Martin Scorsese: Mean Streets

Jos elokuvassa kymmenen minuutin kohdalla alkaa soida Derek & The Dominosin I Looked Away, niin vaikea siihen on suhtautua viileän objektiivisesti. Ja heti perään Scorsese luukuttaa Jumpin' Jack Flashia. Musiikki on todellakin keskeisessä asemassa Scorsesen ns. läpimurtoteoksessa, alkutekstien päälläkin juoksee Ronettesin Be My Baby. Loppupuolella tilanne tosin vaisuuntuu, Scorsese vaihtaa italialaisiin operettisävelmiin, jotka eivät ns. vähempää voisi kiinnostaa. Mean Streetsillä on kova maine New Yorkin Little Italyn realistisena tallenteena, mutta se on pelkkä myytti. Lähes koko leffa tapahtuu sisätiloissa, kuvattu Los Angelesissa. Katunäkymät New Yorkista ovat minimaalisia. Elokuva on muutenkin melko alkeellinen, käsikirjoituksesta ei oikeastaan voida puhua, verrattuna Paul Schraderin kirjoittamiin myöhempiin Scorsese-leffoihin asetelma on katastrofaalinen. Mutta. Positiivisella puolellakin on jotain, henkilöhahmot ovat todella moniulotteisia ja näyttelijät superlatiivisia. Scorsesen vihkiytyneisyys alan perinteisiin näkyy suorina lainoina mm. Hammer-horroriin ja aivan lopun suora pätkä Fritz Langin The Big Heatista potkaisee lujaa. Rankasti yliarvostettu elokuva siis, mutta paljon mielenkiintoisia aineksia. Nimi Mean Streets on tietysti suora viittaus Raymond Chandleriin, harmittavasti siis Los Angelesiin. Ja kyllä, dvd-kopioni kannessa lukee Supenpesä eikä Sudenpesä.