Steven Spielberg: Indiana Jones and the Last Crusade

 Kolmas Indiana Jones -leffa vuodelta 1989 tuntui aikoinaan selvältä parannukselta synkän Temple of Doomin jälkeen. Siltä se vaikuttaa edelleen, huumoria on nyt enemmän ja on aina mukavaa, kun natsit ovat roistoina. Päänatsia esittävä Michael Byrne yrittää olla kovasti Conrad Veidt, mutta suoritus on vaisumpi kuin Raidersin rasvanaamalla Ronald Laceylla. Prologi Utahissa 1912 säväytti erityisesti, kun edellisen katsomiskerran jälkeen olen sattunut käymään kuvauspaikoilla Archesin kansallispuistossa. Enpä muistanut siellä tätä leffaa, vaikka useamman kerran olin nähnytkin. Raidersia muistuttava tarina Graalin maljan etsinnästä sopii lajityyppiin, mutta toisaalta se on liiankin samanlainen, saman toistoa tulee paljon. Sean Conneryn koominen osuus isäukkona tuntui aikoinaan raikkaalta, mutta nyt vaikutti teennäisemmän jäykältä. Irlantilainen malli ja Bond-tyttö Alison Doody on näyttävä natsitohtorina, ehkä juuri oikealla tavalla kylmän kiehtova. Enpä tiennyt aiemmin, että elokuvan päänäyttämö Hatayn valtio on oikea lyhytikäinen entiteetti Turkin ja Syyrian rajalla. Se oli olemassa juuri elokuvan tapahtuma-aikaan 1938. Amerikkalaisen pääheittiön nimi on Donovan. Mietin hetken olisiko se tietoinen viittaus kuuluisaan aikalaiseen OSS-johtaja Wild Bill Donovaniin, mutta ilmeisesti näin ei ole. Fordin ja Conneryn isä-poika -suhteen jahkailu on tylsää vatvomista tällaisessa elokuvassa. Toimintakohtauksissa on edelleen hyvää imua, esim. Riva-veneillä suoritettu takaa-ajo Venetsiassa. Koomisessa huipentumassa, liputtoman Byrnen Zeppelin-poistossa on samaa oivaltavaa ajoitusta kuin Raidersin revolverikohtauksessa. Lopussa taas on rasittavaa haukotuttavaa mystiikkaa. Ammattimainen kokonaissuoritus, mutta ei tuo Raidersiin mitään olennaista uutta hienoutta.