Kun palasin Los Angelesista 1990, viereiselle istuimelle pitkällä lennolla sattui amerikanjuutalainen varttuneempi herrasmies. Tuli keskusteltua mm. amerikanjuutalaisesta kirjallisuudesta, jota harrastin kiihkeästi siihen aikaan. Saul Bellow, Philip Roth, Joseph Heller, Isaac B. Singer, Bernard Malamud, Kurt Vonnegut, E.L. Doctorow, Norman Mailer. Jutut kääntyivät vähitellen toiseen maailmansotaan, holocaustiin ja mm. Raoul Wallenbergin toimintaan. Aloin innostua ja jossain vaiheessa totesin, että Suomi luovutti sodan aikana natseille vain kahdeksan juutalaista. Mies meni hiljaiseksi ja tajusin heti itsekin karmean mokani. Alkeellinen logiikkani meni niin, että kahdeksan on aika vähän. Mutta tietysti se on tarkalleen kahdeksan liikaa. Keskustelu virisi kyllä uudelleen, mutta vaisummalla tasolla.
En muista lukeneeni tätä 1979 julkaistua Elina Suomisen kirjaa, mutta se oli minulla 1990 hyvin tiedossa. Kirja keräsi huomiota runsaasti ja muistan lukeneeni siitä pitkiä arvioita. Televisiossakin sitä analysoitiin. Sain nyt lainaksi Ilkka Sysilältä kappaleen ensimmäisestä painoksesta. Olen lukenut paljon myöhempiä teoksia, joissa viitataan tähän Suomisen perusteokseen. Suominen (nyk. Elina Sana) itsekin julkaisi 2003 teoksen Luovutetut, jossa käsittääkseni laajennetaan näkökulmaa juutalaispakolaisista muihin Suomesta Natsi-Saksan tappotehtaisiin passitetuihin ihmisiin.
En siis kovin suuria yllätyksiä odottanut kirjalta, mutta kyllähän Suomisen perusteellinen teos syvensi näkemystä huomattavasti. Suominen pääsi Israelissa 1979 haastattelemaan kahdeksasta luovutetusta ainoana hengissä selvinnyttä Georg Kollmannia. Aivan hämmästyttävältä kuulostaa, että samalla reissulla Suominen tapasi Isser Harelin, joka johti Adolf Eichmannin kaapannutta kommandoryhmää Argentiinassa 1960. Luovutetut juutalaiset marraskuussa 1942 olivat pääosin Itävallasta Anschlussin jälkeen 1938 tulleita pakolaisia, joita kutsuttiin Suomessa silloisen sisäministerin mukaan Kekkosen juutalaisiksi. Joukossa oli muitakin, kuten latvialainen puutavaraliikemies Elias Kopelowsky, jolla oli bisneksiä mm. kainuulaisen (?) Kianta Oy:n kanssa.
Tammikuussa 1942 juutalaisten tuhoamisesta tehtiin lopullinen konkreettinen toimeksianto RSHA-johtaja Reinhard Heydrichin johtamassa Wannseen kokouksessa. Kokouksen sihteerinä toimineen Eichmannin pöytäkirjassa mainitaan Suomessa olevan 2300 juutalaista. Huhtikuussa Valpon päällikkö Arno Anthoni sai kutsun Berliiniin neuvottelemaan asiasta. Heydrich oli silloin Prahassa, mutta Anthonin auliina isäntänä hääri Gestapon johtaja Heinrich Müller. Juutalaispakolaiset oli jatkosodan aikana siirretty Hämeen maaseudulle Helsingistä, jotteivat he törmäisi saksalaissotilaisiin. Tässä vaiheessa heidät omituisesti siirrettiin työleirille Sallaan saksalaisten rintamalohkolle. Kesällä 1942 Heinrich Himmler kävi Suomessa vauhdittamassa asiaa ja porkkanana tiettävästi tarjosi Suomelle Ruotsin jakamista Saksan ja Suomen kesken. Lokakuun lopussa sitten Anthoni ja sisäministeri Toivo Horelli saivat kasattua kahdeksan juutalaista maasta karkotettaviksi. Mm. juutalaisseurakunnan Abraham Stillerin kautta asia vuodettiin hallituksen muille jäsenille, jolloin Tanner ja Fagerholm jarruttivat asiaa. Horelli onnistui kuitenkin hämäämään muita ministereitä ja juutalaiset toimitettiin Hohenhörnillä Tallinnaan. Sitä en tiennyt, että Hohenhörn pysähtyi sitten Porkkalaan yli vuorokaudeksi odottamaan Tallinnan reitin miinanraivausta. Tallinnasta sitten Berliinin kautta Auschwitziin.
Jälkikäteen Anthoni vetosi toimiensa laillisuuteen. Rauhanaikana näin ehkä olisi ollutkin, mutta ei sota-aikana, jolloin karkotettujen kohtalo oli selvä. Monikansallista koordinointia esiintyi näkyvästi. Täsmälleen samaan aikaan Hohenhörnin kanssa Norjan juutalaiset siirrettiin Auschwitziin. Ei siis pakolaisia, vaan kaikki Norjan juutalaiset. Horellia ei koskaan syytetty asiasta, mutta Anthoni oli jatkosodan jälkeisen pakoretkensä jälkeen tutkintavankeudessa kolmisen vuotta. Vapautettiin kuitenkin 1948 ja sai rahallisen korvauksen vankeusajaltaan. Samoihin aikoihin Tallinnan Gestapo-johtaja Martin Sandberger tuomittiin Nürnbergissä kuolemaan. Anthoni ja Horelli hankkivat Sandbergerille Suomen valkoisen ruusun ritarikunnan suurristin. Sandbergerin tuomio muutettiin ja hän vapautui kokonaan 1958. Kuoli kotonaan vasta 2010.
Helsingistä löytyy ns. kompastuskiviä (Stolpersteine) luovutettujen muistoksi. Ilkka Sysilä kävi kuvaamassa Hans Kornin laatan Korkeavuorenkadulla ja Huppertien kivet Viherniemenkadulla.
2 kommenttia:
Onhan tämä ilman muuta iljettävä rikkaruoho historiamme yrttitarhassa. André Swanströmin Hakaristin ritarit -teoksesta (2018) alkanut SS-vapaaehtoiskohukin tuli ja meni; samassa rytäkässä tosin kivitettiin Kristallnacht-tyyliin Hyvä Tuomas h.c., kelpo SOPP- & sahtikaiffarimme Pekka Kääriäisen kapakan ikkunat Berliinissä.
SS-Obergruppenführer Reinhard Heydrichin nuijimassa ja Adolf Eichmannin sihteröimässä Wannseen kokouksessa (20.1.1942) lyötiin lukkoon Euroopan juutalaisten kohtalo; Eichmannin työlistalle kirjautuivat myös Suomen 2300 juutalaista.
Reichsführer Himmler oli kesän 1942 Suomenvierailullaan keskustellut "vakavasti" pääministeri Rangellin kanssa "Suomen juutalaiskysymyksestä" välittäen Gestapon päällikön ja Euroopan rikospoliisiunionin puheenjohtajan [!] SS-Gruppenführer Müllerin terveiset semmoiset, että Saksa hoitaisi mielellään käytännön järjestelyt; oli siis puhe 2300:sta Suomen kansalaisesta!
Rangell oli tiettävästi todennut Himmlerille, ehken kauhuissaankin, ettei Suomessa ole mitään juutalaiskysymystä. Asiaan ei ilmeisesti sittemmin aseveljein kesken palattu. On jopa otaksuttu, että Himmler olisi suorastaan vaatinut/ehdottanut Wannseen lista salkussaan Suomen juutalaisten pikaista laivaamista Saksaan.
Kuitenkin, puheena olevan kirjan kahdeksan luovutettua olivat ainoat Saksaan tahi sakasalaisille Suomesta/-ssa luovutetut juutalaiset; venäläisten sotavankein joukossa olleita lukuunottamatta.
Kahdeksasta luovutetusta kukaan ei ollut Suomen kansalainen, vaan olivat he tänne henkensä hädässä Keski-Euroopasta juuri ennen sotaa paenneet.
Hurskastelu semmoinen, että meikäläisessä yleis-atmosfäärissä ei antisemitismiä noina aikoina olisi ollut, jääköön omaan arvoonsa; Israel-Jakob Schurinin väitöskirjan hylkäys Helsingin yliopistossa v. 1937 tahi pikajuoksija Abraham Tokazierin kohtelu Helsingin uudella olympiastadionilla kesällä 1938 selkeyttänee kuvaa; Tokazier edusti Helsingin Makkabia.
Historioitsija, akatemiaprofessori, näytelmäkirjailija ynnä kelpo naapurini Heikki Ylikangas kirjoitti v. 2005 Helsingin kaupunginteatterille näytelmän Ne kahdeksan valittua; Jyrki Kovaleff teki vakuuttavan roolin hyytävänä kirjoituspöytämurhaaja Müllerina. Näytelmän ensiesityksen päätyttyä seurasi paneelikeskustelu puheenjohtaja Ylikankaan johdolla. Tiivistunnelmaiseen keskusteluun osallistui tämän komjentin kirjoittajan ohella myös Helsingin juutalaisen seurakunnan päämies Gideon Bolotowsky.
Muistan Ylikankaan tuolloin todenneen jotenkin sinne päin, että marraskuussa 1942 Gestapolle luovutetut "kahdeksan" olivat vähäisin mahdollinen myönnytys tilanteessa, jossa Saksa saattoi kiristää Suomea juuri neuvotelluilla viljatoimituksilla.
Lienevätkö siis kirjan "kahdeksan" todella se hinta, joka maksettiin jokapäiväisestä leivästä tulevan sotalven 1942-43 yli, saakeli vieköön!
Tk-yliluutnantti on näköjään ehtinyt arvioimaan Swanströmin kohuteoksenkin:
https://arijuntunen.blogspot.com/2019/11/andre-swanstrom-hakaristin-ritarit.html?m=1
Lähetä kommentti