Itselläni on tapana käydä Portugalissa tasaisesti 13 vuoden välein, aiemmin Lissabonissa 1992 ja 2005. Tämä tosin vain mannermaata koskien, Madeiran saarella kävin 2001. Pohjois-Portugali on aiemmin jäänyt sivuun, joten valitsin nyt talvilomakohteeksi Porton. Verrattuna vaikkapa viime joulukuun hektiseen Sveitsi-turneeseen tarkoitus ottaa nyt rennommin, koko viikko samassa hotellissa Porton keskustassa. Olutpainotteisuus ei ole matkasuunnitelmissa korkeimmalla prioriteetilla, mutta kyllähän pienpanimobuumin kehittyminen Portugalissakin vaikutti matkapäätökseen. Eläköityneiden suomalaisliikemiesten verovapaa oleskelu Portugalissa on myös kiinnittänyt huomiotani. Eläkesuunnitelmat eivät ole omalla kohdallani vielä kovin akuutteja, mutta jonkinlainen näkyvyys siihen suuntaan alkaa jo muodostua. Tarkoitus siis silmäillä Portugalin elämänmenoa siitäkin näkökulmasta. Portugali on myös niin kaukana Venäjästä kuin Euroopan sisällä pääsee, kuten Mannerheim 1945 taatusti havainnoi matkailukohdettaan päättäessään.
Porton lentokentällä piti junaa odottaa varttitunti, jonkinlainen italialainen lakko menossa, jos ymmärsin oikein. Metrojunassa vanhempien herrojen käsirysyä aivan minun vieressä, ei kovin hyvä ensivaikutelma kaupungista. Kolea tuulinen sää, kamat hotelliin ja tietysti ensimmäiseen panimoon. Vaikka siis tarkoitus ottaa vähemmän olutpainotteisesti, minkäpä luonnolleen voi. Tulee mieleen Orson Wellesin tarina skorpionista ja sammakosta.
Todella mäkinen kaupunki, mutta sen toki tiesin ennakkoon. A Fábrica da Picaria -niminen panimobaari löytyi varsin helposti. Pieni etubaari, panimolaitteita näkyi taaempana. Otin vahingossa jättibrändi Super Bockin oluen, luulin sitä panimon omaksi. Hyvä vaahto, maltainen ohut pohja, liian kylmää, ei jälkimakua. Varsin mieleenpainumaton tuote. Porto, A Fábrica da Picaria, 16.3.2018.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti