Olen jo lukioajoista asti vältellyt englanninkielisten kirjojen suomennoksia, joten tietysti tämäkin Van Zandtin omaelämäkerta olisi pitänyt lukea alkukielellä. Varsinkin kun sen nimi on oikeasti Unrequited Infatuations eli Vastakaiuttomia hullaantumisia. Suomennos kantaa idioottimaisesti Van Zandtin livelevystä napattua Soulfire-nimeä. Mutta kun sain kustantajalta arvostelukappaleen, niin nyt sitten näin. Sitä paitsi, tuskinpa Van Zandt prosaistina on erityinen tyyliniekka, vaikka lauluja osaakin kirjoittaa. Joten tsekataan teos sitten suomeksi.
Teos alkaa kuin trilleri Sowetosta 1984, sankarimme tunkeutuu salaa Etelä-Afrikan synkimpinä vuosina mustien ydinalueelle läpi rasistihallinnon tiesulkujen. Se jää aika ohueksi johdannoksi, sitten edetään varsin kronologisesti Van Zandtin elämää ja uraa tarkastellen. Itse vilkaisin tietysti heti kirjan henkilöhakemistoa, koska sellainen tässä ansiokkaasti on. Suomenkielisissä elämäkerroissa se on harvinaista herkkua. Van Zandtin seuraaja E Street Bandissä Nils Lofgren mainitaan vain kaksi kertaa, yhtä usein kuin Michael Monroe. Eipä paljon useammin esiinny Southside Johnnykaan. Sami Yaffa esiintyy muodossa Sammy Jaffa Demolition 23 -bändin yhteydessä.
Van Zandt vertaa rooliaan E Street Bandissa Rat Packin Dean Martiniin, siis Bruce Springsteen on tässä korrelaatiossa Frank Sinatra. Varsin osuvaa. 1960-luvun loppupuolen kronologiassa tuntuu olevan virheitä. Tarinassa kuunnellaan sujuvasti vasta pari vuotta myöhemmin julkaistuja levyjä. SVZ näyttää käyttäneen huumeita toisin kuin Bruce. 1970-luvun alussa Van Zandt vaikutti rakennusalalla, mutta tässäkin aikajana on hämärä. SVZ väittää siirtyneen raksahommiin kahdeksi vuodeksi, kun ei päässyt Springsteenin levytysbändiin 1972. Kuitenkin mies vietti vuoden 1973 Dovells-bändin nostalgiakiertueella. Ilmeisesti raksavaihe ajoittui aikaisempaan jaksoon 1970-1972, jos se todellakin kaksi vuotta kesti. Mutta SVZ siis todellakin teki oikeaa duunarihommaa toisin kuin Springsteen. Van Zandtilla oli myös ajokortti, joka ratkaisevasti puuttui autoromantikko Brucelta.
1974-75 mies sitten hivuttautui Born to Runin myötä Springsteenin bändiin, mutta aloitti samalla myös toisen luovemman uran Southside Johnnyn kanssa. SVZ tuotti ja pääosin kirjoitti kolme ensimmäistä Southside-levyä 70-luvun jälkipuoliskolla, Van Zandtin roolia ei ehkä vieläkään ole tarpeeksi sisäistetty. Van Zandt oli monipuolisempi voima kuin rajoittuneempi vokalisti Southside. Ongelmitta yhteistyö ei näytä sujuneen ja ilmeisesti bändi jätti sitoumuksensa Van Zandtille maksamatta kolmannen levyn jälkeen. Välit Southsiden ja SVZ:n kesken olivat kai poikki koko 80-luvun comeback-levyyn Better Days asti 1991.
Kirjassa väitetään, että E Street Bandin kaikki jäsenet käyttivät huumeita koko raastavan Darkness on the Edge of Town -levytyssession ajan 1977-78, Springsteenia lukuunottamatta. SVZ itse koukuttui kokaiiniin. Levyn jälkeinen kiertue ei ulottunut Eurooppaan, kuulemma rahapulan takia. Tätä syytä en ole ennen kuullut. The River -kiertue sitten 1981 kiersi Eurooppaa perusteellisesti. Van Zandt luettelee suuren joukon Euroopan maita, mutta ei Ruotsia, jossa monet suomalaiset kokivat ensi kertaa Springsteenin voiman. Suomea ei mainita kirjassa kertaakaan, Monroesta ja Yaffasta huolimatta.
Ennen Springsteenin globaalia läpimurtoa Van Zandt sitten irtautui 1982 soolouralle. Ja vieläpä varsin poliittisella agendalla. Mies väittää aikaistaneensa Etelä-Afrikan apartheid-hallinnon kaatumista usealla vuodella. Selvä yliarvio. Toisaalta Van Zandtin panosta Sun City -hankkeen kautta lopputulokseen on virallisten tahojen puolelta aliarvioitu. SVZ osoittaakin katkeruuttaan ainakin ANC:n johtoon, jopa Mandelaan ja USA:n rasismin vastaisiin toimijoihin tyyliin Harry Belafonte.
Poliittisten 80-luvun soololevyjen tarinointi kirjassa on yhtä tylsää kuin niiden kuuntelu. Toki kaksi ensimmäistä levyä, Men Without Women ja Voice of America ovat osin mukavia, samaa soulrockia kuin Southsidella. SVZ väittää katsoneensa 1983 Godardin À bout de soufflen teatterissa Los Angelesin Melrose Avenuella. Mahdollista, mutta todennäköisemmin se oli Jim McBriden samana vuonna valmistunut remake Breathless. Saattaa olla myös käännösvirhe. Progesta ei SVZ ilahduttavasti välitä. Genesis ja Peter Gabriel olivat miehelle hilpeästi tyystin tuntemattomia nimiä 1983.
Springsteenin kanssa SVZ kertoo riitaantuneensa kolme kertaa, mutta ne on sovittu lähes saman tien. Eroamiskuvio hoidettiin juuri ennen Born in the USA:n ilmestymistä, Springsteen esitti SVZ:lle No Surrender -biisin, jossa välirikkoa käsitellään. Ei kuitenkaan Bobby Jean -kappaletta, jossa asiaan otetaan vielä tunteellisempi näkökulma. Stevie Van Zandt pitää rockin kulta-aikana vuosia 1965-95, Dylanin Like a Rolling Stonesta Kurt Cobainin kuolemaan. Itse supistaisin aikajaksoa molemmista päistä vuosiin 1968-92. Sooloura päättyi sitten 80-luvun lopussa levytyssopimusten raukeamiseen. Itse näin Little Stevenin bändeineen Kulttuuritalolla 1989. Livenä iso bändi oli todella vaikuttava, vaikka materiaali oli pääosin funkahtavaa saarnaamista.
SVZ väittää pyörineensä hanttihommissa koko 90-luvun. Southside Johnnyn comeback-levy Better Days vuodelta 1991 on todella hieno, mutta jäi vähälle huomiolle kuten niin monet muutkin SVZ-tuotannot. Doyle Bramhall II:n kanssa ei SVZ tullut alkuunkaan toimeen Charlie Sextonin bändin ArcAngels levytyksissä. Bramhallin samannimisen isän krediitteihin kuuluu mm. Stevie Ray Vaughan -klassikon Change It kirjoittaminen. Se on parempi kuin yksikään SVZ-biisi, mutta ehkä polvi ei pojasta todellakaan parantunut.
Springsteenistä ei juuri poikkipuolista sanaa irtoa, mutta omaelämäkertaa Born to Runia tulee sentään tölväistyä. Tunnel of Loven Ain't Got You -mestariteosta SVZ ei myöskään ymmärtänyt. Siirryttäessä uudelle vuosituhannelle kirjasta tulee luettelomaisempi. Maanisen toimeliaana mies on pysynyt. Sopranos-sarjan näyttelijätyöstä SVZ kirjoittaa huomattavasti vähemmän kuin norjalaisesta Lilyhammerista, jossa hänellä tietysti monipuolisempi rooli olikin. Radioasemia on tullut perustettua, samoin levy-yhtiöitä ja pelastettu unohdettuja tähtiä kuten Rascals ja Darlene Love. Paluu E Street Bandiin kuitataan hyvin ohuesti. Tom Pettyn kuolema on järkyttänyt lujasti, vaikka samanikäiset muusikot vaihtoivat kuulemma eläessään vain muutaman sanan. Huumoria ja itseironiaa riittää, vaikka mies tuntuu olleenkin aina oikeassa. Mukavaa taustoitusta paluusta sooloartistiksikin Summer of Sorcery -levyn myötä. Ikä alkaa painaa, Jagger-tyylistä frontman-touhua ei enää jaksa, mutta kapellimestarirooli luonnistuu. Oikein mukavaa luettavaahan tämä oli, paljon odotettua parempaa tekstiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti