John Huston: The Man Who Would Be King

Kipling-tulkinta Hustonin myöhäiskaudelta 1975. Huston suunnitteli tätä jo 1950-luvulla Bogartin ja Gablen kanssa, pääpariksi päätyi sitten vakoiluspesialistit Connery ja Caine. Sijoittuu 1880-luvulle brittien hallitseman Intian luoteisille rajaseuduille, kuvattu pääosin Marokossa. Rudyard Kipling on tässä Christopher Plummerin muodossa roolihahmona kehystarinassa. Epämääräiset heebot Connery ja Caine lähtevät Lahoren suunnalta Khyberin solan kautta läpi Afganistanin kohti myyttistä Kafiristania tarkoituksenaan ryhtyä siellä kuninkaiksi Aleksanteri Suuren jäljillä. Älyvapaa idea ja sellainen on kyllä leffakin. Kerronta on löysää ja sekavaa, elokuva on pahasti ylipitkäkin. Huumorissa pieniä pilkahduksia, mutta nykykatsannossa melkoisen rasistinen ote rasittaa elokuvaa. Elokuvaa on esitetty Suomessa hilpeällä nimellä Seikkailujen sankarit. Tässä Ylen kopiossa oli tekstitys, jossa Glenlivet kirjoitettiin muodossa Glen Levitt. Kipling-leffojen joukossa tämä jää pahnan pohjille verrattuna vaikka George Stevensin Hollywood-irrotteluun Gunga Din vuodelta 1939. Hustonin ura oli epätasainen.

Kimito Ryewine

Illan toinen Halikonlahti-olut, nyt tosin lahden keskellä jököttävän jättimäisen Kemiönsaaren keskeltä, oikeastaan siis lähes sisämaasta. Kimiton panimo on tasaisesti parantanut tahtiaan. Jos Suomen kolme selvää kärkipanimoa ovat tällä hetkellä Tuju, Olari ja Sonnisaari, niin sitten niiden takana on todella tasaista. Pyöräilytermein kolmikko on tehnyt irtioton pääjoukosta. Siinä takaa-ajavassa pääjoukossa on Kimitokin kiriherkässä kunnossa. Nyt maistoon Kimiton vahva ruisale, 9,5 %.  

Keskiruskea samea väri, ei juuri vaahtoa. Portviinimäistä hedelmäistä hieman viinaista tuoksua, ehkä myös rukiin leipäisyyttä. Maku on makeamman hedelmäinen, sherryä, silti jotenkin kuivahko tuntuma, leipäisyys ei tunnu yllättäen epämiellyttävältä, siinä on jotain Pekka Heikkisen ruisleivän ryhdikkyyttä. Ei jälkimakua, mutta juotavuus on aika hyvää. Mausteisuutta on, mutta siitä en oikein saa otetta. Monimuotoisuutta voisi olla enemmän, mutta varsin onnistunut olut Kimitolta. Ostopaikka Helsinki, Redin Alko.

Disclaimer: olen Sonnisaaren pienosakas.

Het Anker Gouden Carolus Tripel

Alkaa näkyä merkkejä, että modernien panimoiden suosikkibelgityyliksi on saisonin rinnalle ja ehkä jo ohikin noussut tripel. Eikä yhtään liian aikaisin. Tripel oli ensimmäinen belgityyli, joka kolahti itselleni 1990-luvulla todella kovaa. Tilanne on huomattu Belgian perinnepanimoissakin ja hurjin esimerkki taitaa olla Rochefort, joka on lanseerannut 65 vuoden kypsyttelyn jälkeen uuden oluen ja nimenomaan tripelin. Sitä en ole saanut käsiini. Myös Het Ankerilla on Gouden Carolus -brändillä tripel, jota en ole ennen juonut. Mikään uusi lanseeraus tämä ei kuitenkaan taida olla. 

Kellertävä hieman samea olut, oikeaoppinen pienikuplainen tiheä runsas vaahto. Sopiva vahvuus, 9,0 %. Tuoksussa lievää hedelmäistä happamuutta, pippurista mausteisuutta, appelsiinimaista hedelmää. Ei siis aivan tyypillisin tripelin aromisisältö. Maussa kirpeää hedelmäisyyttä, karamellista makeutta, täyteläisyyttä, runsaasti hiilihappoa, ei onneksi mitään happamuutta. Makeuden jälkeen kuivuu nopeasti takasuoralle, jonne ei kuitenkaan synny katkeruutta. Mausteisuus on hennompaa kuin tuoksussa, mutta sitäkin riittää. Kirpeys lämmetessä muuttuu kypsemmäksi trooppiseksi hedelmäisyydeksi, jossa on myös tuoksussa tuntunutta makeampaa sitrusta. Ei aivan klassikkotasoa, mutta hyvää tavaraa silti. Ostopaikka Helsinki, Redin Alko.

X Rye Patch Black IPA

Jyväskylän X:ltä en ole saanut paljoa oluita maisteltavaksi, tämä on käsittääkseni vasta toinen Hopnosis-IPAn ohella. Harmittavan harvinaista tyyliä tarjolla eli black IPA, ruista, 5,2 %. IBU 63 ja mainitaanpa väriarvokin black IPAn kohdalla, se on EBC 70. Hyvä vaahto, tummanruskea väri. Tuoksussa paahteisuutta rutkasti, pohjaanpalanutta kahvia, poltettua sokeria. Maussa hieman maitoisuutta, paahdetta, kypsää hedelmää. Harmittavasti ohut runko huojuttaa olutta, täyteläisempänä tämä toimisi hienosti, koska makuja on kyllä riittävästi. Hedelmäisyys säilyy pääaineksenä, ei esim. makeaa leipäisyyttä, joka monia ruisoluita raskauttaa. Peräkärryä ei kyllä juuri ole, black IPA olisi vaatinut edes jonkinlaisen kytkemistä. Mutta ihan kiva olut, toivottavasti pääsen vielä maistamaan panimon baarivahvuisiakin tuotteita. Ostopaikka Helsinki, Redin Citymarket.

Mathildedal Böömi

Toissakeväänä pääsin käymään Mathildedalin kyläpanimossa Halikonlahden rannalla. Siellä join päivän lopuksi tätä paikallista böömiläistä pilsiä, mutta tarkempaa arviota en saanut muistiin. 5,2 %, keittomäskätty. Paljon on reissun jälkeen tapahtunut, käsittääkseni panimon avainhenkilötkin vaihtuneet. Suhteellisen tumma väri, lähes meripihkainen, ei samaa näköä kuin paikan päällä. Melkein kirkas olut, ohut vaahto. Maltainen viljainen tuoksu. Maku on pehmeähkön maltainen, täyteläinen, hieman karamellia, mutta kokonaisuus silti kuivahko. Hieman katkeruutta, mutta ei pohjoissaksalaiseen tyyliin. Ei diasetyyliä, sitä en toki odottanutkaan. Puhdaspiirteistä maltaista lageria, joka ei kuitenkaan kovin pilsnerimäinen. Ostopaikka Helsinki, Redin Citymarket.

Michael Connelly: The Night Fire

Viime vuonna ilmestynyt The Night Fire jatkaa suoraan Dark Sacred Nightin asetelmista. Mukana ovat siis sekä eläkeläispoliisi Harry Bosch että nuorempi aktiivi Renée Ballard, joka työskentelee Hollywoodissa yövuorossa jatkuvasti. Taas yksi cold case ja useampi toisiinsa niveltyvä tapaus nykyhetkessä. Alakuloinen tunnelma jatkuu ehkä entistäkin masentavampana. Romaanin alussa polvileikkauksesta toipuva Bosch saapuu kepin kanssa kollegan hautajaisiin. Pian hän kertoo lakimiesvelipuolelleen sairastavansa leukemiaa, jonka hän on saanut altistuttuaan poliisina kauan sitten cesiumille. Tapaustahan käsitteli Connellyn aiempi romaani The Overlook. Ballard on siis nyt suurempi päähenkilö, mutta kovin paljon lisää ei kuulla hänestä henkilönä, hänen näkökulmastaan Connelly kirjoittaa poliisiproseduraalia. Ballard asuu edelleen teltassa Venice Beachillä. Mickey Hallerin oikeussaliproosa saa myös tilaa, Connelly ei luota enää Boschin vetovoimaan edes Ballardin kumppanina. Silti teksti on taas taattua laatutyötä, se soljuu kirkkaasti ja Los Angelesin miljöötuntuma on yhtä uskottavaa kuin aina ennenkin. Lopun lähes pakollinen trilleritiristys on ammattimiehen jälkeä, sormi vaihtaa ripeästi Kindlen sivua. Connellyn namedroppailu on ajoittain rasittavaa, mutta nyt hän keksi näppärän tavan. Naispuolisen palkkamurhaajan ulkonäkö muistuttaa Boschin mielestä Ellen Barkinia. Connelly ei kuitenkaan mainitse Barkinia, vain hänen elokuvansa Diner ja Sea of Love. Nykynuoriso ei tietenkään tunne noita elokuvia, ei tietysti Barkiniakaan. Kyseessä on 22. romaani Harry Boschista ja toistaiseksi viimeinen. Kirja ei kuitenkaan vihjaa, että sarja loppuisi nyt tähän. 

Kalkkiviivoille asti meni, mutta koronavuonnakin sain nyt 1000 blogipostausta kasaan. Matkailu ja sosiaalinen elämä hiipuivat, mutta kirjoitettavaa löytyi tylsemmistäkin aiheista.

Carol Reed: Odd Man Out

Pitkän uran tehneen lontoolaisohjaaja Reedin huippukausi sattui 1940-luvun lopulle, 1947-49 mies tempaisi lähes ylittämättömän hattutempun Odd Man Out - The Fallen Idol - The Third Man. Niistä vain keskimmäinen sijoittuu Lontooseen, löyhän trilogian päätösosa tapahtuu tunnetusti Wienissä. Odd Man Outissa ollaan Belfastissa, vaikka kaupunkia ei kertaakaan nimetä. Leffa alkaa kuin Arvottomat, kamera lipuu ilmassa Belfastin sataman yllä. Nimihenkilö on Johnny McQueen, poliittisen vastarintajärjestön johtaja, joka on piileskellyt puoli vuotta eteerisen Kathleen Ryanin asunnossa paettuaan sitä ennen vankilasta. IRA:takaan ei nimetä, mutta kyllä selvästi sillä puolella ollaan. Ajankohta on ehkä toinen maailmansota. 

Elokuvan alku on kuin amerikkalaisesta heist noir -leffasta. McQueen kumppaneineen ryöstää tehtaan kassan, mutta ratkaisevalla hetkellä McQueen haavoittuu ja putoaa pakoautosta. Käynnistyy raastava ihmisjahti Belfastin kuraisilla ja räntäisillä kujilla. Kuvaaja on sama Robert Krasker kuin The Third Manissa ja ekspressionistiset alaviistokuvat ovat tässä samantasoisia. James Mason juoksee samalla tavalla pakoon haavoittuneen eläimen tavoin kuin Harry Lime. Yksi tiheimmistä kohtauksista sijoittuu Crown Liquor Salooniin, tosin kuvattu ilmeisesti studiossa. Aivan koko kestoa yksinkertainen tarina ei jaksa kantaa, pientä klappia on havaittavissa esim. Ryanin joissakin kohtauksissa. Loppupuolella Masonin hoippuminen alkaa jo muistuttaa Jeesuksen taivalta Golgatalle. Ei siis aivan The Third Manin tasoa, mutta kirkas mestariteos silti.

Amager Yule Juice

Joululoman viimeisen päivän kunniaksi Kööpenhaminasta joulusumukaljaa, hazy winter IPA, 6,5 %, 28 IBU, 65 AFU. Joulumehu on siis sameaa, appelsiinia maussa, kuivaa, mutta ei optimaalinen raikkaus. Lievästi katkeruutta, hyvä juotavuus, ei sivumakuja. Perus-NEIPAa hyvin tehtynä, mutta jo parhaat päivänsä nähneenä. Ei onneksi mitään jouluista oluessa romanttista hanalätkää lukuunottamatta. Redin Haavi auki lounasaikaan, muutama asiakaskin, mutta koronarauhaan pääsi helposti. Haavi, 28.12.2020. 

Preston Sturges: Sullivan's Travels

Screwball meets chain gang! Olen nähnyt tämän Preston Sturgesin tunnetuimman elokuvan niin usein, että yllätyin, kun en blogista löytänyt arviota siitä. Täytynee uskoa, että vuoden 2007 jälkeen en siis ole leffaa nähnyt. Blogista löytyy The Palm Beach Storyn arvio lokakuulta 2007 tästä samasta DVD-boksista. Luultavasti olen katsonut sen silloin virittäytyessä tammikuun 2008 Floridan turneeseen. Boksi on ilmestynyt 2005, joten ainakin kerran olen siis Sullivan's Travelsinkin nähnyt 2005-2007 välillä. 

Nimi on tietysti sanaleikki Jonathan Swiftin Gulliverin matkoihin ja elokuva valmistui 1941 heti superlatiivisen The Lady Even jälkeen. Komediallinen metaelokuva Hollywoodista sosiaaliseen omatuntoon yhdistettynä. 18-vuotias Veronica Lake ilmaantui kuvauksiin kuudetta kuukautta raskaana aiheuttaen Sturgesissa raivokohtauksen. Valtavaksi seksisymboliksi nopeasti kohonnut Lake on siis tässä ennen Alan Ladd -kollaboraatioita, mutta läpimurto tapahtui jo edellisessä elokuvassa, Mitchell Leisenin I Wanted Wings. Laken rooliin olivat ehdolla sekä Barbara Stanwyck että Frances Farmer. Sturgesin käsikirjoitukseen on ilmeisesti vaikuttanut John Garfieldin (lyhyt) ura junahobona 1930-luvulla. Tuleva suurmestari Anthony Mann oli tässä apulaisohjaaja.  

Hurja action-avaus junassa, sitten nopeaa konekivääridialogia. Farssimaista toiminnallisuutta, Paramountin tähtiohjaaja Ernst Lubitsch mainitaan useita kertoja. Päähenkilö on Joel McCrean esittämä elokuvaohjaaja, joka haluaa tehdä teoksen nimeltä O Brother Where Art Thou?, jonka sitten lopulta Coen-veljekset toteuttivat 2000. Jostain syystä en ole arvioinut sitäkään blogiin. Ehkä tämä elokuva ei sittenkään ole Sturgesin parhaita, absurdismi jää sivuun hädänalaisten kohtaloa kommentoidessa. Luokkaretkeilyssä on hitaampikin rytmi kuin Sturgesillä yleensä. Sentimentoa tulee liikaa. Kunnianosoitus Disneyn Pluto-animaatiolle on silti kestävää tasoa. Todellakin nyt nähtynä pieni pettymys, The Lady Eve on paljon pakottomampi, rennompi, hauskempi, nautittavampi ja parempi teos. Mutta onhan tämäkin mahtava.

Lumi Spruce Juice

Espoon läntisimmästä panimosta kuusimehua, 11,0 %, 38 IBU. Etiketissä teksti Akvavit -whiskey barrel aged spruce shoot imperial. Varsinainen oluttyyli jää siis nimeämättä. En usko tätä kuitenkaan imperial goseksi, koska väri on hyvin tumma. Säilyvyyttä luvataan 31/04/2021 asti, ei siis kovin kauaksi näin vahvaksi olueksi. Tai oikeastaanhan sitä on loputtomasti, koska tuollaista päivää ei ole, huhtikuussa vain 30 päivää. Tummanruskea väri, heikko vaahto. Mausteinen aniksinen tuoksu, kirpeää viinan aromia myös. Maku on yrttinen, liköörinen, sherryinen, lakritsaa, tummaa suklaata, paahteisuuttakin kevyesti. Aika monipuolinen sekoitus siis, mutta myös karkea eikä kovin täyteläinen. Netin mukaan kyseessä on double baltic porter. Ilmeisesti mukana myös kuusenkerkkää ja yhteistyökumppanina 71 Brewing Dundeesta. Lumihan on ennenkin ollut samaan panimoon yhteydessä. Ei tämä huono ole, mutta kovin laimea vahvaksi porteriksi. Ostopaikka Helsinki, Arkadian Alko.

Kimito Mosaic Vienna Pale Ale

Vienna yhdistetään olutkontekstissa wieniläiseen puolitummaan lageriin, en muista ennen nähneeni sitä alen yhteydessä. Kemiöläinen panimo on pistänyt sen nimeen, koska tässä oluessa ainoana maltaana on Viking Vienna. 5,6 %, humalana siis Mosaic, hiivana yleinen US-05. Ehkä suunnattu isänpäivän juhliin, koska etiketissä omistus "Isälle / Till Pappa". Lievästi samea ruskea väri, aika lailla sama kuin wieniläisessä lager-tyylissä. Tuoksussa on pistävästi sitrushedelmäistä aromia. Melko pehmeä maku, makeutta, hedelmää, sekä trooppista että appelsiinin kaltaista. Katkeruutta ei käytännössä ollenkaan. Hedelmäpastillinen makeus hallitsee olutta. Puhdaspiirteinen, mutta kovin samanlainen kuin monet muutkin, ei persoonallisuutta tai erottuvuutta. Ostopaikka Helsinki, Kallion Alko.

Iso-Kalla Frosty Winter

Amerikkalaisesta nimestä huolimatta kuopiolainen talviolut kertoo olevansa tšekkityylinen tumma lager. 5,5 %, Northern Brewer ja Saaz. Tummanruskea olut, heikosti vaahtoa. Makean maltainen tuoksu. Maussa lievää paahteisuutta, karamellia, vähän mausteisuutta. Ei jälkimakua, makea karamellisuus oluen pääasiallinen vaikutelma. Sehän kuuluu tyyliin ja olut muutenkin on puhdaspiirteinen. En kuitenkaan erityisemmin tykkää tästä tyylistä. Ostopaikka Helsinki, Vallilan S-Market.

Preston Sturges: The Great Moment

Epätyypillinen Sturges-elokuva Paramountin kaudelta, tämä ei ole komedia vaan biopic nukutusaine dietyylieetterin väitetystä keksijästä William Mortonista. Sijoittuu 1840-luvun Bostoniin. Valmistui jo 1942, mutta julkaistiin vasta 1944, ilmeisesti paljon lyhyempänä kuin Sturges olisi halunnut. Sama näyttelijäryhmä kuin muissa leffoissa, nopea rytmi ja sama visuaalinen ilme. Jää silti kuriositeetiksi, varsinkin alkupuoli on sekavaa ja jännityksen nosto melodramaattisesti lopussa ei ole riittävää. Selvästikään Sturges ei ollut mukavuusalueellaan. Silti muutamat absurdit ja farssimaiset välikohtaukset tekevät leffasta persoonallisemman kuin useimmat pönötys-biopicit.

Preston Sturges: Hail the Conquering Hero

Sturgesin ehkä viimeinen mestariteos vuodelta 1944. Myöhempi Unfaithfully Yours on kyllä hieno leffa, mutta ei samaa tasoa. Tähän elokuvaan loppui myös Sturgesin ura Paramountissa. The Great Moment julkaistiin myöhemmin, mutta se valmistui aiemmin. Sturges analysoi sotasankarimyyttiä monipuolisesti. Elokuva käynnistyy noirahtavissa merkeissä San Franciscon savuisessa jazz-klubissa, jonne merijalkaväen sotilaat saapuvat oluelle ja kohtaavat heinänuhan vuoksi raakatun ensimmäisen maailmansodan sankarin pojan. Tästä käynnistyy Sturgesille tyypillinen hillitön saaga, jossa sekoittuvat kaikki komedian alalajit. Suosikkinäyttelijättäreni Ella Raines on valloittavimmillaan antisankarin lojaalina tyttöystävänä. Sturgesin entourage pistää parastaan viimeistä kertaa ja ylittää itsensä kaikissa sivurooleissa. William Demarestille täytyy antaa erityismaininta, the hardest working man in Sturges films. Monikerroksinen rakenne elokuvassa jälleen, poliittista satiiria taas, hillitöntä farssimeininkiä. Tämä on ainakin kolmas Sturges-leffa, jossa roolihahmo hihkaisee "hot ziggety!". Ehkä todellakin jonkinlainen yhteenveto koko Sturgesin parhaasta tuotannosta, vaikka pieniä horjahteluja tässäkin on. Lievää tiivistystä olisi kaivattu, tämä ei ole niin tiheä kuin monet aiemmat Sturges-bravuurit. Samoin tässä on lämminhenkistä sentimentaalisuuteen viittaavaa hempeämielistä otetta, tiukemmin kyynistä sarkasmia on aiemmissa huipputeoksissa. Mutta siis täydet pisteet ilman muuta.

To Øl Mr. White 2019 Edition

Tanskalainen valmistuttaja, tehty Belgian De Proefilla, DDH pale ale, 5,6 %, Citra, Amarillo ja jasmiininkukkaa. Etiketin c:0 m:0 y:0 k:0 viitannee oluen nimen valkoiseen, muita värejä ei siis mukana. Mr. Whiten yhdistän Reservoir Dogsiin, mutta uusissa Bond-leffoissakin samanniminen hahmo, itse asiassa tanskalaisen näyttelijän esittämänä, joten ehkä hän homagen kohteena. Samea keskiruskea olut, vahvahko vaahto tässäkin. Juuresmainen perunakellarin tuoksu, ei lupaa hyvää. Maku ei ole paljoa parempi, toffeemaista karamellisuutta. Ei hedelmäisyyttä, makeaa tunkkaisuutta, ei katkeruuttakaan. Todennäköisesti vanha olut, parasta ennen helmikuu 2021. Ostopaikka Helsinki, Kallion Alko.

Ö Blanc Horizon

Ilmeisesti en ole aikaisemmin juonut lohjalaisen kiertolaisen Ö Brewingin oluita. Aivan varma en ole, koska blogin hakutoiminto ei ehkä luotettava yhdellä kirjaimella haettaessa. Pari ö-luokka -sanaa löytyi, mutta ei Ö-oluita. Tehty Lohjan omassa UG-palvelupanimossa, 5,5 %, saison humaloituna Hallertau Blancilla. Voimakasta vaahtoamista, hyvin vaalean keltainen kirkas olut. Belgiestereitä, kypsää intensiivistä hedelmäisyyttä tuoksussa. Maku on pippurinen, hyvin mausteinen, kuiva lähes paperisuuteen asti. Belgihiivan aromit väistyvät maussa, samoin hedelmäisyys, samalla raikkaus jää heikoksi. Yleensä tykkään kuivista belgioluista, mutta nyt tämä jää tukkoiseksi. Ostopaikka Helsinki, Arkadian Alko.

Preston Sturges: The Great McGinty

Sturgesin esikoisohjaus vuodelta 1940 on heti lähes täydellinen täysosuma. Poliittinen satiiri, joka kerrotaan takaumana banaanitasavallan baaritiskillä. Pääparia esittävät Brian Donlevy ja Muriel Angelus ovat ehkä vähän liian jäykkiä, jotta tästä olisi syntynyt kestävä klassikko. Akim Tamiroff mafiapomona on sitäkin vaikuttavampi. Omalaatuisia yhtenevyyksiä vuotta myöhempään Citizen Kaneen, ehkäpä Welles tai Mankiewicz ehtivät nähdä tämän ja ottaa vaikutteita. Vauhti on kovaa koko ajan, Sturgesia kai pidetään lähinnä kirjallisena lahjakkuutena, mutta kyllä visuaalisetkin arvot ovat kohdallaan. 28-vuotiaan Angelusin viimeinen elokuvarooli, jostain syystä tämän jälkeen hän näytteli vain teatterissa.

Orson Welles: Citizen Kane

Kun näin ensi kerran Citizen Kanen 1980-luvulla, sitä pidettiin yleisesti ja kiistattomasti maailman parhaana elokuvana. Sillä oli vähän samantyylinen asema kuin Peléllä jalkapallossa ennen Maradonan ilmaantumista. Olin nähnyt aiemmin Wellesin Touch of Evilin ja pidin sitä lähes ylittämättömänä. En ymmärtänyt kuinka paljon parempi Citizen Kane voisi sitten vielä olla. Tällaisessa asetelmassa pettymystä on vaikea välttää ja pettymys se kieltämättä oli. Erittäin hieno ja taitava elokuva, mutta miksi juuri tämä olisi kaikkein paras? Citizen Kane tuntui mekaaniselta, tekniseltä, kylmältä. Siinä ei tuntunut olevan samanlaista syvyyttä kuin Hawksin ja Fordin parhaissa töissä. Myöhemmillä katsomiskerroilla olen yrittänyt asettua aikalaisten asemaan, mitä kaikkea uutta tässä elokuvassa oli ensi kertaa. Sellaista on paljonkin, mutta ei elokuva ole siitä silti parantunut.

Nyt taas on vierahtänyt vuosia, vuosikymmeniäkin edellisestä katselusta. Varsinkin alkupuolella elokuva on noirahtava, kuten Matti Salo aikoinaan totesi, Kane antoi noirin tekijöille työkalut. Näennäisdokumentaarisuus, uutiskatsausten käyttö nopearytmisesti oli varmaan aikalaiskatsojista täysin uutta. Xanadun näköjään kerrotaan sijaitsevan Floridassa, esikuva Hearstin palatsihan tunnetusti on Kaliforniassa. Suhteellisen modernilta elokuva edelleen vaikuttaa, vaikka esim. näkökulmatekniikkaa on matkittu jo loputtomasti. Aikatasojen saumakohtia ei paljon esitellä, sekin varmaan hämmensi aikoinaan. Myös amerikkalaisen politiikan analyysi on edelleen pätevä, Kanen tarinassa on yllättävänkin paljon yhtäläisyyksiä Trumpiin. Mutta ei jännite silti kanna koko aikaa, kun henkilöhahmot jäävät niin kylmiksi. Oopperakohtauksetkin ovat tylsiä. Niinpä Touch of Evil on edelleen kovempi leffa.

Boyne Irish Whiskey Sherry Aged Imperial Stout

Vahva irlantilainen porter Boyne-joen suistosta Droghedasta Dublinin pohjoispuolelta. 10,8 %, 40 IBU, kypsytetty paikallisissa viskitynnyreissä, joissa aiemmin sherryä. Aikaisemmin samalta panimolta tullut vastaan mahtavaa pale alea. Täysin musta olut, ohut beige häviävä vaahto. Nenään tuntuu paahteista kahvia ja suklaata, lievästi kypsää hedelmääkin. Maku on pyöreän täyteläinen, lievästi mausteinen, tummaa suklaata, luumuisia hedelmiä, sherryäkin. Aika kiva. Kahvia en enää maussa löydä, perätilakin on melko tyhjä. Ihan mukava imppi, mutta voisi olla monimuotoisempikin. Ostopaikka Helsinki, Arkadian Alko. 

Anarchy The Great Elmyra

Newcastle-upon-Tynen luottopanimolta barley wine 10,0 %. Jos oikein ymmärrän, niin pihkaklassikko Chinook sinkkuhumalana. Lisukkeina voikukkaa ja, öh, takiaista (burdock). Samea vaaleanruskea olut, hyvin ohut häviävä vaahto. Tuoksussa tiheää trooppista hedelmää makealla karamellisuudella ryyditettynä. Makukin on karamellinen, yleishedelmäinen, pehmeä, alun makeus kuivuu kohtuullisen nopeasti ennen lyhyttä katkeraa jälkimakua. Ei voi mitään, Fuller'sin aristokraattisen hillityn stiff-upper-lip -tyylin jälkeen Anarchy tuntuu auttamatta hieman, öh, rahvaanomaiselta. Englanti on edelleen luokkayhteiskunta ja se heijastuu välillä oluissakin. Hyvä juotavuus ja laadukas barley wine ilman muuta, jotain silti jää uupumaan. Onneksi nuo yrtit eivät nähdäkseni päässeet olutta pilaamaan. Ostopaikka Helsinki, Arkadian Alko.

Fuller's Vintage Ale 2020

Viime vuonna Fuller's Vintage Ale -kausi meni ilmeisesti niin tiivisti Australian reissun ympärillä, että vuoden olutta sain vasta helmikuussa ja sekin pilalle mennyt cask-versio. Vuoden 2018 versio on ilmeisesti ohittunut kokonaan, syytä en muista. 2017-versio tuli juotua vain caskista useampaan kertaan. Eli pullosta olen viimeksi juonut tätä sesonkiklassikkoa aatonaattona 2016, aika hämmentävää. Jatkossa täytyy toimia täsmällisemmin. 

Reseptihän tunnetusti hieman vaihtuu vuodesta toiseen. Nyt Brexit-vuonna kaikki raaka-aineet omalta saarelta. Double Roasted Crystal -mallas East Angliasta, Jester ja Godiva -humalat Herefordshiresta. 8,5 % niin kuin aina ennenkin. Kirkas mahonginvärinen olut, pienikuplainen tiivis peittävä vaahtokerros. Tuoksussa mallasta ja kuivattua hedelmää, ehkä vähän makeampaa marmeladiakin. Täyteläinen pehmeä pyöreä maku, syvästi hedelmäinen, rusinaa ja kuivattua luumua. Maltainen runko tuntuu, mutta juotavuus pysyy hyvänä. Kuohkeus voisi olla parempi, mutta riilikäsittelyllähän taklataan juuri se kuntoon. Jälkimaku ei ole voimakas, se on enemmän sekahedelmäsopan mausteinen kuin katkera. Miellyttävää tyylikästä olutta, kuinkas muutenkaan. Ehkä liikaa makeutta minun makuun, mutta se ei suuresti haittaa. Ostopaikka Helsinki, Arkadian Alko.

Preston Sturges: Christmas in July

Preston Sturgesin The Lady Eve tuntui niin hyvältä, että päätin tsekata lisää miehen tuotantoa. Kaikki ennen nähtyä tietenkin, mutta aikaa kulunut. Christmas in July on Eveä edeltänyt ohjaus vuodelta 1940. Pienimuotoisempi, hieman surumielisempi, mutta kompakti pieni tehokas komedia kuitenkin. Yleishumaani viritys, etten sanoisi jouluhenkinen tunnelma, hieman häiritsee kyynisyyteen taipuvaista katsojaa. Köyhä nuoripari New Yorkissa joutuu julman työpaikkakiusaamisen uhriksi ja huijataan uskomaan voittoon mainostoimiston slogan-kilpailussa. Farssimaisuutta löytyy taas, mutta romanttinen komedia tämäkin enemmän on, jos ei varsinainen screwball kuitenkaan. Muutama vuosi myöhemmin Philip Marlowena vakuuttanut Dick Powell on vielä tässä keskellä siloposkikauttaan. Pirteä Ellen Drew on jostain syystä nykyään unohdettu. CV:ssä on elokuvia paljon, mutta aika unohdettuja nekin kieltämättä ovat. Powell ja Drew eivät muissa Sturgesin leffoissa esiintyneet, mutta muissa rooleissa on tuttu ensemble. Ei mikään unohdettu mestariteos ja Sturgesin urallakin vaatimattomimpia, mutta silti onnistunut teos. 

John le Carré: Agent Running in the Field

Tämä viime vuonna julkaistu teos jäi le Carrén viimeiseksi, jos ei sitten postuumina löydy arkistoista vielä jotain. Selkeä MI6-tarina nykyajassa, tarkkaan ottaen alkupuoliskolla 2018, koska Trumpin ja Putinin tapaaminen Helsingissä mainitaan. Helsinki mainitaan muutenkin usein, mielenkiintoisen kertojapäähenkilön ura sisältää komennuksia mm. Triestessä, Tallinnassa ja Helsingissä. Tapahtumat pysyvät kuitenkin aika tiiviisti Lontoossa, varsinkin joen eteläpuolella Batterseassa. Yksi tiheä ekskursio tehdään tšekkihupikeskukseen Karlovy Varyyn. Yllättävän selkeää suoraviivaista ja jopa koomista kerrontaa irtonaisesti. Hetken jopa epäilin haamukirjoittajan käyttöä, mutta kyllä tässä le Carrén kädenjälki silti on. Saattaa olla koko uran viihdyttävimpiä romaaneja. Poliittisen saarnaamisen mies on lopulta jättänyt taakseen, vaikka tiukkaa Brexit-kritiikkiä tuleekin täyslaidallisia. Trumpia luonnehditaan Putinin paskahuusin siivoojaksi. Sulkapallo on yllättävä keskeinen tekijä tarinassa, jossa on riittävästi juonenkäänteitä. Teoksen alkupuolella punotaan operaatio Rosebudia, jonka keskiössä on ukrainalainen oligarkki koodinimeltään Orson. Loppuratkaisussa on jopa sadunomaisuutta. Moni taiteilija päättää uransa valoisaan kepeään teokseen, mieleen tulee vaikkapa Hitchcock tai Buñuel, näin kävi nyt le Carréllekin. Ehkä ei niin hyvä kuin edellinen A Legacy of Spies, mutta paljon parempi kuin sitä edeltäneet monet teokset.

Bronx No Resolutions IPA

New York Cityn pohjoisimman boroughin The Bronxin nimeä kantava panimo näyttää sijaitsevan Pennsylvanian Wilkes-Barressa. India pale ale, 7,6 %. Käytännössä kirkas vaaleanruskea olut, paksua vaahtoakin. Tuoksussa pihkaa ja karamellia, vähän trooppista hedelmää. Maku pehmeän karamellinen, yleishedelmäinen, ei kovin raikasta. Jotain lievää mausteisuutta, hunajaa, seljankukkaa, jotain semmoista. Pihkaa on maussakin, katkeruuttakin on jonkin verran. Ei ihan kehno, mutta kyllä Northern Monk oli täysin ylivoimainen aatonaaton pienessä sessiossa. Helsinki, Arkadian Alko.

Carlow O'Hara's Stormburst IPA

Irlantilainen IPA, 7,2 %, melkein kirkas meripihkainen väri, ohut vaahto. Tunkkainen yrttinen tuoksu, maakellarin juureksia. Maku on karkean karamellinen, kinuskia, kovettunutta vanhaa irtokarkkia. Ei hedelmäisyyttä, nihkeä maltaisuus ei tuo tarpeeksi täyteläisyyttäkään. Ei kunnolla katkeruutta. Todella heikko esitys. Best before 28/11/2021, mutta vaikuttaa jo nyt ainakin vuoden vanhalta. Ostopaikka Helsinki, Arkadian Alko.

Northern Monk Fingathing Patrons Project 14.06 Can of Whup Ass

Leedsistä Australian DDH IPA, 6,7 %, Galaxy, Enigma, Vic Secret, Ella, Topaz ja amerikkalaisena guest starina Citra. Vain 20 IBU, best before 20/02/21 eli ei kovin tuoretta. Hyvin samea (75 AFU) vaaleankeltainen kaunis olut. Vahvaa sitruksista kuivaa aromia, greippiä. Maku on kuiva, ei erityisen raikas, greippinen todellakin, hieman pehmeämpää appelsiinia ja satsumaa. Maltaisuutta ei paljoa, mutta katkeruus kasvaa vähitellen yllättävän mukavasti. Uudempana todennäköisesti hyvin vaikuttava, ei huono nytkään. Ostopaikka Helsinki, Arkadian Alko.

Dry & Bitter Double Dippy Doo DDH DIPA

Tanskasta upeasti nimetty tupla-IPA, tosin vain 7,5 %. Citra ja Mosaic, parhaat kaiffarini käytössä. Tölkitetty 11 Nov 2020, joten tämähän on vielä kohtuutuoretta. Edelliseen Jaipuriin verrattuna hieman sameampi ulkonäkö, täyteläisempi väri. Kuvitteellisella Arde Fogginess Unit (0-100) -asteikolla ehkä 60 AFU, jos edellinen Jaipur oli 50 AFU. Nyt on terävämpi tuoksu, mausteista trooppista hedelmää. Maku on sitruksisempi, klementiiniä ja minneolaa, tangeriiniakin. Sopiva matala hiilihappoisuus. Pyöreää mehuisuutta, joka jatkuu takasuorallakin päättyen kyllä kalkkiviivoilla ennen maalinauhan katkaisua. Mutta kevyt kärry on kyllä kytketty. Oikein miellyttävää, tässä on lämmetessä mangoa ja ananastakin mukavasti. Aina en ole hyvin nimetyn panimon tuotteista tykännyt, mutta tämä on selvästi parhaita juomiani Dry & Bittereitä. Ostopaikka Helsinki, Arkadian Alko.

Thornbridge DDH Jaipur

Kahdesti kuivahumaloitu Jaipur, jolla Thornbridge tavoittelee NEIPA-markkinaosuutta tunnetulla brändillä. Samalla juhlistetaan Jaipurin 15-vuotista taivalta. Resepti muuten sama kuin originaalissa, 5,9 %, Chinook, Centennial, Ahtanum, Simcoe, Columbus, Cascade. Tölkissä hehkutetaan kovasti trooppista hedelmäisyyttä. Voisi olla vähän sameampi, mutta hyvä kuulas väri, runsas kestävä vaahto. Tuoksussa on kirpeyttä ja sitrusta. Maku on runsaan hiilihappoinen, pippurinen, bensiiniä, mutta ei kovin raikasta mehuista hedelmäisyyttä. Silti aika miellyttävä, kuiva, mallaskin tuntuu mukavasti. Ei paljoa katkeruutta. Tölkitetty 28/09/20 ja se jo siis tuntuu, paras aromaattisuus on auttamatta hiipunut. Ostopaikka Helsinki, Arkadian Alko.

Maijami Saison

Olen käynyt silloin tällöin persoonallisessa lähibaarissani Pikku-Vallilassa, mutta blogissa se ei ole näkynyt, koska uusia oluita ei ole siellä tullut vastaan. Baarin omistajuus vaihtui toissa kesänä ja tarkoitus on ollut vierailla, mutta eipä koronakuohuissa ole toteutunut. Lahtisen Teemu raportoi pari päivää sitten netissä uuden Maijami Brew -kiertolaisen oluesta ja mainitsi tuotetta olevan tarjolla UG:n kaupan lisäksi Pikku-Vallilassa. Baari näytti olevan auki iltapäivänäkin, joten joululoman ensimmäisenä päivänä poikkesin sisään.

Muutoksia baarissa varmaan tehty, mutta kompakti tila tietysti ennallaan, varsin ainutlaatuinen tunnelma edelleen. Kuten kirjoitin nelisen vuotta sitten, samankaltaista fiilistä on tullut vastaan esimerkiksi Leipzigin laitakaupungin gose-kahviloissa. Saison siis, hieman yllättäen hanassa, odotin pulloversiota. Kuulemma tyrniä seassa, 5,0 %. Vaalea melkein kirkas olut, tuoksussa ja maussakin lievää fankisuutta, hedelmäinen, hyvin kuiva, belgiestereitä, ei oikeastaan jälkimakua. Matalahiilihappoinen, varsin ohut, saisonilta voisi odottaa täyteläisyyttä enemmän, mutta alkoholimäärään suhteutettuna ihan ok. 

Baarimestari vaikutti tuntevan oluen hyvin, joten kysyin tunteeko hän tekijää. Kyllä tuntee, koska hän sen on tehnyt, hehe. En tullut hämmennyksissäni nimeä kysyneeksi, mutta baarin omistajiin kuuluu Maija Kimpanpää, joten hän varmaan asialla. UG:llä tehty olut siis, virolaista tyrniä, pieni määrä myös Mosaic-humalaa. Hanalätkä Joel Rajalan suunnittelema. Maija on aiemmin työskennellyt mm. Olarin Panimossa, seuraava olut tehdäänkin ehkä siellä. Lievä happamuus tai fankisuus Maijan mielestä tyrnistä peräisin, varmaankin näin. Olipa yllätys, Pikku-Vallilakin siis alkaa olla lähes panimobaari. Pikku-Vallila, 22.12.2020.

Fat Lizard Fat Lab 26 New School Classic IPA

Iltapäiväsession päätteeksi Kaivopihan uuteen kolmanteen Fat Lizard -ravintolaan. Otaniemen ravintola on ennestään tuttu, mutta Herttoniemessä en ole tullut käyneeksi. Tosin sikäläinen Fat Lizard lienee entinen Treffipub-ravintola, jossa ehdin aiemmin käydä. Näitä Fat Lizardeja ei siis ole syytä sotkea samannimiseen otaniemeläiseen panimoon, joka on vain myynyt nimensä ravintoladynastian käyttöön. Toki panimon oluita on tarjolla. Omalaatuisesti nimettyä IPAa testasin. Vanhan koulun IPAlta nimestä huolimatta vaikuttaa, 6,5 %, varsin kirkasta. Merenpihkan väriä, ei juuri vaahtoa. Tuoksussa sitrusta, maltainen maku, hieman pihkaa, vain nokare katkeruutta, Hedelmäisyyskin heikkoa, tämä oli selvä pettymys. Fat Lizard Helsinki City, 19.12.2020.

CR/AK All-Round Talus

Tupla-NEIPAa Pohjois-Italiasta, 8,0 %, pääroolissa Talus-humala. Melkoisen samea. Hämmästelen, että panimot eivät vieläkään NEIPAn mainstream-kaudella ilmoita oluen sameusmittausarvoja. Sopivia yksikköjähän löytyisi kyllä, esim. FTU, Formazin Turbidity Unit. Samea tämäkin siis on, mausteinen, tilliä vähän kuin Sorachi Acessa. Sitrusta, melko raikasta, mutta mausteisuus käytännössä pilaa oluen. Alkoholi pysyy piilossa. Ei katkeroa, karkea kokonaisuus. Hammastahnaa on myös maussa, en tykännyt. Pikkulintu Ruttopuisto, 19.12.2020. 

Maryensztadt Mysterious IPA

NEIPAa kaakkois-Puolasta, panimo on Radomin itäpuolella, 6,5 %. Varsin samea, mutta kuulas. Sitrusta tuoksussa. Maussa kuivaa hedelmäisyyttä, greippiäkin on. Katkeroa kohtuudella, puhdasta. Ohuehko, mutta tyylikästä kamaa silti. Pikkulintu Ruttopuisto, 19.12.2020. 

Pyynikki One Night In Phu Quoc

Vietnamin suurimman saaren mukaan nimetty belgitripel, 8,4 %, seassa vietnamilaista mustapippuria. Vaalea, lähes kirkas. Belgihiivan estereitä, karamellia, hedelmäisyyttä, pippurisuus ei oikein tunnu. Makeutta ehkä liikaa, jotenkin nihkeästi. Jälkimaku jopa tympeä, jotain vierasta on mukana. Olipa ikävä pettymys kohtuullisen puhtaan barley winen jälkeen. Pyynikin Taproom Helsinki, 19.12.2020. 

Pyynikki Whisper Please, Mi Lady

Tamperelainen Pyynikki avannut hämmentävästi taproomin paraatipaikalle Eteläesplanadille Savoyn alakertaan, Kämpiä vastapäätä. NoHo Partners -ravintoladynastia taustalla, mutta silti varsin röyhkeää toimintaa. Nahkaisilta näyttäviä penkkejä, puuta ja metallia, L-baari, suuret ikkunat Espalle, turhaan markiisit ikkunoissa. Oikein miellyttävältä vaikuttaa. 13 omaa olutta hanassa, muutama vierailijakin. 

Tilasin barley winea, 8,7 %, 40 cl 9,20€. Tumman punaruskea, maltainen makeahko tuoksu. Maussa karamellia, toffeeta, yleishedelmäisyyttä. Vähän karkeutta, mutta onneksi makeus ei päällekäypää. Jälkimakua voi pitää jopa kuivana, vaikka ei katkerana. Ei pehmeyttä, mutta kohtuullistahan tämä on. Pyynikin oluet eivät ole suosikkejani, mutta panimon kunnianhimoa täytyy arvostaa. Jos lähdetään panimobisnekseen, niin miksi ei lähdettäisi kunnolla. Soundtrackina arvostettavasti Dylanin Hurricane. Pyynikin Taproom Helsinki, 19.12.2020. 

Fiskars Portinvartija Export Porter, cask ale

Pyynikin taproom aukesi vasta klo 13, joten odotellessa piipahdin matkalla Fiskarsin caskin ääreen. Exportiksi nimetyssä porterissa 5,5 %, musta, beige vaahto, jotain puumaista karkeutta, tuttu maku, tavannut ennenkin. Sama vivahde tuntuu tuoksussakin. Ei pehmeyttä, liian kylmääkin. Lievää hedelmäisyyttä, jotain karpalon tyylistä marjaakin. Hieman katkeroa. Makua on runsaasti, mutta cask-käsittely jotenkin kesken jäänyt ilmeisesti. Kitty's, 19.12.2020. 

Ruosniemi Asentaja Dark Lager

Synkkä lauantai, ohuessa spraytihkussa kävelin Vallilasta alas keskustaan. Kahden viikon baaritauko takana, ei oikeastaan koronatilanteen takia, koska tyhjät baarithan ovat kaikkein turvallisimpia ympäristöjä. Varsinaisena syynä se, että baareissa ei ole mielenkiintoisia uutuuksia, kun oluet kiertää hitaasti asiakaskadossa. Nyt sitten peräti kolme uutta olutbaaria avautunut Helsingin ydinkeskustassa, joten innostuin vääntäytymään paikalle. 

Porilainen Ruosniemi on yllättäen avannut Helsingin ydinkeskustassa yhdistetyn kaupan ja baarin. Ehkä korona syynä, ehkä toiminta provinssissa ei ole riittävän kannattavaa. Ruosniemen toimipiste on remontoidussa korttelissa Kaivopihan sisätiloissa. Oli melkoisen vaikea löytää. Ympäristö vaikuttaa vielä vähän keskeneräiseltä. Varsin väljä matala tila, pelkistetty sisustus, hieman varastomainen fiilis vielä. Kymmenkunta omaa hanaa. Tummassa lagerissa 5,2 %, musta, maltainen tuoksu. Varsin paahteinen maku, ei makeutta, hieman metallisuutta. Kuiva, ihan ryhdikäs. Ruosniemi Shop & Taproom, 19.12.2020.