Los Lobos @ Huvilateltta

Losangelesilaisen chicano-yhtyeen Los Lobosin kaksi ensimmäistä levyä kolahtivat todella kovaa 1980-luvulla. Pidän edelleen ensilevyn nimibiisiä Will the Wolf Survive yhtenä kaikkien aikojen parhaista. Bändi esiintyi Pihtiputaan Saapasjalkarockissa 1987, tapaus kyllä kiinnosti, mutta lopulta en jaksanut ratkaista logistiikkaongelmia. Jälkeenpäin on harmittanut, varsinkin kun Pihtiputaalla esiintyi myös vielä suurempi suosikkini The Blasters. 1992 Los Lobos esiintyi Helsingissä, hankin lipunkin, mutta reissu peruuntui naiskuvion takia. Nyt sitten lopulta pientä tuuriakin, kun sitkeästi hengissä pysytellyt ryhmä palasi Helsinkiin heti muutettuani kaupunkiin.


Teltta Tokoinrannassa kohtuullisen hyvä keikkapaikka, mutta istumasysteemi steriloi tunnelmaa tangomarkkinasuuntaan. Siisti meininki, monilla miehillä villapaita olkapäillä. Vessoihin ja juottopisteisiin pitkät jonot väliajalla, mutta sehän on tavallista. Tällaisissa tapahtumissa on vältettävä virtsaamistarvetta. Malmgårdin oluita pullossa olisi ollut tarjolla. Lämmittelyaktina kitarastandardeja Esa Pulliaiselta ja sitten pianofiftiesejä Mr. Breathless -hahmon kanssa. Ihan hauskaa, mutta ei ainutlaatuista. 

Sudet saapuivat lavalle hieman myöhässä 20:40. Päähahmot Cesar Rosas ja David Hidalgo selvästi tunnistettavia, vaikka ikä ei ole tullut yksinään heillekään. Saksofonisti Steve Berlin ei ole East L.A:sta ja on nyt kasvattanut lähes ZZ Top -tyylisen karvoituksen. Basisti ja varsinkin rumpali näyttivät niin nuorilta, että tuskin kyseessä olivat Conrad Lozano ja Louie Perez. Homma lähti käyntiin The Neighborhood-biisillä, joka on 1990-luvulta, en erityisemmin tykkää myöhemmän kauden tuotannosta. Hyvin toimi silti ja toisena kuultu Shakin Shakin Shakes pulttasi keikan jo huipputasolle. Soitto oli todella tiukkaa. Vaikka Hidalgo näytti kuin maansa myyneeltä, lauluäänikin tuntui olevan aivan ennallaan. Rosas näytti hyväntuulisemmalta ja jututti hieman yleisöäkin. Tasapainoinen setti, mutta ehkä liian pitkitettyjä versioita, varsinkin kun keikka jäi lyhyeksi ja monet klassikot Will the Wolf Survivea myöten jäivät soittamatta. Hidalgo soitti haitaria muutamassa kappaleessa, ilman muuta konsertin huippuosa. Shakinin jälkeen kohokohtia olivat ainakin Don't Worry Baby ja Hidalgon todella tunteella vetämä A Matter of Time, jossa vanhan fanin silmänurkat ei kuivina pysyneet. Yhteislaulua yriteltiin I Got Loadedissa, mutta hankkeessa itse biisi hajosi löysäksi. 

Keikka loppui hieman nolosti La Bamban jälkeen. Kuuluttajaneito ilmaantui lavalle ja kertoi teltan huviluvan päättyvän klo 22. Siksi encoreita ei voida soittaa. Huonoa järjestelykykyä, keikkahan olisi sitten pitänyt aloittaa aikaisemmin, jos näin typerä reunaehto oli olemassa. Ainakin Set Me Free (Rosa Lee) olisi ylimääräisenä kohottanut konserttielämystä huomattavasti.