William Wyler: The Best Years of Our Lives

 Katsoin tämän Hollywood-klassikon 1980-luvulla ja tykkäsin kovasti. Toinen katselukerta vasta nyt. Elokuvahan on massiivinen kestoltaan (lähes 3 h), mutta muuten suhteellisen pienimuotoinen. Seurataan kolmen sotilaan paluuta toisesta maailmansodasta kuvitteelliseen Boone Cityyn, joka näyttää sijaitsevan jossain keskilännessä, esikuvana kai Cincinnati. Kuvaajalegenda Gregg Toland asialla, aika säväyttäviä ilmakuvia alussa pommikoneen lasikeulasta nähtynä. Arkirealistinen aloitus, sankareita ei ole varsinaisesti torvisoittokunta vastassa. Kädet menettäneen veteraanin kohdalla on nykynäkökulmasta sentimentaalista viritystä, tuolloin asiaa ei ehkä kunnolla osattu käsitellä. Vire muuttuu välillä komediallisemmaksi, mutta kännäyshuumori vaikuttaa varsin vanhentuneelta. Virginia Mayo ei ole kovin vakuuttava kevytkenkäisemmän sotamorsiamen roolissa. Teresa Wright puolestaan sitäkin pätevämpi, vaikka parisuhdekuviot kovin kliseisiä. Lopussa saadaan kunnon melodraamaakin peliin. Aivan lopussa nähdään taas visuaalisempaakin otetta sotakoneiden hautausmaalta. Hoagy Carmichael pianistin roolissa samaan tapaan kuin Hawksin aikaisemmassa To Have And Have Notissa. Ydinsotapessimismi merkittävästi esillä, ilmeisesti yleisesti kuviteltiin 1946, että sota alkaa pian uudelleen ja kaikki kuolee. Vähän samantapaista henkeä nyt pandemian aikana, paluu vanhaan hyvään aikaan ei enää tunnu mahdolliselta. Elokuvassa vilahtaa myös salaliittoteorioihin uskova isolationisti, trumpilaisten aihioita on USA:ssa esiintynyt koko maan historian ajan. Kohtuullisen hyvä elokuva edelleen, mutta sellainen, jonka haluaa nähdä vain noin 30 vuoden välein. Toisin kuin esimerkiksi mainitun To Have And Have Notin.