torstai 6. tammikuuta 2022

Tuomas Niskakangas: Roihu


 Kirjauduin vuosia sitten Elisa Kirja -palveluun, koska halusin lukea Antti Tuomaisen Juntunen-nimisen novellin. Nyt Elisa tarjosi joululahjaa, sai valita yhden kirjan ilmaiseksi tarjolla olleesta listasta. Listassa oli mm. Tuomaisen Hirvikaava, mutta senhän olen jo ehtinyt paperisena hankkia ja lukea. Valitsin sitten tämän viime vuoden alussa ilmestyneen dystopian, joka on shortlistalla seuraavan Johtolanka-palkinnon saajaksi. Helsingin Sanomien taloustoimittajana toimivan Niskakankaan romaani on miehen esikoisteos. 


Luin kirjan kännykän näytöltä, yllättävän hyvin toimi. Roihu sijoittuu vuoden 2028 Suomeen, yhteen viikonloppuun joulukuussa, yli 500 sivua. Dystopian sytykkeenä ei olekaan yllättäen pandemia, ilmastomuutos tai Venäjä, vaan tuloerojen kasvaminen. On tapahtunut Suuri Puhkeaminen noin 2025, valtion velkakupla on puhjennut. Korona tai pandemia mainitaan vain ohimennen, ilmeisesti romaani on pääosin kirjoitettu ennen sitä. Näkökulma on lähes vasemmistolainen, oikeistohallitusten menoleikkaukset ja muut ratkaisut ovat johtaneet keskiluokan kurjistumiseen, joka on kasvattanut yhtenäiseksi vasenliitoksi sulautuneiden vihreiden, demarien ja vasemmistoliiton kannatusta. Maaseutu on tyhjentynyt, Helsinkiin syntynyt uusia slummeja, esim. eläimistä tyhjennetty Korkeasaari on asunnottomien valtaama. Valtavia mielenosoituksia esiintyy, vasemmistojohtajat ovat siirtymässä Thomas Pikettyn ideoista takaisin Marxiin ja väkivallan käyttöä väläytellään. Parempi ei ole tilanne oikeallakaan, jossa maan rikkain mies Pontus Ebeling ei välitä demokratiasta vaan vaihtelee hallituksia oman mielen mukaan. Maata hallitsee käytännössä talouselämän eliitistä koostuva "Kilta". Korruptio on levinnyt poliisivoimiin, jopa armeijaan. 


Tähän kontekstiin Niskakangas rakentaa kovavauhtisen trillerin, jossa median edustajat ovat keskeisessä roolissa poliitikkojen ja yritysjohtajien ohella.  Ylen uhkean tähtitoimittajan Vilma Variksen nimi tuo mieleen Raymond Chandlerin Velma Valenton. Homma starttaa polttoitsemurhalla Topeliuksenpuistossa. Niskakangas ei suoraan viittaa Jan Palachiin vaan samana joulukuun 17. päivänä 2010 toimineeseen Mohamed Bouaziziin. Teksti rullaa hienosti luvusta toiseen cliffhangerien kautta. Helsingin paikallisväri on nautinnollista, tosin Pasilassa tuskin on 2028 pilvenpiirtäjiä. Tekstiä on siis runsaasti, joten Niskakangas ehtii hieman luonnehtimaan henkilöhahmojakin. Kovin syvällisiksi ne eivät ehdi täyteläistyä ja kaikkien motiivit eivät ole perusteltuja. Äärimmäisen hallitusti romaani etenee tyydyttävään loppuun asti. Pakko sanoa, että yllätyin positiivisesti. Niskakangas on todella kova. Ihmettelen, jos kansainvälistä menestystä ei tule. Kirjan lopussa kiitetään Juha Sipilää, joka on Niskakankaan isän serkku. 

 


1 kommentti:

Ilkka Sysilä kirjoitti...

Ei, ikävä kyllä, olla kaukana 1917/-18 tilanteesta ynnä atmosfääristä. Kaiken maailman slushvolttisupercellpörssirosvot rehvastelevat; voipi piankin koittaa aika, kun punakaarti marssittaa rehvastelijat kuopan reunalle...