Britanniassa pitkään asuneen puolalaisohjaajan tuore (2013) leffa, jolla timantinkova maine. Suomessa ei pitänyt olla kaupallista levitystä ollenkaan, joten hankin ensimmäiseen elokuva-arkiston (vai mikä sen nimi nyt onkaan) näytökseen lipun etukäteen. Näytöksessä kuulin huhua, että kaupallinen puolikin olisi lopulta leffasta innostunut. Ensimmäinen vierailu Orionissa helsinkiläisenä. Orionin mahtava teatteri oli 90-luvulla Helsingin reissuilla ehdottomasti tärkein vierailukohde. Olipa upeaa palata pehmeiden nojatuolien taianomaiseen miljööseen, rynnin luonnollisesti väkijoukon läpi vakiopaikalleni kolmannen rivin keskimmäiseen tuoliin.
Elokuva sijoittuu 1960-luvun alkuun, kuvattu mustavalkoisena. Odotin samaa tyyliä kuin aikakauden puolalaisilla mestareilla Munk ja Wajda, mutta kyseessä täysin erilaista kamaa. Päähenkilö on katoliseksi nunnaksi ajautunut juutalaistyttö, joka lähtee tätinsä kanssa selvittämään vanhempiensa karua kohtaloa. Yksi tärkeistä sivuhenkilöistä on nuori saksofonisti, josta on tehty hieman Zbigniew Cybulskin näköinen, tässä ehkä nyökkäys aikakauden puolalaisleffaan. Muuten tunnelma on lähinnä bressonilainen. Vaikka hillitön Bresson-fani olenkin, niin ei nyt kunnolla kolahtanut. Varsinkin alkupuoli on liian harhailevaa, jopa tylsää, intensiteetti ei tarpeeksi tiivistä. Mutta paljon on hyvää, tässä on jopa wendersiläistä roadmovieta kuraisen talvisen Puolan teillä Wartburgia kiihdytellen. Ilmeisesti kuvattu ränsistyneessä Łódźissa, jossa aika käsittääkseni onkin pysähtynyt 60-luvulle. Jälkipuolisko kyllä toimii aika hyvin. Tukahdetuissa tunteissa on pohjoismaista fiilistä, en oikein puolalaisuuteen ole yhdistänyt tällaista lähes bergmanilaista itsekuria, itseruoskintaa ja angstia. Kovaa jälkeä siis, mutta en täysin innostunut.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti