Henri Koskinen on Kannelmäessä asuva 42-vuotias vakuutusmatemaatikko, jonka työnantaja muuttaa uuteen moderniin toimistoon Vallilan Teollisuuskadulle. Näköalaan kuuluu mm. McDonald's. Omaan työhuoneeseen tottunut Koskinen ei sopeudu uuden avokonttorin sosiaalisiin seurapeleihin, vaan työnteosta kiinnostunut introvertti painostetaan irtisanoutumaan. Tuomainen mainitsee hilpeästi mm. sushi-kurssin. Tiheä ja tarkkanäköinen analyysi toimistotyön muuttumisesta. Hieman Koskista vanhemmassa omassa ikäpolvessani on paljon Koskisen kaltaisia ihmisiä.
Tuomaisen uusi romaani ilmestyy nyt kahden vuoden tauon jälkeen. Sitä ennen mies julkaisi neljä romaania vuoden välein. Kustantaja on vaihtunut Likestä Otavaksi, joka kuitenkin omistaa Liken, joten muutokseen ei sisältyne dramatiikkaa. Tyylilaji ei vaikuta muuttuneen, Jäniskerroin jatkaa siitä mihin Pikku Siperia päättyi. Prologissa Koskinen pakoilee veitsenheittäjää SunMunFun-seikkailupuistossa, jakso muistuttaa Orson Wellesin noir-klassikkoa The Lady From Shanghai ja Carl Hiaasenin turistibisnekseen liittyviä koomisia trillereitä. Hiaaseniin Tuomaisen koomista myöhäisempää kautta on verrattu ennenkin ja samalla linjalla siis jatketaan. Hitchcock-tyylisesti arkinen tavallinen mies ajautuu hallitsemattomiin ongelmiin, kun juuri irtisanoutunut Koskinen kuulee perineensä veljeltään Vantaalla sijaitsevan seikkailupuiston. Puiston mukana Koskisen puheille astelee mm. liskomainen koronkiskurigangsteri, jota filmatisoinnissa voisi esittää Steve Buscemi.
Tuomaisella on otteessa nyt selvästi vähemmän farssia kuin vaikkapa Palm Beach Finlandissa, sordinoa on verrattuna edelliseen Siperiaankin. Matemaatikon ahdinko on traaginen, vaikka tiukan laskennallisella asenteella maalaustaiteeseen ja treffeihin osuvan sankarin kerronnassa onkin komediaa riittävästi. Lämmintä romantiikkaa on mukana Tuomais-normia enemmän ja teksti rullaa kohtuullisen hyvin. Jopa koomisesti kuvattu seksikohtaus mielestäni onnistuu, tämä vaikea laji saattaa tosin olla makuasia. Paluu tuttuihin Helsingin ympyröihin on tervetullutta, vaikka ei Tuomainen eksyksissä kauempanakaan ollut. Vaisumpiakin osia silti riittää, vinoilu kurmeeannosten koosta ja viinisnobbailusta on melko kulunutta. Itse tarinakin on liian suoraviivainen pitkälle loppupuolelle, tuntuu että junnataan turhan kauan aivan samoissa asetelmissa. Lopussa odotetusti homma tiivistyy ja loppuratkaisu on näppärä, mutta ei kuitenkaan täysin tyydyttävä. Luotettavaa jälkeä edelleen Tuomaiselta, mutta jonkin verran taso putoaa Siperiasta, puhumattakaan ei-koomisen kauden huipuista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti