Tänään talvisodan syttymispäivänä oli tarkoitus lentää viikoksi Lissaboniin, niin kauas Venäjästä kuin Euroopan mantereella pääsee. Tein varauksen elokuussa, kun luulin rokotusten avaavan matkailun, ainakin Euroopan sisällä. Lauantai-iltana huomasin Portugalin kiristävän covid-rajoituksia, vastoin yleistä EU-linjausta. Tänään olisin vielä päässyt luikahtamaan maahan koronapassilla ilman koronatestitulosta, mutta huomenna en olisi baariin päässyt ilman tuoretta testausta. Matka oli jo muutenkin ehtinyt hermostuttamaan ja tämä tyrmistyttävä tieto katkaisi kamelin selän. Lisälevottomuutta toi uusi eteläisestä Afrikasta löytynyt omikron-virusmuunnos. Arvasin omikronin liikahtavan saman tien Lissaboniin, koska entisiin siirtomaihin Mosambikiin ja Angolaan on tietysti tiiviit lentoyhteydet. Viikon reissulla testejä olisi joutunut tekemään useita, testit maksavat, niiden aikoja olisi pitänyt varata, testauspaikoille olisi pitänyt siirtyä ja tuloksia olisi joutunut odottamaan. Ei kuulosta sellaiselta toiminnalta, jota haluan lomamatkalla tehdä. Omikronin ilmaantuminen lisäsi riskiä joutua vaikeuksiin Lissabonista palatessa.
Sunnuntaiaamuna sitten peruutin kaikki matkajärjestelyt. Olin nuotittanut viimeisen päälle vierailut kaikkiin craft-baareihin, ekskursiot valmiiksi suunniteltuina Cascaisiin ja Sintraan, melkein oli jo lippukin paikalliseen legendaariseen futisderbyyn Benfica-Sporting. Otti ns. päähän aika lailla. Lissabon sinänsä on jo ennestään tuttu kahdelta vierailulta 1992 ja 2005. Olisi vaan tehnyt hyvää lähteä viikoksi Lissabonin valoon ja suhteelliseen lämpöön keskellä Suomen tylyintä vuodenaikaa. Varsovan ja Bambergin reissut aiemmin syksyllä olivat uskomattoman onnistuneita. Mitä ilmeisimmin viikkoa aikaisemmalla aikataululla myös Lissabonin turnee olisi ollut menestystarina. Ajoitin reissun tähän kohtaan tietysti itsenäisyyspäivän ympärille, jotta selviän yhtä vähemmällä lomapäivällä. Korona kuritti taas kovemmalla kädellä.
Tuskaa lieventämään saapui Brukettin näytepaketti Ayingerin kausituotteista. Tai no, mukana yleistarjontaakin kuten tämä ensimmäisenä maisteltavaksi osunut Urweisse. Olut on tuttu, mutta jostain syystä en ole sitä ennen blogiin arvioinut, löytyy vain kevyempi Bräuweisse. Panimon tarjontaa on tietysti muutenkin ollut hyvin tarjolla Suomessa jo pitempään. Kävin paikan päälläkin Ayingin kylässä ensimmäisellä Saksan vierailulla 1999. 5,8 %, ei siis vielä bock-tasoa, vain 13 EBU. Tummahko samea väri, kaunista paksua vaahtoa. Intensiivisesti aromeja, esteriä, hedelmää, vähän mausteisuutta, toffeeta. Maku on kuohkean täyteläinen, toffeisuus tulee nytkin esiin. Sehän voisi kieliä diasetyylistä, mutta ei se sellainen toffeisuus ole, tämä on oikein miellyttävää. Makeahkoa, mutta ei banaanisuutta. Maku kuivuu loppua kohti, ei katkeraksi, mutta makuja säilyy kohtuullisen pitkään. En ole vehnäoluen ystävä, mutta onpa mukavasti monimuotoisuutta alan valiossa. Mitään epäilyttävää tai epämiellyttävää oluessa ei ole. Toimii jopa pakkasellakin näin lievästi normivehnää vahvempana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti