Peter Sellers oli merkittävä näyttelijä, mutta en ole koskaan oikein innostunut miehen kyvyistä koomikkona, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Kun nyt ennakkoarvioissa pidettiin tätä vuoden 1968 farssia olennaisena näyttönä juuri tällä alueella, päätin tsekata leffan uudelleen. Toisaalta tämä on metaelokuva Hollywoodista ja hauska nähdä miten se suhtautuu Tarantinon tuoreeseen Hollywood-analyysiin vuodesta 1969. Ja toden totta, yhtymäkohtia löytyy heti, muualtakin kuin muodista ja Los Angelesin miljööstä. Edwardsin leffassa esiintyvä western-näyttelijä Wyoming Bill Kelso on taatusti vaikuttanut Tarantinon käsikirjoitukseen. The Party starttaa hienolla prologilla, ollaan ehkä jossain Afganistanin vuorilla The Great Gamen aikaan, brittijoukko-osasto marssii säkkipillien soidessa väijytykseen. Huippukohdassa Sellers vahingossa räjäyttää epähuomiossa valtavan lavastelinnoituksen. Sitten tempo hiipuu, kun siirrytään varsinaisiin pirskeisiin. Elokuvalla on poikkeuksellisen onnistunut käännösnimi, Pahuksenmoiset pirskeet. Loppuelokuva on oikeastaan Sellersin sooloa, Edwards on päästänyt miehen maneerit valloilleen. Rytmi on todella hidas ja mykkäklassikoista ja varsinkin Tatilta venytetyt gagit eivät minusta ole erityisen hauskoja. Sellers oli parhaimmillaan, kun häntä rajoitettiin tai hillittiin, kuten Kubrick teki parissa ohjauksessaan. Kyllä The Partynkin katsoo mielellään, mutta kovin tylsältä se tuntuu. Sitä en muistanut, että humaltuvan tarjoilijan rooli vedetään suorana kunnianosoituksena Der 90. Geburtstagin (absolutisti) Freddie Frintonille. Frinton näyttää kuolleen sydänkohtaukseen 59-vuotiaana 1968 melko pian The Partyn ensi-illan jälkeen.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti