27 vuotta on saanut harmitella Blastersin keikan missaamista Pihtiputaalla 1987. Samalla festivaalilla esiintyi Los Lobos, jonka sain lopulta tsekattua livenä viime elokuussa. Dave Alvin oli Blastersin lauluntekijä ja kitaristi, mutta ei käsittääkseni enää ollut mukana Pihtiputaalla. Blastersin monet muistavat vain rockabilly-aktina, mutta kyseessä oli laajemman amerikkalaisen kitarabändibuumin uranuurtaja. Yli tuhannen levyn kokoelmastani varmaan puolet on näitä 80-luvun amerikkalaisia kitarayhtyeitä. Aika harva aikalaisenikaan niitä enää muistaa. Dave Alvinin soolouraa olen seurannut tiiviisti viime vuosia lukuunottamatta, mutta livenä en ole nähnyt häntäkään. Vanhempi solistiveli Phil näyttää pitäneen bändiä hengissä juuri ja juuri. Pari vuotta sitten Philillä oli ilmeisesti vakavia terveysongelmia ja sen seurauksena veljekset ovat nyt 30 vuoden tauon jälkeen yhdistäneet voimansa ja tehneet tribuuttilevyn bluesäijä Big Bill Broonzyn tuotannosta. Odotin konsertin keskittyvän tähän levyyn, mutta ainakin encoreissa olisi luvassa Blasters-kamaakin.
Sumuisen sateisen Helsingin Savoy-teatteri on jo ennestään tuttu paikka. Tai tuttu ja tuttu, näin siellä 1998 irlantilaisviulisti Maire Breatnachin keikan. Ei varmaankaan paras ympäristö rock-aktille, mutta paikka silti aika intiimi, pienehkö tila, vaikka kaikki istuvatkin tuoleillaan. Keikka alkoi täsmällisesti klo 20, veljesten lisäksi nuori nainen rummuissa, varttuneemmat herrat bassossa ja toisessa kitarassa. Siinä siis The Guilty Ones. Dave stetsonissa, Phil paljain päin, hiukset eivät näytä erityisemmin harventuneen 80-luvulta. Phil soitti akustista kitaraa ja huuliharppua. Voimakas persoonallinen lauluääni tuntui säilyneen ennallaan.
Big Bill Broonzyn materiaalilla liikkeelle ensimmäiset puoli tuntia. Todella tiukkaa ja kirkasta soittoa, saunditkin tuntuivat äärimmäisen puhtailta. Rentoa jutustelua Davelta, Phililtä lyhyitä kommentteja. Kappaleet minulle aika tuntemattomia, lukuunottamatta Derek & The Dominosin versioimaa Key to the Highwayta. Tulkinnat mielenkiintoisia, bluespohjaa, mutta jotain rullaavaa rockabilly-komppia juoksutettiin taustalla. Puolen tunnin kohdalla sitten Blasters-klassikko Border Radiolla muistutettiin, ketkä todellakin ovat lavalla. Jatkossa monipuolista settiä, Daven soolouralta hillitön kulttuurihistoriallinen musiikkiessee Johnny Ace Is Dead sai monumentaalisen tulkinnan. Harmittavasti olen missannut juuri tämän Eleven Eleven (2011) -levyn, jolta kuultiin myös kiertueen teemaan sopiva What's Up With Your Brother? Blasters-kamaa uitettiin hienosti mukaan, Dry Riveristä intensiivinen versio. Phil kiskaisi James Brownin Please, Please, Pleasen omalla tyylillään, mutta suoritus ei kalpene originaalinkaan rinnalla. Venytetty One Bad Stud lopetti varsinaisen setin.
Encoret käynnisti suurella saundilla Fourth of July. Siis paras Springsteen-biisi, jota Springsteen ei koskaan tehnyt. Upea versio, paremmalta kuulosti kuin Blastersin tai Daven studioäänitykset. Marie Marie on kova testi kenelle tahansa ja kyllä hieman tuntui, että tässä Philin voimat loppuivat. En tiedä terveystilanteesta tarkempaa, mutta aika kankeasti mies käveli. Hieno versio Mariesta, mutta soolo-osuus oli sovitettu lyhyemmäksi. Sitten loppuun ehkä suurin Blasters-klassikko So Long Baby Goodbye, tyylikkäästi venytettynä instrumentaalina. Loistavaa soittoa, hyväntuulista feelgood-meininkiä ja mahtava intensiteetti. Suvereeneja mestareitahan nämä on, ei pysty täysin vielä sisäistämään mitä tuli koettua. Kaksi tuntia täysipainoista musiikkia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti