Jason Ringenberg on kotoisin Illinois'sta, mutta bändi perustettiin Tennesseen countrykaupunki Nashvillessä ja ensimmäinen EP Reckless Country Soul otsikoitiin nimellä Jason and the Nashville Scorchers. Sweet Marie julkaistiin 1983 toisella EP:llä Fervor, jossa on myös hillitön originaali Hot Nights in Georgia. Bändin uran huipentuma on ensimmäinen varsinainen albumi Lost and Found (1985), jossa on nippu instant-klassikkoja kuten Last Time Around, If Money Talks, Blanket of Sorrow ja Broken Whiskey Glass. Levyn keskeisintä kappaletta Shop It Around oululaisen musiikkibaarin Rattorilupin dj:t soittivat urakalla 80-luvun jälkipuoliskon ensi vuosina, se on noiden avainvuosien henkilökohtaisen soundtrackini kulmakiviä.
Näin Jason & The Scorchersin livenä Tavastia-klubilla 1995, yksi hienoimpia konserttejani, mutta bändi oli jo pahasti ohi huippukautensa. Kitaristi Warner Hodgesin tyyli oli siirtynyt korkeampaan heviasteikkoon, josta en juuri välitä. Lost and Foundin jälkeen julkaistut neljä albumia ovat olleet tasaisesti aina edeltäjäänsä heikompia, viimeisin Clear Impetuous Morning on vuodelta 1996. Sen jälkeen olen bändiltä kuullut vain kohtuullisen, mutta silti hengettömän livetaltioinnin Midnight Roads & Stages Seen (1998). Kun nyt Ringenberg ja Hodges uuden rytmiryhmän kanssa julkaisivat uutta materiaalia, ei odotukset kovin pilvissä olleet. Varsinkin kun uusi rumpali on Pontus-niminen poika Malmösta.
Aloitukseen on aina syytä satsata, sen nämä miehet tietävät. Appalakkien kotipolttomiehen nostalginen kunnianosoitus Moonshine Guy / Releasing Celtic Prisoners laukkaa baanalle kuin amfetamiinilla ja steroideilla kyllästetty puuma, rytmi on polkkaa. Taustalle on sämplätty pätkä Hot Nights in Georgiaa, mutta tämä toimii omillaan hienosti. Stonesille nostetaan peukkua, Beatlesille ja Doorsille ei. Beat on the Mountain jatkaa samojen savuisten vuorien tunnelmassa, nyt bluegrassista ponnistaen hitaasti rullaten tarjoten Springsteen-tyylistä sosiaalista kommentaaria hiilikaivosten kontekstissa. Mona Lee on streittiä nopeaa rokkia, ei tunnu nousevan täysin lentoon, mutta kolmannella kuuntelulla toimii jo paremmin. Fear Not Gear Rot on irlantilaissävyistä doupattua western swingiä hyvin perkussiovoittoisesti, ei mielestäni kunnolla toimi, jotenkin etäisesti tulee Tom Waits mieleen. Talouskriisikritiikkiä esittelevä siirtolaisballadi Mother of Greed ottaa vauhtia vuoden 1910 Walesistä, rullaa kohtuudella ja varsinkin kitarasoolo on poikkeuksellisen makea. Gettin' Nowhere Fast on vauhtikantrirokkia, mutta sävellys ei ole tarpeeksi hyvä. Hillbillyintrolla käynnistyvä Land of the Free kääntyy psykedeeliseksi bluesrockiksi, Vietnam & Irak -purkaus muistuttaa raskaampaa Steve Earlea, miksei Springsteeniäkin.
Seitsemän kappaleen jälkeen levy tuntuu puristaneen sinänsä ihailtavan energisyyden loppuun, kahden ensimmäisen hienon kappaleen jälkeen seuraavat viisi ovat vain keskinkertaisia. Melkoisena yllätyksenä levyn vahvin osa tulee vasta seuraavaksi. Golden Days on rullaavaa äärimmäisen tiukkaa Mellencamp-tyylistä rockia. Teksti on poikkeuksellisen persoonallinen. Ringenbergin erikoiset kristinusko ja ase -teemat kiteytyivät vuoden 1989 hämmentävässä Bible and a Gun -teoksessa ja tässä on samoja fiiliksiä. Deep Holy Water on vielä parempi, mutta täysin erilainen. Aivan loistavaa raskasta riffirokkia Georgia Satellitesin hengessä. Hodgesin päätyöhän on ex-Satellites-solisti Dan Bairdin bändin kitarointi. Baird vierailee tällä levyllä ja on kirjoittanut useampia kappaleita, ei tosin tätä. Twang Town Blues on Nashvillen unelmatehtaan hämmästyttävän terävää kritiikkiä omaperäisessä elokuvallisessa muodossa, Ringenbergin puhelaulu on kuin noirin voice-overia ja sävellys kehrää pahaenteisen kohtalokkaasti, Missourin 80-luku-bändin Rainmakersin jotkin kappaleet mieleen tuoden. Levyn paras sävellys ja muutenkin kohokohta on Days of Wine and Roses. Kliseinen teksti on kulunutta, mutta haikean romanttinen pääosin akustisesti soljuva kappale toimii kuin unelma ja muistuttaa Shop It Around -fiilistä eniten tällä levyllä.
Harmi, että levy ei lopu tähän. Kolme viimeistä kappaletta ovat harmittavan rutiinimaisia ja turhiakin. Hodgesin laulama Better Than This on tylsää Led Zeppelin -riffittelyä, levyn heikoin lenkki lapsellisine teksteineen. When Did It Get So Easy on parempi, muttei paljoa, akustista nuotiostemmalaulua Bairdin johdolla, mukava huuliharppusoolo. Viimeinen kappale We've Got It Goin' on on tyypillistä Scorchers-hurjastelua, mutta jää tavanomaiseksi, ei kohoa sellaiseksi manifestiksi kuin Lost and Foundin Change the Tune -anthemointi.
Mutta onhan tämä upea comeback, viisikymppisten kaikenlaista kokeneiden veteraanien uhmakas paluu keskikentälle. Nostalgia on keskeinen teema, mutta asenne on puhdasta energiaa. Ringenbergin ääni on edelleen tuore ja Hodgesin kitara soi jälleen mureasti heviharhailuiden jälkeen. Uusi basisti ja rumpali soittavat hienosti ja tuotanto on ilmavaa. Tyylivariaatiota on vähintään tarpeeksi, vaikka kantria henkilökohtaisesti ehkä olisin toivonut enemmän. Ringenberg on varmaan kyllästynyt siihen soololevyillään ja halusi ymmärrettävästi vetää vauhdikkaammin. Materiaali on yllättävän vahvaa, yli 10 vuoden tauko ei aina tuota näin hyvää sävellysaineistoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti