Elokuvahistoriakirjoja tutkiessa Kaneto Shindo tulee usein vastaan japanilaisen elokuvan mestareiden joukossa. Ei aivan Ozun tai Mizoguchin tasolla, mutta heti perässä. Tunnetuinta nimeä Kurosawaa ehkä pidetään enemmän viihteellisenä samuraisenttarina vaikka se ei koko totuus olekaan esim. miehen noir-teoksia ajatellen. Elokuvaharrastukseni kuumina vuosina näin muutaman Shindon leffan, mutta mitään kokonaiskäsitystä en ole ohjaajasta muodostanut.
Onibaba vuodelta 1964 ensimmäistä kertaa katsottavana Teeman esityksessä. Mustavalkoleffaa aikakauden yleiseen Japani-tyyliin, Ylen kopio ei erityisen terävä. Koko elokuva tapahtuu jossain korkeassa ruovikossa vesistön lähellä. Ruovikko (ilmeisesti elefanttiheinää) huojuu tuulessa koko ajan, toistuva visuaalinen efekti. On jonkinlainen sisällissota 1300-luvulla. Kaksi naista pääosassa, miniä ja anoppi. Dramaattista musiikkia viime viikon Kobayashin Seppukun tyyliin, toki hyvin erilaista. Shindon tyyliin varsin vähän dialogia, ensimmäiseen 10 minuuttiin ei ollenkaan. Brutaalia väkivaltaa, groteskia tyyliä, lähestytään kauhuleffan keinoja. Teatterimaista tyylittelyä, selvästi Nō-vaikutteita. Kyynistä menoa, melkein nihilismiin asti. Hermostunut levoton tunnelma koko ajan elokuvassa, aika ainutlaatuisesti jännite säilyy korkeana loppuun asti. Ei välttämättä mikään miellyttävä katsomiskokemus, mutta taatusti mieleenjäävä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti