Tapani Bagge: Valkoinen hehku

Baggen uudehko (2009) historiallinen romaani on saanut nimensä White Heat -gangsteriklassikon suomalaisotsikosta. Liikkeelle lähdetään Espanjan sisällissodasta 1938, mutta tapahtumat keskittyvät Hämeenlinnaan Baggen modernien rikosromaanien tapaan. Tyyli on muutenkin samantyyppinen, useita henkilöitä, tapahtumat alkavat pikkuhiljaa liittyä yhteen. Rakenne on hieman mekaaninen ja anakronismilta ei voi välttyä. Poliittinen 30-luvun konteksti on hyvin rakennettu, mutta ihmiset tuntuvat liian moderneilta. Henkilöiden lukumäärä on Baggen tunnusomainen virhe näköjään, jännite laskee ja henkilöt jäävät pinnallisiksi. Lopussa eri haarapurot laskevat sinänsä nautittavasti samaan uomaan, mutta se ei riitä. Journalistien osuus tässä tarinassa on ylimääräistä, poliiseissa ja molemman poliittisen äärilaidan toimijoissa olisi riittävästi ainesta. Journalistien massiivinen ja koomiseksi tarkoitettu alkoholinkäyttö alkaa vaikuttaa jo tahalliselta mustamaalaamiselta. Vuodesta 1918 nouseva poliittinen vastakkainasettelu on kohtuullisen hyvin kasattu, mutta aavistuksen pinnalliseksi sekin osa jää. Kekkosen henkilöhahmo jää ohueksi, sisäministerin salamurhahanke on hieman liian raflaava eikä kovin omaperäinenkään idea, kun Pentti Kirstilä leikitteli ajatuksella jo 70-luvulla. Kieltämättä tällä täkyllä Bagge saa nostettua panoksia, mutta jännite purkautuu tussahtaen groteskin huumorin kautta. Sinänsä teksti rullaa hyvin ja rakenne on kuitenkin tiiviimpi kuin Baggen moderneissa rikosromaaneissa. Melkoista tšekkiolutintoilua Hämeenlinnan panimon yhteydessä, viittauksia Nymburkiin ja Bohumil Hrabalin isään. Muuan kuollut ratavartija Juntunenkin kummittelee taustalla. Baggen kotipaikka Kerava esiintyy jälleen pienessä roolissa Baggen muiden teosten tapaan. Parhaita lukemiani Baggen romaaneja, mutta paljon tökkii silti.