Brian De Palma: The Black Dahlia

James Ellroyn läpimurtoromaanin elokuvaversio miellytti minua aika lailla ensi-iltakierroksella ja näkemys säilyy uusintakatselulla samansuuntaisena. Josh Harnett on liian nössö pääroolissa ja Ellroyn romaanin sfääreihin tämä ei yllä lähellekään, mutta silti varsin nautittava periodi-neonoir. Tämä ei ole läheskään yhtä hyvä tulkinta Ellroyn maailmasta kuin L.A. Continental, mutta tämän pyrkimykset ovatkin muualla. Tarina rönsyilee aivan liikaa, jotta siihen kannattaisi kiinnittää mitään huomiota, aivan kuin Hawksin The Big Sleepissä. Tunnelma sen sijaan toimii hyvin, lavasteet, musiikki, voice-over, kauniit naiset, jopa De Palman pakkomielteet. Paras De Palman erikoisuuksista tässä elokuvassa on subjektiivinen kamera -kunnianosoitus The Lady in the Lake / Dark Passage -kokeiluille. Epäloogisuuksista häiritsee ehkä eniten, että Mia Kirshner ja Hilary Swank eivät ole yhtään samannäköisiä, vaikka sitä koko ajan toistellaan. Elokuvasta saa enemmän irti, jos sen suhteuttaa De Palma muihin elokuviin pikemmin kuin Ellroyn romaaniin. Yksikään niistä ei ole täysin onnistunut, mutta omituista vetoa niissä lähes kaikissa on.