Aivan samoin kuin viime viikon Rio Bravon kohdalla, tuntuu hämmästyttävältä etten ole blogiin arvioinut Casablancaa. Näin elokuvan ensi kerran joskus 1970-luvulla tv:stä, sitten se tuli elokuvateatterilevitykseen uudelleen joskus 1983, muistan nähneeni sen Oulun Formia2:n kovilta penkeiltä saman viikon aikana kaksi tai kolme kertaa. Sitten lukuisia kertoja eri yhteyksissä videolta ja dvd:ltä, ehkä jossain arkistojen teatterinäytöksissäkin. Unkarilaissyntyinen ohjaaja Michael Curtiz on nykyään klassisen Hollywoodin arvostettu mestari, mutta ei aivan korkeimmassa Hitchcock/Ford/Welles/Hawks/Wilder -sarjassa. Casablancaa on totuttu pitämään useiden osatekijöiden onnellisena yhteensattumana, joka se tietysti onkin. En ole huomannut juuri kenenkään kritisoivan elokuvaa, kaikki pitävät siitä. Äänestyslistojen kirkkaimpaan kärkeen se ei silti ole noussut, ehkä ryppyotsaisimmat arvioijat pitävät sitä liian "viihteellisenä".
Takavuosina pidin Casablancan heikkona kohtana Ingrid Bergmania, hän ei ollut naispääosassa tarpeeksi kohtalokas tai seksikäs, liian äidillinen. Siis 26-vuotias Bergman oli sellainen. Nyt katsottuna fiilis ei ole sama, mutta varsin pehmeä ja hellyyttävähän Bergman edelleen on. Humphrey Bogartin paikallisessa (18-vuotiaassa) tyttöystävässä Madeleine Lebeaussa seksiä puolestaan riittävästi on, mutta Lebeaun hahmo ei tunnu merkittävältä. Nyt katsottuna elokuva vaikuttaa lähes puhtaalta propagandatuotteelta, tavoitteena oli saada USA mukaan Eurooppaan Natsi-Saksan vastaiseen sotaan. Dialogi sisältää koko ajan nokkelia viittauksia siihen. Mutta toisaalta elokuva on toivottoman romanttinen, varsinkin Bogartin esittämän Rickin hahmossa. Rooli on poikkeuksellisen täyteläinen ja moniulotteinen. Elokuvan katsomisen nautinto perustuu nimenomaan Rickin hahmoon samaistumiseen. Ja kun siihen sukeltaa, niin elokuva on hämmentävän huikaiseva edelleen, useimmilla on samanlaisia katkeransuloisia kokemuksia. Elokuvan mestarillisuus on juuri siinä, kukapa ei haluaisi olla Humphrey Bogart Casablancassa ravintoloitsijana 1941 joulukuussa.
4 kommenttia:
Rickin räkälän pianistia näytteli säveltäjä ja jonkinlainen pianisti Hoagy Charmichael. Paitsi monen hitin säveltäjä (mm. Stardust) hän oli ennenkaikkea monen 1920-luvun merkittävän dzääs-muusikon kaiffari ja jonkinlainen kaitsija jo tolkullisten elämäntapojensa takia; kaisettaviensa asiat ja elämä oli usein kaoottista pelkästään tolkuttoman alkoholinkäytön johdosta. Charmichael tuki erityisesti pahasti jo deekikselle alkoholisoitunutta Bix Beiderbeckea tämän viimeisinä viinanhuuruisina vuosina New Yorkissa ja järjesti tälle viimeiseksi jääneet levytyssessiot kesällä 1930.
Aivan, tosin pienenä tarkennuksena Hoagy esiintyi myöhemmässä Bogart-leffassa To Have and Have Not / Kirjava satama. Casablancan pianistia esitti rumpali Dooley Wilson. Ingrid Bergman käyttää leffassa 55-vuotiaasta Wilsonista termiä "boy".
https://youtu.be/aFiuvFHcrok
Tuon linkin takaa löytyy Bix Beiderbecken viimeiset hetket levyllä; Hoagy Charmichael & His Orchestra, 15.9.1930. Tuo oli adhoc-kokoonpano ja sessio, jonka Charmichael organisoi nostaakseen Beiderbecken pystyyn...
Kävin Bogartin jalanjäljillä Casablancassa helmikuussa 1999. Perintönsä eli siellä vahvasti muutamissa teemaan sovitetuissa baareissa vaikka mies itse ei koskaan käynyt edes maassa.
Lähetä kommentti