George Thorogood esiintyi Järvenpäässä 1995, mutta en jaksanut raahautua paikalle, koska tein silloin Helsinkiin kesäretken jo kesäkuun alussa Rolling Stonesin stadionkeikan takia. Asia on jäänyt hampaankoloon, varsinkin kun en ole onnistunut muuallakaan bongaamaan Delaware Destroyeria livenä. Tapaus korjaantui nyt näppärästi 18 vuotta myöhemmin boogie-ihmeen tehdessä comebackin Vanhankylänniemelle. Rakentelin Thorogood-spektaakkelin ympärille neljän päivän miniturneen ympäri Etelä-Suomea, mutta matkan tarkoitus siis vain ja ainoastaan tämän jättilegendan tsekkaaminen. Olen ollut hillitön Thorogood-fani myöhäissyntyisesti, mutta sentään jo 80-luvun alkupuolelta asti ja Thorogoodin ilmiömäinen livemaine on vain kiimaa kasvattanut. Washington DC:n työreissulla missasin miehen klubikeikan muutamalla päivällä 2000-luvun alussa. Nyt ei siis mitään klubiympäristöä, mutta Järvenpään uniikki piknik-happening on lähes next best thing. Tapahtumaahan markkinoidaan koko perheen juhlana, mutta kun omien eväiden tuonti on sallittua, niin meno on ollut monesti sen mukaista. 1996 olin paikalla Lynyrd Skynyrdin show'ssa, kun viereiset moottoripyörämiehet ryhtyivät pätkimään toisiaan kakkosnelosilla.
Jengiä 10 000, pilvinen sää, lämmintä, ei sadetta. Thorogood aloitti vain puolisen tuntia myöhässä, Järvenpäässähän aikataulut monesti ovat taipuisat. 63-vuotias Thorogood on asennoitunut ikääntymiseen monen muun muusikon tavoin unohtamalla koko jutun, täydellinen ignorointi tuntuu olevan se oikea ratkaisu. Vedetään samaan tapaan kuin nuorempana, pikemminkin vain vauhtia lisäämällä. Mies näytti olevan erinomaisessa kunnossa, tukka varmaan värjätty, ehkä keinotekoisesti vahvennettukin, mutta who cares. Mustat farkut ja teepaita, aurinkolasit, huivi otsalle ja puoliakustinen keppi kouraan. Libidokaan ei tunnu löystyneen, kaksimielisyyksiä tippui spiikkeihin koko ajan ja röyhkeät lantiotyönnöt olivat vain lievästi koomisia.
Pientä savua lavalle, mutta se oli vain muodon vuoksi, nyt annettiin pelkästään musiikin puhua. Rock Partylla homma käyntiin, Thorogood ei soittanut yhtään balladia, pelkkää suoraa junttausta alusta loppuun. Mutta ei vivahteettomasti, miehen blues-pohjainen kitararock on tislaantunut 40 vuoden aikana kristallinkirkkaaksi. Yllättäviäkin valintoja, Johnny Cashin Cocaine Blues toi kantrahtavaa otetta, jota levyillä on paljonkin, mutta ei välttämättä livekuvioissa. Paljon lainabiisejä blueslegendoilta, mutta John Lee Hookerin One Bourbon, One Scotch, One Beer on käytännössä Georgen oma, niin paljon sitä hän on jo kustomoinut. Tämä pitkä "House Rent Blues" oli odotetusti yksi kohokohtia, ei pysynyt Kainuun pojankaan silmäkulmat kuivina 30 vuoden odotuksen lopulta saadessa täyttymyksen. Tässä vaiheessa myös aurinkolasit ja huivi irtosivat Thorogoodin päästä. Erityisen hyvin toimi myös 1980 levytetty Night Time, joka ei siis ole samankaltaisuudestaan huolimatta sama kuin CCR:n koveroima Night Time Is the Right Time. Mielestäni hieman heikommin rullasi levyllä superlatiivinen Get a Haircut. Järvenpään versiosta löytyy videotallenne täältä, olen kuvissa itsekin mukana ...
Erinomainen konsertti siis, pelkistettyä ja tiheää rock 'n' rollia, varmaankin simppeliä, mutta ei tähän moni pysty. Saksofonisti Buddy Leach kuohkeutti saundia juuri oikealla tavalla. Toinen kitaristi Jim Suhler otti välillä aloitteen, mutta keskiössä silti maestro itse. 70-luvulta mukana pysynyt rytmiryhmä juuri niin hermeettisen tiukka kuin pitää ollakin.
Saavuin paikalle Curtis Salgadon setin loppupuolella. Kuulosti hyväntuuliselta monipuoliselta soittajalta, kitarabluesia, soulia, gospelia, todella voimakas laulaja. Robert Randolph bravuuroi sitten lap steelin kanssa, mutta se oli tanakkuudestaan huolimatta puuduttavampaa funk-tunnelmointia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti