Noin vuosina 1985-92 pääharrastukseni oli rock-musiikki. Olin varsin puritaaninen sen suhteen. Mielestäni rock oli amerikkalaista musiikkia, jota ei kunnolla osattu muualla tehdä. Erityisesti väheksyin brittiläistä tuotantoa. Tunnustin muutamia poikkeuksia, Rolling Stones, englantilainen 1970-luvun alun pubrock johdannaisineen (Dr. Feelgood, Graham Parker, Dave Edmunds, Nick Lowe), punkin puolelta The Clash. Siinä ne sitten olikin. Sitten kuulin joitakin kappaleita skotlantilaiselta Waterboys-yhtyeeltä. Medicine Bow, Be My Enemy, The Pan Within. Musiikkitoimittajat nimittivät yhtyeen tyyliä Big Musiciksi, aiemman Waterboys-kappaleen mukaan. Nyt oli mielestäni brittibändissä oikea asenne, oikeita soittimia, oikea soundi ja päähenkilö Mike Scott tuntui osaavan tehdä kappaleita. Olin vakuuttunut ja hankin orkesterin kolmannen levyn This Is The Sea.
1985 Scott oli siis supertähteyden kynnyksellä. Sitten kävi niin kuin usein käy. Uusi bändikaveri viulisti Steve Wicklow houkutteli Scottin Irlantiin kolmeksi vuodeksi. Sieltä Waterboys ilmaantui 1988 Fisherman's Blues -levyn kanssa, jossa rockiin oli sekoitettu viuluja, haitareita yms. Levy oli oikein hieno, mutta amerikkalainen John Mellencamp oli edellisenä vuonna julkaissut The Lonesome Jubilee -levyn, jossa oli Appalakkien vuoriston perinteisiä soittimia tiukan rock-bändin seassa. Levy oli Mellencampin uran huipennus ja pidin Waterboysia halpana apinoijana. Myöhemmin on kai selvinnyt, että kehityskulut olivat toisistaan erillisiä. Joka tapauksessa aloin menettää mielenkiintoa Scottiin ja seuraavat levyt ohitin. Waterboys hajosikin, mutta vielä 1995 hankin Mike Scottin soololevyn Bring 'Em All In. Levyllä on hyvää materiaalia, mutta taso ei ole lähelläkään This Is The Sea -levyä. Sitten musiikkiharrastukseni hiipui enkä ole kuullut Scottista tai Waterboysista mitään.
Jälkeenpäin ajatellen rekisteröin varmaan 1989 Waterboysin esiintyvän Ruisrockissa ja olisi kiinnostanut kovasti. Asuin silloin Raahessa, mutta kävin innokkaasti etelässä keikoilla. Jostain syystä en kuitenkaan Ruisrockiin silloin lähtenyt. Se jäi Waterboysin ainoaksi Suomen esiintymiseksi. Kuuntelin usein This Is The Sea'tä ja Fisherman's Bluesia ja harmitti, että bändi jäi kokematta livenä. Niinpä hämmästyin kovasti tammikuun lopussa, kun huomasin Waterboysin esiintyvän Kulttuuritalolla huhtikuussa. Hankin lipun viivyttelemättä, toiselta riviltä. Kävi ilmi, että Scott oli kasannut Waterboysin 90-luvun lopulla uudestaan ja toiminut aktiivisesti sen kanssa. Paljon levytyksiä ja keikkoja jatkuvasti mm. Norjassa. Ei kuitenkaan kertaakaan Suomessa. Waterboys on yhden miehen projekti, kokoonpano on vaihdellut poikkeuksellisen runsaasti. Wikipedian mukaan yhtyeessä ovat vaikuttaneet kymmenien muiden muassa nämä tunnistamani hahmot: Anthony Thistlethwaite, Karl Wallinger, Eddi Reader, Sharon Shannon, Ian McNabb.
Odotukset keikalle olivat ristiriitaiset. Bändissä kaksi kosketinsoittajaa, basisti, rumpali ja kitarassa vain Scott itse. Ei siis kansanmusiikkisoittimia. Bändi on Suomessa melko tuntematon ja eihän Kulttuuritalo täyttynyt, ei lähellekään. Yleisö istui penkeillä kuin kirkossa, ei siis permannollakaan seisomapaikkoja. Ja istujia oli vain permannolla, kohoavat taustakatsomot jäivät tyhjiksi. Mutta tuli juteltua kakkosrivillä parinkin herrasmiehen kanssa, jotka tunsivat bändin tuotantoa enemmän. Odotettavissa oli joko massiivinen kahden setin ilta tai sitten nopea läpijuoksu.
64-vuotias Mike Scott oli hoikassa kunnossa, oikeastaan liian laihalta näytti, epäilin aluksi ettei pysy pystyssä paria biisiä pitempään. Pitkä tukka harmaantuneena stetsonin alla, silmälasit. Ensimmäiset biisit tuntemattomia, mutta tiukka rokkaava soundi, Scottin voimakas lauluääni tuntui olevan aivan ennallaan. Äänentoisto tuntui myös oikein hyvältä, rytmikomppi erinomainen ja koskettimet eivät peittäneet kitaran pääroolia. Välillä akustisempaa materiaalia, kantrivoittoistakin tavaraa. Amerikkalainen urkuri "Brother" Paul Brown sai koomisena kevennyksenä ehkä liikaakin tilaa, mutta Scott halusi varmaan vetää välillä hieman henkeä. Läpimurtohitti A Girl Called Johnny tiivisti tunnelman ja fiilikset palasivat kultaiselle 80-luvulle. Bring 'Em All In -soolon huippubiisi Edinburgh Castle ilahdutti erityisesti, oli upeaa kuulla livenä Scottin laulavan junamatkasta Edinburghin Waverley Stationilta, nukahtamisesta ja heräämisestä Glasgow'n Queen Streetillä. Itselleni kävi täsmälleen samoin 1999.
Vähäisestä yleisömäärästä huolimatta Scott tuntui olevan erinomaisella tuulella, ja siis hyvässä kunnossakin alkuepäilyistäni huolimatta. Mies muisteli Turun keikkaansa useampaan otteeseen ja tarina huipentui yölliseen bussimatkaan johonkin yleiseen saunasysteemiin metsän keskelle ja alastonuintiin kapeassa merenlahdessa jossain Turun lähellä. Tarina oli intro intensiivisen hitaaseen versioon This Is The Sea -biisistä, yksi keikan huippuhetkiä. Kuulin jo 80-luvulla radiosta liveversion The Pan Withinistä, johon oli leivottu intro ja outro Springsteenin ja Patti Smithin Because The Nightista. Nyt siitä livenä hengästyttävän pitkä tulkinta, jossa kosketinsoittajat pääsivät sooloilemaan kaksintaisteluhengessä. Sen päätteeksi Scott ilmoitti bändin pitävän 25 minuutin tauon. Tuli siis sittenkin kahden setin keikka, soittoa oli kestänyt tässä vaiheessa runsas tunti.
Tauon jälkeen tuntemattomampaa materiaalia, varmaankin uudemmasta tuotannosta. Muut näyttivät innostuvan kovasti My Wanderings in the Weary Land -biisistä, johon varmaan pitäisi perehtyä itsekin paremmin. Toinen ennenkuulematon Rosalind (You Married the Wrong Guy) kolisi minullekin heti ensikuulemalta. Fisherman's Blues toimi hyvin akustisen kitaran johdolla, mutta kieltämättä tässä kohti tuli ikävä Wicklow'n viuluja. Medicine Bow ja Be My Enemy soitettiin yhteen pötköön ja todella massiivisen vakuuttavasti. Suunnilleen tässä kohti sitten koitti keikan suurin yllätys.
Hitaasti kehittyvää kitararokkia, kuiva soundi, Springsteen-tyyliä. Pitkä kertova teksti, road movie -henkeä, Kerouacin Dean Moriartyyn suora viittaus. Kertosäkeessä "keep your eye on the road" yms. Pitkä biisi, yli 10 minuuttia, intensiteetti huikea. Tämä jarrutetusti rullaava mestariteos loksautti suun auki. Harvoin konsertissa ennenkuulematon biisi kolahtaa täydellisesti, mutta nyt kävi niin. Jälkeenpäin selvitin, että kappale on nimeltään Long Strange Golden Road, äänitetty Nashvillessä Modern Blues -albumille 2015, ilmeisesti kirjoitettu jo 2009. Huikaiseva teos näyttää kolahtaneen muillekin.
Vielä kaksi encorea, Fisherman's Blues -albumin paras sävellys And A Bang On The Ear, tämä kulki todella kuohkeasti, viuluja ei tällä kertaa kaivannut. Ja tietysti sitten päätteeksi bändin suurin hitti The Whole Of The Moon, jonka Scott laului koskettimia soittaen, pianisti James Hallawell hoiti kitaran. Hieno kappale tietysti, mutta tämä ei ole koskaan ollut suuria suosikkejani. Toinen setti kesti noin tunnin ja vartin, eli koko illan herkkua oli tarjolla. Keikka ylitti täysin odotukseni, saattoipa olla kovin konsertti 10 vuoteen sitten Lucinda Williamsin kohtaamisen.
8 kommenttia:
115 dB paikoin yltänyt vola tuhosi keikkakokemuksen, oli varmaan ihan eturivissä parempi tilanne. Säälin niitä, joilla ei ollut korvatulppia mukana. Tukala kokemus epäonnistuneen miksauksen vuoksi, kuka korvannee kuulovauriot?
Edessä ei tosiaan ongelmia. Oli korvatulpat mukana, mutta ei ollut tarvetta käyttää.
Vitosrivissä ei korvatulppia, ja siinä rajoilla mentiin. Ei tuhonnut keikkakokemusta. Tykkäsin keikasta ihan mielettömästi.
Yhdeltä musiikkifestivaalilta hiljan kotiutuneena tunnistan liiallisen äänenvoimakkuuden merkittäväksi ongelmaksi. Ei pysty ymmärtämään, miksi kaiken on joillain keikoilla oltava niin kovalla, että nyanssit häviävät ja musiikki puuroutuu. Minusta korvatulpatkaan eivät oikein auta, koska vaikuttavat äänenlaatuun voimakkuuden ohella. Waterboys ei ole itselle tuttu yhtye juurikaan, mutta Glastonbury Song on kyllä hieno biisi...
kopula
Kolmosrivillä ainakin loistosoundit, ja keikkahan oli upea, pitkän linjan diggarina kehrään vieläkin.
Kiitos hyvästä kirjoituksesta! Tunnen bändin tuotannon selvästi laajemmin, mutta parista yksityiskohdasta lähes täsmälleen samaa mieltä: Whole of the Moon ei ole koskaan ollut ykkössuosikkejani, ja Long Strange Golden Road taas nimenomaan on. Oma tutustumiskaareni bändiin alkoi niinikään 80-luvulla, mutta niin, että Fisherman's Blues ja sitä seurannut Room to Roam naulasivat lopullisesti kiinnostuksen. Aiempaakin tuotantoa jo arvostin. Dream Harderin jälkeen seurasi seesteisempi välivaihe, muutamaa levyä kuuntelin tarkoitushakuisesti työvoittoa hakien, ja vähän onnistuinkin. Kunnes Appointment with Mr Yates teki taas välittömän vaikutuksen. Sen jälkeen olen ahminut jokaisen levyn nopeasti kuunteluun. Kolme viimeisintä ovat epätasaisuudessaan henkilökohtaisia pettymyksiä, mutta uudemmista Wanderings in the Weary Land ja single Glastonbury Fayre ovat ihan helmiä.
Minäkin harmittelin, kun olin unohtanut ottaa korvatulpat mukaan. Volyymi lähenteli hetkittäin sietämätöntä. Turhaa kaikuisuutta, sanotaanko sitä sitten puuroutumiseksi? Joka tapauksessa, vähempikin volyymi olisi riittänyt, tarkemmin tehnyt kokemuksen vieläkin paremmaksi. Kokonaisuus kuitenkin ikimuistoinen.
Naureskeltiin Kulttuuritalolle astuessamme ollaankohan nuorimpia yleisön edustajia ~35vuotiaina, mutta bongasin ainakin kaksi parikymppistä pitkätukkaakin eturivistä.
Itsellä ja ystävälläni oli paikat tämän hieman vähemmän tilaa ottaneen pianistin takana ja totesimme heti bändin noustessa lavalle, että voidaan suosiolla siirtyä salin taakse ''miksauspöydän'' holleille josta ainakin näkisi hyvin. Helvetin hyvä siirto, koska tosiaan bändi soitti yllättävän lujaa. Jopa jo valmiiksi tinnittäville, niin lavalla -kuin yleisössä vuosikymmeniä marinoiduille punk/grunge/mökä/kitararocknroll korvapareille. Veikkaan että volat oli säädetty täydelle katsomolle ja salin takaosan ollessa tyhjä, edessä tuli pakostakin liian kovaa. Keskellä kuulosti hyvältä.
Keikkapäivänä vasta tutustuin uudempaan matskuun ja meinasin lentää perseelleni kun stereoista lähti ekaa kertaa long strange golden road! Mietin että: ''mitä helvettiä?!'' Onko tää Niilo ja Crazy Horse parhaimmillaan runttaamassa kasaan jotain Dylanin tekstiä. Ihan mieletön "uusi" hittibiisi ja helposti keikan kohokohta myös itselle. Täysin fiilareissa vieläkin!'
Whole of the Moonin hienous ei oikein ole koskaan hittiballadina täysin auennut. Toisin kuin Fisherman's Blues, joka itselle yksi rakkaimpia biisejä KOSKAAN ja jonka innoittamana ystävänikin taisi hankkia liput ja maksaa viulut tähän lystiin. Viulua olisi tietty tässä kohtaa kaivattu, mutta ilman sitäkin sai jotain lentämään toiseen öögaan nostattaen samalla toisen setin tunnelman muuten asiallisesti paikoillaan istuvaan kulttuuriväkeen.
Rakastan Hammondia ja kiipparimies korvasi hienosti viulu/saksofoniosuuksia biiseissä, soitti hyvin jne. Oikeastaan tämä oli yhden kitaran vetämäksi sähköisyydellään/rokkaavuudellaan näin parempi, kuin odottamani folkimpi ilmaisu. Amerikan urkuri paikoitellen jopa muisti sen yhden kultaisimmista nuoteista eli tauon, nuoruuden innon ja soittohuuman osittain dementoidessa aivosähköimpulseja, jotka pakottivat tahdosta riippumatta hapuilemaan koskettimia turhankin innokkaasti :D
Kun bändin nokkamies kannusti urkusooloa jonkun välispiikin yhteydessa, hän sai onneksi cooliudellaan ja karismallaan pilke silmäkulmassa homman pysymään tarpeeksi vakavana että urkurin Keytarin soitto-osuus sai hymyn nousemaan pakostakin omille synkille huulille lässäyttämättä tunnelmaa täysin sirkusosastolle.
Alunperin yritettiin hankkia pilettejä Mike Monroen synttärikeikalle, ainoastaan todistamaan luvattua Hanoi Rocksin alkuperäiskokoonpanon esiintymistä keikan loppupuolella. Tarkoituksena istua bissellä Miken tasapaksun ja tylsän puuduttavan radiorock -jöötin ajan. Ystäväni sitten bongasi tämän tulevan keikan lippu.fi:stä ja lähdettiin tavallaan lohdutuspalkintona sitten katsomaan Waterboys, tietämättä yhtään mitä odottaa.
Näin jälkikäteen ajateltuna pari Hanoi klassikkoa vs. täysin puun takaa tullut, jo kunnioitettavan ikäisen keulakuva Mike Scottin lavakarisma, kantava hieno lauluääni, kitarointi ja ennen kaikkea biisimateriaalin laatu kasarista nykyhetkeen, sekä mieletön bändin live-kunto paikoin 15-minuuttisiksi venyvien biisien loppupaisutteluineen. Meni helposti top 10 listalle nähdyistä keikoista, Patti Smithin ollessa siellä jossain sadan paremmalla puolella. Rocknroll forever Waterboys!
_ Fisherman-Petteri Pierce_
Kakkosrivin toisessakin päässä kuulosti täydelliseltä. Jokainen biisi iski tuhannella, vaikka useamman kuuli ensi kertaa. Poikkeuksellinen keikkakokemus, jonka tunnelmissa olen edelleen mennyt, jotain uutta suorastaan opetti musiikinkuuntelusta ylipäänsä.
Lähetä kommentti