Migreeninraidallinen pyyhe. Hyvän kirjailijan tuntee siitä, että vastaan tulee jotain yllättävää, oivaltavaa ja ainutlaatuista. Antti Tuomainen on sellainen kirjailija ja uuden romaanin sivulla 92 mainitaan migreeninraidallinen pyyhe. En ole sellaista sanaa ennen nähnyt. Ehkä pyyhkeen raitojen tuijottaminen voi laukaista migreenikohtauksen. Ehkä pyyhkeen raidat ovat sahalaitaiset, joita migreenistä kärsivä näkee silmissään. Joka tapauksessa nerokas termi, jolla ei sinänsä ole mitään merkitystä romaanissa. Se on vain yksi pikantti maustenokare, jonka hyvä kirjailija heittää keittoonsa.
Palm Beach Finland jatkaa Tuomaisen edellisessä Mies joka kuoli -romaanissa lanseeraamaa makaaberin komediallisuuden linjaa. Siinä romaanissa oltiin Haminassa ja nyt tapahtumat sijoittuvat taas pikkukaupunkiin etelärannikolle. Kaupunkia ei nimetä, mutta Helsinkiin on 85 kilometriä. Siltä etäisyydeltä Helsingistä itään löytyy Loviisa, mutta tuskinpa se ainakaan tarkka esikuva on. Kaupunkia hallitsee Palm Beach Finland -niminen lomakylä, entinen Loma-Kähärä. Heti avausluvussa kömpelöt konnat aiheuttavat väkivaltaisen kuolemantapauksen. Elmore Leonardin Tuomainen mainitsi itse kirjanjulkistustilaisuudessakin ja vaikutteet ovat ilmeisiä. Lomabisneksen satirisoinnista saattaa tulla mieleen Carl Hiaasen, jonka vimmaiset komediaromaanit armotta ruoskivat Floridan turismia. Hiaasenin intensiivinen satiiri ei kuitenkaan ole Tuomaisen tyylilaji ja Leonardkin on vain lähtökohta.
Startti on taas hieno ja 39-vuotiailla henkilöhahmoilla roolitettu asetelma mielenkiintoinen. Aivan samaan vauhtiin kuin Haminassa Tuomainen ei nyt yllä. Tunnelma vaihtuu hieman liian viihteelliseksi minun makuun, ahdistus jää sivuun. Kirjassa on paljon romanttisen komedian feelgood-aineksia peiteroolissa toimivan poliisin ja perintöhuvilaansa remontoivan rantavahdin suhteessa. Lomakylässä toimii siis Baywatch-sarjan malliin muovattu rantavahtijoukkue, jonka Hasselhoff-hahmo ihailee Eric Claptonia ja jopa tapaa Springsteenin yöllisellä uimarannalla. Homoeroottiset vihjailut ottavat niin farssimaisia kierroksia, etteivät ne enää vihjailuiksi jää. Kaupungissa vaikuttaa mm. Miss Marplea muistuttava lesbomummeli. Tuomaisen teksti rullaa vaivattomasti tällaisessakin kontekstissa, mutta miksi? Ehkä ahdistusta on tullut jo kirjoitettua tarpeeksi ja Antti haluaa päästää rentouttavaa valoa tuotantoonsa. Se ei ole väärin, mutta itselleni lukukokemus jäi nyt vaisummaksi kuin pitkään aikaan Tuomaisen kohdalla.
Alussa mainittu kirjallinen nokkeluus tekee tämänkin romaanin lukemisesta nautittavan, mutta kokonaisvaikutelma on tyhjempi. Edellisen romaanin tapaan tiivistäminen olisi voinut parantaa asiaa. Tarina kyllä etenee, mutta varsin hitaasti. Sivujuonteissa tapahtuu pari brutaalia murhaa Hakaniemessä ja ne raikastavat kerrontaa välittömästi. Vastaavia rivakoita käänteitä olisi voinut toivoa farssiainesten tilalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti