Ross Macdonald oli kovassa huudossa Suomessa 1970-luvulla, joten itsekin teinipoikana luin pari romaania. Hillittömänä Chandler-diggarina tykkäsin tyylistä, mutta en kuitenkaan innostunut. Romaanien aiheet olivat jotenkin liian "neuroottisia" ja tunnelma arkisemman tylsää kuin Chandlerilla. Kun Macdonald kuoli 1983, Suomessa ilmestyi maakuntalehtiä myöten muistokirjoituksia, joissa kohotettiin viskilasia Alzheimeriin kaatuneelle sankarille. Olen seurannut alan suomalaista julkaisua Ruumiin kulttuuria alusta asti nykyhetkeen ja Macdonaldin maine on pysynyt korkeana. Jos mainitaan Hammett ja Chandler, niin harva jättää pyhän kolminaisuuden täyttämättä Macdonaldilla.
Pohjois-Amerikassa Macdonaldin asema ei ole aivan samalla tavalla kanonisoitu. Ei häntä ole unohdettu, mutta arvostus on ehkä marginaalisempaa. 1966 ja 1975 tehtiin suurella Hollywood-budjetilla Lew Archer/Harper -filmit, mutta ei mitään enää sen jälkeen. 1995 ilmestyneessä Woody Hautin Pulp Culture -kirjassa Macdonald noteerataan, mutta merkittävämmiksi 50-luvun alan tekijöiksi kohotetaan David Goodis, Jim Thompson ja Charles Willeford. Ehkä Macdonaldin jämähtäminen yksityisetsivägenreen nähtiin liikaa Chandler-jatkumona eikä persoonallisempana uudistamisena. Uudistajana Macdonaldia voi kuitenkin pitää. Myöhemmät Archer-romaanit 1950-luvun lopulta erkaantuvat lisää katutasosta ja siirtyvät psykologisemman trillerin suuntaan. Näin olen siis kuullut, mutta en tosiaan tunne kunnolla Macdonaldin tuotantoa. Päätin korjata asiaa.
En muista mitkä Macdonaldit luin 70-luvulla. Silloin luin vielä suomeksi, mutta varmaan kaikki Archer-romaanit on suomennettu. Eipä sillä enää väliä ole, joten latasin Kindleen sarjan ensimmäisen teoksen The Moving Target vuodelta 1949. Macdonaldin oikea nimi tunnetusti oli Kenneth Millar, mutta hän valitsi Archer-debyyttiin pseudonyymin, jotta erottuisi kirjailijavaimostaan Margaret Millarista. Onnettomasti valinnaksi tuli John Macdonald ja Floridassa alalla vaikutti jo John D. MacDonald. Niinpä Millar muutaman iteraation jälkeen päätyi Ross Macdonaldiin, joka The Moving Targetinkin uudemmissa painoksissa on merkitty tekijäksi.
Tehokkaasti romaani starttaa. Archer saapuu öljymiljönääri Ralph Sampsonin rantapalatsiin Cabrillo Canyonissa samaan tapaan kuin Philip Marlowe The Big Sleepissä. Ollaan kuitenkin vähän Los Angelesia pohjoisempana Santa Teresassa, joka on Macdonaldin antama nimi Santa Barbaralle. Archer saapuu myös hämmentävästi taksilla eikä omalla autollaan. On noin vuosi 1947, Archer on 35-vuotias eronnut sotaveteraani, joka yksityisetsivänä erikoistuu avioerojuttuihin. Tunnetusti Marlowe vältteli nimenomaan niitä. Ensimmäisenä Archer jututtaa miljönäärin nuorehkoa blondivaimoa, joka köllöttelee uimapuvussa terassilla. Mieleen tulee James M. Cainin Double Indemnityn Phyllis Nirdlinger nilkkakoruineen. Elaine Sampson on kuitenkin halvaantunut pudottuaan hevosen selästä. Onhan tämä täydellisen herkullista.
Jatkossa tulee hieman suvantokohtia. Pitkä baarikierros Los Angelesissa ikääntyneen naisnäyttelijän puhumaan saamiseksi on todellakin liian pitkä ja ikävystyttäväkin. Oluista mainitaan Bass Ale ja Guinness Stout, myös Black Horse ja Carta Blanca. Suomalainen merimies San Pedron satamassa on opettanut Archerille puukkotappelutaitoja. Juoni on suhteellisen persoonallinen, ei niin mutkikas kuin Chandlerilla, mutta mahdollisena kidnappauksena käynnistyvä tapaus on paljon muutakin. Loppukäänne oli arvattavissa, mutta ei ehkä täysin perusteltu. Aivan romaanin lopetus on todella taidokas. Kyllä Macdonaldin maineella katetta tuntuu olevan, mutta varsinaista intohimoa sarjan jatkolukemiseen ei välttämättä syntynyt. Todennäköisesti tulen kyllä sitä jatkamaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti