmittava pettymys koko kirja.

Beer Here Ugly Duck Helmuth Kellerbier, hanaversio

Tanskalainen hybridihtävä kellerbier nyt hanassa Rotuaarin ihmebaarissa. Pulloversio ei tajuntaa räjäyttänyt eikä sellaista tapahtunut nytkään. Hedelmäinen taas, kohtuurunko, kohtuukatkerointi. Aika kohtuullinen juoma hikisen juoksulenkin jälkeen. Hinta ei kyllä ole lähelläkään kohtuullista, mutta halvemmallahan voi juoda Karjalaa, jossa ei ole mitään kohtuullista. Kesän lämpimin myöhäisilta Rotuaarilla? Oluthuone Leskinen, 28.7.2013. 

Paul Verhoeven: Zwarteboek

Hollywoodista Hollantiin palannut Verhoeven teki eläkepäivillään 2006 tämän vastarintasaagan. Käsikirjoitusta olisi kannattanut puunata vielä muutama kierros, melko sarjakuvamaisella otteella mennään Verhoevenin monien elokuvien tapaan. Naiskauneudelle vaarilla on edelleen silmää, Carice van Houten tässä totaalina katseenvangitsijana. Groteskia menoa, tahatonta komiikkaa ja kovakätistä tragiikkaa. Epäuskottavia käänteitä sodan loppuvaiheissa, mutta ilmeisesti Hollannissakin tapahtui kaaoksessa kaikenlaista. Elokuva sälyttää Hollannin vapauttajina mainetta niittäneiden kanadalaisten kontolle raskasta syyllisyyttä.

Summer Wine Teleporter

Teleportaatioassosiaatiota Yorkshiren maltaisessa porterissa. 5%, mukavaa täyteläisyyttä, mutta myös kunnon katkeropotku. Taas erinomaista kamaa tältä valmistajalta, vaikkei helvetillisessä tappohelteessä Perämerellä täysin fiilikseen sovikaan. St. Michael, 27.7.2013.

BrewDog #Mashtag

JaGen suosittelema olut Hgin yöstä löytyi kamppeiden keruuvaiheessa Kaislasta. Varsin tumma, pehmeää mallasta, luumua. 7,4%, tammilastuja ja hasselpähkinää. Mukavan tasapainoista, mutta takapotku puuttuu tyystin, olut jää puolinaiseksi. American brown ale pitää olla näinä päivinä hillittömän humaloitu, jotta se herättäisi mitään huomiota. Skottipojat jäävät siis lähtötelineisiin. Helsinki, Kaisla, 26.7.2013.

Lervig Holmen Quist

Kotiolutkilpailun voittajien panema norjalainen imperial stout, 9,5%.  Näin vahvaksi impiksi ei erityisen täyteläinen. Varsin kuiva, suolaa, lievää salmiakkisuutta. Mausteisuus tai ehkä pelkkä humalointi pidentää jälkimakua reippaasti. Ei elämää suurempi kokemus, mutta kohtuullisen tyylikäs olut. Taaskaan Puotilan hellesää ei oikein tukenut nautintoa. Helsinki, Pikkulintu, 26.7.2013.

Fanø Hoppin’ Frog Natasha Rocks Denmark

Jyllantilaisohiolaista yhteistuotantoa, 7,5%, stout. Äärimmäisen paahteinen olut, maitohappoa, turhan kylmää Puotilan helteessä. Jälkimaussa tiukkaa kuivaa katkeroa. Tähän on lyöty kaikkea sekaan, mutta aika hyvin toimii. Ehkä juuri tämmöinen raaka ekstreemiys jäi puuttumaan SOPPin suomalaispanimoilta. Helsinki, Pikkulintu, 26.7.2013.

Triple fff Ramble Tamble, real ale

Suoraan gravitylla tiskin tynnyristä kesähelteellä. Arveluttavaa, mutta hyvässä kunnossa. Aika flat, ei vaahtoa eikä vähääkään hiilihappoa, mutta joskus riilit ovat tällaisia. Hedelmää, kuivahko runko, kapea, mutta kestävä jälkikatkeruus. Jos oluella on sama nimi kuin CCR-bravuurilla, niin eihän siitä voi olla pitämättä. Itähelsinkiläisen lähiöostarin lenseä iltapäiväambienssi juuri sopivaa kontrastia hektiseen festarihurmaan. Helsinki, Pikkulintu, 26.7.2013.

Kuninkaankartano Torppari

Ei sitrusta, mutta pehmeää kypsempää hedelmää, tuoreutta hieman puuttuu. Katkeroa todella pitkäkestoisesti, jotain sivumakua, mutta silti hyvin nautinnollinen. 5,4% ja 100 IBUa, kirkkaasti paras maistamani Kuninkaankartanon olut. Muutama laimeasti kiinnostava olut oli vielä jäljellä, mutta tuntui mukavan symmetriseltä lopettaa festivaali saman panimon olueen kuin aloittaakin. Helsinki, SOPP, 26.7.2013.

Stadin Grand Cru Bruin

Ja vielä lisää belgityylistä uutuutta. Stadilla on kyllä nyt aivan uutta otetta, huhujen mukaan konehuoneessa olisi tapahtunut henkilöstön uudistumistakin. Joka tapauksessa kaasua painetaan kunnolla. Belgihiivaa, makeaa mallasta, 9%. Siis ehkä vahva dubbel, turhan makeaa, hedelmäistä pehmeyttä, jopa kuohkeaa. Kirkas punertavan mahonkinen olut. Kevyt, lähes häviävä katkerointi. Monimuotoinen, hillityn kiehtovalla tavalla puhdas ja onnistunut. Ehkä belgisuunnalta on vielä jotain ammennettavissa. Helsinki, SOPP, 26.7.2013.

Bryggeri Helsinki Red Ale

Makeahko, mallasta ja hedelmää, 5,6%. Katkeroa kohtuudella, intensiteetti kasvaa kyllä oluen lämmetessä. Tasapainoa taas, mutta ei ehkä omia suosikkejani panimon oluista. Helsinki, SOPP, 26.7.2013.

Hollolan Hirvi BelgianHirvi

Makeahko, ei kovin hapan, belgihiivakin laihahkosti esillä. Ei katkeroa, 6,5%.  Festivaalin uutuuksissa aivan liikaa belgityylistä kamaa, itselleni nämä ovat auttamatta 90-luvun retro-tavaraa. Tämäkin omituisen laimea satsaus, ronskimmalla otteella pitäisi mennä, eihän näitä kannata suunnitella jalasjärveläisen turkistarhaajan makumieltymysten mukaan.  Helsinki, SOPP, 26.7.2013.

Beer Hunter's Ameriika Lager

Pehmeän maltainen helles-tyyliin, hillitty katkerointi, 4,5%. Toimii hyvin, hieman pähkinäisyyttä. Ameriika luki hanalätkässä, joten porilaismuotoinen (?) ilmaisu lienee virallinen nimi. Tai ehkä genetiivi oli vain unohtunut epähuomiossa poijes. Jos Ruosniemi-kimppaoluessa oli esikuvana Coors, niin ehkä tässä on lähdetty Boston Lagerin suuntaa kohti. Olisi melkein haluttanut juoda enemmän tätä, mutta kapasiteettipaineissa jouduin priorisoimaan. Helsinki, SOPP, 26.7.2013.

Ruosniemi Sihteeri Blond

Uusi päivä, festivaalilla hieman rauhallisempi avaus kuin torstaina. Hardcore-hörhötkin siirtyneet jo uuteen(?) kohteeseen, mutta samaan pöytään sentään osuivat vielä vahvalla staminalla operoiva DeGarre ja Joensuun komeetta JaGe. Avaukseksi Ruosniemen uusin oma olut, Sihteeri on raikas, kevyen mausteinen, maltaan ja hedelmän yhdistelmää, aika näppärä. 4,1%, ei katkeroa, mutta ei ehkä tarvitsekaan. Simaisuutta, ehkä hunajaakin. Esitteessä puhuttiin jopa inkivääristä ja mustapippurista, mutta niitä on annosteltu ilahduttavan maltillisesti. Pidän tämän panimon tyylistä, Pikkupomossa ja Piirimyyjässä oli samaa itsevarmaa eleganssia, vaikka tämä siis nyt aivan erityylinen, kevyt belgiblond. Osastopäällikköä ja Atk-tukihenkilöä jään innokkaasti odottelemaan. Helsinki, SOPP, 26.7.2013.

Stadin Waimea Rye Pale Ale

Yömyssyksi vielä stadilaista kamaa. BD-taululla luki vain Waimea Pale Ale, mutta oletettavasti kyseessä sama ruisolut kuin festivaalilla pullossa esiintynyt. Hedelmää, katkeroa, perusasiat ok. Mutta melkein vetinen, ei tarpeeksi täyteläinen. Ehkä hieman pihkaa, karamellia myös, aika kevyt kaikkiaan. Brittityyliä varmaan tavoiteltu, minuun se ei vetoa. Helsinki, Black Door, 25.7.2013.

Brewfist Czech Norris

Pohjoisitalialaiselta ässäpanimolta hauskasti nimetty Chuck Norris approved -leimalla varustettu uutuuspils. Eikä ihan peruspilsneri, vaan "imperial pils", 6,7%. Pehmeää, yllättävän katkeroinen heti alusta, mutta aika ohut, ei mallasta, ei hedelmää. Toimii silti suoraviivaisen voimakkaasti. Päivän ainoa tuote ulkomaan pelleiltä. Helsinki, Black Door, 25.7.2013.

Laitila Kievari Kölssi

Altin jälkeenhän sopii mukavasti kölsch. Talon maku on jälleen havaittavissa Laitilan kölniläisessä, joka oli festivaalilla vain pulloversiona, täällä onneksi hanassa. Hernekeittoa siis, mutta myös aika raikasta hedelmäistä vetoa, 4,6%. Katkeroa enemmän kuin tyylissä yleensä. Aika hyvää, liian suureksi (?) kasvanut panimo on hieman hiipumassa laadullisesti marginaaliin, mutta tämä toimii vielä hyvin. Helsinki, Angleterre, 25.7.2013. 

Beer Hunter's Presidentti Paasikivi

Kävin kirjautumassa hotelliin ja siirsin samalla DeGarren Mommilan tuotantolaitosten sixpackin tuulen suojaan. Tarkoitus oli palata festivaalille, mutta jonoa oli portille muodostunut huomattavan pitkästi, joten tallustelin Urhoon syömään. Päivä se on vielä huomennakin. Urhoon oli festivaalilta paennut pari muutakin ulkonäöltä tietämääni pääkaupunkiseudun oluthahmoa. Palan paineeksi porilaisen presidenttiolutsarjan viimeisin edustaja. Paasikivi on alt, 5%. Tummanruskea, hieman leipäinen, makeahko, kypsää hedelmää, ei katkeroa. Pehmeää, karamellia, toffeeta, ei tarpeeksi pähkinää. Bryggeri Helsingin alt oli selvästi parempi, vaikka taattua laatua tämäkin. Muistuttaa ehkä brown alea enemmän kuin altia. Helsinki, Urho, 25.7.2013.

Rekola Katajan Kuiske

Samea ruma olut. Makeaa, fariinisokeria, lievää paahteisuutta, leipää. Sahdin ja doppelbockin väliltä jotain. Silti ohut, vaikka 6%. Ei katkeroa, ei tämäkään Rekolan olut innostanut. Helsinki, SOPP, 25.7.2013.

Stadin MIWtFY Sour Ale

USA:ssa happamat oluet ovat olleet lähes haastamassa IPA-rintamaa, mutta Euroopassa innostus on ollut maltillisempaa. Stadi täräyttää nyt peliin melkoisen ässän. Brettaa, maitohappobakteeria, todella hapanta, 8,7%.  Raikkautta silti, toisaalta haastavaa. Juotavuus hyvää, ei tunkkaisuutta. Yllättävän vahvaa, alkoholi peittyy bakteerimassaan. Hieman suolainen kokonaisvaikutelma. Hieno suoritus, mutta ei minun teekuppini. Helsinki, SOPP, 25.7.2013.

Bryggeri Helsinki Transatlantic Ale

Kevyen hedelmäinen, ruohoa, hunajaa, katkeroa kohtuullisesti, 4,4%. Aika tasapainoinen. Vihannesta hieman, ei tarpeeksi raikas. Kuivan maltainen kokonaistuntuma, talonmakua hyvässä mielessä. Sofiankadulla pysyy taso korkeana ja näköjään pelkästään saksalaistyyleihin ei olla rajautumassa. DeGarre epäili Transatlantic-nimen olleen hänellä aiemmin käytössä, mutta varkauden tunnusmerkit eivät ilmeisesti täyty. Helsinki, SOPP, 25.7.2013.

Bruuveri Sidney Bechet Pale Ale

Saksofonistiolut on hieman kevyempi tapaus Kampin kellarista, 5,5%, Hyvin hedelmäinen, runko tanakka, hieman vihannesyrttiä, katkeroa keskitäyteläisesti.  Ei tämäkään Sysilän parhaita ole, mutta tasapainoa löytyy ja päivän Bruuveri-oluista herkullisin. Helsinki, SOPP, 25.7.2013.

Ruosniemi Beer Hunter's Kesäderby

Craft beer -maailman kuumimmissa keskuksissa panimoiden yhteistyöoluet ovat olennaisia. Nyt porilaiset alan toimijat ovat paikallismatsihengessä tuottaneet kesäoluen. Ideamyllyn lopputuloksena tyylilajiksi ei ole osunut kaikkein ilmeisin suunta. Kesäderby on riisilager, ilmeisesti Coors Lightin velvoittavien perinteiden kunniaksi. Alkoholia 4,1%, mausta ei oikein mallas nouse esiin, porilaiset ovat siis olleet tosissaan. Katkeruutta löytyy paljon reippaammin, tuloksena ohut, mutta virkistävän raikas juoma. Kevyisiin humalapommi-aleihin verrattuna maku on hyvinkin erilainen. Jotain uutta tässä on, mutta kohtalona lienee silti kuriositeettistatus. Helsinki, SOPP, 25.7.2013.

Hollolan Hirvi KaurisOlut

Hollolan panimo on Kuninkaankartanon tapaan niukassa jakelussa. Kavioeläimet pysyvät nimisysteemin pohjana, kauris-olut on wiener eli wieniläistyyppinen lager. Tähän kategoriaan syydetään nykyisin paljon tavallisia teollisuuslagereita ja oikeaoppisen oluen teko tässä tyylilajissa ei ole alan helpoimpia tehtäviä. 5,3%, kohtalainen viljainen mallasrunko, karamellia, ei juuri katkeruutta. Tämä oli liian makea minun makuun.  Helsinki, SOPP, 25.7.2013.

Bruuveri Sunset IPA

Ilkka Sysilä itse oli esittelemässä Saimaan oluiden tiskillä. Sunset on taas uusi tulkinta IPA-tyylisestä oluesta. 7,2%, ehkä jonkinlainen keräilyerä nyt käsillä, humalia on kerätty lähes kaikista englantia puhuvilta alueilta, eli siis UK, US, NZ. Katkeroa on paljon enemmän kuin Milneburgissa, pihkaa, kypsää hedelmää. Hieman tunkkainen fiilis, Blue Skiesin raikkaus jää nyt tavoittamatta. Nautinnollista juomaa joka tapauksessa. Helsinki, SOPP, 25.7.2013.

Kuninkaankartano Ruis-Saison

Ensimmäinen vierailu jo kymmenettä kertaa järjestettävään Suuret Oluet Pienet Panimot -festivaaliin. Tapahtuma on laajentunut Lahteen, Poriin ja Raumallekin, mutta en ole päässyt niihinkään. Nyt siis TBonen ja DeGarren vanavedessä heti aukeamisaikaan sisään. Aika näppärän tuntuinen järjestely, teltat suorakaiteen muodossa laidoilla, keskellä avoin tila. Jengiä tuli tasaisesti sisään, hyvä fiilis. Järjestelyt pelasivat omia tarpeitani varten hyvin, iltapäivällä ei syntynyt jonoja, lasinpesu toimi ja jopa vessat olivat bajamajaa paremmalla tasolla. Mitään polettipelleilyä ei harrastettu, oikealla rahalla lohkesi joko 20 tai 40 cl tuotetta. Vaikka olen enemmän baari-ihminen kuin festivaalijuhlija, niin lasi vaan kouraan ja kone käyntiin.

Kuninkaankartanon oluita olen päässyt niin harvoin kokeilemaan, että päätin aloittaa heidän uutuudellaan. 6,5%, ilmeisesti Mustialan oppilaitoksen jonkinlainen lopputyö. Selvää belgihiivaa, mutta aika kevyttä, ohuttakin. Ei katkeroa, mutta ruis-happamuutta syntyy. Periaatteessa ok, mutta liian vaisua. Ehkä on menty liikaa oppikirjan mukaan ja persoonallisuutta ei ole päästetty valloilleen.

Festivaalin melskeissä ehdin joidenkin vanhojen tuttujen lisäksi moikkaamaan lyhyesti ensi kertaa livenä Suomen johtavia nettiolutpersoonia Seppo Äyräväinen, Harri Metsäjoki ja Jaakko Matikainen. On se aina yhtä merkillistä ja hauskaa nähdä ihmisiä tässä perinteisessäkin muodossa. Helsinki, SOPP, 25.7.2013.

Bruuveri Milneburg IPA

SOPP-olutfestivaaliin valmistautumista lammaspaistin ja vahvan IPAn voimin. Kovasti kolahtaneen Blue Skiesin jälkeen hieman haastavampi tapaus. Kypsää pehmeää hedelmää, barleywine-fiilistä, alkoholi tuntuu selvästi läpi, vaikka sitä nyt suhteellisen maltilliset 8%. Pihkaa on, mutta katkeruus suhteellisen hillittyä. Eurooppalaisia ja uusiseelantilaisia humalia käytetty. Milneburg viittaa New Orleansin kaupunginosaan, panimomestari Sysilän klassisen jazzin teema jatkuu siis edelleen. Mutta nyt tosiaankin lähempänä barleywinea kuin tupla-IPAa. Alan paatuneimmat torpedot TBone ja DeGarre olivat myös pohjia kiskomassa täällä. Jälkimmäisen persoonan tapasin nyt ensi kerran. Helsinki, Bruuveri, 25.7.2013.

Summer Wine Rouge Red Hop Ale

Heikko vaahto, heman makeaa, karamellia, mutta katkeran kuiva loppuunvienti, 5,8%. Rankasti humaloidulla jenkkityylillä Summer Wine jatkaa, hienoa. Muistuttaa siis amerikkalaisia ylihumaloituja punaoluita, mikä on loistavaa. Ehkä enemmän ulottuvuuksia voisi toivoa, mutta tämä panimo ei petä vieläkään. Oluthuone Leskinen, 24.7.2013.

André de Toth: The Indian Fighter

Viime talvena tallentava digiboksini meni rikki. Tarkastelin tilannetta aikani ja huomasin etten oikeastaan tarvitse laitetta, koska tv-kanavien elokuvatarjonnan taso on heikentynyt pahasti. Jalkapalloa katson suorana. Puolitoista viikkoa sitten olin kuitenkin katsomassa J. Karjalaista livenä juuri samaan aikaan, kun Yle esitti tämän ennennäkemättömän de Toth -westernin. Jäi sen verran hampaankoloon, että tilasin leffan netistä viidellä eurolla.

Unkarilaissyntyinen de Toth, oikealta nimeltään vaatimattomasti Sâsvári Farkasfalvi Tóthfalusi Tóth Endre Antal Mihály, oli Hollywoodin klassisen kauden pieniä suuria tuntemattomia. Noirin ja westernin parissa syntyi ryhdikkäitä töitä, vaikka mikään suuri auteur hän ei ollutkaan. Indian Fighter on kuvattu scopella Technicolor-väreissä Oregonissa, hillittömiä maisemia. Tarina on rutiinimaisempi, sisällisodan jälkeen uudisasukkaat pyrkivät länteen, ratsuväki on rakentanut näyttävän puulinnoituksen, Laramiesta odotellaan vahvistuksia, sioux't ovat levottomia, kultaa ja viinaa käytetään vaihtovälineinä. Jonkinlaista esivihreää ympäristötietoisuuttakin tarjotaan intiaanien suunnalta. Kirk Douglas luovii osapuolten välissä ja nykykatsannossa raiskaa Elsa Martinellin esittämän intiaanitytön. Douglasin roolinimi on Johnny Hawks ja Martinelli on tietysti tunnetuin Howard Hawksin Hatari!-klassikon tähtenä. Elisha Cook taas terävässä sivuroolissa Mathew Bradyn jalanjäljissä kulkevana valokuvaajana. Douglasin neljä vuotta aiemmin eronnut vaimo Diana omituisesti mukana leffassa. Taistelukohtauksissa on vetoa, mutta ei tämä Tothin parhaita ole.

Chimay Dorée

Munkkien omaan käyttöön tarkoitettua harvinaisen kevyttä trappistia yllättäen nyt yleisemmässä jakelussa, mikään ei tunnu enää olevan pyhää. Siis vain 4,8%, mutta tietysti liian vahvaa, jotta suomalaiset voisivat ostaa tätä maitokaupoista ilman viranomaisvalvontaa. Hapahko belgihiivatuntuma,   makeaa karamellia, hedelmää, ei katkeroa. Kovasti hiilihappoa, raikasta ja tuoretta, sessio-olut belgialaiseen tapaan. Etiketin mainitsemaa humalaa ei oikein havaittavissa. Lievää mausteisuutta, mutta pysyy lähempänä blondia kuin witiä. St. Michael, 23.7.2013.

Summer Wine Oregon Pale Ale, pulloversio

Puhtaan makuista sitrusta, kohtuullinen mallasrunko, hyvä katkeroveto. Taannoinen hapan hanaversio Tukholmassa oli selvästi päässyt pilaantumaan. Tässä on kaikki kohdallaan, erinomaista brittien tekemää jenkkiolutta Perämeren intiaanikesässä. Oluthuone Leskinen, 23.7.2013.

Beer Here Pale Hops, hanaversio

Varsin hyvin pullossa toiminutta juuttibelgialea nyt isommassa astiassa. Vahvaa sitrusta sameassa tummahkossa oluessa. Näyttää jostain syystä paljon tummemmalta kuin pulloversio. Katkeruutta tanakasti, mutta ei niin tuoretta kuin olisi voinut odottaa. Onnistunut tapaus kuitenkin. Oluthuone Leskinen, 23.7.2013.

Goddards Inspiration, real ale

Samea oranssinkeltainen ale, makeahko, 5%. Pihkaa, katkeroa heikommin, pehmeää. Pumppulätkässä paimen nauttimassa olutta lampaan kanssa, ehkä ennakoiden herkkää romanttisempaa hetkeä. Olut tulee Wightin saarelta, mutta ehkä siellä ollaan yhtä lammasrakkaita kuin Yorkshiressä. Oluthuone Leskinen, 23.7.2013.

William A. Wellman: Lady of Burlesque

Ennestään tuttu Barbara Stanwyck -bravuuri, jo vuodelta 1943, joten ei varsinaisessa noir-syklin ytimessä, pikemmin jonkinlainen prenoir. Liikaa romanttista komediaa, musikaalimeininkiä ja kirkasta valaistusta, noir-ahdistus jää vähiin. Teatterimiljöö sinänsä sopiva tummemmillekin sävyille. Murhamysteeri on kovin vanhanaikaista suljetun huoneen arvoituksen ratkaisua. Wellman teki paljon hyvääkin, mutta tämä jää kauas kärjestä. Barbaran asuissa enemmän paljasta pintaa kuin Production Code yleensä salli.

Gillian Flynn: Gone Girl

J. Karjalaisen Mennyt mies on hallinnut alkuvuoden populaarimusiikkia Suomessa, kun taas globaaleja rikoskirjallisuuspiirejä on hallinnut vielä selvemmin Mennyt tyttö. Suitsutusta ja kaupallista menestystä on riittänyt, tosin kaikkein arvostetuin Edgar-pysti luiskahti Dennis Lehanen Live by Nightille. Kun vielä Antti Tuomainenkin puffasi Flynniä, päätin hankkia teoksen lukulistalle. Gone Girl on Flynnin kolmas teos, en ole aiempia lukenut. Nimen girl ei varsinaisesti ole enää tyttönen, kyseessä on viidentenä hääpäivänä 5.7.2012 katoava lähes 39-vuotias aviovaimo. Aviopari on viettänyt New York Cityssä glamoröösiä elämää media-alan hommissa, mutta taloustaantuma puraisee lopulta 2010 potkujen muodossa. Pariskunta päättää muuttaa viisi vuotta nuoremman miehen kotiseudulle keskilännen Missouriin, jossa mies perustaa baarin, vaimo jää McMansionia mittailemaan. Tapahtumapaikka on kuvitteellinen North Carthage Mississippin rannalla, parikymmentä kilometriä Mark Twainin kotikaupungista Hannibalista ylävirtaan.

Gone Girl on psykologinen trilleri, jonka lukujen kertojina vuorottelevat pariskunnan molemmat jäsenet. Financial Timesin arvio teoksesta on "Read it and stay single". Melko pian käy selväksi, että kertojat eivät ole luotettavia. Lukijaa hämätään, Flynn suorastaan manipuloi. Puolivälissä tapahtuu suurempi käänne, mutta vuoristoratatyyppistä menoa jatkuu loppuun asti. En tämmöisestä tekniikasta erityisemmin tykkää, mutta kohtuullisen taitava Flynn on. Vääntöä trillerissä on riittävästi, tunnelma on puhtaan noir-mainen, Flynn kirjoittaa sujuvasti. Aivan vakuuttavia yksityiskohdat eivät ole, esim. huippuasianajajan 100 000 dollarin käsiraha, jää kertomatta kuinka rutiköyhä aviomies sen saa kasattua. Mediakritiikkikin hieman yksioikoisia. Sivuhenkilöt ovat karikatyyrimäisiä, mutta pääparissa on uskottavia piirteitä, tällaisia avioliittoja ei ole vaikea kuvitella löytyvän lähempääkin. En ole Missourissa käynyt, mutta miljöö on vakuuttavasti kuvattu. Yhtymäkohtia löytyy esim. tyystin toisenlaiseen Missouri-romaaniin, Daniel Woodrellin Winter's Boneen. Pientä tiivistystä olisi ehkä tarvittu, Flynnin tarina ei välttämättä rönsyile, mutta tehostusvaraa on havaittavissa.

Carol Reed: The Key

Ennennäkemätön brittileffa vuodelta 1958, Reedin ohella Trevor Howard mukana The Third Man -tiimistä. Mustalistalaisen Carl Foremanin sovitus hollantilaisromaanista, valitettavasti ollaan kaukana Reedin kultakauden tasosta. Kankeaa melodraamaa toisen maailmansodan aseettomien hinaajien lomassa. Taistelukohtaukset varsin vaisuja ja Sophia Loren ei mitenkään uskottava ahdistuneena pahanilmanlintuna, jolta sulhaset kuolee laumoittain. William Holdenilla näyttää olevan krapula päällä koko ajan. Lopussa on pientä piristymistä, ei mennä aivan matalimmalta kohtaa riman yli.

Antti Tuomainen: Juntunen

Antti Tuomainen on paiskannut uuden novellinsa nimeksi hämmentävästi Juntusen. En lähde motiiveja arvailemaan, mutta Juntunen on myös novellin päähenkilön nimi ja hyvin se tuntuu siihen istuvan. Novelli on ilmeisesti saatavilla vain e-kirjana. Tuomainen on jo nimetty Helsinki-noirin kuninkaaksi, mutta Juntunen tapahtuu nimeämättömässä pikkukaupungissa. Kyseessä on western-henkinen kostotarina, Juntunen saapuu bussilla pikkukaupunkiin, syö pitsan ja kävelee kohti showdownia. Tuomaisen lakoninen tyyli puree täydellisesti tarinassa. Kovaksikeitetyssä novellissa on yllättävää pehmeyttä, jopa sosiaalisen median kautta. Tarina käynnistyy sitaatilla Dylanin vähemmän tunnetusta kappaleesta My Wife's Home Town. Sukupolvien välinen kuilu korostuu kommunikaatiossa, Juntunen on ekonomisen ilmaisun miehiä. Luen novelleja aika harvoin, joten vaikea asettaa Juntuselle vertailukohteita. Erittäin hyvin se kuitenkin toimii.

Raatteen tie

Olen käynyt talvisodan taistelupaikoilla Suomussalmella ennenkin, mutta kun luin viime talvena Teemu Keskisarjan uuden Raate-teoksen, oli lähes pakko suorittaa uusintakierros. Kovin paljonhan nähtävää ei ole, mutta tarpeeksi fiilistelyn pohjaksi. Kävin nyt ensi kerran Raatteenportin näyttelutiloissa, pienehkö pettymys, lähinnä varusteita ja käsiaseita esillä. Raatteenportin massiivinen kivikenttä oli hieman muuttunut viime näkemästä, kivien lomaan oli noussut heinää ja kivet melkein niiden peitossa. Efekti on mielenkiintoinen, ikään kuin lumi peittäisi vähitellen ukrainalaissotilaiden ruumiita. Purasjoella on melko paljon entistettyjä taisteluhautoja, panssariesteitä ja korsuja. Vaikuttavampaa on nojailla Kuomasjoen siltaan, joki, nykyään Kuomanjoki, ei ole paljon puroa isompi, mutta 44. Divisioona ei koskaan ylitse päässyt. Suomussalmen kirkonkylän länsipuolella Hulkonniemessä on pieni muistomerkki ja kartta tämän suunnan taisteluista. Erityyppisiä muistomerkkejä on paljon, pysäyttävin ehkä lakoninen laatta kivessä Haukiperän etelärannalla. 163. Divisioonan pieni kärkijoukko pääsi tänne lyhyeksi aikaa, sen syvemmälle Suomussalmelle puna-armeija ei edennyt. Haukiperän rannalla Stalinin pysäyttäneet miehet ovat merkittävimpiä minun elämääni vaikuttaneita ihmisiä.

Cairngorm Black Gold

Aviemoressa Speysiden legendaarisella viskialueella sijaitseva Cairngorm on kerännyt mainetta, mutta itseäni se ei ole vielä kunnolla vakuuttanut. Black Gold on musta eikä kultainen, hyvin paahteinen. 4,4%, vehnää ja laktoosia. Makea stout, paahto kääntyy suklaan kautta lähes karamelliseksi. Katkeroa ei pääse lopussakaan makua tarpeeksi kuivattamaan. Maitoista happamuutta löytyy, mutta nyt ei fiilis soveltunut makean stoutin nauttimiseen. Periaatteessa ok-tavaraa. Ostopaikka Oulu, Kaakkurin Citymarket.

Buxton Moor Top

Buxton on näyttävä kaupunki korkealla Peak Districtissä, paikkakunnan panimoon en ole kunnolla päässyt vielä tutustumaan, aiemmin maisteltuna vain mielenkiintoinen Imperial Black. Nyt tarjolla hyvin kevyt bottle-conditioned brittiale, 3,6%. Vahvaa sitrusta, greipin puolelta hyökkää vahvasti. Chinookilla kuivahumaloitu golden ale, sitrusmaisuus todella tanakkaa. Jälkikatkeruus vähäisempää, mutta sekin riittää kunnon nautinnollisuuteen. Vehnää on mukana, mutta mallasosuus jää näin kevyessä oluessa väistämättä statistin rooliin. Riilinä taatusti monimuotoisempi ja pehmeämpi, nyt sitrusmaisuudessa on hopheadilläkin hieman pureksimista. Tätä olutta kannatti kuljettaa 500 km ostotapahtuman jälkeenkin. Ostopaikka Jyväskylä, Palokan Citymarket.

Janne Kuusi: Apinan vuosi

En ole nähnyt tätä kotimaista sitten ensi-iltakierroksen 1983. Siihen aikaan olivat muodissa nuoren miehen "rajut odysseiat" ja tämä sijoittuu samaan aaltoon. Pohjana Harri Sirolan Abiturientti, jota en ole lukenut, vaikka olenkin samaa sukupolvea. Sattumoisin sekä Sirola että elokuvan jokaisessa kohtauksessa esiintyvä Heikki Salomaa kuolivat molemmat 43-vuotiaina. Elokuva ei kolahtanut aikoinaan, vaikka kuuluin siis juuri oikeaan kohderyhmään. Nyt tuntui nostalgiapläjäyksenä paremmalta, mutta Helsingin miljöötä ei kunnolla tavoiteta ja loppupuoli on todella vaivaannuttavaa köyhän miehen Felliniä. Vanhemman sukupolven pilkkaaminen hampaatonta. Samoihin aikoihin läpilyönyt Aki Kaurismäki esiintyy Charlotte Cordayn roolissa goottiryhmä Jack Helen Brutin ohjastamissa rituaalimenoissa. Kari Väänäsen koominen rooli on ehkä kestänyt parhaiten aikaa. Laura Heimo ja Tiina Bergström heijastavat mukavasti aikakauden naishahmoja, Mari Rantasila lopputeksteissä Ritva-nimisenä, Outi Popp tarjoilijana, Eija Vilpas yllättävän uskottavana Havis Amandana. Hauskaa pikkuhilpeyttä siis, mutta elokuvana pettymys edelleen.

Leif GW Persson: Profitörerna

Perssonin kakkosromaani vuodelta 1979. Tämä on Grisfesten-esikoiseen verrattuna todella tiivis, fokuksessa lähes pelkästään puolalaisen poliittisen pakolaisprostituoidun Kataryna Rosenbaumin murha Tukholman Vasastadenissa, osoitteessa Roslagsgatan 40, 14.9.1978. Varsinkin kirjan alkupuolisko on täydellistä dokumentaaria tavoitteleva, todella yksityiskohtaista poliisiproseduraalia. Ihmeellisesti ei kuitenkaan yksitoikkoinen ja tylsä, yksityiskohtiin paneutuminen voi olla kiehtovaa, jos sen osaa tehdä hyvin. Ja Persson osaa, tämä on selvä parannus sinänsä erinomaiseen aloitukseen. Grisfestenin tapainen metateksti on edelleen mukana, mutta muutettuna hieman erityyppiseksi kommentoinniksi, romaanin osien välissä on Berättaren-otsikolla kertojan objektiivisempaa kuvausta. Näissä osisssa Persson asettaa itsensä yhdeksi tarinan henkilöksi, hän uskottelee haastatelleensa romaanin fiktiivisiä poliiseja. Alter ego Lars Martin Johansson vilahtaa vain lyhyesti, mutta toinen vakiohahmo Bo Jarnebring on enemmän esillä. Varsinaista päähenkilöä ei ehkä nyt olekaan, mutta joidenkin romaanien sivuhahmo Jan Lewin on eniten käsittelyssä. Suomalaisia pikkurikollisia vilahtelee siellä täällä. Romaani tuntuu laajenevan puolivälin jälkeen laajemmaksi selvitykseksi Tukholman seksibisneksestä, mutta lopuksi palataan Katarynan murhan kohtaloon. Loppuratkaisu on varsin rohkea veto Perssonilta, aivan vastaavaa hän ei 2000-luvulla enää ole käyttänyt, mutta realistinen kuvio ainakin on. Perssonin romaaneista on nyt lukematta enää kolmas, Samhällsbärarna vuodelta 1982. Varmaan sekin pääsee piakkoin vuoroon.

Fanø Rav

Nimi assosioi jotenkin rukiiseen, mutta kyseessä on suodattamaton keltainen pilsner-tyyppinen olut Jyllannin Pohjanmeren puoleiselta saarelta. Yllättävän samaa makua kuin edellisessä Mikkellerissä, vaikka tämä on sameampi. Viljainen runko ja ruohoinen saattovaihe. Katkeruus tuntuu aluksi kevyemmältä, mutta se kerääntyy vielä hitaammalla jälkipotkulla. Tässä on vehnää mukana ja taas on helppo ajatella sen pyöreyttävän ohran särmiä. Ostopaikka Jyväskylä, Palokan Citymarket.

Mikkeller Czechet Pilsner

Luulin tätä ensin Tjekket-oluen alias-nimeksi, mutta ilmeisesti kyseessä on eri variaatio. Heikkoa, mutta kestävää vaahtoa. Raikasta viljaisuutta, runsaasti hiilihappoa, ruohoista katkeroa. Ohuenpuoleinen, mutta aika näppärä pils, katkeruus lepää hienosti jälkimaussa. Humaliksi on merkitty Saaz, Hallertauer, Tettnanger ja Spalt, joten hyvin klassisissa merkeissä on Belgiassa olutta työstetty. Tjekketissä oli etiketin mukaan vain Saazia ja onnistuin aistimaan siitä pihkaa aikoinaan. Tässä en huomaa samaa, mutta jokin poikkeava maku on tässäkin, jotain samaa vihannesvivahdetta kuin monissa tanskalaistyyppisissä aleissa. Pettymyksenä on humalien määrä, Mikkelleriltä voisi toivoa paljon ruudikkaampaa katkeroa. Jotain sellaista kuin Vesterbro Pilsner, joka tosin oli hedelmäinenkin. Ostopaikka Oulu, Kaakkurin Citymarket.

Stallhagen Blueberry

Kajaanissa marraskuinen sää, tuulinen kylmä sade, +9 C. Yllättävä olutlöytö ns. Luotikujalta. Kajaanissa suunnilleen puolet kaupungin baareista sijaitsee merkillisellä verenpunaisella, karulla, usein ikävästi haisevalla kujalla Kauppakadun ja Välikadun välissä. En muista koskaan törmänneeni vastaavaan alueeseen missään. Nimensä kuja on saanut arvattavasti säännöllisistä tulitaisteluista. Baron on perusbaarin näköinen paikka, jossa kuitenkin kohtuullisen hyvä oluttarjonta. Mustikkaolut Ahvenanmaalta on melko neutraali, mallas heikoissa kantimissa, mutta marjaisuutta kyllä hieman maistuu. Jälkimaussa nahkeutta, mustikan maku tässä vaiheessa hieman tarkentuu, mutta aika esanssinen ja laiha lopputulos on. Takavuosina törmäsin USA:n koillisosissa raskaalla kädellä maustettuihin mustikkaoluisiin, jotka eivät tosin nekään erityisemmin ilahduttaneet. Kajaani, Baron, 17.7.2013.

Martin Campbell: Edge of Darkness

80-luvun brittiläisen kultti-tv-sarjan päivitys Bostonin seudulle ja läntiseen Massachusettsiin. Käsikirjoitus on taitavasti tehty, mukana Boston-spesialisti William Monahan, mutta väkisin tiivistettynä toteutus on rutiinimaisempi. Väkivaltaa on liikaa, salaliitto-suspensea vähemmän. Jeesus-rooliinsa unohtunut Mel Gibson ei tavoita harmittavan tuntemattomaksi jääneen Bob Peckin paneutumista, Eric Claptonin musiikillekaan ei ole keksitty korvaajaa. Mielenkiintoisesti ohjaaja on sama, Campbell ohjasi myös tv-sarjan 25 vuotta aiemmin. Näppärimmässä roolissa britti Ray Winstone, eli asetelma käännetty toisin päin, tv-sarjassa samaa hahmoa esitti perusjenkki Joe Don Baker. Lopputuloksena on rutiinimainen toimintaelokuva, katsoja jää ihmettelemään miksi tämä kannatti tehdä.

Teuvo Tulio: Laulu tulipunaisesta kukasta

1938 Tulio ei vielä ollut päässyt parhaaseen vauhtiinsa. Tämä Linnankoski-tulkinta on kaikkein perinteistä Suomi-leffaa. Olavi kaataa naisia, vesi kuohuu koskissa ja tukkilaiset tulevat taas. Varsin raskassoutuista menoa, huumori ei paljoa ahdistusta lievennä. Tulion myöhemmät erityispiirteet ovat kyllä heti pinnan alla. Olavillakin on vaikeaa, mutta raskaamman taakan saavat synninteosta kantaa naispartnerit. Gaselli-niminen tähtisilmä päätyy bordellin palkkalistoille ja eiköhän Olavi päädy asiakkaana kuuntelemaan "sellaisena kuin sinä minut halusit" -repliikkiä. Koskenlaskukohtauksia on taatusti lainailleet myöhemmin muutkin kuin Tulio itse, niissä on todellista elokuvallista hehkua. Väkivalta tulee äkillisenä, yllättävimmin alkupuolen kirveenheitossa. Muuten elokuva jää jonkinlaiseksi muotopuoleksi, varsinkin loppupuolen Mirjami Kuosmasen moraaliluento on ehkä sellaisenaan Linnankoskelta siirretty.

Tay Garnett: Cause for Alarm!

Cause for Alarm on vakoiluromaanin uranuurtajan Eric Amblerin teos 30-luvulta, mutta tällä huutomerkkinoirilla vuodelta 1951 ei ole sen kanssa mitään tekemistä. Ohjaaja Garnettia ei ole juuri arvostettu, mutta Cain-tulkinta Postmanista on mainettaan parempi. Loretta Young ei heti tunnu sopivalta noir-kohtalottarelta ja enemmän hän onkin stereotyyppinen lähiörouva tässä. Himmeä public domain -kopio, ei mitään noir-visuaalisuutta. Tiheä voice-over, mutta koko tarina on lapsellisen naurettava, kärjistettyä teatterimaista sairaaladraamaa. Flashbackissä Loretta sentään säväyttää uimapuvussa, muuten tämä on turhaa tavaraa.

George Pelecanos: What It Was

Pelecanosin 18. romaani on suvereeni tunnelmapala 1970-luvulta. Introssa ja outrossa Pelecanosin toistuvat sankarit Derek Strange ja Nick Stefanos istuvat baarissa nykyajassa kiskomassa Heinekenia ja Johnnie Walkeria (Black) ja Knob Creekiä. Varsinainen romaani siinä välissä on Strangen kertoma tarina kesältä 1972, jossa Strange on yksi päähenkilö ja nuori Stefanoskin vilahtaa kodinkonekaupan apupoikana. Muita päähenkilöitä ovat sarjatappaja Red Fury ja häntä jahtaava viisikymppinen poliisi Frank "Hound Dog" Vaughn. Varsinaisessa pääroolissa on kuitenkin itse kaupunki, Washington DC Watergate-murron kesänä, Pelecanos ylittää nyt itsensä periodimoodissa ja herättää ajan ja paikan henkiin hengästyttävällä taidolla. Kirja on nopeasti kirjoitettu ja hieman pienimuotoisempi kuin monet muut Pelecanosin teokset. Selvästi yksi parhaista kuitenkin, ajankohdan soul ja funk kuuluvat tietysti romaanin lähes jokaisen kohtauksen taustalla. Yksi kohokohdista sijoittuu Donny Hathawayn ja Roberta Flackin yhteiskonserttiin. Pelecanosin vaateinnostus jatkuu, afrokampaukset ovat jättiläismäisiä ja nyt fokus on myös autoissa, Plymouth Furyn ja Buick Electran kaikki tekniset ominaisuudet tulee kerrottua tarkkaan. What It Was on myös yksi hauskimmista Pelecanosin tuotannossa, makaaberit sivuhenkilöt lähestyvät välillä Elmore Leonardin luomuksia. Mahtavaa stuffia. Harmittavasti olen nyt lukenut Pelecanosin tuotannon kokonaan, mutta onneksi mies on elämänsä kunnossa ja uutta kamaa on tulossa.