Kathryn Bigelow: K-19: The Widowmaker

Tuoreehko jenkkileffa Neuvostoliiton uhon päiviltä 1961. Elokuva seurailee todennäköisesti suhteellisen totuudenmukaisesti venäläisen ydinsukellusveneen neitsytmatkan karmivan onnettomuuden vaiheita. Yksityiskohtia ei voi tietää, mutta elokuvassa ne pohjautuvat kai aluksen kapteenin Nikolai Zatejevin muistelmiin. Elokuvassa tapahtuu kapinayritys, ilmeisesti reaalipuolella oli vain kapinan uhkaa. Yhdessä reaktorissa vuoto, joka olisi voinut aiheuttaa räjähdyksen, joka olisi voinut aiheuttaa ydinsodan senaikaisessa ilmapiirissä. Venäläisjohto uhrasi/painosti/pakotti kymmenkunta miestä korjaamaan vuotoa, onnistunut lopputulos, mutta miehet kuolivat. Onnettomuuden syiksi kuvataan tyypillinen venäläinen huolimattomuus ja piittaamattomuus. Gorbatšov on ehdottanut elossa olevalle miehistölle Nobelin palkintoa, mutta todellista ydinräjähdysvaaraa ei ilmeisesti ollut. Elokuva etenee perinteiseen tyyliin melko ulkokohtaisesti, amerikkalaisnäyttelijät Harrison Fordin johdolla eivät saa minkäänlaista venäläisfiilistä aikaan. Vene näyttää sisältä liian tilavalta, ahtaan paikan kammo Das Bootin tai Komulaisen Hietalahden veneen tyyliin on todella kaukana. Ohjaaja Bigelow teki uransa alussa persoonallista jälkeä, esim. The Loveless, mutta tämä on ollut varmaan puhdas tilaustyö. Elokuva oli kaupallinen katastrofi, varsin myötämielinen suhtautuminen venäläisiin ei varmaan uponnut tärkeimpään markkinasegmenttiin, eli USA:n keskilännen teinipoikiin. Nova Scotian Halifax istuu huonosti Severomorskiksi. Ulkokuvauksissa käytettiin Komulaisen K-77-venettä.

Jefferson Parker: Storm Runners

1915 käärmeöljymies Charles Hatfield lupasi pelastaa kuivuuden näännyttämän San Diegon. Sateentekijä onnistui yli odotusten, syntynyt tulva aiheutti valtavia vahinkoja ja noin 20 kuolonuhria. Kosteuskiihdyttäjä vältti juuri ja juuri lynkkauksen tai tervassa ja höyhenissä kierittelyn, mutta raivostuneet kaupunkilaiset ajoivat miehen tiehensä. Parkerin romaanissa lähes sata vuotta myöhemmin suomalaista Metteä muistuttava säätyttö löytää isoisänsä isän salaisen laboratorion San Diegon pohjoispuolelta ja aikoo tehdä sadetta uudelleen. Vastapoolina on Polanskin Chinatownin tapaan Los Angelesin mahtava vesivirasto, jonka intressissä on William Mulhollandin ja Hollis Mulwrayn esikuvien tapaan säilyttää vesi niukkana hyödykkeenä. Tähän kuvioon sotkeutuu Parkerin tyypillinen sankari, orangecountylainen ex-poliisi, jolta meksikolaisen järjestäytyneen rikollisuuden huipulle kohonnut ex-koulukaveri on juuri murhannut vaimon ja pojan. Alkuasetelma on nokkela, mutta sitä harmittavammin Parker ei saa tarinaa lentoon ollenkaan. Jännitettä syntyy vain haaleasti ja henkilöhahmojen kliseet vain korostuvat. Tapahtumat sijoittuvat pääosin San Diego Countyn pohjoisosiin, Fallbrookin vehreille avocado-kukkuloille. Fallbrookin vieressä on Camp Pendletonin armeijan ampuma-alue, josta kantautuvaa tykkien jylyä Parkerin henkilöt kutsuvat "vapauden ääniksi", pariin otteeseen. Parkerilta ei siis kannata odottaa W-kritiikkiä. Kokonaisuutena selvästi huonoin lukemistani neljästä Parker-tuotoksesta.

Karel Kachyňa: Ucho

Tšekkoslovakian miehityksen jälkeen valmistuneet kommunismikriittiset elokuvat ovat paradoksaalinen ilmiö. Tämäkin pystyttiin tekemään 1970, ei toki esitetty missään ennen kuin hallinto vaihtui 20 vuotta myöhemmin. Pääosassa ovat diktatuurihallinnon varaministeri ja hänen vaimonsa, hyvin teatterimainen asetelma, vaikka toteutus on elokuvallinen ja tapahtuu eri puolella isohkoa pimeää taloa. Muut henkilöt lähinnä vain heijastelevat pariskunnan suhdetta. Elokuvan nimi tarkoittaa "korvaa" ja viittaa suoraan salakuuntelulaitteisiin, joita asunto suorastaan kuhisee. Elokuva tapahtuu yhden yön aikana, mutta aikatasoja rikotaan takaumilla alkuillan kommunistieliitin bileisiin, joissa neuvostokenraali pilkkaa tšekkien rakennusammattitaitoa ja kehuu Pilsenin olutta. Juhlissa kiskotaan hummerileipiä naamaan samaan aikaan, kun tavallisilla ihmisillä on pulaa oikeasta leivästä. Ylimmän toverin sanankäänteitä analysoidaan loputtomasti. Päällimmäinen tunnelma on kafkalainen ahdistus ja pelko, varaministeri pelkää koko ajan epäsuosiota, pidätystä ja mahdollista teloitusta. Jännite hieman löystyy loppupuolella ja tumman koomiset parisuhdekiemurat nousevat poliittisen teeman rinnalle. Merkillisiä tummia kookkaita autoja lipuu Prahan yössä, ilmeisesti Tatroja. Mustavalkokuvaus sopii elokuvaan täydellisesti. Varaministeriä näyttelevä Radoslav Brzobohatý on The Manchurian Candidaten Laurence Harveyn dead ringer, elokuvissakin on paljon samaa. Täydellinen mysteeri, miksei Kachyňaa ammuttu lähimpää seinää vasten heti kun valtaapitävät näkivät tämän terävän satiirin.

Brian De Palma: The Black Dahlia

James Ellroyn läpimurtoromaanin elokuvaversio miellytti minua aika lailla ensi-iltakierroksella ja näkemys säilyy uusintakatselulla samansuuntaisena. Josh Harnett on liian nössö pääroolissa ja Ellroyn romaanin sfääreihin tämä ei yllä lähellekään, mutta silti varsin nautittava periodi-neonoir. Tämä ei ole läheskään yhtä hyvä tulkinta Ellroyn maailmasta kuin L.A. Continental, mutta tämän pyrkimykset ovatkin muualla. Tarina rönsyilee aivan liikaa, jotta siihen kannattaisi kiinnittää mitään huomiota, aivan kuin Hawksin The Big Sleepissä. Tunnelma sen sijaan toimii hyvin, lavasteet, musiikki, voice-over, kauniit naiset, jopa De Palman pakkomielteet. Paras De Palman erikoisuuksista tässä elokuvassa on subjektiivinen kamera -kunnianosoitus The Lady in the Lake / Dark Passage -kokeiluille. Epäloogisuuksista häiritsee ehkä eniten, että Mia Kirshner ja Hilary Swank eivät ole yhtään samannäköisiä, vaikka sitä koko ajan toistellaan. Elokuvasta saa enemmän irti, jos sen suhteuttaa De Palma muihin elokuviin pikemmin kuin Ellroyn romaaniin. Yksikään niistä ei ole täysin onnistunut, mutta omituista vetoa niissä lähes kaikissa on.

Ridgeway Bitter

Pihkaista mäntyä bitterissä, vähän kitkerääkin. Hedelmäisyys heikkoa, mainostettu Maris Otter -mallas ei ota olutta haltuun, ohueksi jää. Alkoholia on vain 4%, mutta moniin bittereihin täyteläisyys syntyy näillä aineksilla. Humalalajikkeet ovat Challenger ja Boadicea, pihkaisuus on lähes savuista, tervaista, miksei tupakkamaistakin, tämänkaltainen humalaisuus ei ole nykyään minun makuun, enemmän sitrushedelmää pitäisi olla. Hieman voisi epäillä, että olut ei ollut täysin parhaassa iskussaan, mutta tuoreelta se BBE-merkinnän mukaan näyttää. Ostopaikka Kajaani, Citymarket.

Don Winslow: The Dawn Patrol

Winslow'n 2008 ilmestynyt romaani on puhdasta surf-noiria. Jo edellinen teos The Winter of Frankie Machine sisälsi runsaasti San Diegon rantayhteisökuvausta, mutta nyt lähes koko romaani sijoittuu sinne. Edellisen romaanin kalastus- ja surffausjaksot keskittyivät Mission Beachin eteläpuolelle Ocean Beachille, The Dawn Patrol kuvaa Mission Beachin pohjoispuolista Pacific Beachin rantakaupunkia. Winslow'n romaani muistuttaa välillä lähes paikallishistoriateosta, niin paneutuneesti Winslow innostuu Pacific Beachin miljööstä. Surf-kuvauksissa lähestytään jo hieman teennäistä filosofointia. Romaanin nimi viittaa tietysti Howard Hawksin kuuluisaan ilmasotaelokuvaan, mutta varsinaisesti se tarkoittaa tässä auringonnousun aikaan kokoontuvia parkkiintuneimpia surffaajia sekä toista synkempää aamukokoontumista. The Dawn Patrolin pintataso on aluksi kevyempi ja koomisempi kuin kahdessa aiemmassa romaanissa, mutta todella ankeat tasot nousevat vähitellen esiin, tässä ne liittyvät meksikolaisten lasten kauppaamiseen pedofiileille. Winslow ei sentään kirjoita pelkkiä mestariteoksia, tämä ei ole samaa tasoa kuin kaksi aiempaa romaania. Päähenkilö kolmikymppinen pakkomielteisesti surffaava ex-poliisi on varsin kliseinen hahmo ja muutenkin romaanin ainekset tuntuvat haalitun kasaan aiemmista hankkeista ylijääneistä jämistä. Winslow kompensoi materiaalin ohuutta virtuoosimaisen liukkaasti kulkevalla tekstillä, jossa näkökulmat ja kohtaukset vaihtuvat ehkä turhankin ripeästi, 300 sivun romaanissa on 150 lukua.

Don Winslow: The Winter of Frankie Machine

Winslow'n seuraava romaani The Power of the Dog -täysosuman jälkeen on odotetusti hyvin erilainen. Pienimuotoinen tiheä tarina ikääntyvästä hit manista San Diegossa, Winslow rakentaa Frank Machiannon hahmoa hartaasti, mutta lopputuloskin on upea. 62-vuotias menestyvä pienyrittäjä/surffaaja/perheenisä/palkkatappaja on mukana koko ajan, päätarina kiihdyttää tasaisesti vauhtia lopun trillerikierroksille asti. Väliin Winslow kutoo takaumia Frankie Machinen vaiheista 1960-luvun alusta asti. Perinnetietoinen gangsterikuvio tuo taas mieleen James Ellroyn, myös iskevällä tyylillään, chapterit ovat lyhimmillään kolmen rivin mittaisia. Yleinen tunnelma muistuttaa George V. Higginsin mestariteoksia Bostonin pikkurikollisista, esim. Cogan's Trade. Tapahtumat tiivistyvät San Diego Countyyn, välillä siirrytään Las Vegasiin ja lyhyesti piipahdetaan Meksikossakin. Winslow'n paikallisote varsinkin San Diegon Ocean Beachiin on ihailtavan tiivis. Huumeita ei tällä kertaa juurikaan mukana, enemmän prostituutiota. Alussa kuviot näyttävät pienimuotoisilta, mutta vähitellen Winslow projisoi kuviota poliittisen korruption suuntaan, Orange Countyn Richard Nixon tunkee kuvaan ja lopun senaattorin poika muistuttaa erehdyttävästi George W. Bushia. Creedence Clearwater Revivalin Fortunate Son nivoutuu juoneen taitavasti. San Diegon talven kurjuutta hehkutetaan, mutta tämä osa ei tee suurta vaikutusta suomalaiseen. Winslow on suvereeni kirjoittaja, tämä ei ehkä nouse The Power of the Dogin sfääreihin, mutta rennommalla otteella saattaa olla vielä nautinnollisempi. Loppuratkaisu on visuaalisesti niin hieno, että elokuvatulkintaa on pakko toivoa. Sellainen on ilmeisesti tekeilläkin, ohjaajana hankkeessa ensin Michael Mann, nyttemmin kai Scorsese, pääosassa De Niro.

Michelangelo Antonioni: Blowup

Milanon vieraantuneiden muovi-ihmisten viileä mestari Antonioni saapui 1966 swingaavaan Lontooseen. Lopputulosta pidin 80-luvulla rasittavana hömppänä, mutta nyt katselin sitä suhteellisen hyvin viihtyen. Tarina on ohuenohut, skriptiä on ollut vääntämässä monitulkintaisiin jonninjoutavuuksiin erikoistunut Julio Cortazar. Silti Antonioni onnistuu tuottamaan tähänkin tuttuja tunnelmiaan ja saa aikaan pientä suspenseakin valokuvia suurentelemalla. Avo-Rollsin lipumista omituisen tyhjillä Lontoon kujilla on mukava seurata ja Vanessa Redgrave onnistuu hyvin Monica Vitti -parodiassaan. Huonompaa jälkeä syntyy Antonionin raportoinnissa populaarikulttuurin ilmiöistä, hilpeä groupiekohtaus on varmaan herättänyt joskus pahennusta ja Jeff Beckin kitaratuho on kuin suoraan Spinal Tapista. Antonioni meni seuraavassa elokuvassa Zabriskie Point vielä enemmän tähän suuntaan ja tulos oli lähes katastrofi. Sitä hämmästyttävämpää on, että Antonioni kykeni kokoamaan itsensä ja kaikki teemansa kirkkaaseen mestariteokseen The Passenger 1975. Blowupissa Veruschkan ja päähenkilövalokuvaajan juhlittu seksisimulaatiokohtaus on ehkä kestävintä antia, toimii edelleen.

Ben McFarland: World's Best Beers

Tuli hankittua vuoden sisällä jo toinen olutaiheinen sohvapöytäkirja. Viimekeväinen The Beer Book oli hukkahankinta, mutta tässä on onneksi sisältöäkin. Britti McFarland on aiemmin julkaissut näkemyksellisen länsirannikon olutoppaan ja samanlaista särmää on tässäkin megaopuksessa. Perusesittelyt oluen historiasta yms. rullaavat luontevasti ja tässä osassa keskitytään trendikkäästi humalalajikkeiden kuvauksiin. Jopa kymmenen parasta oluenjuontikaupunkia nimetään, lista on perusteltu, mutta itse en pitäisi Bostonia USA:n ykköskaupunkina tai Kölniä parempana kuin Düsseldorfia. McFarland näyttää muutenkin poikkeuksellisen innokkaalta kölsch-fanilta, altbierin, rauchbierin ja kellerbierin kustannuksella. Oluttyylien luokittelu ei mene minun näkemysten mukaan, mutta tämä aluehan on pahasti tulkinnanvarainen. Melko röyhkeää nimittää parhaaksi sahtiesimerkiksi norjalainen Nøgne Ø:n "Ut Pa Tur". Panimo näyttää tosiaan tehneen Ut På Tur -nimisen oluen, mutta ei se sahtia ole. McFarland tulkitsee sahdin muutenkin löyhästi, mm. skottilainen kanervaolut Fraoch saa sahtileiman. Todella hämmentävä horjahdus pistää "British-style beers" -otsikon alle brittiale-tyylien sekaan "premium/mainstream lager" ja esimerkiksi tyylistä tšekki Primator. Kyseessä on yksinkertaisesti virhe, vastaavia huolimattomuuksia löytyy kirjasta joka puolelta. Kiire näkyy selvästi, kirja on haluttu markkinoille liian nopeasti, rahanhimo on ollut voimakkaampaa kuin laadukkaan tuotteen valmistushalu.

Pääosan kirjasta vie maakohtainen huippuoluiden esittely, se on rakennettu tasapainoisesti ja kirjoitettu hyvin. Suurista olutmaista on valittu muutama panimo tarkempaan esittelyyn ja nämä kuvaukset sisältävät mehukkaita anekdootteja, jopa uutta tietoakin. Itse en esimerkiksi tiennyt että Fuller's Brewer's Reserve on sekoitus panimon oluista Golden Pride, 1845 ja ESB. Uusin eurooppalainen olutsuurvalta Italia saa innostuneen esittelyn, miksei myös Tanskakin, Mikkeller saa ansionsa mukaan tilaa. Sveitsistäkin näyttää McFarlandin mukaan löytyvän laatukamaa, esimerkkinä Locher-panimo. USA:n kohdalla kirjoituksen taso alkaa horjahdella, osittain siksi että McFarland kirjoittaa itse vain länsirannikosta. Muun mantereen teksti on delegoitu, sisäosat Maryanne Nasiatkalle ja Paul Ruschmannille, itärannikko Lew Brysonille ja Kanada Stephen Beaumontille. Kaikki maineikkaita olutskribenttejä, mutta selvästikään alihankkijan rooli ei ole heitä innostanut. Anchorin, Firestone Walkerin ja New Belgiumin valinnat tarkempaan esittelyyn ovat horjahduksia, paljon tuoreempaa näkemystä kiinnostavammista kohteista olisi odottanut. Australiasta, Uudesta-Seelannista ja Japanista McFarland suoriutuu paremmin, mutta hieman otosmaisilta valinnat vaikuttavat. Koko kirjan mielenkiintoisin osa on ehkä Tel Avivin Dancing Camel -pienpanimon esittely, Lähi-idän lupaavimmalta kuulostavaa valmistajaa pyörittää New Jerseyn maineikkaassa Heavyweight-panimossa työskennellyt David Cohen. Afrikka näyttää vieläkin pimeältä maanosalta, edes Etelä-Afrikasta McFarland ei löydä juhlinnan aihetta. Kirjan lopussa on varsin mittava katsaus oluen ja ruuan yhdistämiseen, varsin kannatettava painotus, vaikka itse en olekaan aiheeseen perehtynyt.

Perinteinen tapa tsekata tällaisten kokonaisesitysten yksityiskohtien tarkkuus on vilkaista Suomi-osiota. Ja täytyy sanoa, että McFarland uppoaa pahasti suon pohjalle härmäoluiden parissa. Heti ensimmäisenä esitellään "Downtown Brewery", joka näyttää tarkoittavan Stadin Panimoa. Panimolta esitellään ainoana oluena "Original Porter", jollaista en tiedä Stadin valmistaneen. Finlandian esittely menee suht'ok, mutta Lammin kohdalta löytyy Kataja-niminen tuote. Sinebrychoff Porterin (jota on kuulemma valmistettu vuodesta 1819 asti) rinnalle nostetaan Karhupanimo Jouluolut, tosin kuva on Koffin perusjouluoluesta. Ei mainintoja maan merkittävimmistä panimoista Koskipanimo/Plevna ja Huvila/Malmgård, ei myöskään Laitilaa. Helppo tehdä johtopäätös, että samanlaista epätarkkuutta on muidenkin vähemmän tunnettujen olutmaiden kohdalla.

Kiireellä huolimattomasti rykäisty kirja siis, mutta kunnianhimoa on ollut ja matalimman riman yli ei ole menty. Sisältöä on riittävästi alaan perehtyneellekin ja muille avartavaa aineistoa on enemmän kuin useimmissa vastaavissa opuksissa. Kauas tämä kuitenkin jää alan parhaista tuotoksista.

Toulouse - Bordeaux 1-2

Lounais-Ranskan hegemoniaottelussa isännät vei johtoon Machado jo 3. minuutilla karmean Bordeaux-puolustusmokan jälkeen. Sarjaa ylivoimaisesti johtava Bordeaux tasoitti viisi minuuttia myöhemmin Chamakhin upealla alanurkkapuskulla. Bordeaux hallitsi selvästi ensimmäistä jaksoa, mutta ei lisää maaleja. Supertähti Yoann Gourcuff näkyvä erikoistilanteissa ja muutenkin alkoi näyttää mistä hänen tämänhetkinen maineensa johtuu. Yllättäen Toulouse sai otteen toisen jakson alussa ja 59. minuutilla selvä avopaikka, tuhlattiin kuitenkin. Bordeaux-piiskuri Laurent Blanc reagoi kahdella vaihdolla ja tulosta syntyi heti. Toulousen Mbengue ajettiin 73. minuutilla ulos toisella keltaisella kaadettuaan Chamakhin Gourcuffin huippukikan jälkeen. Tilanteesta tuomitun vapaapotkun kiskaisi sisään sisään vaihdettu Wendel kimmokkeella verkkoon. Toulousen Gignacilla (Monacon Yohan Mollon serkku) läpiajo 81. minuutilla, mutta ei onnistunut. Gourcuff kiskaisi lopussa tolppaan. Ei mikään huippuesitys Bordeaux'lta, mutta taas kerran voitto.

Sidney J. Furie: The IPCRESS File

Len Deightonin esikoisromaanin tulkinta on (kevyesti) koomisen vakoiluelokuvan uranuurtaja. Michael Cainen pokka pitää loistavasti ja Lontoon swingaavasta 60-luvusta esitellään upeita kuvia. Kulinaristi Deighton itse oli opastanut Cainea munakaskohtauksessa, jopa elokuvassa näkyvät kädet ovat Deightonin. John Barryn musiikki myötäilee näppärästi tapahtumia, pääinstrumentti on unkarilainen cimbalom, dulcimer-variantti. Sue Lloyd asiaankuuluvan hehkeä romanttis-seksuaalisena feminiiniosapuolena. "Albanialainen" aivopesukohtaus ennakoi A Clockwork Orangen tunnelmia. Silti on todettava, että elokuva on viihdyttävyydessäänkin melko löysä. Deightonin alkuperäistarinakin on pelkkää luonnostelua myöhempiä Berliini-mestariteoksia ajatellen, vaikka elokuva poikkeaa siitä monin tavoin. Silti tämä elokuva on mukava katsoa säännöllisin väliajoin. Vakoilun arkipäiväistäjänä Deighton on yhtä merkittävä kuin le Carré, vaikka lähestyivät asiaa eri suunnista. Tässä suhteessa elokuva on uskollinen Deightonille.

Jacques Becker: Le trou

Ranskalainen vankilapakoelokuva on melkein oma lajityyppinsä. Olen nähnyt tämän Beckerin viimeiseksi leffaksi jääneen Jose Giovanni -tulkinnan vuodelta 1960 vain kerran, silloin jäi loppuvaikutelmaksi hienoinen pettymys. Ei tuntunut nousevan Melvillen ja Bressonin perusteosten tasolle, mutta mikäpä elokuva toisaalta nousisi. Beckerin gangsteriklassikko Touchez pas au grisbi vaikutti sekin paremmalta. Beckerin kuuluisimman elokuvan Casque d'or varauksettomiin ihailijoihin en kuulu. Le troun perinpohjaisen yksityiskohtainen realismi on varsin ainutlaatuista, aivan samantasoista pelkistystä olennaiseen ei tule heti mieleen. Tässä ei kaiveta tunnelia multaan vaan hakataan tietä auki sananmukaisesti kiven läpi. Elokuva muistuttaa jotain nautinnollista professionaalia tehtävään paneutumista ja sen suorittamisesta saatua tyydytystä. Toisaalta tyyliratkaisu on hieman tylsä, varsinkin jos sitä seuraa jo useampaan kertaan. Muutama dramaattinen yllätys esiintyy, mutta liian harvoin. Periskoopin ja tiimalasin nokkelat rakentamiset huippukohtia. Pientä epäuskottavuuttakin ilmassa, tunnelin rakentaminen on niin äänekästä varsinkin alkuvaiheessa, että vartijoiden huomiokyvyn heikkous hämmentävää. Loppu on sitten kiihkeä, kun ryhmädynamiikan luottamuskuviot lopullisesti rakoilevat. Työryhmän kuvaus on vähintään hawksilaista, ehkä vieläkin paneutuneempaa. Perustuu tositarinaan ja hämmästyttävästi yksi päähenkilöistä osallistui alkuperäiseen reaalipakoon 13 vuotta aiemmin, mies näyttelee suvereenisti. Elokuvassa ei ole musiikkia, toimii silti loistavasti.

Monaco - Lyon 1-1

Monacon nykyjoukkue vaikutti aluksi kovin vaatimattomalta ja itse pelikin käynnistyi uneliaasti. Taso kuitenkin nousi hieman yllättäen ensimmäisen maalin jälkeen 22. minuutilla, Lyonin Bastos veti vapaapotkun kaukaa verkkoon. Monacon korealainen Park tasoitti 35. minuutilla maajoukkuemaalivahti Llorisin harhailtua maalilta pois. Vauhdikkaita vastahyökkäyksiä päädystä päätyyn, hyviä yksilösuorituksiakin. Jonkinlainen kaasuhyökkäys katsomossa, näytti kuin kyynelkaasua olisi leijaillut kentällekin. Monaco lähempänä voittoa toisella jaksolla, mm. Yohan Mollolla useita maalipaikkoja, yksi syöksypusku meni vain vähän ohi. Lyonin Jeremy Toulalan tuli pitkästä aikaa kentälle vaihdosta. Rikkinäistä peliä lopussa, paljon näyttelemistä.

Leif Lindblom: Solstorm

Pohjoista angstia Ruotsista. Pedofiilihomohihhulikristittysaarnaajan rituaalimurha kiristää tunnelmaa Kiirunassa. Toivottavasti Åsa Larssonin romaani ei niin surkea kuin tämä elokuvaversio. Elokuva käynnistyy todella jäykistelevästi ja jatkossa on ärsyttävää jahkailua ja lapsellista hiiviskelyä. Henkilöhahmot ovat täysin epäuskottavia, ahdistavuus on teennäistä ja loppu on todella naurettava, lentokoneellahan Kiirunasta pääsee takaisin sivistyksen pariin. Päähenkilönä verojuristi ja perheystävä, jonka rooli juonessa on täysin perusteeton ja ulkopuolinen. Alussa on hetken aavistus, että latautuneesta uskonnollisesta jännitteestä saataisiin jotain irti, mutta se hukkuu lumeen nopeasti. Edes Izabella Scorupcon surusilmät eivät pelasta tätä elokuvaa ja ruotsalaisleffan perusjäppinen Mikael Persbrandt saa aivan liian vähän tilaa. Kiirunaa ei hyödynnetä kunnolla, lentokoneesta kuvatut yleisotokset aivan liian löysiä.

Ridgeway ROB

Pullossa jälkikäyvä luomuolut, kullankeltainen, tuoksussa voimakkaasti sitrushedelmää. Maku on nahkaisen pähkinäinen, vähän tunkkainenkin. Ettei vaan luomusysteemi nyt toisi tähän navetantakaisia aromejakin. Harmittavasti tuoksun lupaama humalaisuus ei toteudu maussa, jälkimaku on lyhyt ja makeahkon ohut. Etiketissä manaillaan että luomuohra on vaikea oluenpanossa, mutta luomuhumala kuulemma sopii erinomaisesti olueen. Jostain syystä katkerohumalointi näyttää kyllä jääneen pahasti puolitiehen. Ridgewayn valtavasta tuotearsenaalista löytyy paljon parempaa tavaraa, mutta ei tämä aivan onneton ole. Ostopaikka Oulu, Stockmann.

Dixie

Onpa merkillinen uutuus oluthyllyssä. Ehdin juoda alkuperäistä neworleansilaista Dixietä ennen Katrina-tuhoa, mutta ei sekään säväyttänyt. Oluella on ollut jonkinlaista mainetta, ehkä se on ollut takavuosina maukkaampi, pre-prohibition -tyyliin. Panimo tuhoutui tulvassa, nyt olutta tehdään pohjoisessa Wisconsinissa USA:n markkinoille. Tämä on kuitenkin tehty EU:ssa, ei tarkempia tietoja. Ehkä Dixie puree brändinä etelävaltiosympatiaa tunteville tai southern rock -faneille. Itse olut on hieman makea, voisi olla peräisin vaikka Karibialta, trooppista mauttomuutta. Hunajainen ja saippuainen, hyvin epämiellyttävä kaikessa ohuudessaan. Etiketin "select grains" tarkoittanee, että valmistuskustannuksissa on säästetty korvaamalla ohramallasta halvemmilla raaka-aineilla, ehkä riisillä tai maissilla. Ostopaikka Oulu, Stockmann.

James Cameron: Avatar

En ole ennen nähnyt 3D-elokuvaa, joten jo pelkät mainokset olivat joltinenkin elämys. Lisävarustelasit hieman samantyyppiset kuin jo 1950-luvulla, mutta linssit nyt tummat eivätkä punavihreät. Kolmiulotteisuus itse elokuvassa ei ole itsetarkoitus, aina sitä ei edes huomaa, mutta kyllä se tuo uusia ulottuvuuksia (heh) leffaan. Osa kuvasta tuntuu tulevan aivan iholle, yksi pomppiva kranaatti alkupuolella sai melkein heittäytymään lattialle. Cameronin uutuus muistuttaa enemmän sarjakuvaa, animaatiota ja tietokonepeliä kuin tavanomaista näytelmäelokuvaa. Tarina on kovin mustavalkoinen, Cameron ja tuottaja Jon Landau ovat pinnistäneet tähän niin paljon Bush-vihaa kuin mahdollista. Se tuntuu nyt jo hieman jälkijättöiseltä, mutta toisaalta on varsin mielenkiintoista että maailman kallein elokuva sisältää näin naiivin liberaalin näkemyksen. Elokuvan alkuasukkaat tuovat mieleen intiaanisodat, lentovälineet ja viidakko viittaa Vietnamiin ja yleisasetelma öljy-viittauksineen muistuttaa tietysti hyökkäystä Irakiin. Elokuvan pääkonna, teurastusta johtava eversti, on melkein yhtä paha kuin Dick Cheney. Vihreä luontokiihkoilu myös pinnalla. Henkilöhahmot ovat odotetun ohuita, mutta ei sellaiseen ole tietysti pyrittykään. Tietokonehahmot liikkuvat yllättävän luontevasti, tekniikka on kyllä kehittynyt. Naishahmot ovat tosin niin laihoja, että anoreksiakiihotussyytteet eivät olisi aivan tuulesta temmattuja. Cameronin ehkä paras elokuva Aliens tulee ajoittain mieleen, mutta samaa intensiteettiä ei synny. Kokonaisuutena suhteellisen viihdyttävä elokuva, tämä ylitti hieman odotukseni.

Sierra Nevada Celebration Ale

Monen vuoden tauon jälkeen pääsin pohjoiskalifornialaisen sesonkioluen kimppuun. Muistikuvissa tässä oli mausteita, mutta ehkä sotkin tämän Anchorin massiiviseen maustepommiin. Pehmeän hedelmäinen herkullisen täyteläinen suutuntuma, todella hienostunut laatuvaikutelma. Voimakkaan katkeroinen jälkimaku, joulukuusen neulasten aromia. Kaikin puolin tasapainoinen olut. Olisi toivottavaa, että muutkin pienpanimot kehittyisivät Sierra Nevadan kaltaisiksi hieman suuremmiksi kasvettuaan, näinhän ei aina tapahdu. Oluthuone Leskinen, 18.12.2009.

Sergio Castellitto: Non ti muovere

Koomista ja traagista yhdistelevä uudehko (2004) italoleffa. Tarinan keskiössä ohjaajan itsensä näyttelemän lääkärin kinkkinen suhde poikkeuksellisen glamoröösittömän Penelope Cruzin slummileidiin. Kerronta suhteellisen sujuvaa ja aikatasot vaihtuvat juoheasti. Hauska vodkabaari from hell Final Countdowneineen. Sairaalapornoa, todella överiksi vedetyt syntymäpäiväbileet ja ohuesti Foggian seudun maisemia. Castellitto on harmittavasti yhden ilmeen näyttelijä ja koko elokuva alkaa laahata toisella tunnilla, ainekset loppuvat kesken.

Jean-Luc Godard: Notre musique

Godardin 60-luvun jälkeen valmistuneissa elokuvissa on paljon hyvää, mutta jokin tuoreus, eleetön helppous, lämpö ja nautinnollisuus niistä puuttuvat. Tämäkin 2004 valmistunut lyhyehkö pätkä on Godard-uskovaisten kiihkeästi palvoma. Fiksu juttu tämäkin on, mutta jättää minut kylmäksi. Lyhyessä prologissa esitellään kollaasina sotaa ja muuta väkivaltaa, näytteet ovat sekä dokumenttia että fiktiota, esim. Kiss Me Deadlyn lopusta. Elokuvan pääruokalajissa Godard itse palloilee Bosniassa, Sarajevossa ja Mostarin sillan jälleenrakennustyömaalla. Tässä Godard on rasittavimmillaan, moniulotteiset historiallisfilosofiset jaarittelut liudentuvat ohuiksi häipyen Balkanin vuorille jättämättä jälkeäkään. Joissakin tunnelmakuvissa, esim. Sarajevon sohjoisessa yössä kyntävät raitiovaunut, on välähdys nuoren Godardin oivalluskykyä. Epilogissa ollaan sitten lähes Thoreaun tapaan idyllisessä luontoparatiisissa, puut ovat lehteviä, purot solisevat, jenkkisotilaat suojelevat ja David Goodisin romaania luetaan.

Paris Saint-Germain - Lens 1-1

Kaksi perinteistä joukkuetta Ranskasta, molemmilla hieman vaisumpi jakso menossa. Mukavasti yleisöä jäätävällä Parc des Princesillä, mutta ei peli kummoista ollut. PSG hallitsevampi, mutta ensi jaksolla vain yksi kohtuullinen paikka, Lensin kroaattiveskari Runje torjui Luyindulan lähivedon. Toinen jakso vauhdikkaampi, 64. minuutilla isäntien Makelele sai pallon verkkoon onnekkaalta näyttäneen harhautuksen jälkeen. Lens tasoitti heti, Toifilou Maoulida sai luukulle tarkan syötön. Mies kaivoi sitten tuuletusvaiheessa sukastaan nauhan, jossa lauseellinen ranskankielistä tekstiä, jota näytteli kameralle. En saanut selvää, mutta maalintekijäsankari vaihdettiin kuitenkin välittömästi pois tempauksen jälkeen. Kaveri on kotoisin pieneltä Intian valtameren saarelta, Mayotte, lähellä Komoreita, muttei varsinaisesti kuulu niihin. Loppu rikkonaista peliä. Suomalainen selostaja ei tunnistanut katsomosta Gregory Coupet'a.

M.X. Oberg: The Stratosphere Girl

Englanninkielinen monikansallinen euroelokuva, belgialainen piirtäjätyttö lähtee koulun jälkeen päähänpistosta Tokioon ja päätyy töihin epämääräiseen klubiin. Periaatteessa koko jutun voi katsoa fantasiana elokuvan sisässä. Tytön piirtämät sarjakuvat täydentävät ja heijastavat muuta kuvakerrontaa. Elokuvassa on enemmän tytön sisäistä monologia kuin tavallista dialogia. Jonkinlaista juonta tihennetään kadonneen venäläistytön mysteerin kautta. Urbaanin Tokion öisiä näkymiä, varsin tunnelmallisia muttei erityisen omaperäisiä. Liudentuu unettavaksi ja kevyen pinnalliseksi, nuorten naisten tirkistelyfiilistäkin mukana. Englanti ei kunnolla istu nimiroolin Chloé Winkelin suuhun. Loppuratkaisu on kankea eikä mitenkään tyydyttävä.

Laurent Jaoui: La Traque

Ranskalainen tuore natsimetsästysleffa, aiheena pääasiassa Klaus Barbien loputtomalta näyttävä etsintä ja luovutusyritykset Ranskaan Latinalaisesta Amerikasta. Suurin osa leffasta tapahtuu 1971-73, kohtuullisen mukavaa ajankuvaa monilla yksityiskohdilla. Varsinainen huipentuma 1983, jossa jännitystä saadaan kehitettyä yllättävän mallikkaasti. Kokonaisuutena tämä on kuitenkin suoraviivainen tavanomainen, keskinkertainenkin tv-elokuva. Franka Potentea on vaikea tunnistaa naispääosasta ja veteraaninäyttelijä Hanns Zischler on lähes hyytävän vakuuttava Barbiena. Todella raaka kohtaus Barbien kidutusoppitunnista 1980 käytännön demonstraatioineen Bolivian turvallisuusviranomaisille. Näyttäviä näkymiä Andeilta.

Yasuzo Masumura: Karakkaze yarô

Mielenkiintoinen värillinen yakuza-leffa vuodelta 1960, pääosassa seppukun myöhemmin tehnyt kirjailijalegenda Yukio Mishima. Keitoksessa melkoisesti aineksia, sadistista väkivaltaa, lääkeyritysten ketkuilua ja työväenmarssia laulavien punaisten lakkolaisten brutaalia murskaamista. Ei erityisen intensiivinen tarina, löysiä yökuvia kadulta ja yökerhoista, melkoisen epätarkka kopiokin. Jazz-tyyppistä musiikkia, mustaa huumoria, Mishima pahoinpitelee toistuvasti uskollista naisystäväänsä. Kuvauspaikat (tai lavasteet) laitakaupungin sotkuista joutomaata. Suhteellisen omaperäiseltä vaikuttaa, vanhat gangsterileffat ja Melville ajoittain tulevat mieleen, mutta Melvillen myöhemmät tämän aihepiirin elokuvat valmistuivat myöhemmin. Mishiman kivikasvoinen suoritus ehkä kestävintä antia, vaikka tämä jäi hänen ainoaksi pääroolikseen. Muuten elokuva jää pyrinnöissään puolitiehen, Masumuran monet muut elokuvat ovat paremmassa maineessa.

Heidi Köngäs: Virginie

Albert Edelfeltin mahdollisen mallitytön ympärille kudottu monitasoinen tv-elokuva. Pariisin turistinäkymiä, epookkidraamaa 1800-luvun lopulta ja suomalaista tutkijaelämää. Edelfeltin ja Virginien näyttelijät sopivannäköisiä, varsinkin Annika Poijärvi, mutta suomenkielinen anakronistinen replikointi ei ole luontevaa. Nykyhetken hahmot ovat uskottavampia, mutta auttamatta liian tylsiä, arkista parisuhdeproblematiikkaa. Virginien arvoitus jää liian viitteelliseksi, henkilöt eivät ole tarpeeksi kiinnostavia, rytmi jää junnaavaksi ja jännite löyhäksi. Edelfeltin hahmo olisi pitänyt saada vivahteikkaammaksi, itsekäs pelokas sika on liian helppo ratkaisu.

Lyon - Bordeaux 0-1

Vaihteeksi maltillisempi peli Ranskan liigasta, hyvin vähän maalitilanteita sarjan tunnetuimpien joukkueiden kohtaamisessa lumihiutaleiden leijaillessa Lyonin Gerland-stadionilla. Ensi jaksolla vain pari puolittaista luukkupaikkaa senttereillä Lisandro ja Chamakh. Keskikentällä Lyonin Pjanic paljon aktiivisempi kuin Bordeaux'n supertähti Gourcuff. Rikkinäistä peliä, paljon varoituksia. Toinen jakso ehkä vielä aneemisempi, Lyonin nuori Gonalons kiskaisi lujaa, mutta Carrasso torjui. 78. minuutilla marokkolainen Chamakh kiskaisi avopaikassa vasurin sisäsyrjällä 10 metriä yli maalin. Sama mies onnistui kuitenkin Gourcuffin keskityksestä puskemaan voittomaalin 86. minuutilla. Lyonin valtakausi Ranskassa alkaa olla lopullisesti ohi, niin vaikeaa on ollut viime aikoina.

Don Winslow: The Power of the Dog

Vuosikymmenen paras romaani!? Eeppinen huumebisnestarina, sijoittuu lähinnä Meksikoon, mutta myös USAan, Keski-Amerikkaan, Kolumbiaan ja Hongkongiin. Fokuksessa ns. meksikolainen trampoliini, kokaiinin salakuljetus Kolumbiasta Hondurasin ja Meksikon kautta USAan. Todella vakuuttavaa jälkeä, Winslow on jotenkin jäänyt itseltäni paitsioon, mutta tämä on huikein lukukokemus viime vuosilta. Ehti jo pahasti tuntua, että 2000-luvulla ei enää uusia rikosromaaniläpimurtoja synny. Winslow on debytoinut jo 90-luvun alussa, mutta tässä lienee selvä laatuhyppäys hieman James Ellroyn Black Dahlian tapaan. Winslow on syntynyt jo 1953, joten omakohtaista elämänkokemusta on kertynyt riittävästi, ja se näkyy. Dog on julkaistu 2005, pitkä valmisteluaika, edellinen romaani 1999. Kattaa ajallisesti laajan kaaren, käynnistyy 1975 Sinaloan unikkopeltojen poltto-operaatiolla. Todella upea jakso New Yorkin Hell's Kitchenistä vuodelta 1977, irlantilaisia pikkugangstereita ja italomafiosoja, mustaa huumoriakin todella brutaalin väkivallan lomassa. Reaganin hallinnon Nicaraguan contra-sisseille trokaamat aseet nivoutuvat taitavasti huumekauppaan. Koko huumebisnes tuntuu kietoutuvan levottomuutta herättävästi USA:n poliittisiin pyrkimyksiin Latinalaisessa Amerikassa. Winslow'n teksti rullaa kuin rock-lyriikka, dialogi on poikkeuksellisen iskevää. Ellroy tulee ajoittain mieleen, mutta ei Winslow'n tyyli sentään sähkösanomaluonteista ole. Henkilöt ovat täyteläisiä, eivätkä kaikkein todennäköisimpiä luomuksia. Juonessa varmaankin vaikutteita Soderberghin elokuvasta Traffic, miksei myös Puzo/Coppolan The Godfatherista. Kirjan loppuosa sijoittuu molemmin puolin Kaliforniaa, San Diegoon ja Tijuanaan, todella intensiivistä paikallistuntemusta heijastavaa kuvausta. Winslow'n romaanin loppukohtaus tapahtuu mielenkiintoisesti San Diegon Balboa Parkin Cabrillo Bridgellä. Samalta sillalta käynnistyvät vuotta myöhemmin julkaistun Jefferson Parkerin The Fallen -romaanin tapahtumat, jonka luin juuri äskettäin.

Winslow on edelleen omituisen tuntematon. Voisiko syynä olla erityisen kriittinen asenne USA:n viralliseen politiikkaan, esim. El Salvadorissa 1980-luvun alussa? Toisaalta luulisi eurooppalaisten siinä tapauksessa omineen miehen sitäkin innokkaammin. Ehkä kyseessä on jonkinlainen väliinputoaminen, Winslow on liian kylmän realistinen kaikenlaisten idealistien makuun.

Åke Lindman & Sakari Kirjavainen: Tali Ihantala 1944

Lindman ei ehtinyt saattaa elokuvaa loppuun, leikkaaja Kirjavainen viimeisteli sen. Kyseessä on siis länsimaisen demokratian säilytys Suomessa ja Pohjoismaiden sotahistorian suurin taistelu. Siihen suhteutettuna valmis elokuva on paha pettymys, paljon suurempaa panostusta olisi kaivattu. Elokuva on pienimuotoinen, taistelun mittasuhteita ei tästä hahmota, näyttelijätyö on todella alkeellista ja rytmitys löysää. Yli puolet elokuvan kestosta seurataan Laguksen panssarijoukkojen kautta vetäytymisvaihetta VKT-linjalle, se on järkyttävää tuhlausta, jos tarkoitus on kuvata puna-armeijan ratkaisevaa pysäytystä Tali-Ihantalassa. Etulinjassa itsensä tapattaneen jääkärikenraali Einar Vihman kohtalo on mielenkiintoinen, mutta saa tässä ehkä suhteetonta korostusta. Lopussa on varsin ryhdikäs noin 20 minuutin jakso, jossa taistelun eri ainekset saavat kohtuullisen monipuolisen esittelyn. Siis panssarintorjunta, radiotiedustelu, ilmavoimat ja varsinkin saksalainen osasto Kuhlmey sekä tykistön ratkaiseva keskitetty tuli. Tässä kohtaa mukana dokumenttimateriaaliakin. Kokonaisvaikutelma on kuitenkin viileän etäännytetty ja ulkokohtainen. Lindmanin muidenkin elokuvien tapaan ärsyttää suomenruotsalaisten ja jopa riikinruotsalaisten roolin perusteeton paisuttelu. Näppärä säväys kuitenkin tulee virolaisten roolin huomioinnista. Tavoitteet ovat olleet kunniallisia, mutta lopputulos on harmittavan vaatimaton.

Vakka-Suomen Uudenkaupungin Talviolut

Kaunis tumman meripihkan väri Vakka-Suomen kausioluessa, joka viime talvena ei Ouluun asti liikkunut. Hyvin voimakas pähkinäinen perusmaku, tulee välittömästi altbier mieleen. Karamellimallas nousee sen jälkeen esiin, paahteisuutta varsin vähän, maitoista happamuutta häivähdys, lopussa on vähän humalaakin (Saaz), tosin liian vähän. Alkoholia on vain 3,8%, se on hieman harmi, täyteläisempi runko parantaisi vielä vaikutelmaa. Kokonaisuutena kuitenkin hyvin onnistunut tuote. Ostopaikka Oulu, Joutsensillan K-Supermarket.

Rauni Mollberg: Sotaerakko

Mollberg, Suomileffan niljakkain auteur? Tyypin arvostus on aina jaksanut hämmentää, tämä talvisotaeepos on tyypillistä Mollberg-jälkeä. Rajaseudun metsätyösavotta jää neuvostohyökkäyksen jalkoihin, taistelualueelle jämähtää hidasverisin hiippari. Hailakkaa värikuvausta, kankeaa näyttelyä, levottomasti liikkuvaa kameraa, tekotaiteellisia lähikuvia. Tarinasta ei tietoakaan, tylsää jahkailua, savottakämppää lämmittävän erakon nostattamaa savua ei muka taisteluosastot huomaa. Tavanomaista tympeää naturalismia, Mollberg rypee jälleen paskassa, oksennuksessa, veressä ja syöpäläisissä. Yksi ainoa ilahduttava koominen yksityiskohta, erakko kääräisee Neuvostoliiton lentolehtisistä sätkäpaperia. Mollbergin tyyli on kyllä tunnistettavaa, tässä on selvää yhtenevyyttä umpisurkeaan Tuntematon-versioon.

Juventus - Bayern München 1-4

Huippujoukkueet Alppien vastakkaisilta puolilta ovat olleet vaikeuksissa. Toisen oli pudottava jatkosta ja Bayernille riitti vain voitto. Louis van Gaal näytti vanhentuneen 30 vuotta sitten viime näkemän. Ribéry loukkaantunut, Robben vaihtopenkillä, Toni riidoissa ja Klose ties missä, silti Bayern aloitti todella vahvasti. Schweinsteiger ampui jatkuvasti kovaa ja Olic puski tolppaan. Sitten vastoin pelin kulkua 19. minuutilla uusi poika Claudio Marchisio sai pallon, heitti keskelle Trezeguetille, joka ohjasi suoraan ilmasta puolustajien keskeltä verkkoon. Bayern jatkoi entistä tiukemmin, puolen tunnin kohdalla Olic hankki pilkun melko helposti, kokematon uruguaylainen laitapakki Martin Caceres meni ansaan. 35-vuotias veteraanikoppari Hans-Jörg Butt kuittasi helposti alanurkkaan, miehen uran jo kolmas 11-metrinen Juventusta vastaan, aiemmat HSV:n ja Leverkusenin tiliin. Juventus edelleen alakynnessä, mutta ei tulosta. Baijerilaisten uusi tähti Thomas Müller melko pienessä roolissa, samoin Juventus-legenda Del Piero, joka vaihdettiinkin tauolla.

Toinen jakso sitten täysin Bayernin ylivoimaa, Juventus omituisen lamaantunut. 53. minuutilla Olic häkitti reboundista ja italialaiset antautuivat. Diego pehmyt, Camoranesi väsähtänyt. Henkinen asenne jälleen kerran ratkaisevaa. Aina jotenkin tehottomalta hötkyilijältä vaikuttanut Olic kieltämättä ottelun hahmo. Lopullinen niitti 83. minuutilla, Gomez maaliviivalta sekavan tilanteen jälkeen. Loppunumerot viimeisteli yliajalla ukrainalainen vaihtomies Tymoštšuk.

Lille - Lyon 4-3

Todella runsaasti tapahtumia ensijaksolla Lillessä. Lyonin Källström ja Lisandro puhkoivat Lillen puolustuksen jo minuutin kohdalla. Sen jälkeen armotonta Lillen painostusta, paljon tilanteita, mm. Gassama puski pallon pois maaliviivalta. Ranskan maajoukkueveskari Lloris epäonnistui jatkuvasti keskitysten arvioinneissa. Kesken Lillen painostusta 22. minuutilla Lyonin vapaapotku, muurissa Ranskassa syntynyt Puolan maajoukkuemies Obraniak nosti kädet pään eteen, Pjanicin veto siihen, pallo pilkulle ja Lisandro rankaisi. Lopulta 24. minuutilla Lillen kavennus, flipperipallon puski Frau sisään. Vastoin yleistä pelinkulkua jälleen 35. minuutilla Lisandro röyhkeästi ajoi boksiin, kova kiskaisu alanurkkaan ja hattutemppu.

 Lille lähti siis toiselle jaksolle 1-3 -tappioasetelmasta, mutta nyt tulosta alkoi tulla. Monesti yrittänyt Norsunluurannikon Gervinho sai läpiajosta sisään 53. minuutilla. Lille sai pilkun 69. minuutilla Gassaman kaadettua, Cabaye viimeisteli. Lloris pelasti paljon, mutta ei tarpeeksi. 18-vuotias belgi Hazard vei pallon yliajalla Clerciltä, heitti luukulle Gervinholle, joka ratkaisi voittomaalin. Kylläpä Ranskan liigasta on näytetty viihdyttäviä pelejä viime aikoina.

Fritz Lang: Der Tiger von Eschnapur & Das indische Grabmal

1950-luvun lopulla kiihkeimmät auteur-intoilijat pitivät tätäkin Langin kaksiosaista Intia-seikkailua mestariteoksena. Kovin pahvista ja naiivia meininki on, juoni on lähinnä tuskastuttavan yksinkertainen, toiminta laahaavaa. Värit on kuitenkin kirkkaita ja jotain on saatu irti kuvauspaikoistakin Rajasthanista Udaipurin liepeiltä. Lavastussommitelmat muistuttavat Langin mykkäelokuvien rakennelmia, itse asiassahan tämä on Joe Mayn mykkäleffan uusintalämmitys. Debra Paget eroottisena tanssijana on varsin söpö, kauhtuneesta köydestä rakenneltu kobrakin tuntuu ihastuvan tyttöön. Langin tuotannossa taso vaihtelee yleensäkin, mutta kyllä tämän täytynee olla pohjanoteeraus.

Huyghe Delirium Christmas

Samean ruskea ruma olut. liian kylmää,10%. Alkoholi lyö pahasti pintaan, karvasta hedelmäisyyttä. Ei erityisen makea, mutta ei ilahduta. Joskus innostuin tällaisista belgioluista, mutta nyt makumieltymykset ovat siirtyneet toisaalle. Luultavasti paranisi kypsyttämällä, nyt karkean brutaalia. Lämmetessä juoma makeutui tahmeaksi ja muuttui entistä epämiellyttävämmäksi. Oluthuone Leskinen, 6.12.2009.

Moles Elmo's Fire, real ale

Sääilmiön mukaan nimetty aivan uusi olut Wiltshirestä, golden ale, 4,4%, kirkkaan kaunis, kuulas kullan väri. Varsin pehmeä, kohtuullisen hyvässä kunnossa. Kevyen hedelmäinen, mallasrunko suhteellisen tasapainoinen, voimakkaasti humaloitu. Katkera pitkä jälkimaku. Jokin tässä hieman tökkii kuitenkin, ehkä kypsytys ei ole aivan optimaalisesti onnistunut. Oluthuone Leskinen, 6.12.2009.

Jean Rouch & Edgar Morin: Chronique d'un été

Kansatieteellisen elokuvan vahvan nimen Rouchin ja sosiologi Morinin kesällä 1960 Pariisissa kuvaama cinéma vérité, totuuselokuva. Kanadalainen kuvaaja Michel Brault myös keskeinen tekijä elokuvassa. Liikkeellelähtö hieman nykyisiä tosi-tv-formaatteja noudattaen, tupakkaa käryytetään, viinaa juodaan, ihmissuhteita vatvotaan. Suhteellisen dokumentaarinen aloitus, Pariisin kaduilla kysellään ihmisiltä, ovatko he onnellisia. Jatkossa keskitytään muutamaan henkilöön, Rouch ja Morin myös koko ajan kuvassa mukana kommentoimassa tilanteita. Pariisin katunäkymät hienoja, mutta eivät erityisesti eroa aikakauden fiktioleffoista. Keskustelut nykynäkökulmasta teennäisen filosofoivia, maahanmuuttajanäkökulma toisaalta edelleen ajankohtainen. Algerian ja Kongon sotien heijastelu melko vaisua, johtunee senaikaisesta ohuesta tiedonvälityksestä. Asetelma muuttuu vähitellen enemmän fiktioksi, varsinkin kun siirrytään Välimeren rannalle Saint-Tropeziin. Interaktiivista reflektoivaa metaelokuvaa lopussa, kovin vaivaannuttavaa. Monet pitävät Rouchia kovana tekijänä, tämän elokuvan perusteella melko kevyttä sarjaa.

Michael Mann: Ali

Yllättävän vaisu elämäkertaelokuva nyrkkeilylegendasta, ylipitkäkin vaikka leffa kattaa vain 10 vuoden jakson yllättävästä Sonny Liston -voitosta vielä yllättävämpään George Foreman -tyrmäykseen Zairessa. Ajankuva on saavutettu suhteellisen hyvin, varsinkin musiikki toimii, liikkeelle lähdetään Sam Cooken konsertista. Pahin ongelma on koomikko Will Smith nimiroolissa, ei toimi ollenkaan. Käsikirjoitus on löysä, liikaa kansalaisoikeustaistelua nyrkkeilyn kustannuksella, naiskuvioissa ei ole tuoreutta eikä paikallisväriäkään irtoa Miami Beachistä tai Louisvillesta. Nyrkkeilykohtaukset eivät ole täysin surkeita, mutta jäävät todella kauas Scorsesen Raging Bullista. Mannin ohjaus omituisen persoonatonta, tarina etenee kuin jossain tv-sarjassa. Draaman kaaren kannalta tietysti perusteltavissa, mutta silti liikaa pohjustetaan Kinshasan Rumble in the Junglea.

Benešov Ferdinand Dark Lager

Standardityyppinen tumma tšekki, paahteinen, sokerinen, maltainen ja hieman humalaakin. Tuoreena lähellä panimoa tämäkin tyyli voi toimia hyvin, mutta pulloversioina nämä ovat aivan liian makeita minulle. Lisämiinusta englannin kielen käytöstä, matalamielinen markkinointitapa saa helposti pitämään olutta huonompana kuin se onkaan. Etiketissä kielen lisäksi mauttomia ilmaisuja sisällöltäänkin, imperial collection, true czech (siis pienellä alkukirjaimella) beer. Tuoteseloste laskee vaikutelmaa entisestään, lisäaineita ja sokeria mukana. Ei tämä sietämättömän makea ole, mutta ei mitenkään poikkea positiivisesti massasta. Ostopaikka Kajaani, Citymarket.

René Clément: Plein soleil

Patricia Highsmithin moraalittomista Ripley-tarinoista muovatut elokuvat ovat olleet poikkeuksetta mielenkiintoisia ja enimmäkseen erinomaisia. Niin tämäkin varhainen (1960) The Talented Mr. Ripley -tulkinta. Tämä on selvästi parempi versio kuin saman romaanin Minghella-leffa 90-luvulta, mutta ei ehkä kohoa Cavanin Ripley's Gamen tasolle. Hämmentävää, että ohjaajana on pysähtyneen laatuperinteen väsähtänyt veteraani Clément, joka irrotteli tässä nouvelle vaguen peesissä uransa ehkä kovimpaan suoritukseen. Upeaa Henri Decaën värikuvausta, Ischian saarelta ja katunäkymiä Roomasta ja Napolista, loistavia purjehduskohtauksia, jotka ennakoivat Polanskin esikoisleffaa. Vihreäsilmäinen debytantti Marie Laforêt hekumallinen aina, kun pääsee kuviin. Elokuva näyttää käynnistyvän kolmiodraamana, jännite tiivistyy aluksi ehkä aluksi liian hitaasti, mutta loppupuoli rullaa todella hallitusti.Clément saa makaabereihinkin aineksiin juuri oikean Hitchcock-tyylisen otteen. Pieni ongelma ehkä Alain Delon Ripleyn roolissa, ehkä hieman rosoisempaa kasvoa siihen odottaisi. Alkuteksteissä musiikin säveltäjäksi merkitty hauskasti Nino Rotta.

Klášter 11 % světlý ležák

Pastöroimaton luostaritšekkipils Prahan ja Liberecin puolivälistä, modernia 11% kantavierrettä. Kuulostaa hienolta, mutta varsin keskitiellä liikutaan. Lähes huumaavan voimainen diasetyyli hallitsee kokonaisuutta, mutta sehän tšekkikuvioissa kuuluu asiaan. Liukas viskositeetti, mallas voisi olla tanakampi, mutta humalointi on aika näppärää. Peruskäyttöolutta, pastöroimattomuus ei tunnu tuovan erityistä tuoreutta tai pehmeyttä mukaan. Ostopaikka Kajaani, Citymarket.

Pirjo Honkasalo & Pekka Lehto: Kainuu 39

Suomussalmen rajakyliä ei evakuoitu ennen puna-armeijan 163. divisioonan hyökkäystä Juntusrantaan talvisodan avauspäivänä. Yli 2000 siviiliä jäi puna-armeijan miehittämälle alueelle. Juntusrannassa osa siviileistä, varmaankin kommunisteja myötäileviä poliittiselta kannaltaan, ryhtyi yhteistyöhön miehittäjien kanssa perustamalla ns. Ruhtinansalmen kommuunin. Ruhtinansalmi on hieman laajempi alue Pohjois-Suomussalmella, Juntusranta on Ruhtinansalmen keskuskylä. Sisällissodan ajoilta periytyvä poliittinen vastakkainasettelu oli ehkä Suomussalmella voimakkaampaa kuin muualla. Kommunistien kannattajia oli korpiseudulla paljon ja äärioikeistolaisia suojeluskunta/IKL-aktiiveja avainpaikoilla. Ei liene sattumaa, että fasistiksi tunnustautunut IKL:n kansanedustaja Paavo Susitaival johti talvisodassa Suomussalmen taisteluja. Talvisotaakin pahempaa jälkeä poliittisen asetelman seurausvaikutuksina syntyi jatkosodassa, kun neuvostopartisaanit teurastivat rajaseudun siviilejä, jotka Suomussalmen nimismies jätti suojaamatta punaisiksi arvioituina.

Kun 163. divisioona joutui vetäytymään Suomussalmen kirkonkylältä ja apuun Itä-Puolasta rynnännyt ukrainalainen 44. divisioona murskaantui Raatteen tielle, venäläiset veivät osan suomalaisista siviileistä Venäjän puolelle kehnoihin oloihin. Kesällä 1940 siviilit palautettiin Suomeen ja kommuunin johtohenkilöt tuomittiin maanpetoksesta pitkiin vankeustuomioihin.

Honkasalon ja Lehdon 1978 valmistunut elokuva kertoo näistä tapahtumista, mutta omituisen hajanaisesti. Elokuva valmistui kiihkeimmän taistolaiskauden jo laannuttua, mutta silti Neuvostoliiton toimia tarkastellaan varsin ymmärtäväisesti. Hitlerin valloitushaluja käsitellään pariin otteeseen, mutta Stalinhan tässä varsinainen hyökkääjä oli. Elokuva on harvinaisen löysä ja epämääräinen, sota-ajan tuntumaa ei saada millään, tuntuu että hiippalakkimiehet ilmaantuvat muina miehinä kyläläisten keskuuteen. Kyläläisillä ei elokuvan mukaan tunnu olleen mitään vaihtoehtoja. Suojeluskuntalainen esitetään säälittäväksi luuseriksi. Suurin koettelemus vangeille näyttää olleen Suomeen palatessa täisauna, jonka epäinhimillisyyttä jaksetaan taivastella. Harrastelijanäyttelijöiden suoritus heijastelee enemmän 1970-lukua kuin sota-aikaa. Elokuvassa mainitaan suomalaisten teloitukset samassa yhteydessä kuin maanpetosvankeusrangaistukset. Teloitukset liittyivät käsittääkseni kuitenkin sotatoimiin. Tulkkia esittää kansanedustajana myöhemmin tunnettu Arvo Kemppainen, joka oli taistolaisten erottamista kommunistipuolueesta vaatineen ns. kirveslinjan valtakunnallisia johtohahmoja. Jörn Donner osallistui elokuvan tuotantoon, mielenkiintoisena linkkinä Suomussalmelle Susitaipaleen muinainen partioliikekumppani Sven Donner, joka on Jörnille sukua.

Palm Dobbel

Palm Speciale oli jossain vaiheessa miellyttävän raikas vaihtoehto De Koninckille. Raikkaus on tästä hieman vahvemmasta versiosta kaukana, nahkeaa hedelmäisyyttä eikä juuri muuta. Ohut kauttaaltaan, ei ryhdikkyyttä, ei mitään kiinnostavaa uutta ulottuvuutta. Oluthuone Leskinen, 1.12.2009.

Ridgeway Insanely Bad Elf Imperial Red Ale

Viime vuonna tämän vahvan Elf-version maahantuonti epäonnistui Suomeen valmistusongelmien vuoksi. Nyt sitten täysissä voimissa, onneksi kolmasosalitran pullossa, koska vahvuutta nyt 11,2%. Imperial red ale -label kuvaa kokonaisuutta varsin hyvin, makeaa hedelmäisyyttä, alkoholi lämmittää, mutta ei häiritse, erinomaisen juotava vahva ale. Liukkaan öljyinen viskositeetti. Miellyttävä kokemus, mielenkiinnolla odottaa vielä mielisairaampia variaatioita teemasta. Oluthuone Leskinen, 1.12.2009.

Fuller's Jack Frost

Varsin kylmä keg-ale, tumman punaruskea, marjainen, hedelmää, ohuehko mallasrunko, kevyesti humalaa jälkimaussa. Mustaherukka ei hyökkää päälle, vaan sulautuu hienovaraisesti kokonaisuuteen. Ehkä juuri näin marjaoluiden pitäisikin toimia. Oluthuone Leskinen, 1.12.2009.

Goff's White Knight, real ale

Kultainen ale Gloucestershirestä, makeaa hedelmää, mallasrunko suhteellisen ohut. Humalainen loppuveto miellyttävä, hieman raa'alta tämä vielä tuntuu. Oluthuone Leskinen, 1.12.2009.

Mikkeller Fra Til

Modernit pienvalmistajat pukkaavat ulos imperial stouteja kuin teollisuuspanimot bulkkilagereita. Tämä näyttävästi pakattu 8-prosenttinen belgijuutti on maitomaisemmasta päästä. Maitomainen happamuus hallitsee kuivaa kokonaisuutta, kahvia ja tummaa suklaata. Hieman nahkea, ylikypsä kuivahtanut hedelmä häilähtelee, jälkimaussa jotain kitkerää yrttisyyttä ennen katkerampaa humalan takapotkua. Erittäin mukava olut, voimakas humalointi (Amarillo, Cascade, Saaz) miellyttää henkilökohtaisesti, mutta ei silti sarjassaan kohoa kovin persoonalliseksi. Tätä markkinoidaan jouluoluena ja etiketin mukaan seassa anista, korianteria, neilikkaa ja kanelia. Anista tästä etsiessä ehkä löytyykin, se yrttisyys tuntuu palautuvan siihen. Muuten tämä ei ole erityisen mausteinen olut. Ostopaikka Helsinki, Arkadian Alko / Oulu, Välivainion Alko (ilmaiset siirrot erikoismyymälästä loppuvuoden)

Lyon - Rennes 1-1

Sateisella Gerlandilla hyvä tunnelma ja paljon katsojia. Kaksi hienoa maalia ensi jaksolla. Ensin Rennesin länsiafrikkalaiset rakensivat upean maalin 14. minuutilla, guinealaisen Bangouran mestarillinen pystysyöttö vapautti keskeltä ghanalaisen Gyanin, joka kylmästi täräytti alanurkkaan. Lyonilla paljon tilanteita, Pjanic hukkasi yhden vapaapotkun lievästi ohi ja avopaikasta Rennesin 17-vuotias senegalilainen maalivahti Diallo torjui debyyttiottelussaan. Diallo muutenkin hyvin esillä, mutta kuolettajakuningas Lisandron vapaapotku 42. minuutilla kiersi vastustamattomasti muurin yli verkkoon. Lyon yritti ratkaisua tunnin kohdalla ottamalla sisään hyökkäystähdet Govou ja Gomis. Väsymys alkoi painamaan raskaissa oloissa, mutta silti lopussa hurjasti tilanteita. Rennesin Cheyrou ja Lemoine hukkasivat avopaikat, 89. minuutilla Diallon sormista Gomisin hurja veto ylärimaan. Rennes miellyttävä tuttavuus.

T. Jefferson Parker: The Fallen

Parkerin romaanin kannessa on etunimenä pelkkä Jefferson, mutta nimilehdeltä löytyy vielä T-kirjain. Ilmeisesti kustantaja ei osaa päättää, kumpi muoto olisi markkinoinnissa parempi. Olen lukenut aiemmin kaksi Parkerin romaania, Cold Pursuit ja California Girl. Molemmat erinomaisia, mutta varsinaista janoa Parkerin laajahkoon tuotantoon ei syntynyt. Aikaa on liian vähän, valintoja on tehtävä. Nyt kuitenkin tartuin noita kirjoja seuraavaan, 2006 ilmestyneeseen The Falleniin. Parkerin romaanit sijoittuvat joko Orange Countyyn, Los Angelesin liepeille tai etelämmäs San Diegoon. Nyt ollaan San Diegossa, päähenkilö nuori poliisi. Päähenkilöllä on onnettomuuden seurauksena synestesia, aistien sekoittuminen. Hän aistii ihmisten tunteet värillisinä kuvioina, eli periaatteessa huomaa mm. valehtelun. Ratkaisu on melko halvalta tuntuva temppu rikosromaanissa ja suhtauduin siihen aluksi varauksella. Parker kirjoittaa kuitenkin intensiivisesti ja gimmick ei nouse keskeiseen asemaan. Suuremmat teemat nousevat painokkaasti, korruptio ja sivuhaarassa hallituksen terrorisminvastainen urkinta yksityisyyden suojan kannalta. San Diegoa Parker kuvaa nautinnollisesti, tuo luontevasti esiin kaupungin historiaakin Wyatt Earpista lähtien. Poliisiproseduraali päällimmäinen taso, ei toimi aivan parhaalla mahdollisella tavalla, päähenkilön subjektiiviset pähkäilyt nousevat liikaa esiin. Ei niin hyvä kuin aiemmin lukemani Parkerit.

Beer Here Jule IPA

Samea, kellertävä joulu-IPA. Ei tosin mitään muuta jouluista kuin nimi ja etiketti. Hyvin hedelmäinen ja hyvin humalainen. Tuntuu tuoreelta, ei monia skandinaavi-IPOja vaivaavaa juuresmaisuutta. Ei ole tasapainoinen, mallasta voisi olla enemmän, mutta tykkään kyllä paljon tällaisestakin humalamehusta. Alkoholia ilahduttavasti vain 7%. Nautinnollinen humalan katkero jatkuu äärimmäisen pitkään jälkimaussa. Beer Here on sopimusvalmistaja Mikkellerin tapaan, tämä on tehty Aalborgissa Søgårds-panimolla. Mausteena on appelsiininkuorta, se pikemminkin vain vahvistaa sitrushedelmäistä IPA-tuntumaa, ei siis siirrä näkökulmaa esim. witbier-suuntaan. Tämä on ehkä parhaita eurooppalaisia IPOja, joita olen juonut pitkään aikaan. Ostopaikka Helsinki, Arkadian Alko / Oulu, Välivainion Alko (ilmaiset siirrot erikoismyymälästä loppuvuoden)

Kettering Town - Leeds United 1-1

Kettering on pikkukaupunki Etelä-Englannissa Northamptonin ja Peterboroughin välissä, kaupungin joukkue Town pelaa viidennellä sarjatasolla. Kentän katsojakapasiteetti 1800, laidalla mainostettin Tin Hat Social Clubin real aleja. Suomalainen selostaja tuntui unohtaneen Leedsin 2000-luvun saavutukset Mestareiden liigan semifinaalipaikkaa myöten. FA Cupin toisen kierroksen ottelussa tunnusteleva hidas alku, tasoero selvä, mutta ei kovin paljon tilanteita. 25. minuutilla kuitenkin Leeds sai kahdesti pallon maalikehikkoon, Beckford ja Snodgrass. Toisella jaksolla paksua sadetta, Leeds painosti, mutta 62. minuutilla vapaapotkutilanteessa Leedsin maalivahti Ankergren ja slovakkitoppari Michalik törmäilivät, Ketteringin yli satakiloinen topparikapteeni Roper pääsi puskemaan häkkiin. Epätoivoista takaa-ajoa entiseltä suurseuralta, mutta Ketteringin pallomainen 38-vuotias maalivahtimanageri Harper venyi ilmiömäisiin torjuntoihin. Tasoitus lopulta 77. minuutilla, Beckford ohjasi pallon tyylikkäästi maaliin. Todella nihkeä suoritus Leedsiltä, nousu jäänee haaveeksi tälläkin kaudella.

Deep Purple @ Teatria

Tamperelaisen lämmittelybändin jäljiltä Teatrian lavaa imuroitiin tarmokkaasti. En muista ennen moista nähneeni, onkohan Purple-soittajilla pölyallergiaa? Soitto alkoi kellontarkasti tasan 22 Highway Starilla, ääni tuntui aluksi hieman särkyvän tai puuroutuvan, mutta keskemmälle siirryttyäni ei mitään valittamista. Bassot todella vahvat, jos yleensä pompottaa rinnassa, niin nyt Paicen jalkaiskut tuntuivat henkitorven alaosassa jumputuksena. Soittajat reippaan näköisiä harmaantuneita herrasmiehiä, hoikka Gillan varsinkin energisen oloinen, vaikkei tietenkään laula niin korkealta kuin 70-luvulla. Morsen kitarointi odotetusti enemmän tiluttelua kuin Blackmoren no-nonsense -tyyliä, mutta kyllä tämmöinenkin on välillä mielenkiintoista. Aireyn urut eivät niin keskeisessä roolissa kuin Lordin sointi klassisessa kokoonpanossa, mutta tässäkään ei varmaan haluttu jäljitellä. Airey heitti soolon sekaan Sibeliusta. Paicen rummutus ehkä vahvimmillaan Rapture of the Deepissä. Glover erinomainen, henkilökohtaisesti konsertin kohokohta oli massiivisella voimalla, mutta silti kuohkeasti rullannut Space Truckin', jossa Glover oli vetovastuussa. En tunne Purplen tuotantoa kuin päällisin puolin, paljon siis tuntemattomia kappaleita, joissa omakohtainen jännite pääsi herpaantumaan. Klassikoista Highway Star meni kalibroinnissa, Strange Kind of Woman ja Fireball Morsen toimintaa ihmetellessä. Kaikki palaset loksahtivat sitten kohdalleen Space Truckinissa ja samalla vahvalla intensiteetillä irtosivat Smoke on the Water ja Black Night. Ensimmäinen encore Mary Long oli minulle tuntematon, mutta todella upea kappale, hieman pehmeämpää ja popahtavampaa otetta. Paljon verevämpi keikka kuin uskalsin odottaa, herroilla on selvästi vielä innostusta asiaan. Usein kritisoitu Teatria on minusta mukava keikkapaikka, vaikka juomatarjonnassa ja palveluhenkilökunnan ammattitaidossa on parantamisen varaa ja narikkajonossa oli puoli tuntia aikaa arvioida sikainfluenssan leviämisolosuhteita.

Barcelona - Inter 2-0

Inter pahasti vastaantulija, vaikka isänniltä puuttuivat Messi ja Ibrahimovic. Iniesta ja Xavi hallitsivat palloa suvereenisti, 10. minuutin kohdalla Pique lakaisi kulmasta sisään. 26. minuutilla Dani Alvesin keskitys suoraan Pedrolle, joka viimeistli viileästi. Interillä ei yhtään tilannetta. Toinen jakso staattista ja rikkinäistä peliä. Tällaisten suurseurojen keskinäiset kohtaamiset ovat usein katsojan kannalta tylsiä, näin ainakin nyt.

Jules Dassin: Brute Force

Näin ensi kerran tämän Dassinin vankilanoirin. Melkoinen pakkaus, tämä kyllä murtautuu ulos noirin kehikosta, jonkinlaista übernoiria. Väkivalta ja intensiteetti hämmästyttäviä Hollywood-leffassa vuonna 1947, tai oikeastaan koskaan sen jälkeenkään. Hyvin dramaattinen käynnistys, kaatosadetta Westgaten vallihaudalla eristetyssä vankilassa (kuvauspaikka tuntematon). Tuottaja Mark Hellinger oli tunnettu realistisista kuvauspaikoistaan, mutta se ei taida koskea tätä elokuvaa. Dassin nostaa jännitettä pikkuhiljaa, kuin painekattilassa. Sitten lopulta lähes orgastinen pakoprojekti, kuin epätoivoinen sotilaallinen operaatio. Richard Brooksin käsikirjoitus on ehkä hieman vanhahtava natsikorrelaatioineen, mutta Dassinin toteutus uhmaa aikaa. Tämä on aivan erilainen elokuva kuin Dassinin muut noir-merkkiteokset Thieves' Highway, The Naked City tai Night and the City. Ahdistava tunnelma tihenee koko ajan, vaikka Burt Lancaster on ehkä liian tyyni pääroolissa. Naisia näkyy vain lyhyissä takaumissa, mutta he ovatkin sitten ykkösluokkaa, Robert Siodmakin noirien suuret tähdet Yvonne De Carlo sota-aikaisena kohtalokkaana italiattarena ja Ella Raines unelmakotirouvana. Mildred Piercen Ann Blyth hieman valjumpana invalidinaisena Lancasterin hahmon haaveissa. Aivan kaikki ei toimi, Hume Cronynin kapeille harteille kasautuu liian suuri paino natsinilkkinä. Koomiseksi kevennykseksi tarkoitettu I Walked with the Zombiesta tuttu calypsokommentoija Sir Lancelot lähinnä vaivaannuttava. Miklos Rozsan musiikki ehkä ylidramaattista. Traagista hahmoa esittävä Howard Duff esitellään omituisesti alkuteksteissä radion Sam Spadena, hän ilmeisesti oli tunnettu Hammett-tähti näihin aikoihin. Hieman sekavat tunteet näin hämmästyttävän katsomiskokemuksen jälkeen, mutta alustavasti arvioisin elokuvan olevan pahasti aliarvostettu.

Luchino Visconti: Rocco e i suoi fratelli

Viscontin kolmetuntinen Milano-eepos teki aikoinaan suuren vaikutuksen. Kyllä se edelleen hienolta vaikuttaa, mutta kyseessä ei ole mikään täydellinen mestariteos. Liikkeelle lähdetään Milanon rautatieasemalta, kaupunkiin saapuu perusitalialainen äiti (jota esittää kreikkalainen Katina Paxinou) viiden poikansa kanssa. Lähtöpaikaksi ilmoitetaan historiallinen Lucania, alue tunnetaan nykyisin Basilicatana, Italian saappaan kantapään pohjaosa Taranton lahden pohjukassa. Alun tunnelma on perinteisen neorealistinen, sitten siirrytään melodraamaan tyypilliseen Visconti-tyyliin ja lopussa on jo noirahtavia rikoselokuvan piirteitä. Episodimaisessa elokuvassa on vahva jännite ja nyrkkeilykohtaukset ovat kestäneet hyvin aikaa. Milano-tunnelma erinomainen, tuntuu satavan koko ajan. Sosiaalisia ongelmia ehkä kuvataan liian kaavamaisesti. Claudia Cardinale harmittavan pienessä roolissa, Annie Girardot ei erityisen vakuuttava pahan tytön roolissa. Kaikki viisi veljestä roolitetaan uskottavasti, jopa Alain Delon. Huippuelokuva siis, mutta noin viidennellä katselukerralla ei oikein uutta saanut irti.

Joe Gores: Menaced Assassin

Persoonallinen sarjamurhaaja/mafiatarina vuodelta 1994. Goresin teksti rullaa hienosti, mutta ei tämä ole hänen parhaitaan. Evoluutioteorian väkivaltateeman ujuttaminen brutaaliin juoneen ei onnistu saumattomasti, vaikka yritys on ihailtava. Gores tuntuu aidosti innostuneen ihmisen syntyvaiheista ja antaa henkilöidensä luennoida aiheesta pitkään, auttamatta tylsästi ajoittain. Näkökulma- ja aikatasovaihtoja riittää, välillä tulee mieleen Marc Behmin omalaatuinen The Eye of the Beholder. Erityisen irrallinen ja huonosti istuva kohtaus öisessä Death Valleyssa. Loppuratkaisu on jokseenkin epätyydyttävä. San Franciscon paikallisväri on aina ollut Goresin vahvuus, se toimii nytkin.

Wim Wenders: Tokyo-Ga

Tämä dokumentti on muokannut ehkä eniten mielikuvaani Japanista, kun en ole itse paikalle koskaan päässyt. Wenders saapuu Tokioon 1983, 20 vuotta Yasujiro Ozun kuoleman jälkeen. Ozu on ehkä (minunkin mielestäni) elokuvahistorian suurin hahmo. Wenders näyttää pätkiä Ozun elokuvista, haastattelee Ozun vakionäyttelijää Chishu Ryua ja kuvaajaa, matkii Ozun tyyliä, erityisesti kuvaten Shinjukun baarikatujen näkymiä. Elokuva on puhdas melankolinen kunnianosoitus, mutta tarttuu myös tuoreesti kiinni moderneista ilmiöistä, riippumatta Ozu-kytkennöistä. Loistavia kuvia junista, pachinko-pelihalleista, rockabilly-friikeistä, golf-harrastuksen riisutusta säälittävyydestä, näyteikkunaruoka-annoksista. Kirsikkapuut kukkivat, Werner Herzog kommentoi, Chris Markerin toinen silmä vilahtaa, sateiset kadut kimaltavat neon-valoissa. Ei mikään mestariteos, mutta harvinaisen viaton rehellinen pieni elokuva.

Neuzeller Kloster-Bräu Schwarzer Abt

En ymmärrä miten tällainen tuote on Suomeen tuotu. Tämä ei ole edes olutta Reinheitsgebotin mukaan, seassa on sokerisiirappia. Maku on hirvittävä, kuin fariinisokerilientä. Maltaan maku on huomattavan vaikea löytää tahmean töhnän takaa. Alkoholia 3,9%. Olen törmännyt (Itä-)Saksassa vastaaviin tuotteisiin, yleensä niitä myydään porter-nimellä. Itäpuolelta tämäkin on, panimo melkein Oderin rannalla. Etiketin schwarzbier-sanan käytöstä päättänyttä henkilöä pitäisi rangaista pakkojuottamalle hänelle joka päivä loppuelämän ajan kaksi litraa tätä. Etiketissä myös hurtilla huumorilla heitetyt paradiesisch lieblich ... himmlisch gut -luonnehdinnat. Ostopaikka Oulu, Joutsensillan K-Supermarket.

Ridgeway Reindeer Droppings

Viehättävästi poron ulosteeksi nimetty brittiolut on hyvin humaloitu golden ale, tosin hienolla kuvalla varustetun etiketin mukaan amber ale. Väri kuitenkin lähes kultainen. Voimakkaasti vaahtoa. Pihkainen ja sitrushedelmäinen, mallasrunko ei vahva, mutta ei pahemmin häiritse. Jälkimaku on nautinnollisen katkera, pippurinen pihkaisuus menee jopa hieman överiksi. Jouluolueksi hieman yllättävä, tässä ei mitään perinteistä jouluista otetta, mutta ei haittaa. Positiivinen yllätys, ei mitään vallankumouksellista, mutta hyvin miellyttävä. Ostopaikka Oulu, Kaakkurin Citymarket.

Roland Suso Richter: Das Wunder von Berlin

Richter on tehnyt vahvan terrorismielokuvan Mogadischu, tämä perhedraama DDR:n viimeisiltä kuukausilta ei ole yhtä onnistunut. Elokuvan nimi viittaa Länsi-Saksan henkiseen syntymään, Bernin ihmeeseen, Das Wunder von Bern, jalkapallon MM-finaalin 1954 yllättävään voittoon. Leffa käynnistyy rock-nuorison kuvauksella Itä-Berliinistä 1988. Vähitellen tapahtumia kehitellään muurin murtumiseen asti. Henkilöhahmot ovat liian suunnitelmallisia teeman kannalta, uskottavuus kärsii. Paljon mukavia yksityiskohtia, Stasi kerää taas hajunäytteet vangeilta koiria varten. DDR:n doping-ohjelman sivuvaikutukset otetaan vakuuttavasti juoneen mukaan. DDR:n kansanarmeijan koulutus vaikuttaa suhteellisen samanlaiselta kuin Suomessa 80-luvulla. Omaperäinen takauma Chilen sotilaskaappaukseen 70-luvulle. Ei kokonaisuutena tyydyttävä, yksilödraama ei nivoudu ongelmitta yleiseen kehitykseen.

Andrei Kontšalovski: Gljanets

Veteraaniohjaaja Kontšalovski on Suuren ja mahtavan sanoittajan Sergei Mihalkovin poika ja siis toisen tunnetun ohjaajan Nikita Mihalkovin veli. Kontšalovski aloitti ohjaajana jo 1960-luvulla Neuvostoliitossa ja kirjoitti mm. Tarkovskin Andrei Rublevin. Hollywoodissa Kontšalovski ohjasi 80-luvulla vaikuttavan trillerin Runaway Train. Tämä 2007 valmistunut kohellus Venäjän uusrikkaista on pelkkää roskaa. Kontšalovskin neljäs vaimo Julia Vysotskaja esittää Grace Kelly -lookalikena pääroolia muotibisnekseksi verhoillussa prostituutiotarinassa. Rähjäisestä Rostovista liikkeelle, tyypillistä venäläistä sairasta huumorin repimistä kurjuudesta ja paskasta. Vastenmielistä sadistista nopeutettua väkivaltaa, omituinen vastavaloon perustuva visuaalinen tyyli ja hengästyttävän impulsiivista dialogia. Ei minkäänlaista kritiikkiä, helppo uskoa että Kontšalovski rypee itsekin kuvaamassaan saastassa.

Charles Chaplin: Monsieur Verdoux

Chaplin, elokuvahistorian yliarvostetuin pökäle? Näin nuorena muutamia Chaplinin lyhytelokuvia, ehkä jonkun mykistä pitkistäkin. Kevyttä lapsenomaista tilannekomiikkaa ja naamanvääntelyä, mikäs siinä. Mutta sitten televisiossa esitettiin 70-luvulla sarja Buster Keatonin parhaita elokuvia. Keaton oli totaalisen ylivoimainen. Ei mitään teennäistä veikistelyä ja ylitunteellisuutta, vaan pelkkää toimintaa viiltävällä älyllä ja oikealla tunteella, sellaisella jota ei alleviivata joka välissä. Keaton on ylivertaisen hauskakin. Heivasin Chaplinin pysyvästi tusinaklovnien joukkoon.

Myöhemmin elokuvaharrastuksen syvetessä luin vaivautuneena Chaplinin ylistystä eri yhteyksissä, Suomessa varsinkin Peter von Bagh on osallistunut innokkaasti palvontaan. Katsoin tunnollisesti Chaplinin tuotannon läpi. Vaikeaa se oli, kaverilla oli joitain ideoita, mutta hän pilasi ne aina toteutusvaiheessa. Uran huippu oli ehkä A Woman of Paris -melodraama, mutta kauas sekin jäi von Stroheimin kompromissittomuudesta tai Lubitschin hienovaraisuudesta. Chaplin varmaan ymmärsi oman ammattitaidottomuutensa, hän yritti takertua pantomiimi-ilmaisuun, jopa 1940-luvun The Great Dictator on käytännössä mykkä, ajankohtainen aihe, mutta sama fiilis kuin varhaisissa lyhytelokuvissa. Chaplinin varsinaiset äänielokuvat Monsieur Verdoux, Limelight, A King in New York ja A Countess from Hong Kong ovat sitten puhdasta kalkkunaa. En ole katsonut Chaplinin elokuvia 25 vuoteen.

Ehkä ei olisi pitänyt nytkään, mutta pienen masokismipuuskan vallassa tsekkasin uudelleen Chaplinin tulkinnan tunnetusta naisten murhaajasta. Tämähän on monen mielestä elokuvahistorian kirkkain mestariteos. Mustan komedian idea oli Orson Wellesin, hänen käsissään elokuvasta olisi voinut jotain syntyäkin. Nyt se on kaamea, itsetietoinen näyttelemistyyli, tahmea väsähtänyt rytmi, kömpelö komiikka, väkinäiset heijastumat Chaplinin kulkuri-hahmoon. Yököttävän sentimentaalista musiikkia ja steriilejä lavasteita. Chaplinin fiksaatio vammaisiin naisiin jatkuu. Elokuva tuntuu pahasti ylipitkältä, mikä on melkoinen saavutus, kun aiheessa olisi kiinnostavaa materiaalia vaikka kuinka paljon. Lopussa juhlittu siirtymä yksityisestä yleiseen, 30-luvun diktatuureilla ja sodalla puolustellaan hyväntahtoisen pienyrittäjämurhaajan harmittomia puuhasteluja. En ole koskaan tätä logiikkaa ymmärtänyt.

Tim Hampson (ed.): The Beer Book

Hankin tämän kahvipöytäkokoa olevan oluteepoksen jo viime talvena, mutta ei ole tullut aiemmin selailtua läpi. Hankinta tuli tehtyä harkitsemattomasti, melkoinen pettymys. Kirjoittajina on ollut tunnettuja alan ihmisiä, mutta sisältö on silti höyhenenkevyttä. Parasta antia on kuvat olutpulloista. Hyvänä puolena on kohtuullinen kattavuus, mukana varsin paljon Italian, Japanin, Kanadan ja Tanskan tapaisten viime vuosina kehittyneiden olutmaiden tunnetuimpia pienpanimoita. Teksti on suhteellisen luotettavaa suurten olutmaiden kohdalla, mutta eksoottisempiin maihin on varmaan lähetetty kyselylomake, johon panimot ovat täyttäneet omia tietojaan. Tämän puolen luotettavuudesta saa hyvän käsityksen, kun vilkaisee mitä suomalaisoluista kirjoitetaan. Karjalan kohdalla sanotaan, että kun pano alkoi 1966, "silloin" Neuvostoliitto "miehitti" suurta osaa Karjalasta. Hartwallin olutbrändeihin kuuluvat Jaffa, Novelle ja Upcider. Olvin Tuplapukista valmistetaan jouluksi mausteisempi versio. Alan harrastajalle siis turhaa tavaraa, mutta puolustanee paikkaansa kulttuurikodin kirjahyllyssä viinikuvakirjan vieressä.

Jean-Pierre Melville: Le deuxième souffle

Melvillen mestariteoksista suurimpia, suomeksi Toinen hengenveto. Olen nähnyt tämän noin 15 kertaa, mutta edellisestä kerrasta jo useampi vuosi. Muutamaa vuotta aiempi Le Doulos jo sementoi Melvillen tyylin, josta se ei enää juuri kehittynyt, koska oli saavuttanut täydellisyyden. Lakoniaa puhtaimmillaan, ei selittelyä, ei pinnallisia tunteita, ainoastaan maksimaalista jännitettä, tyynen pinnan alla jylläävät kaikkein suurimmat tunteet. Ilmaisu on pelkistetty äärimmilleen, ei yhtään turhaa elettä. Talvisessa Ranskassa (Pariisi, Marseille, Côte d'azur) tapahtuva tarina perustuu korsikalaisen José Giovannin romaaniin, mutta elokuva on käytännössä täysin Melvillen oma. Liikkeelle lähdetään vankilapaolla Bressonin tyyliin, pitkään elokuvassa ei sanota sanaakaan, kommunikaatio toimii katseilla ja eleillä. Metsässä juoksu ennakoi Le cercle rougea. Jazzia, yökerhojen tanssityttöjä, rikollisten ja poliisien erot hämärtyvät totaalisesti. Arvokuljetusryöstön näyttävä toteutus Välimeren rantatörmillä puhdasta elokuvabravuuria. Lino Ventura elää pääroolin jokaisella hikirauhasellaan.

Tom Waits: Burma Shave

Livetaltiointi Austinista 1978. Waitsin jazz-kauden loppuvaiheita, ennen elektronisempaa blues-kautta. Melkoisen huono kuvanlaatu tässäkin, huoltoasemalavastusta, Austinin yliopistojengiä yleisössä, istuvat lattialla. Akustinen bändi, pystybasso ja vähän torvia, hyvin pelkistettyjä sovituksia, usein pelkästään pianolla. Kohokohtana varhainen esitys 1980 julkaistusta On the Nickelistä, Waitsin loistavimpiin kuuluva tarina Los Angeles Downtownin 5th Streetiltä. Tämän kauden Waits ei ole minusta erityisen kiinnostava, mutta historiallisessa mielessä hyvä dokumentti.

Fuller's Vintage Ale 2009

Vuosikertaoluen uusin versio ei yllättävältä maistu. Nyt humalina Goldingsia. Hyvin hedelmäinen, karamellista makeutta ja tasapainoinen katkeroinen loppuunvienti. Joskus tämä on ollut selvästi toffeisen makeampi, kuten 2007. Viimevuotisessa katkeroa oli enemmän. Hedelmäisyys siis ehkä tänä vuonna teemana. Alkoholikin polttelee taustalla. Erittäin hienostunut olut Tom Waitsin seurassa nautittuna. Ostopaikka Oulu, Välivainion Alko.

Tom Waits: Big Time

Konserttitaltiointi Waitsin vahvimman kauden loppupuolelta 1988. Mukana on osia näytelmästä Frank's Wild Years, stand-up-komiikkaa, ääniefektejä, slaavilaista tanssia ja iso bändi. Visuaalisesti pieneltä ruudulta ja VHS:ltä DVD:lle siirrettynä ei välttämättä toimi tarkoitetulla tavalla. Kappalemateriaali on ensiluokkaista, joskaan esim. Rain Dogsin aivan hämmästyttävimpiä luomuksia ei ole mukana. Osa kappaleista aavistuksen hitaampia kuin studiolevyillä. Hang On St. Christopher rullaa todella hyvin ja tunnetta hyvin kaikissa, ehkä intensiivisimmässä osassa 9th & Hennepin ja Clap Hands. Hyviä vitsejäkin. Tunnelma on jotain Weimarin tasavallan Berliinin ja punk-ajan New Yorkin väliltä.