Pitkästä aikaa tulin katsoneeksi Michael Mannin esikoisteoksen vuodelta 1981. Neonoiria Chicagon sateisilta kaduilta. Aika tyyliteltyä menoa, Tangerine Dreamin soundtrack heijastelee elokuvan muutakin tyyliä. James Caan on todella intensiivinen nimiroolin murtovarkaana, mutta kokonaisuutena homma jää aika etäiseksi, etten sanoisi vieraantuneeksi. Se on varmaan ollut tarkoituskin, mutta se ei leffan arvoa nosta. Ihmissuhteet ovat varsin kipeitä, Willie Nelson ja Tuesday Weld jäävät aika statisteiksi Caanin höyryissä. Adoptiohaastattelukohtaus toi mieleen Charles Bukowskin tarinoiden absurdisuuden. Hillittömän pitkät kaksioviset löysäjousiset jenkkiautot dokumentoivat tässä amerikkalaisen autoteollisuuden kuolinkorahdukset, tällaisilla hikisillä tuotteilla ei ollut 1980-luvun alussa mitään mahdollisuutta eurooppalaisten ja japanilaisten maihinnousua vastaan. Loppukohtauksessa on hyvää Melville-fiilistelyä, mutta kokonaisuutena elokuva jää kyllä vaisuksi. Mann pystyi myöhemmin paljon parempaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti