Mark Yarwood: Bad Times

Englannin etelärannikon matkan lähestyessä etsiskelin seudulle sijoittuvia rikosromaaneja. Valitsin luettavaksi tämän 2021 ilmestyneen teoksen, joka sijoittuu Plymouthiin. Paikallisväriä olin luonnollisesti hakemassa ja sitä tässä romaanissa on oikein mukavasti. Erityisen houkuttelevaksi romaani ei kuitenkaan Plymouthia maalaa. Saksalaiset tuhosivat toisessa maailmansodassa Plymouthia suhteessa enemmän kuin Lontoota, ns. Plymouth Blitz. Ilmastosta todetaan vähemmän rohkaisevasti: "it always rains in Plymouth". Hotellini näkyy sijaitsevan pääpoliisiaseman vieressä. Romaanissa Lontoossa traumatisoitunut DCI tulee rauhoittumaan Plymouthiin ja joutuu heti tutkimaan pöyristyttäviä murhia. Puhdasta modernia poliisiproseduraalia. Hankalia alaisia, vielä hankalampia esimiehiä ja rikolliset tulevat lähipiiriin, sellaiseksi osoittautuu mm. ex-vaimon uusi poikaystävä. Juoni on aluksi realistinen, mutta muuttuu epäuskottavaksi. Väkivalta lisääntyy vähitellen itsetarkoituksellisen mässäileväksi ja vastenmieliseksi. Teos on ylipitkäkin, tutkimukset junnaavat pitkään paikallaan kiertäen samaa kehää. Päähenkilö Peter Moone ei tunnu tarpeeksi kiinnostavalta. Teos on kuusiosaisen sarjan ensimmäinen, mutta eiköhän Yarwood omalta kohdaltani ollut nyt tässä. Parempaakin luettavaa taatusti löytyy.

Marble Velocette, cask ale (uusintakokeilu)

Jarmo Lindberg esitteli Bottalla tuoreita muistelmiaan. Vakavista aiheista irtosi muutama hauska anekdoottikin. Siirryin sitten alas Urhoon rauhoittumaan caskin ääreen. Manchesteristä kevyttä pale alea.  4,2 %. Pehmeää maltaisuutta, lievästi hedelmäisyyttä, pihkaa todella runsas peräkärry. Oikein raikasta, mainiota kamaa. Join näköjään tätä jo kesällä, mutta ei toinen kerta haittaa. Urho, 7.10.2026.

Kauko Röyhkä: Kusessa

Kun muutin opiskelemaan Ouluun 1982, Kauko Röyhkä oli oikeastaan ainut oululainen nuoremman polven julkkis. Hän oli julkaissut levyjä ja jopa kirjoja, esiintyi televisiossa. Kolme vuotta vanhempi Röyhkä oli jo aikaa sitten muuttanut Turkuun, mutta se ei oikein ollut tiedossani, Röyhkä leimautui julkisuudessa oululaiseksi. Katsoin silloin paljon elokuvia ja muutamat samoissa näytöksissä pyörivät tyypit alkoivat tulla ulkonäöltä tutuiksi. Yllättäen näin kerran pari Röyhkän heidän kanssaan näytöksissä. Päättelin siitä niiden muidenkin olevan musiikkityyppejä. Se oli totta, paljon myöhemmin huomasin kyseessä olleen Kansanturvamusiikkikomission ja Radiopuhelimien Jarno Mällinen ja Jyrki Raatikainen. Olin kuullut Röyhkän musiikkia radiosta ja tv:stäkin, mutta ei kolahtanut, omalaatuista kamaa. Mielenkiintoni lopahti kokonaan, kun Röyhkä alkoi tuottaa Lauralle-tyyppistä hempeää iskelmän tapaista musiikkia. 

1980-luvun puolivälissä Röyhkä sai yllättäen aktinsa kasaan. Syntyi levyt Maa on voimaa, Pikku enkeli, Mielummin vanha kuin aikuinen, Paha maa. Tykkäsin niistä kovasti ja pidin Röyhkää Tuomari Nurmion jälkeen kovimpana suomalaisena musiikintekijänä. Näin Röyhkän ja Narttu-yhtyeen ensi kerran livenä Oulun Rauhalassa 1988. Musiikki vakuutti livenäkin. Sittemmin olen nähnyt Röyhkän eri kokoonpanojen kanssa viitisen kertaa, viimeksi 2012, silloin edelleen hyvässä iskussa. Uudet levyt alkoivat kuitenkin menettää kiinnostavuuttaan 1980-luvun lopulla ja lopullisesti kyllästyin 1993, kun Röyhkä alkoi vaahdota satanismista. Lapsellista erikoisuuden ja varmaan julkisuudenkin tavoittelua.

Röyhkän kirjallista tuotantoa tunnen heikommin. Joskus 90-luvun alussa luin Magneetti-romaanin, joka sijoittuu pääosin Lapin sotaan. Pidin siitä kohtuudella ja tartuin seuraavaankin teokseen Kaksi aurinkoa, joka puolestaan ajoittuu jatkosotaan. Se oli kuitenkin pettymys, itsetarkoituksellista sadismia ja väkivallalla mässäilyä. Sittemmin olen kai lukenut vain 1970-luvun Ouluun sijoittuvan Farkku-Suomi -romaanin, joka olikin kiinnostavampi. Tosin nähtyäni elokuvasovituksen luin romaanin uudelleen vähemmällä innostuksella. Aivan viime kuukausina olen lukenut Facebookista Röyhkän päivittäisiä tarinoita elämästään ja teoistaan. Viihdyttävää sujuvaa tekstiä, jonka löyhänä teemana tuntuu olevan "rahaa ei ole, mutta seksiä sitäkin enemmän". 

Rahapulaan liittyy Röyhkän yksi uudempi hanke, romaanien julkaiseminen joukkorahoituksella ilman kustantajaa ja muita välikäsiä. Uutuusromaani Kusessa sattui äsken Kallion kirjastossa silmiin. Röyhkä itse olisi ollut tavattavissa samassa paikassa edellisenä iltana, mutta en tullut menneeksi paikalle. Romaanin päähenkilö on oululaistaustainen kuusikymppinen syöpää sairastava kirjailija Elias Ruukki, joka on menettänyt vaimonsa, äitinsä, asuntonsa, kissansa ja uuden tyttöystävänsä. Mies on ajautunut Fuengirolaan, jossa häneltä ryöstetään kännykkä, luottokortti ja rahat. Tarinassa rönsyillään taaksepäin Ruukin aiempiin vaiheisiin. Fuengirolassa asuu myös hänen vanha kaverinsa muusikko Lefa. Sekä Lefassa että Ruukissa tuntuu olevan samanlaisia aineksia kuin Röyhkän omassa urassa. Ikävä kyllä teksti on kovin tylsää ja ennustettavaa, tarina ei mielenkiintoisen lähtökohdan jälkeen liikahda minnekään. Lopun näkökulmavaihdos ei auta asiaa yhtään. Selvä pettymys, mutta toivottavasti parempaa seuraa jatkossa. Facebook-kirjoitusten perusteella Röyhkä tuntuisi olevan vireässä vedossa.

Mark Biram & Tim Vickery: Mundiales

Pitch Publishingin uutuuden alaotsikkona ei ole yhtään vähempää kuin A South American History of the World Cup. Kyseessä on massiivinen opus. Täytyy heti sanoa, että kirjoittajat, joista selvä päätekijä on Biram, ovat haukanneet liian suuren palan. Teos jää pinnalliseksi vanhemman historian osalta, noin vuoteen 1982 asti, eikä tuo myöhemmältä kaudeltakaan mitään oleellista uutta. Tekstiä kyllä on runsaasti modernimmalta kaudelta, mutta se ei ole helppolukuista. Jostain syystä kirjoittajat käyttävät koukeroista kieltä ja harvinaisia sanoja. Jouduin vähän väliä tarkistamaan sanojen merkityksiä. Sellaista ei ole tapahtunut pitkään aikaan. Biram on tuttu äskeisestä Kolumbia-kirjastaan, jossa hän onnistui selvästi paremmin. Tim Vickery on vanha World Soccerin Etelä-Amerikka -ekspertti. Hän yrittää ehkä kiteyttää pointteja tiheämmin kuin Biram, mutta ei hänkään pysty pelastamaan kokonaisuutta. Esipuheen on tehnyt itse David Goldblatt, joka 20 vuotta sitten onnistui kirjoittamaan kohtuullisen onnistuneen teoksen koko jalkapallon historiasta. Mundiales on julkaistu 2026, mutta tämän vuoden MM-kisat eivät ole teokseen ehtineet.  

Kirjoittajat aloittavat World Cup -historiansa Pariisin ja Amsterdamin olympiaturnauksista 1924 ja 1928. Se tuntuu aluksi oudolta, mutta pieniä perusteita tuntuu löytyneen, ilmeisesti jotkin tahot jopa kutsuivat Amsterdamin turnausta World Cupiksi. Runollisessa mielessä kirjoittajien ratkaisu on oikea, kirja saadaan käyntiin komeasti Uruguayn globaalilla dominoinnilla, kolme voittoa putkeen 1924, 1928 ja 1930. Mutta kuten sanottu, näistä alkuvaiheista ei saada oikein mainittavaa irti, kuvaukset ovat hyvin lakonisia. Seuraavan kommentin heitänkin jo vuoteen 1938, jolloin Brasilian ensimmäinen supertähti Leônidas ei mystisesti pelannut semifinaalissa Italiaa vastaan. On epäilty Mussolinin lahjontaa. Mutta ilmeisesti tähti ei vain ollut pelikunnossa ympäri Ranskaa matkustamisen ja uusintaottelujen jälkeen.

Toisen maailmansodan aikana huippupelaajia tuottanut Argentiina boikotoi vuoden 1950 kisoja Brasiliassa. Suhteet naapuriin olivat viileät ja isot tähdet siirtyivät Kolumbian laittomaan liigaan. Vuoden 1962 MM-voittojoukkueen kapteeni Mauro (Ramos) oli ehdolla isäntäjoukkueeseen jo 1950 19-vuotiaana, mutta tilalle valittiin katastrofaalinen toppari Juvenal. Vickeryltä varsin värikäs kuvaus Uruguayn voitosta. 1950-luvulta ei sitten juuri muuta uutta irtoakaan. Argentiinan häviö 1958 Ruotsissa Tšekkoslovakialle 1-6 nähdään suurempana käännekohtana. Argentiina hylkäsi taitopelin ja ryhtyi katkomaan vastustajien jalkoja. Suuntauksen muutti vasta César Luis Menotti 1974. Kieltämättä näinkin voidaan nähdä, mutta on se hieman yksinkertaistettu näkemys. Vuonna 1962 edellisen mestaruuden avainpelaaja Didi oli jo väsähtänyt ja pelasi alempana. Kirjoittajien mukaan uuden mestaruuden ratkaisi oikean laidan ihmejallittaja Garrincha, joka siirtyi keskelle Didin aiemmalle paikalle. Kuulostaa pätevältä. 

Vuoden 1966 kisat kuitataan omituisella poliittisella vuodatuksella. Peru saa ansaittua huomiota Meksikon ensimmäisissä kisoissa, mutta lyhyeksi tarina jää silti. Teófilo Cubillas oli nero, mutta tuntuu ilmaantuneen tyhjästä. Vuoden 1974 tarinassa Chilen supertoppari  Elías Figueroa saa samantapaista arvostusta, mutta eipä Chilen vaiheissa muuten ollut paljoa kerrottavaa. Näissä kisoissa Argentiinan sattumavalmentaja Vladislao Cap pudotti Hollanti-pelistä Carlos Babingtonin ja Mario Kempesin. Tilalle tulivat kevytsarjalaiset Carlos Squeo ja Agustín Balbuena, jälki oli sen mukaista. Tätä tapausta en muistanut. Francisco Marinho alias Marinho Chagas olisi ansainnut enemmän huomiota 1974, nähdäkseni oli vasempana pakkina samaa tasoa kuin Krol tai Breitner. Kirjoittajat pitävät Menottin älynväläyksenä 1978 pelaajien numerointia aakkosjärjestyksessä. He unohtavat Michelsin Hollannin tehneen samoin 1974, poikkeuksena tietysti Cruyffin 14. Coutinhon Brasiliaa 1978 kirjoittajat pitävät sympaattisena ja hieman väärinymmärrettynä ryhmänä. Vedotaan mm. Mar Del Platan mutakenttään, jolla Zicon ja Reinaldon taidot menivät hukkaan. Biram antaa ymmärtää, että buenosairesilainen Huracán olisi "sisämaajoukkue". Finaalista todetaan tutusti, että isäntäjoukkueen myöhästely, kiukuttelu René van de Kerkhofin kipsistä ja brutaali pelitapa eivät oikein vastaa Menottista sittemmin annettua kuvaa viihdyttävän hyökkäävän jalkapallon suosijana ja Bilardon vastapoolina.

Vuoden 1982 kuvaus keskittyy Brasiliaan, ei uutta tässä. Kirjoittajien mukaan Brasilia kaatui 1986 Telê Santanan tiukkapipoisuuteen. Huippuhyökkääjä Renato Gaúcho meni nukkumaan liian myöhään keväällä ennen harjoitusmatsia ja sai kenkää Santanalta. Huippupakki Leandro jäi pois protestiksi. En tästä ole oikein vakuuttunut, koska kisoissa pelasivat juuri heidän paikoillaan suurimmat onnistujat Careca ja Josimar. Argentiina 1986 saa tietysti pitkän tarinan, mutta Paraguay mainitaan vain yhdessä sivulauseessa. Biram irroittelee lopulta hyvin kuvatessaan 1990 Argentiinan tietä finaaliin, kuten yllä olevasta kuvasta näkyy. Mukavaa tarinaa myös Maturanan Kolumbiasta, senhän Biram tuntee. 1994 valjusta Brasilian mestaruudesta ei ole juuri kirjoitettavaa. Syyksi tarjotaan USA:n hellettä. Marco Etcheverryn nimi kirjoitetaan väärin ilman teetä. 1998, ei uutta. 2002, en muistanut Paraguayn Nelson Cuevasin kahta huippumaalia vaihtomiehenä Sloveniaa vastaan. En ehkä nähnyt ottelua. Typerä valmentaja Césare Maldini ei käyttänyt Cuevasia pudotuspelissä Saksaa vastaan.

Vuoden 2006 kisoista ei taaskaan mitään mainittavaa uutta. 2010 tarinaa Bielsan Chilestä ja Martinon Paraguaysta, mutta tuttuja juttuja. Jostain syystä näissä Etelä-Afrikan kisoissa ilmiömäisesti menestynyt Uruguay ignoroidaan täysin. Diego Forlánia ei mainita kirjassa kertaakaan. Ilmeisesti Forlán on napannut Biramin tyttöystävän tai jotain vastaavaa. Mitään muuta selitystä asialle ei voi olla. 2014 kerrataan Sampaolin Chilen maineteot ja Kolumbian James Rodríguez saa mukavasti huomiota. Brasilian romahduksesta ei uutta kerrottavaa. Venäjän kisoista 2018 ihmetellään ansaitusti Perusta saapuneita 45000 kisaturistia. Homma loppuu Qatarin kisoissa 2022 Messin kruunaukseen. Olipa kova urakka saada tämä luettua. Ikävä kyllä kokemus ei ollut miellyttävä oikeastaan missään mielessä. Ilmeisesti vanhemmista ajoista ei enää ole uusia lähteitä käytettävissä. Ja uudemmista kuvioista pitäisi löytää jotain persoonallisempaa näkökulmaa. Oletan, että sellaisia vielä tuleekin esille.

Elizabeth Strout: Lucy by the Sea

Covid-romaani vuodelta 2022. Pandemian puhjettua kuusikymppinen leskikirjailija muuttaa ex-miehensä kanssa New Yorkista Mainen rannikolle. Romaani tuntuu aluksi masentavalta, kun kaikki on niin tuttua. Haluttaisi unohtaa koko tuo aika. Kauppareissun jälkeen kehotetaan pesemään vaatteet, sellaisesta en ole ennen kuullut. Paikalliset haluavat hätistää newyorkilaiset pois. Tämä tuntuu hieman liioittelulta, vaikka Suomessakin Uusimaa suljettiin. Strout kirjoittaa sujuvaa helppoa tekstiä minä-muodossa, näkökulma ei kertaakaan vaihdu muualle. Teksti siis rullaa oikein mukavasti. Mutta henkilöitä on paljon, kimurantteja ihmissuhteita, romaani alkaa hieman junnaamaan paikallaan. Loppua kohti romaani muuttuu tummasävyisemmäksi, ihmisiä kuolee, ja samalla romaani muuttuu kiinnostavammaksi. Loppu on taas vähän löysempi, mutta kyllä lukukokemus suhteellisen myönteiseksi jää. Romaani ajoittuu myös Trumpin ensimmäisen kauden viimeiseen vuoteen ja varsin hienovaraisilla viittauksilla Strout kuvaa USA:n polarisoitumista poliittisesti. Kovin hienovaraista puolestaan ei ole se. että päähenkilön ex-miehen varallisuus on peräisin natsirikoksista. Se tuntuu vähän kaukaa haetulta nykyajassa, vaikkei tietenkään mahdotonta. Strout on käsittääkseni kirjoittanut samoista henkilöistä aiemmin, mutta se ei lyhyistä viittauksista huolimatta häirinnyt. Esimerkiksi yhden sivuhenkilön nimi on Olive Kitteridge ja Strout on kirjoittanut samannimisen romaanin.

Arnau Bonmont: Film Noir - Shadows, Smoke and the City at Night

Uusi kirja film noirista. Kovin syvälle ei pureuduta eikä mitään harvinaisempia leffahelmiä nouse esiin. Mutta Bonmont tarkastelee kirjan lyhyissä luvuissa noiria todella monipuolisesti eri näkökulmista. Se on varsin viihdyttävää ja helppolukuista. Jää siis varsin pintapuoliseksi esitykseksi, mutta näkemys on ainakin monipuolinen. Ehkä eniten ärsytti kirjoittajan tapa korostaa noirin ahdistavuutta, unohtaen katsojan siitä saaman nautinnon. Ehkä yksi kiinnostava nosto kirjassa oli, argentiinalainen noir Los tallos amargos, The Bitter Stems, ohjaaja Fernando Ayala, 1956. Mutta näkökulmia siis oli riittävästi. Mukana ainakin noirin esikuvat, ekspressionismi, pulp-kirjallisuus, emigrantit, sota-aika, yksityisetsivät, lähiöt, kuvaus, äänitys (erityisesti voice.over),vVaatetus, arkkitehtuuri, psykologia, ohjaajat, käsikirjoittajat, näyttelijät, teknikot (kuvaajat, lavastajat, leikkaajat, äänittäjät), ulkomaiset noirit, B-filmit, naistekijät, värifilmin vaikutukset, ylösnousemus 70-luvulla, tech noir (Blade Runner, Se7en, Heat, Sin City, Drive), televisio (erityisesti moderni prestige television: The Sopranos, The Wire ja True Detective, Better Call Saul), sarjakuvat (Will Eisner, Frank Miller), pelit (Max Payne ja Alan Wake mainitaan, mutta ei Suomea), gotiikka, western, trillerit, kaupunki roolihenkilönä, filosofia ja synnin estetiikka. Mukavaa luettavaa, mutta ei pääse lähellekään parasta noir-analyysikirjallisuutta.

Paul Wendkos: The Burglar

Toinen pitkään metsästämäni 1950-luvun David Goodis -sovitus The Burglar löytyy myös YouTubesta. Tätäkään en siis koskaan ennen ole nähnyt. Tyylillisesti kovin erilainen elokuva kuin edellisen vuoden Nightfall, mutta paljon on yhtäläisyyksiäkin. Ikävä kyllä esikoisohjauksessaan Paul Wendkos ei ole samanlainen mestari kuin Jacques Tourneur. Goodis teki itse käsikirjoituksen, mutta silti tyhjäkäyntiä on havaittavissa. Kuvaaja Don Malkamesin jäljessä on Orson Welles/Gregg Toland -tyylittelyä, elokuva alkaa newsreelillä, ylimitoitettuja lähikuvia ja omalaatuisia kuvakulmia riittää. Se toki sopii hieman groteskilla tavalla noir-fiilikseen, oikein nautittava film noir tämäkin on. Goodis sijoittaa nyt tapahtumat kotikaupunkiinsa Philadelphiaan ja läheiseen Atlantic Cityyn. Noirin sadistilegenda Dan Duryea esittää nimiroolissa tuhoon tuomittua jalokivivarasta ja jokseenkin hämmästyttävästi myöhempi seksipommi Jayne Mansfield on ns. hyvän tytön roolissa. Kaikkein yllättävimmän roolisuorituksen tekee kuitenkin The Big Sleepin unohtumaton Martha Vickers, tässä yhtä kohtalokkaana ja kauniina kuin 10 vuotta aiemmin. En ole aiemmin nähnyt Vickersiä missä muussa elokuvassa kuin Big Sleepissä. Alun ryöstökohtaus on toteutettu omalaatuisen koomisesti, mutta suspensea silti syntyy. Duryean kopla jää odottamaan poliisin innon hiipumista ennen kuin lähtevät myymään saalista. Hikisissä oloissa hermot kiristyvät liikaa ja homma leviää käsiin. Ei siis mikään mestariteos, mutta hyvää jälkeä silti. Olen lukenut aikoinaan tämänkin Goodisin romaanin, mutta nytkään en juonta tarkemmin muista.

Jacques Tourneur: Nightfall

Jacques Tourneurin David Goodis -tulkinta Nightfall vuodelta 1956 on ollut yli 40 vuotta niitä elokuvia, joita olen kiihkeimmin halunnut nähdä. Nyt satuin tsekkaamaan Youtubesta ja siellähän se köllötti kokonaisena. Hyvä kopio, äänenlaatu melko alhainen, mutta selvää saa hyvin. Kompakti leffa, alle 80 minuuttia. Startti Los Angelesin hikiseltä Hollywood Boulevardilta, useissa takaumissa siirrytään Wyomingin talvisiin vuoristomaisemiin Jackson Hole -laakson Moose-kylään. Okinawa-veteraani Aldo Rayn esittämä Okinawa-veteraanipäähenkilö pakenee poliisia ja pankkiryöstömurhaajia sotkeutuen nuoren Anne Bancroftin kohtalokkaaseen naiseen ja vakuutusetsivään Double Indemnityn tavoin. Rytmi on hengästyttävän kiivas ja lopussa on varsin persoonallinen toimintakohtauskin. Ei tämä Tourneurin Out of the Pastin sfäärejä saavuta, mutta yllättävän lähelle pääsee. Jos kolhohkojen Rayn ja vakuutusetsivä James Gregoryn paikalla olisi ollut Robert Mitchumin tai Edmond O'Brienin kaltaisia hahmoja, niin kuolematon klassikko olisi valmis. Anne Bancroft on häkellyttävän hyvä, samoin konnakaksikko Brian Keith ja Rudy Bond. Burnett Guffeyn kuvaus on mestariluokkaa. Käsikirjoittajana Stirling Silliphant, jonka ensimmäisiä töitä tämä oli. Olen lukenut Goodisin upean romaanin, mutta juonta en muista tarkkaan, joten en osaa arvioida sovituksen uskollisuutta. Aivan loistava leffa kuitenkin, 1950-luvun jälkipuoliskon parhaita noireja ilman muuta. Harmittavan tuntemattomaksi on jäänyt.

James Bennett: No Show

Suhteellisen paljon on kirjoitettu jalkapallotähdistä, jotka eivät koskaan päässeet pelaamaan MM-lopputurnauksessa. Tyyliin Alfredo Di Stéfano, George Best, Johnny Giles, Tom Lund, David Kipiani, Bernd Schuster, Jari Litmanen. Pitch Publishingin tuoreessa julkaisussa James Bennett ottaa fokukseen laadukkaita joukkueita, jotka putosivat niukasti MM-kisoista. Mukana on niin silloin tällöin tipahtaneita jalkapallon suurmaita kuin myös pikkumaita, jotka ovat harvoin onnistuneet tai eivät koskaan. Osittain tarinat pelkistyvät juuri noihin tähtipelaajiin, joilta uran kruunu jäi saavuttamatta. Suurin osa näistä joukkueista ja pelaajistakin ovat kuitenkin toisella yrittämällä onnistuneet. Suomalaisesta näkökulmasta on tietysti skandaali, että Litmanen ja Suomi eivät ole tässä kirjassa mukana. Suomi on ehkä merkittävin maa, joka ei ole lopputurnaukseen koskaan päässyt ja karsiutuminen vuoden 1998 kisoista oli mahdollisimman dramaattinen Unkari-tasapelillä. Ja jättiläistähti Litmanen oli silloin kentällä.

Monet Bennettin valinnoista ovat onnistuneita, varsinkin kirjan alkupuolella. Bennett käynnistää teoksen juuri mainituilla Di Stéfanolla ja Bestillä. Espanjalla oli 1958 yksi kaikkien aikojen ryhmistä jalkeilla, Di Stéfanon ohella toinen maahanmuuttajasupertähti László Kubala, joka ei koskaan lopputurnauksessa esiintynyt. Lisäksi mm. kotimaiset huippulegendat Francisco Gento ja Luis Suárez, mutta niin vain Skotlanti tiputti mahtijoukkueen Ruotsin kisoista. Seuraaviin kisoihin Espanja selvisi ja Di Stéfano oli ryhmässä, mutta loukkantuneena ei päässyt kentälle. George Bestin ja Pat Jenningsin Pohjois-Irlanti olivat melko lähellä päästä Englannin kisoihin 1966, mutta Sveitsi oli vahvempi. Jennings pelasi vuoden 1982 ja 1986 turnauksissa, mutta Best ei koskaan. Häntä harkittiin 37-vuotiaana 1982, mutta harmittavasti näin ei käynyt. Best oli silloin tietysti kalpea aavistus parhaista päivistään, mutta hänellä oli tapana väläytellä, jos haastetta oli tarpeeksi. Vuonna 1976 Bestiä jo pidettiin alkoholisoituneena kehäraakkina, mutta niin vain hän jätti MM-karsintaottelussa Johan Cruyffin varjoonsa. 

Bennettin brittiläisyys heijastuu kirjan valinnoissa. Kaikki Brittein saarten joukkueet ovat päässeet opuksen sivuille. Pohjois-Irlannin jälkeen vuorossa on Skotlanti 1970. Joukkueessa olivat Denis Law, Jimmy Johnstone, Billy Bremner ja Eddie Gray uransa huipulla, mutta Länsi-Saksa oli karsinnassa liian kova. Neljä vuotta myöhemmin kaikki pääsivät kisoihin loukkaantunutta Grayta (yksi suurimmista, joka ei kisoissa koskaan pelannut) lukuunottamatta. Law ja Johnstone olivat kuitenkin jo pahasti jäähdyttelyvaiheessa silloin. Englanti-valinta on hieman hämmentävästi 1978, vaikka itse pidän vuoden 1974 kisoista karsiutunutta ryhmää kovempana. Puolalle putoaminen oli silloin suurempi kansallinen häpeä kuin Italialle karsiutuminen neljä vuotta myöhemmin. Irlannin tasavalta saa vuoronsa 1982. Giles ei silloin enää pelannut, mutta valmentaja Eoin Handilla oli käytössään Arsenal-taustainen kolmikko Liam Brady, Frank Stapleton ja David O'Leary sekä Liverpoolin veteraani Steve Heighway. Ranska jäi kuitenkin kukistamatta. Walesin vuoro on luonnollisesti 1986, kun ratkaisuottelu Skotlantia vastaan huipentui skottivalmentaja Jock Steinin kuolemaan. Walesilla oli silloin koossa huippuryhmä, kuten Neville Southall, Ian Rush ja Mark Hughes.       

 

Suurvalloista Argentiina koki kovia 1970. Kasassa oli taas huippuryhmä, mutta kovassa nousussa ollut Peru oli liian kova. Belgia 1974 on myös itsestäänselvä valinta, koska karsiutuminen tapahtui väärällä paitsiotuomiolla. Bennett toteaa asianmukaisesti, että moraalinen oikeus voitti kuitenkin. Oikealla tuomiolla olisi nimittäin Hollanti tippunut kisoista ja jalkapallo sellaisena kuin sen nyt tunnemme olisi mitä ilmeisimmin tyystin toisenlaista. Niin suuri vaikutus Rinus Michelsin ja Johan Cruyffin esityksellä 1974 on ollut. Paul van Himst oli kenties lähes Cruyffin veroinen (en koskaan nähnyt hänen pelaavan), mutta hänen sukupolvensa Belgia sai tilaisuutensa jo Meksikossa 1970. Tulos oli kehno. 1970-luvulta Bennett jättää muutamia selviä kandidaatteja käsittelemättä. Neuvostoliitto putosi laadukkaalla joukkueella 1974, kun kieltäytyi pelaamasta jatkokarsintaa Chileä vastaan Santiagon vankileiristadionilla. Tarinassa olisi ollut dramatiikkaa enemmän kuin tarpeeksi. Neuvostoliiton putoaminen 1978 oli myös kiinnostava, koska sitä edelsi Valeri Lobanovskin yritys pelata pelkillä Kiovan Dynamon pelaajilla maaotteluitakin. Lobanovski toki sai uuden yrityksen 80-luvulla paremmalla menestyksellä. Myös EM-voittaja Tšekkoslovakian putoamisesta 1978 olisi ollut mukava lukea. 

Kirjan intensiteetti laskee 90-luvulle tultaessa, ainakin omasta mielestäni. Toki itseäni kiinnostaakin enemmän jalkapallon vanhemmat vaiheet. Bennett ottaa mukaan enemmän Euroopan ja Etelä-Amerikan ulkopuolisia joukkueita, joissa ei ole minun kaltaiselle retroromantikolle riittävää hohtoa. Vuoden 1990 karsinnoista pudonneista Bennett esittelee Trinidad ja Tobagon. Dwight Yorke oli jo silloin mukana, mutta pääsi lopulta pelaamaan vuoden 2006 turnauksessa. Hieman yllättävä valinta on myös Itä-Saksa, joka onnistui pääsemään kisoihin vain 1974. Vuoden 1990 yritys jäi viimeiseksi ja kieltämättä olisi ollut dramaattista nähdä Italian kisoissa kaksi Saksaa Berliinin muurin murtumisen jälkeen. Joukkueessa oli Matthias Sammerin, Andreas Thomin ja Ulf Kirstenin kaltaisia laatupelureitakin. Vuoden 1994 valintoja on Bennettillä Zambia, jonka lähes koko ryhmä kuoli lento-onnettomuudessa 1993. Kapteeni Kalusha Bwalyan johdolla joukkue pääsi kuitenkin lähelle menestystä. Japani samalta vuodelta on oudompi valinta, vaikka kulttipelaaja Kazuyoshi Miura olikin silloin parhaimmillaan. Ranska on karsiutunut usein, mutta Bennettin valinta on melko perustellusti myös nämä ensimmäiset USA:n kisat. Silloisesta ryhmästä Eric Cantona ei urallaan päässyt koskaan kisoihin, mutta hyvin erilainen hyökkääjätähti Jean-Pierre Papin ehti pelata jo 1986, vaikka olikin 1994 paljon kovemmassa iskussa. Kovassa nosteessa olleet topparit Laurent Blanc ja Marcel Desailly päätyivät sitten jopa maailmanmestareiksi neljä vuotta myöhemmin.    

Portugalin "kultainen sukupolvi" Figo, Rui Costa, João Pinto ja Couto olivat parhaimmillaan 1998, mutta niin vain tuli karsiutuminen. Kaikki pelasivat kuitenkin MM-lopputurnauksessa jossain vaiheessa urallaan. Bennett esittelee myös Australian näissä karsinnoissa. Suurimmat tähdet Harry Kewell ja Mark Viduka pääsivät sitten lopulta pelaamaan 2006, Kewell myös 2010. Jari Litmasen parhaana vuonna 1995 Ballon d'Orin napannut George Weah puolestaan ei koskaan kisoihin päässyt. Liberia ei ole kovin lähellä käynyt, mutta Bennett kertoo kuitenkin Weahin ja Liberian vaiheista vuoden 2002 karsinnoista. Samoihin karsintoihin osuu myös Bennettin Hollanti-valinta. Tässä kohti myös Litmanen saa kirjassa maininnan, koska Hollannin mukana epäonnistuivat hänen Ajax-aikalaisensa Kluivert, de Boer ja Davids. Vaikka mukana olivat myös mm. Stam ja Van Nistelrooy, niin Portugali ja Irlanti painoivat edelle. 2002-karsintoihin osui myös Valeri Lobanovskin last stand. Ukraina selvisi Ševtšenkon ja Rebrovin sukupolvella jatkokarsintaan, mutta hävisi Länsi-Saksalle. Pitkään sairastanut Lobanovski kuoli pian sen jälkeen. Ševtšenko ja Rebrov pelasivat kiutenkin seuraavassa turnauksessa.    

Seuraavaksi Bennett tarjoaa pitkän Afrikka-putken. Vuonna 2006 Angola tiputti Nigerian, jolla oli riveissään tähtisikermä Okocha, Martins, Kanu ja Aghahowa. Algeria tiputti 2010 Egyptin, jonka silloinen tähti Aboutrika ei päässyt koskaan kisoihin. Vuoden 2014 valinta on Burkina Faso, joka oli suhteellisen lähellä päästä MM-rientoihin. Joukkueen tähti oli epätasainen Aristide Bancé, joka lopputurnauskesänä pelasi muutaman pelin HJK:n riveissä. Italia saa vuoronsa 2018, Ruotsi kellisti silloin Buffonin, Chiellinin, Bonuccin ja kumppanit. Ryhmä ei ollut kummoinen, vaikka nousikin sitten EM-voittoon 2020. USA on myös käsittelyssä 2018, uusi tähti Pulisic ei auttanut, kun Trinidad kellisti supervallan. Bennettin kirja päättyy Norjan karsintapettymykseen 2022 Haalandista ja Ødegaardista huolimatta. Viimeisissä sanoissa Bennett noteeraa sitten Norjan karsintamenestyksen tämän vuoden turnaukseen. Hieman töksähtävä loppu.

Mittava teos siis, eikä mikään helppo lukukokemus. Kiinnostavasta aiheesta huolimatta Bennett kirjoittaa melko puisevasti ja luettelonomaisesti. Hetken epäilin jopa tekoälyn käyttöä, mutta on teoksessa kuitenkin tarpeeksi subjektiivisia kannanottoja. Pettymys itselleni siis, mutta modernimmasta jalkapallosta ja vaikkapa Afrikan joukkueiden kehityksestä enemmän kiinnostuneille tämä voi olla selvästi antoisampi teos.     

Chris Jones: England's Nadir?

Kesän jalkapallon MM-turnauksen otteluraporteissa totesin inhoavani Englannin maajoukkuetta. Tunteella on pitkähkö tausta. Alkupisteenä voinee pitää Länsi-Saksan voittoa Englannista neljännesfinaalissa 1970. Sitten vielä Brasilia vei koko turnauksen täysin ylivoimaisella esityksellä. Olin siihen asti luullut, että Englanti on jalkapallon synnyinmaan ohella myös paras maa. Se oli hallitseva maailmanmestari ja Suomen vakioveikkauksen kohteina oli vain Englannin liigan otteluja. Niitä ja Englannin Cupin finaalia esitettiin televisiossa. Nyt ymmärsin asian olevan monimutkaisempi. Seuraavaksi Länsi-Saksa pudotti Englannin EM-kisojen 1972 loppupeleistä, mutta se ei oikein noussut tutkaani. Vuonna 1974 seurasin kiihkeästi MM-lopputurnausta, josta Englanti puuttui kokonaan törmättyään Puolan superjoukkueeseen. Turnauksen aikana Englannin maajoukkueen uudeksi päävalmentajaksi valittiin suosikkijoukkueeni Leeds Unitedin tarunhohtoinen Don Revie. Ajattelin, että ehkä nyt uusi nousu alkaa. Toisin kävi. Revien aikakausi oli täydellinen pohjanoteeraaus. Revie ei valinnut taitopelaajia joukkueeseen, joka putosi taas EM-kisoista 1976 ja MM-kisoista 1978. Lahjonnasta ja muista epäselvyyksistä syytetty Revie pakeni Lähi-itään ja kuoli 61-vuotiaana halveksittuna hylkiönä. Suomessa Englantia kannatettiin kuitenkin edelleen laajalti, selvästi enemmän kuin mitään muuta vierasjoukkuetta. Noin vuonna 1975 sain julkaistua urheilusarjakuvalehti Busterin lukijapalstalla kiihkeän räntin, jonka sanoma suunnilleen oli: ettekö te urpot tajua, ettei Englanti ole mikään todellinen jalkapallon suurmaa? Muualla pelataan paljon parempaa jalkapalloa. Se oli ensimmäinen paperiprintissä julkaistu juttuni.   

Nyt Pitch Publishing on julkaissut Chris Jonesin tuoreen (revisionistisen?) analyysin Revien toimikaudesta. Kansikuvassa ovat Revien ohella Kevin Keegan, Alan Ball ja Mick Channon. Revie varttui Middlesbrough'n kurjimmilla kaduilla. Siihen aikaan ja vielä Revien pelaajaurallakin ammattijalkapalloilijoilla oli palkkakatto, jonka seurauksena peliuralla kohtuullisesti tienanneet palasivat 35-vuotiaana köyhyyteen. Näin kävi Revien suurelle idolille Wilf Mannionillekin, vaikka hän oli parhaimmillaan maailmanluokkaa. Revie päätti, ettei hänelle käy samoin. Lyhyen taustoituksen jälkeen Jones lähtee käymään Revien kautta läpi ottelu ottelulta. Heti aluksi Revie kutsui noin 80 pelaajaa kahden päivän tutustumisleirille manchesteriläiseen hotelliin. Tapaus tuntuu saaneen ristiriitaisen vastaanoton. Ilmeisesti liikaa pelaajia kutsuttiin paikalle, jopa Nottinghamin skotti John Robertson sai kutsun. Osa tylsistyneistä pelaajista pakeni Manchesterin pubeihin. Ensimmäinen peli oli heti EM-karsintavoitto 3-0 Tšekkoslovakiasta, joka lopulta voitti koko turnauksen. Komeista numeroista huolimatta Revie tuntuu ajatelleen, että hänellä ei ole käytettävissä Leedsin Bremnerin (skotti) ja Gilesin (irlantilainen) tasoisia pelaajia. Leedsin pelaajien suosimisesta Revietä ei ainakaan voi syyttää. Uransa huipulla olleelle Norman Hunterille tämä oli viimeinen maaottelu. Seuraavaan Portugali-peliin Revie valitsi kaksi vuotta aiemmin jalkansa katkaisseen Leedsin Terry Cooperin, jonka viimeiseksi maaotteluksi se myös jäi. 

Jones ei tunnu arvostavan ns. maverickejä. Siis noin seitsemän kuuluisaa taitopelaajaa, joita Revie ei peluuttanut, tai peluutti vain muutamissa peleissä. Alan Hudson, Rodney Marsh, Stan Bowles, Tony Currie, Charlie George, Frank Worthington ja Peter Osgood. Alan Hudson debytoi kuuluisalla tavalla vuoden 1975 ystävyysotteluvoitossa Länsi-Saksaa vastaan, mutta Jones ei tunnu yhtyvän ylistyskuoroon. Revie ei tykännyt boheemityypeistä ja Hudson pelasi vain yhden pelin tämän jälkeen. Jones kertoo laveasti Alan Ballin ja Revien välirikosta. Revie kutsui 30-vuotiaan maailmanmestari Ballin kapteenikseen, mutta pudotti kuuden ottelun jälkeen tylysti anonyymillä kirjeellä. Ball katkeroitui ja parjasi Revietä koko loppuelämänsä ajan. Jones ja Revie tuntuvat olevan samaa mieltä siitä, että SuperMac Malcolm Macdonald ei ollut kansainvälisen tason hyökkääjä. Macdonaldista tuli toinen äänekäs Revien mustamaalaaja.      

Tässä vaiheessa kirjaa alkaa tuntua, että Jones on ainakin osittain puhdistamassa Revien mainetta. Kritiikkiähän on tullut paljon Revien kansioista (dossiers), joilla pelaajille kerrottiin vastustajan pelitavasta ja pelaajista. Revie lanseerasi käytännön Leedsissä ja toi sen mukanaan maajoukkueeseen. Nämä kansiot olivat aikalaiskertomusten mukaan tuhansia sivuja paksuja opuksia. Nyt tarkentuu, että niiden koko oli tyypillisesti 5-6 sivua. Mutta sekin oli ilmeisesti liikaa Macdonaldin tapaisille lukutaidottomille pelureille. Macdonald tiettävästi käytti asiapapereita oven pönkkänä ja piti kääntöpuolella kirjaa korttipeliveloistaan. Yhdessä esimerkissä väitetään, että Revien dossierissa kuvattiin Tšekkoslovakian laitapelaajaa Marián Masnýa niin taitavaksi, että Englannin laitapakki Ian Gillard pelasi paniikissa tätä ilmeisesti George Bestiäkin kovempaa staraa vastaan. Toisaalta Gillard oli QPR:n mies ja siellä valmentaja Dave Sexton harrasti myös dossiereja, joten Gillard oli tottunut niihin. Jones toteaa tyynesti Revien olleen aikaansa edellä valmistautumismenetelmissä.

En itsekään muistanut, että Revien ensimmäinen vuosi oli onnistunut. Ei tappioita, huonoin tulos kotitasapeli Portugalia vastaan. Kauden päätteeksi 5-1 -voitto perivihollinen Skotlannista. Ottelussa loisti 23-vuotias Gerry Francis, jonka Revie nimitti kapteeniksi kesällä 1975. Samalla tuli Ballille kenkää. Ballin korvannut Tony Currie pelasi ainoan Revie-ottelunsa harjoitusmatsissa Sveitsiä vastaan. Syksyllä 1975 tuli ratkaiseva tappio Tšekkoslovakialle Bratislavassa, ottelu jouduttiin pelaamaan sumun takia uudelleen seuraavana päivänä 20 minuutin pelin jälkeen. Tšekkoslovakia pelasi brutaalisti ja toppari McFarland loukkaantui uudelleen oltuaan pari vuotta sivussa. Ottelun jälkeen Revien avainpelaaja Colin Bellin ura loppui karmeaan loukkaantumiseen ja Lissabonista tuli vain tasapeli. Se tarkoitti Tšekkoslovakian menoa EM-loppupeleihin. Tähän asti Revie oli käyttänyt melko suppeaa pelaajamateriaalia, mutta tilanne muuttui keväällä 1976.

Revien ote tuntui kirpoavan 1976. Hän vaihtoi pelaajia tiheästi pelistä toiseen. Myös Francis loukkaantui ja Revie valitsi uudeksi kapteeniksi Kevin Keeganin. Jones kuvaa pitkään Revien ja Keeganin suhdetta. Miehet ilmeisesti tulivat hyvin toimeen ja pitivät tiiviisti yhteyttä Revien eroamisen jälkeenkin. Revie suosi muitakin Liverpoolin pelaajia, hieman paradoksaalisesti huomioiden Leedsin ja Liverpoolin vastakkainasettelun 70-luvun alkupuoliskolla. Ikävä kyllä nämä pelaajat eivät olleet kovin laadukkaita, Keegania lukuunottamatta. Ja oliko äskettäin edesmennyt Keegankaan, itse en ole häntä koskaan arvostanut. En voi vieläkään sulattaa Keeganin Ballon d'Or -voitttoja Revien aikakauden jälkeen 1978 ja 1979, kun Rob Rensenbrink ja Ruud Krol olivat niin ylivoimaisesti parempia pelaajia siihen aikaan. Revien toinenkaan vuosi ei ollut täysin katastrofaalinen, vaikka EM-putoaminen olikin kova isku. Sen sijaan kolmas kausi 1976-77 oli kehno. Reviellä oli johtoportaassa pelkkiä vihamiehiä, jalkapalloliiton Harold Thompson ja Ted Croker sekä liigan Alan Hardaker. Kun tulokset heikkenivät, he ryhtyivät savustamaan Revietä pois. Varsinkin Thompsonia Jones kuvaa värikkäästi. Kun Stalinilla, Hitlerillä ja Maolla oli joitakin arvostajia, niin Thompsonista ei pitänyt kukaan. 

Tunnetusti Revien Englanti pelasi kaksi kertaa Suomea vastaan MM-karsinnassa 1976. En muista kesäkuun Helsinki-matsia, joka päättyi Englannin 4-1 -voittoon. Mutta lokakuun Wembley-ottelun muistan lähes kuin eilisen päivän. Suomi-pelien välissä Revie valitsi supermaverick Charlie Georgen ensimmäiseen maaotteluunsa harjoitusmatsissa Irlantia vastaan. George ei pelannut hyvin, tunnin kohdalla Revie otti hänet pois ja George solvasi Revietä. Georgen maajoukkueura oli siinä. Suomea vastaan Revie yritti suurta voittoa hyökkäysvoittoisella kokoonpanolla. Tueart teki alussa maalin, mutta Jyrki Nieminen tasoitti toisen jakson alussa. Englanti pystyi vielä tekemään voittomaalin, mutta käytännössä Englannin MM-paikka Argentiinassa kirposi Suomen takia. Kuten Jones toteaa, Italia meni maalierolla kisoihin voitettuaan Suomen 6-1. Jones mainitsee suomalaisista vain maalivahti Göran Enckelmanin nimeltä, mutta toteaa Suomen pelanneen laadukkaasti. Suomi pelasi ilman Arto Tolsaa, toppareina Ari Mäkynen ja Erkki Vihtilä.

Ratkaiseva isku tuli sitten Roomassa, Italia voitti selvästi 2-0 Revien Englannin. Liverpoolin kapteeni Emlyn Hughes oli Revien äänekkäimpiä kriitikkoja, koska Revie pudotti hänet Englannin kapteenin paikalta kokonaan pois 1974, samaan tapaan kuin Alan Ballin vuotta myöhemmin. Nyt Revie peluutti kuitenkin Hughesia topparina yhdessä loukkaantumisherkän Roy McFarlandin kanssa. Luottotopparit Todd ja Watson poissa. Revie valitsi yllättäen huipputärkeään otteluun maverick Stan Bowlesin. Lopputulos oli siis katastrofi. Sitten seurasi helmikuussa 1977 kuuluisa ystävyysottelu Hollantia vastaan Wembleyllä. Johan Cruyff pelasi yhden hienoimmista otteluistaan. Voittonumerot olivat nytkin 0-2, mutta ilmeisesti tasoero Englantiin oli yhtä suuri kuin Unkarilla 1953. Viimeistään tässä ottelussa tuli selväksi, että Englannilla ei ole tarpeeksi laadukkaita pelaajia. Jones arvelee, että Revie teki lähtöpäätöksensä tässä ottelussa. 

Revien kauden nadiiri oli kaksi Wembley-tappiota toukokuussa 1977, Walesille ja Skotlannille. Revien viimeiset pelit olivat tasapelit Etelä-Amerikan turneella, Brasiliaa, Argentiinaa ja Uruguayta vastaan. Revie tosin ei ollut paikalla Brasilia-ottelussa, hän kävi tekemässä työsopimuksen Arabiemiraateissa. Revie ilmoitti lähdöstään lehdessä, ei kertonut esimiehilleen. Jättimäinen palkka Emiraateissa nostatti raivoa. Häntä vastaan nostettiin syytteitä, mutta mistään ei tullut tuomiota. Maine meni kuitenkin totaalisti. Jones osoittaa tilastoilla, että Revien kausi ei ollut olennaisesti heikompi kuin edeltäjä Ramseyn viimeiset vuodet tai seuraaja Greenwoodin ensimmäiset vuodet. Englannilla ei vain kertakaikkiaan ollut tarpeeksi hyviä pelaajia Revien aikaan. Itselleni jää vielä kuitenkin epäilys, että erityylinen valmentaja olisi saanut hyödynnettyä maverick-pelaajien taidot.  

Ken Follett: The Key to Rebecca

Kun luin kuusi vuotta sitten Len Deightonin WW2/Egypti -trillerin City of Gold, Juha Nakari vinkkasi samantyyliseen Ken Follettin romaaniin. Aikaa kului, mutta nyt asia palautui mieleen ja ostin teoksen Kindleen. En ole siis walesiläistä Follettia aiemmin lukenut, mutta hänen läpimurtoteoksensa Eye of the Needlen elokuvasovitus on tuttu. The Key to Rebecca on samalta aikakaudelta, vuodelta 1980. Sijoittuu siis toisen maailmansodan aikaiseen Egyptiin vuonna 1942. Erwin Rommelin johtama Afrika Korps vyöryy lännestä kohti Kairoa. Kaupungissa toimii saksalainen vakooja, joka hankkii Rommelille tärkeitä tietoja brittiarmeijasta. Romaanin nimen Rebecca viittaa Daphne du Maurierin samannimiseen teokseen, jota vakooja käyttää sanomiensa salaukseen. Rebecca tunnettaneen nykyään paremmin Hitchcockin filmiversiosta. Philip Kerrin ja Jari Tervon tapaan Follett käyttää fiktiossaan historiallisia henkilöitä, Rommelin ohella mm. Anwar Sadat on tarinan sivuhenkilö. Pääosin kaksi näkökulmahenkilöä, itse vakooja ja häntä jahtaava brittiupseeri. Rakenne on yksinkertainen, mutta tehokas. Lukija tietää enemmän kuin hahmot ja jännitys rakentuu luontevan kiihottavasti. Len Deighton taatusti tunsi tämän romaanin ennen omansa kirjoittamista. Follett kirjoittaa fokusoidummin, Deightonin rönsyjä ei ole tässä ollenkaan, henkilöitä ei ole paljoa. Jonkinlaista bestseller-laskelmointia Follettilla on havaittavissa, esimerkiksi seksiä on mukana huomattavasti enemmän kuin tässä tyylisuunnassa keskimäärin. Se on kyllä perusteltavissa, juoni rakentuu osittain senkin varaan. Paikallisväri tuntuu uskottavalta ja lukukokemus oli oikein nautittava. Romaanilla on ilmeinen todellisuuspohjakin, vakoojahahmo perustuu Kairossa lyhyen aikaa toimineeseen Johannes Eppleriin. Anthony Minghellan menestysleffa The English Patient sivuaa myös näitä tapahtumia. Follettin romaani on suomennettukin merkillisellä Aavikkoleijona-otsikolla.

Anne Prokofjeff: Kohtalonpyörä

Tänä vuonna ilmestynyt suomalainen vakoilutoimintatrilleri. Kaksi päähenkilöä, kuvankaunis nuori Supon naisagentti ja selloa soittava inkeriläistaustainen nuori mies, joka painostetaan CIA:n toimihenkilöksi. Tarinassa on jengisotia, huumekauppaa, asekauppaa ja runsaasti väkivaltaa. Terrori-iskuja drooneja myöten. Kahden henkilön näkökulmasta kirjoitettua kohtuullisen sujuvaa dialogipainotteista proosaa. Mutta täysin yhdentekevää tauhkaa. Uskottavuus on koko ajan nollassa. Miksi kuusikymppinen mies saa ylennyksen Supon turvallisuusselvityksistä terrorismintorjuntaan samaan aikaan kuin kolmekymppinen nainen? Ja mies vaikuttaa silti kokeneelta. Stereotyyppisiä hahmoja, kuusikymppinen mies on seksistirasisti, nuoremmat miehet muotimalleja ja toimintaelokuvien tähtiä. Paljon perusvirheitäkin, sotketaan reserve ja reverse -sanat. Supon huumejengitutkijan äiti on vankilassa huumejengiyhteyksiin liittyen. Puuroon sotkeutuu myös MI6, Venäjä ja Isis. Todistajansuojeluohjelmasta varsin löysiä väitteitä. Ikään kuin yksittäiset poliisit voisivat päättää hillittömän kalliista operaatiosta. Ja ohjelma voidaan muka lopettaa, kun uhkaaja passitetaan pariksi vuodeksi linnaan. Oli raskas lukukokemus, kun ei pystynyt välittämään vähääkään miten seitinohuille henkilöhahmoille käy. Lopussa vielä pedataan kömpelösti romaanille jatko-osaa, kannessakin mainitaan sarjan nimi. Omalta kohdaltani sarja oli tässä.

Len Deighton

Len Deighton on kuollut maaliskuun puolivälissä Guernseyllä 97-vuotiaana. Kuulin tapauksesta vasta nyt, kun uudessa Ruumiin kulttuuri -lehdessä oli Keijo Kettusen laatima muistokirjoitus. Olin kuoleman aikaan Hollannin reissulla, ei tullut seurattua uutisvirtaa. 1970-luvun puolivälissä aloin lukea brittiläisiä vakoilutrillereitä käännöksinä. Ensin Ian Flemingin James Bond -kirjoja, ehkä John le Carréa ja Graham Greeneä, myös muutama Len Deightonin romaani. Ei oikein kolahtanut, kirjailija unohtui, aika kului. Rautaesirippu romahti 1989 ja seuraavana vuonna tartuin Deightonin uudehkoon Berlin Game -teokseen, nyt alkukielellä. Se kolahti totaalisti. Berlin Game on 1983 ilmestynyt ensimmäinen osa Bernard Samson -sarjasta, myöhemmin niitä tuli yhdeksän lisää. Deightonin noirahtava tyyli iski täysin omiin makumieltymyksiin. En ollut silloin vielä käynyt Berliinissä, Deightonin romaanin miljöökuvaus viehätti erityisen intensiivisesti. Myöhemmillä Berliinin reissuilla jäljitin sitten Deightonin tarinoiden tapahtumapaikkoja. Luin sitten ahmien kaikki siihen mennessä ilmestyneet Samson-teokset, viimeinen saapui 1996. Samalla tutustuin Deightonin muihin romaaneihin, joista erityisesti pidin toisen maailmansodan Egyptiin sijoittuvasta City of Goldista. Sen ja Berlin Gamen olen lukenut sittemmin toiseenkin kertaan, se on hyvin harvinaista, toisena esimerkkinä tulee mieleen Raymond Chandler, jonka teoksista olen nauttinut useampaan kertaan. Luin myös Deightonin varhaisia 60-luvun teoksia, englanniksi nekin avautuivat paljon paremmin. Kollega John le Carré ei hätkähtänyt kylmän sodan päättymistä vaan löysi uusia aiheita ja paransi jopa tasoaan, jos mahdollista. Deightonille taisi käydä toisin. Saatuaan Samson-sarjan päätökseen 1996 hän ei enää julkaissut mitään. Ehkä miehellä oli muitakin kiinnostuskohteita kuin kirjoittaminen ja hän pystyi viettämään vielä 30 vuotta eläkkeellä. Pysyvän jäljen hän joka tapauksessa ehti jättää kirjallisuuteen.

James Lee Burke: The Hadacol Boogie

89-vuotias James Lee Burke julkaisi keväällä tämän viimeisimmän Robicheaux-sarjan romaanin. Paperikirjalla näyttää olevan mittaa 400 sivua, mutta tämä Kindle-versio tuntui kyllä paljon pitemmältä, luin kirjaa kuukauden verran. Mikään ei ole erityisen uutta, romaani sijoittuu viime vuosituhannen lopulle, jolloin kuusikymppiset Vietnam-veteraanit apulaissheriffi Dave Robicheaux ja yksityisetsivä Clete Purcel rymistelevät Louisianan lounaiskolkan rämeillä kahden naispoliisin avustamana pirullisten rikollisten kimpussa. Mukana on taas hieman yliluonnollisia aineksia, yksi tarinan henkilöistä vaikuttaa lähinnä zombielta. Myös Robicheaux'n tytär Alafair (Burkella itsellään on Alafair-niminen tytär) joutuu vaaraan jännityksen tihentämiseksi. Varsinaista juonta ei ole, kohtaukset muistuttavat toisiaan ja Burken ensimmäisen persoonan kuvaus sisältää runsaasti Robicheaux'n alakuloisia mietteitä menneistä ja tulevista. Robicheaux'n vihanhallinta on heikommassa kunnossa kuin muistaakseni koskaan. 

Ajankohta on tietysti Burken tapa välttää päähenkilöiden vanhenemista tolkuttomaan kuntoon, mutta ehkä syitä on muitakin. Liberaalien amerikkalaisten mielestä 1990-luvun lopulla USA muistutti vielä "oikeaa" Amerikkaa. Uhkaavia merkkejä oli jo ilmassa, mutta ne eivät vielä olleet valtavirtaa. Ei Burke tosin pidä tämänkään ajankohdan USAa ihanneyhteiskuntana, kaikkea muuta, varsinkin Louisianan kohdalla. Rasismia ja sovinismia on tämäkin romaani täynnä. Sisällissota kietoutuu totta kai tarinaan. Tällä kertaa kyseessä ovat Etelän presidentin Jefferson Davisin väitetyt kultavarannot, jotka on kätketty Louisianaan. Burke pistää Robicheaux'n ja kumppanit muistelemaan myös Willie Francisia, 1940-luvulla kahdesti sähkötuolissa teloitettua teiniä. Romaanin nimen Hadacol oli taannoinen rohdosvalmiste Louisianassa, se sisälsi myös runsaasti alkoholia. Yskänlääke siis. Lukukokemus oli tällä kertaa melko raskas, kustannustoimittajan tiivistystä teos kaipaisi. Mutta silti näiden hahmojen maailmaan on aina mukava palata synkistä sävyistä huolimatta, tai ehkä juuri niiden takia. Romaanissa on taas paljon musiikkiviittauksia, eksoottisimpana ehkä Larry Finneganin Dear One vuodelta 1962. Itselleni tuntematon biisi, vaikka jopa Badding näkyy koveroineen sitä. Tekijäkin tuntematon, Finnegan näkyy sittemmin vaikuttaneen paljon mm. Ruotsissa ja kuoli aivokasvaimeen 1973 34-vuotiaana. Tyypillisiä Burken sankareita. Burke kertaa myös cajun-klassikko Jole Blonin 1946 levyttäneen Harry Choatesin kohtaloa. Burken mukaan hänet hakattiin kuoliaaksi texasilaisessa vankilassa 28-vuotiaana 1951. Wikipedian mukaan kuolema oli itseaiheutettu.

Markus Pantsar: Jalkapallon MM-kisojen kaikkien aikojen finaali

Markus Pantsar julkaisi neljä vuotta sitten mittavan teoksen MM-kisojen parhaista otteluista, hänen mielestään tietysti. Sehän oli mukavaa luettavaa, vaikka en kaikista Pantsarin valinnoista ollutkaan samaa mieltä. Nyt uusien MM-kisojen alla Pantsar on julkaissut tavallaan suppean jatko-osan. Otsikon mukaisesti hän pitää Qatarin finaalia kaikkien aikojen parhaana. Sain tälläkin kertaa Vastapainosta arvostelukappaleen teoksesta. Käytännössä reaaliajassa tekemässäni otteluraportissani kuvasin ottelua yhdeksi dramaattisimmaksi finaaliksi. Dramatiikkaa siis oli riittävästi, mutta oliko ottelu kokonaisuutena kaikkien aikojen paras? Lukaistaanpa nyt Pantsarin näkemys.

Pantsar jatkaa aiemmasta kirjasta tuttua tyyliä ja esittelee Argentiinan tien finaaliin Qatarin turnauksessa, Ranskan eteneminen jää vähemmälle huomiolle. Itse finaalista ei tule oikeastaan uutta esille, mukana ovat samat tapahtumat kuin omassakin raportissani, toki hieman laveammin kuvattuna. Kirjan räväkkää otsikkoa vesitetään jo takakannen esittelyssä ja tekstissä ottelua arvioidaan "yhdeksi" parhaista finaaleista. Dramatiikkaa toki oli, mutta valtava määrä pelaajavaihtoja sotki joukkueiden pelityylin ja jopa -tason, varsinkin Ranskan kohdalla. Maalit syntyivät pääosin virheiden seurauksena, ei laadukkaan hyökkäyspelin ansiosta. Kyseessä ei siis kaunista ja älykästä jalkapalloa arvostavan kannalta missään nimessä voi olla kaikkien aikojen finaali. Ohuesta kirjasta finaalin kuvaus kattaa vain muutaman sivun. Pantsar käy vielä läpi Qatarin kisoihin liittyneet poliittiset epäkohdat. Hieman odottamattomasti lähes puolet teoksesta käsitellään tulevia Pohjois-Amerikan kisoja. Lopputurnaukseen osallistuvien joukkueiden ennakkoasetelmat jäävät kuitenkin tyystin analysoimatta. Pantsar keskittyy jälleen järjestelyjen ongelmiin ja varsinkin USA:n nykyisen hallinnon todennäköisesti aiheuttamiin ongelmiin. FIFAn korruptiota unohtamatta. Ongelmiahan on jo nähty ja ne tulevat ehkä mediassa jättämään kisojen aikanakin pelitapahtumat varjoonsa. Kisojen paisuttaminen älyttömään kokoon vähentää Pantsarin omaa intensiivisyyttä turnauksen seuraamiseen ja niinhän se tekee omallakin kohdallani. 

Ehdin lukea teoksen ennen sen julkistustapahtumaa Postitalon Rosebudissa. Tässä kaupassa en ollut ennen käynytkään. Toinen futiskirjailija Sami Kolamo haastatteli Pantsaria. Aika vähän yleisöä. Tutut pointit tästä ja aiemmasta kirjasta käytiin läpi ja sitten keskustelu rönsyili aina Suomen alasarjojen korruptioon asti. Ihan viihdyttävää, joskaan ei kovin ennenkuulematonta debattia. Kukaan ei kysynyt mitään, en minäkään. Harkitsin ylläolevien pointtien kommentointia Qatarin finaalin pelin tasosta, mutta ujona poikana pidättyin. Ehkä jos olisi syntynyt enemmän keskustelua, niin olisin voinut väliin kommentoida. Nyt ilmapiiri oli liian jäykkä suomalaiseen tyyliin.

Pip Williams: Kadonneiden sanojen kirja

Historiallinen romaani vuodelta 2020, sijoittuu noin vuosiin 1886-1928. Päähenkilö on äiditön nuori tyttö, jonka isä osallistuu Oxfordissa jättimäiseen sanakirjahankkeeseen, Oxford English Dictionary. Tyttö avustaa ja kerää sellaisia sanoja, jotka eivät mahdu julkaisuun mukaan. Tuttuja Oxfordin pubeja vilahtelee taustalla, jopa Jerichossa Morse -tv-sarjan tapaan. Naisasialiikkeen vaiheita tulee mukaan kertomukseen, lähinnä liittyen naisilta evättyyn äänestysoikeuteen. Myös kirosanoja ja vastaavia karkeuksia on "kadonneissa" mukana. Vähitellen kirkastuu, että virallisesta teoksesta putoavat sanat keskittyvät naisten alistettuun asemaan. Se onkin romaanin keskeinen teema. Ensimmäisen maailmansodan puhkeaminen tuo traagisuutta lisää ja kirjan loppu on varsin melankolinen, jopa ahdistavan alakuloinen. Kertoja-päähenkilö on fiktiivinen, mutta muuten teos nojaa todellisiin aikakauden henkilöihin ja tapahtumiin. Oxford English Dictionaryn ensimmäinen nide julkaistiin 1888 ja viimeinen vasta 1928. Samana vuonna naiset lopulta saivat äänioikeuden Britanniassa. Williams on syntynyt Englannissa, mutta elänyt käytännössä koko elämänsä Australiassa, viime aikoina Adelaide Hillsin pikkukylissä, joiden kahviloissa hän on tämän esikoisromaaninsa kirjoittanut. Ehkäpä Uraidlassa, jossa kävin 2019. Sujuvasti kirjoitettu romaani, ei kovin paljoa tapahtumia, mutta jännite tiivistyy loppua kohti. Harmittavasti loppu sitten niin masentava. Luin Tuulia Tipan suomennoksen, ehkä olisi kannattanut lukea englanniksi, koska koko teos pyörii englanninkielen sanojen ympärillä. Suomennokseenkin on jätetty paljon englantia.

John Lingan: A Song for Everyone

Joskus vuoden 1969 syksyllä kuulin radiosta Proud Mary -nimisen kappaleen, joka synnytti välittömästi kiinnostuksen rock-musiikkiin. Suomalaisessa radiossa ei paljon rockia soitettu, mutta jotain sentään. Aiemmin olin kuullut jotain Beatlesia, mutta ne eivät tehneet ollenkaan samaa vaikutusta. Yhtyeen nimi oli Creedence Clearwater Revival, mutta se taisi olla liian vaikea 7-vuotiaalle. Lyhenne CCR tuli jatkossa tutuksi. Kuulin varmaan muitakin bändin hittejä, mutta yhtyehän oli kasassa vain lyhyen aikaa, 1972 kaikki oli jo ohi. Musiikki-innostukseni hiipui sitten 70-luvun jälkipuoliskolla, mutta seuraava merkittävä kohtaaminen oli kesäkuussa 1981 Kainuun Prikaatin Patteriston 2. Tulipatterin alokastuvassa. Joku alokkaista oli tuonut kasettinauhurin ja oikeastaan ainoa kasetti taisi olla CCR:n kokoelmalevy Chronicle vuodelta 1976. 20 biisiä, oikeastaan kaikki kaksipuoleiset singlet mukana. Sitä sitten kuunneltiin vapaa-aikoina ja hämmästyin miten tutuilta lähes kaikki kappaleet tuntuivat. Ja miten hyviä ne olivat. Sitten taas CCR unohtui kunnes alkuvuonna 1985 ilmestyi John Fogertyn soololevy Centerfield. Luin vauhkoontuneita arvioita (mm. Asko Alanen Soundisssa) ja käsitin, että tämä Fogerty oli kaikkien CCR-hittien takana. Hankin levyn tietysti heti ja sitten vähitellen koko CCR-tuotannon. Olen seurannut sittemmin tiiviisti Fogertyn uraa ja nähnyt livenäkin useita kertoja. Suhteellisen vähän Fogerty on kommentoinut CCR-aikoja. Hankin kuitenkin 1998 ilmestyneen Hank Bordowitzin epävirallisen CCR-historiikin Bad Moon Rising. Hyllyssä on myös samalta vuodelta Craig Wernerin "oral history", jossa kai päästiin haastattelemaan elossa olleita. Eli hämmästyttävät bändin vaiheet ovat pääosin tuttuja jo tässä vaiheessa.

Huomasin pari kuukautta sitten, että John Fogerty julkaisi 2015 muistelmansa Fortunate Son. En onnistunut saamaan sitä Kindleen, mutta noteerasin uudemman CCR-teoksen vuodelta 2022. Hankin sen ja nyt sain teoksen luettua. Kirjan avaus on vuodelta 1970 Lontoon Royal Albert Hallista. CCR on häipynyt takahuoneeseen tunnin soiton jälkeen ja yleisö odottaa raivokkaasti encorea, joukossa Paul McCartney, George Harrison ja Eric Clapton. John Fogerty soveltaa kuitenkin armotonta no encore -systeemiä, vaikka bändin muut jäsenet kiehuvat raivosta. Turhaan, Fogerty ei anna periksi. Sitten siirrytään taaksepäin vuoteen 1958 Pohjois-Kalifornian El Cerritoon. 13-vuotiaat Stu Cook, Doug Clifford ja John Fogerty ovat samalla koululuokalla. Viisi vuotta vanhemman isoveljen kanssa kolmikko tekee seuraavana vuonna ensimmäisen bändivirityksen Tommy Fogerty and the Blue Velvets. Esikuvina ovat mustan musiikin starat, blues, Motown, Stax. Erityisen kovaa kolahtaa Booker T and the MG's ja Green Onions. Britti-invaasio tuo lisää vaikutteita. Visions-nimellä tehdään demo paikalliselle Fantasy-levylafkalle. Johnilla on jokin toinen bändiviritys Oregonin Portlandissa, The Apostles, kumppaneina Mike Byrne ja Tom Fanning. Fantasy vaihtaa Visions-nimen englantilaisemmaksi Golliwogsiksi 1965. Tyhmä nimi, naurettavat asusteet, erityisen naurettavat hatut. John ja Doug ajautuvat osa-aikaiseen asepalvelukseen pariksi vuodeksi, uhkana passitus Vietnamiin. Molemmilla jotain epämääräisiä nälkälakkokuvioita. Päätoimista muusikkotouhua vuodesta 1967, John tekee ensimmäisiä omaperäisiä omia biisejä, Walking on the water ja Porterville. Lopulta bändin nimen vaihdos, ensimmäinen albumi ja Suzie Q -single alkaa saada suosiota. Born on the Bayou syntyi soundcheckissä improvisoidusta riffistä. Suosio laajenee 1968 Bay Arealta Chicagoon. John ei tykännyt muiden taustalaulusta Proud Marylla ja lauloi itse nekin. Kukaan muu ei myöskään kirjoittaisi lauluja kakkosalbumista eteenpäin. Siemenet bändin hajoamiseen kylvettiin jo tässä. Varsinkin Stu hermostui, mutta eniten tietysti nöyryytettiin aiempaa keulakuvaa Tom Fogertya. Johnin itsepäisyys kostautui neuvotteluissa levy-yhtiöpomo Zaentzin kanssa. Käytännössä bändillä orjasopimus, rahat meni Zaentzille ja lisäksi sopimuksessa tiukat velvoitteet tehdä suuri määrä levytyksiä vuoteen 1974 asti.

Linganin kirjassa outoja sivuhaaroja elokuvamiesten Bert Schneiderin ja Bob Rafelsonin touhuihin. Myös Velvet Undergroundia ja Lou Reediä seuraillaan useampaan kertaan. En ymmärtänyt miten nämä liittyivät CCR:n tarinaan. Osittain sopimusvelvoitteiden takia John Fogerty saa hillittömän luomiskauden päälle. Hurja vuosi 1969. Kolme LP:tä, viisi kaksipuolista singlea, myyntiä enemmän kuin Beatlesillä. Suuria ulkoilmafestivaaleja, huipentuen Woodstockiin. CCR oli festivaalin pääesiintyjä, mutta Johnin jääräpäisyyden takia CCR ei ole mukana konserttileffassa. Lisää hittisinglejä 1970, kahden viikon Euroopan kiertue, mm. 17.4.1970 Tukholman Tennishalle. Ei siis encoreja, ilmeisesti CCR oli räjähtävä livebändi, mutta sitä ei kunnolla hyödynnetty. Lingan ei kovin paljoa kappaleita pureskele, mutta Cosmo's Factoryn avausbiisistä Ramble Tamblesta saadaan pitkä analyysi.

1971 syntyi vähän kehnompi albumi Pendulum ja Tom lopulta lähtee. Korvaajaksi harkittiin Duck Dunnia, Booker T & MG's -basistia, jolloin Stu siirtyisi rytmikitaraan. Se kuitenkin kariutuu. Triona tehdään paljon keikkoja ja surkea levy Mardi Gras, jolle John pakotti (ainakin Linganin kirjan mukaan) Stun ja Dougin kirjoittamaan ja laulamaan. Surkean levyn jälkeen nopea hajoaminen ja kaikki tekivät soololevyjä Fantasylle sopimusvelvoitteiden mukaisesti. Jostain syystä kirjassa ei mainita Johnin loistavaa soololevyä vuodelta 1975, vaikka Creedence-vaikutteita muuten käsitellään 80-luvulle ja lähes nykypäivääm asti. John Fogerty ei osallistu Tom Fogertyn hautajaisiin 1990 eikä päästä 1993 Rock & Roll Hall of Fame -gaalassa Cookia ja Cliffordia esiintymään. 

Lingan kertoo yrittäneensä kontaktoida John Fogertya monin tavoin ja monta kertaa, turhaan. Fogertyn näkemykset ovat siis peräisin lähinnä hänen omaelämäkerrastaan. Stu Cookia ja Doug Cliffordia hän puolestaan haastatteli päiväkausia. Linganin sympatiat ovat selvästi rytmiryhmän puolella. Se pitää huomioida kirjaa lukiessa. Omituisia rönsyjä siis mukana, mutta kohtuullisen informatiivinen teos kuitenkin oli. Olin varmaan unohtanut paljon yksityiskohtia, jotka olivat mukana jo Bordowitzin ja Wernerin  teoksissa.

Dave Tomlinson: Leeds United in the 1970s

Harkitsin pitkään ennen kuin hankin tämän kirjan Kindleen. Olen lukenut käytännössä kaiken mahdollisen Leedsin menestysvuosista 1965-75, tuskinpa Tomlinson tarjoaisi mitään uutta. Otsikko kattoi kuitenkin myös vuodet 1975-79, joista on kirjoitettu huomattavasti vähemmän. Toisaalta seurasin itse silloin livenä kiihkeänä fanina vuosikymmenen loppupuolta pettymyksestä toiseen. Olisi mielenkiintoista nähdä vastaavatko omat muistikuvat Tomlinsonin kerrontaa. Kun ryhdyin Oulun junassa kirjaa lukemaan, huomasin nopeasti virhearvioni. Myös Tomlinson keskittyy menestysvuosiin, ehkä noin 80 % kirjasta kertoo vuosista 1969-1975. Mutta mikäpä siinä, käydään tutut tapahtumat vielä kerran läpi.

Tomlinson aloittaa tosiaan elokuusta 1969, kun Leeds valmistautui puolustamaan edellisellä kaudella voitettua ensimmäistä liigamestaruuttaan. Mestaruus oli tullut lähinnä tiukan puolustamisen kautta, yleensä pelattiin vain yhdellä kärkipelaajalla Mick Jonesilla. Nyt valmentaja Don Revie hankki toiseksi hyökkääjäksi Allan Clarken. On ehkä hieman yllättävää, että lähinnä hyökkäävää oikeaa keskikenttäpelaajaa roolittava Peter Lorimer vakiinnutti avauskokoonpanopaikkansa vasta tässä vaiheessa, vaikka oli ollut seurassa jo pitkään. Vasemmalla oli vielä taitavampi hyökkäävä pelaaja Eddie Gray, mutta hän oli lähes koko ajan loukkaantuneena. Aikakautta dominoivat Norman Hunterin kaltaiset lähes väkivaltaiset taklaajat ja monet taitopelaajat lähinnä nuolivat haavojaan. Leedsin todellinen ydin oli tietysti keskikenttäpari Billy Bremner ja Johnny Giles, joita voidaan pitää vieläkin lähes parhaana duona mitä Englannin kentillä on koskaan nähty. Hunterin rinnalla topparina ikuisuuden pelannut maailmanmestari Jack Charlton alkoi vähitellen jäähdyttelemään, mutta hänen ensimmäinen korvaajahankinta John Faulkner loukkaantui heti, hän pelasi Leedsissä vain kaksi peliä.

Leeds siis muutti tyylinsä hyökkäävämmäksi ja kaudella 1969-70 lähdettiin tavoittelemaan voittoa Euroopan Cupissa, liigassa ja FA Cupissa. Kaikissa kilpailuissa menestyttiin, mutta luu jäi käteen. Jälkikäteen ajatellen katkerinta oli Euroopan Cupin semifinaalitappio Celticille. Keskittymällä siihen selvästi heikommalla materiaalilla operoinut Celtic olisi ollut kaadettavissa. Finaalissa Feyenoord ei sekään olisi ollut ylittämätön este. Seuraavallakin kaudella mestaruus luisui Arsenalille, kun Leedsille kasaantui armoton otteluruuhka. Se ruuhka tuntui osuvan Leedsille säännöllisesti näinä vuosina. Fairs Cupin finaalissa kaatui sentään Juventus vierasmaaleilla. Uusi lupaava sentteri Joe Jordan debytoi syksyllä 1971 Barcelonaa vastaan. UEFA-Cupissa tuli käsittämätön kotitappio belgialaiselle Lierselle 0-4, kun vastustajaa kerrankin aliarvioinut Revie käytti kokeellista miehistöä. Keväällä 1972 Leeds oli huippukunnossa, kuuluisassa Southampton-ottelussa 39 peräkkäistä syöttöä. Omituisesti oikean puolen luottopakki Paul Reaney ei tässä vaiheessa mahtunut kokoonpanoon, Revie peluutti hänen paikallaan monipuolisuusmies Paul Madeleya. Ongelma ratkesi, kun vuoden 1970 MM-kisojen paras vasen pakki Terry Cooper katkaisi jalkansa. Madeley siirtyi vasemmalle ja Reaney palasi kokoonpanoon. FA Cupin voitto saavutettiin lopulta, mutta liigamestaruus meni taas kyseenalaisesti sivu suun otteluruuhkan takia.

Vuoden 1973 keväällä tuli sitten kaksi katkeraa cup-finaalitappiota. Kakkosdivarin Sunderlandille FA Cupissa, se otteluhan teki minusta Leeds-fanin. Revien siirtohuhu Evertoniin varjosti Thessalonikissa Cup-voittajien Cupin finaalia Milania vastaan. Siinä meni kaikki muukin pieleen lahjottua tuomaria myöten. Revien siirto ei toteutunut ja päätettiin seuraavalla kaudella keskittyä liigaan. Syksyllä 1973 Leeds todennäköisesti saavutti zeniittinsä, peli kulki loistavasti voitosta voittoon. Keväällä tuli herpaantuminen, mutta pisteet riittivät liigamestaruuteen. Näistä huipputapahtumista Tomlinson ei tarjoa oikein uutta. Avainotteluita käydään läpi yksityiskohtaisesti useamman sivun verran, lukeminen ei ole kovin palkitsevaa. Revie lähti maajoukkueen valmentajaksi ja korvaaja oli tunnetusti Revien vihamies Brian Clough, joka kesti pestissä klassiset 44 päivää. Tomlinson suhtautuu Cloughiin suhteellisen neutraalisti, hän ei esimerkiksi mainitse Cloughin väitettyä holtitonta alkoholin käyttöä. Tomlinson yhtyy yleiseen näkemykseen, jonka mukaan Clough olisi pärjännyt, jos diplomaattinen siipimies Peter Taylor olisi myös tullut Leedsiin. Leedsin typerä johtoporras mokasi mahdollisuudet parhaaseen vaihtoehtoon eli Johnny Gilesin palkkaamiseen pelaajavalmentajaksi. Kompromissina valmennusta tuli johtamaan sympaattinen Jimmy Armfield, jonka johdolla paneuduttiin vielä Revien sukupolven viimeiseen rynnistykseen. Euroopan Cupissa Leeds nitisti Rob Rensenbrinkin ja Paul van Himstin Anderlechtin sekä jopa Johan Cruyffin ja Johan Neeskensin Barcelonan. Finaalissa Pariisissa kävi sitten miten kävi. 

Edessä oli hidas luisu kohti helvettiä. Armfield ei saanut pidettyä joukkuetta kasassa, vaikka ikääntynyt se ei vielä ollut, vastoin usein esiintyvää käsitystä. Oikeastaan vain pari viikkoa Pariisin finaalin jälkeen West Bromwichiin lähtenyt Giles oli uransa ehtoossa. Silti huippupelaaja toisensa jälkeen päästettiin lähtemään mitättömillä siirtosummilla. Jopa Cloughin ainoa järkihankinta Duncan McKenzie menetettiin Anderlechtiin. Uutta toivoa toi 1976 värvätty superpelaaja Tony Currie, mutta hän ei saanut riittävää tukea. Ratkaiseva romahdus oli keväällä 1978 Jordanin ja toppari Gordon McQueenin katkera lähtö suurella rahalla Manchester Unitediin. Korvausrekrytoinnit epäonnistuivat ja seuraavana kesänä lähti vasta 31-vuotias Clarke. Armfield erosi ja vuorostaan skottilegenda Jock Stein vieraili omat 44 päiväänsä Leedsissä. Tomlinsonin mukaan Stein ei ollut missään vaiheessa motivoitunut johtamaan Leedsiä, hän vain kyttäsi Argentiinan kisojen katastrofin jälkeen vapautuvaa Skotlannin maajoukkuepestiä. Tilalle tuli Jimmy Adamson, jolla ei ollut mitään erityistä annettavaa. Vaimon koti-ikävän takia Currie palasi Lontooseen kesällä 1979. Sitä en tiennyt tai muistanut, että Bristol Cityn Pertti Jantunen teki maalin tasapelissä Leedsiä vastaan syksyllä 1979. Lähes lopullinen kuolinisku oli samana syksynä surkea tappio UEFA-Cupissa Universitatea Craiovalle. Tomlinsonin kirja loppuu sitten tähän. Leeds rimpuili vielä kaksi kautta pääsarjassa, mutta väistämätön viikatemies saapui sitten.

Chan Ho-kei: Lainattu kaupunki

Matti Saarinen suositteli äskettäin tätä romaania. Sittemmin luin myös pari myönteistä kritiikkiä samasta teoksesta. Kyseessä on suoraan kantoninkiinasta Rauno Sainion kääntämä Hongkongiin sijoittuva massiivinen rikosromaani vuodelta 2014. Alkuteoksen nimi on 13-67, nimi on viittaus vuosilukuihin 2013 ja 1967. Suomennoksen nimi viittaa tietysti Britannian 99 vuotta kestäneeseen vuokra-aikaan. Tarkkaan ottaen Kiina kyllä menetti oopiumisodissa "pysyvästi" Hongkongin saaren ja Kowloonin niemen. Vuoden 1898 vuokrasopimus koski vain ns. Uusia territorioita. 1997 britit palauttivat kuitenkin koko alueen Kiinalle, eipä tainnut juuri muita käytännön vaihtoehtoja olla. Chanin romaanissa on kuusi eri episodia eri vuosilta, kukin noin 100 sivua, lähdetään liikkeelle vuodesta 2013 ja edetään taaksepäin. 

Ensimmäisessä osassa romaanin keskushenkilö, ansioitunut rikospoliisi Kwan Chun-dok makaa koomassa maksasyövän takia, mutta pystyy silti avustamaan vielä yhden murhan ratkaisussa. Suljetun huoneen arvoitusdekkarifiilistä, ei oikein paikallisotetta vielä tässä vaiheessa. Seuraava jakso siirtyy 10 vuotta taaksepäin vuoteen 2003. Kwan on eläkkeellä, mutta toimii poliisin neuvonantajana. Nyt yritetään eliminoida Kowloonia terrorisoivien rikollistriadien vaikutusvaltaa. Tämä osa on ehkä lähempänä tavanomaista poliisiproseduraalia ja ja katuotetta tulee enemmän esiin. Seuraa siirtymä vuoteen 1997, jolloin Britannia palautti Hongkongin Kiinalle. Nyt on Kwanin viimeinen työpäivä ennen eläköitymistä. Klassisesti juuri silloin iskee kinkkinen tapaus, kun Kwanin aiemmin vangitsema vaarallinen vanki karkaa. Tämä osa tuntuu vähiten realistiselta. Pako on liian monimutkainen tuhopolttoja ja happoiskuja myöten ja Kwan silti yliluonnollisesti pystyy päättelemään miten kaikki käy. Siihen eivät pystyisi Sherlock Holmes ja Hercule Poirot'kaan. Vallanvaihto on hyvin viitteellisesti taustalla. 

Vuoden 1989 episodi keskittyy toimintatrillerin tyylillä rikollisjoukkion pieleen menevän kiinniotto-operaation kuvaukseen ja sitä seuraavaan poliisin sisäiseen tutkintaan. Tässäkin tapahtumien kulku on hyvin monimutkaista ja epäuskottavaa. Ensi kertaa yhtenä sivuhenkilönä esiintyy britti, tarkemmin sanottuna skotti Charles Lawson, josta käytetään nimeä Lou Son. Hongkongin poliisin korruptio korostuu tässä vaiheessa, se onkin  teoksen keskeisiä teemoja. Vuonna 1977 fokuksessa on sitten brittivirkamies perheineen. Tarina kiertyy poliisikorruption ja kidnappauksen ympärille. Kwan ratkaisee nerokkaasti tämänkin tapauksen. Viimeisessä jaksossa nuori passipoliisi Kwan on toinen päähenkilöistä, aiemminhan hän on ollutkin melkein sivurooleissa. Ollaan 1967 Maon Kiinan lietsomissa Hongkongin mellakoissa ja tarinassa on minä-kertoja, jonka henkilöllisyys paljastuu vasta lopussa. Paksu romaani, mutta erittäin sujuvaa tekstiä. Ansiota on varmaan niin Chanissa kuin Sainiossakin. Teksti keskittyy enemmän tarinoihin ja rikosten ratkaisuun kuin kaupunkimiljööseen tai yhteiskunnalliseen kehitykseen. Tämä oli lievä pettymys, odotin sakeampaa paikallisväriä. En ole koskaan Hongkongissa käynyt, vaikka paikka kiinnostava onkin. Tämä romaani ei nostanut matkakuumetta, vaikka mukava lukukokemus olikin.