Armando Iannucci: The Death of Stalin

 Näin tätä neuvostosatiiria (2017) ensimmäisen kerran Atlantin ylityslennolla, taisi olla Amsterdamista Portlandiin. En pystynyt kokonaan keskittymään enkä kaikkea nähnyt. Hämmästystä elokuva silti herätti. Nyt sitten näin teoksen keskittyneemmin ja eipä todellakaan aivan vastaavaa ole tehty ennen eikä jälkeen. Häiriötekijöitä on paljon, todellisten tapahtumien tiivistäminen, englanninkielen käyttö ja kesäiset maisemat Stalinin kuolintalvena Moskovassa. Silti tässä on tavoitettu karikatyyrisesti jotain ainutlaatuisen oivaltavaa koko Neuvostoliiton surkeasta kohtalosta. Juuri näin absurdia se taatusti oli, ainakin vähän kauempaa katsoen. Elokuva keskittyy siis vuoteen 1953, Stalinin kuolemaan ja sen jälkeiseen välittömään valtataisteluun. Suurin roisto on NKVD:n massamurhaajakiduttajaraiskaaja Lavrenti Berija ja myönteisemmässä valossa nähdään ukrainalainen valtapeluri Nikita Hruštšov sekä varsinkin sotasankari Georgi Žukov. Todellisuudessa tietysti heidänkin kädet olivat yhtä veressä tässä terrorivaltiossa. Koomisempia hahmoja ovat pelkureiksi leimatut Malenkov ja Molotov, joista jälkimmäisen saastaiset synnit ovat Suomessa hyvin tiedossa. Elokuvan tunnelma on ainutlaatuinen. Satiiriksi tämän varmaan kaikki katsojat tunnistaa, mutta väkivalta vaikuttaa silti realistiselta. Se tekee katsomiskokemuksesta levottoman. Ei mikään mestariteos, mutta mieleenjäävä ja häiritseväkin elämys. Ehkä koko elämä on loppupeleissä tällaista. Kiellettyä katsottavaa nyky-Venäjällä, totta kai.