Richard Fleischer: Violent Saturday

Film noirit ovat tietysti enimmäkseen mustavalkoisia, mutta jopa 1940/50-lukujen kultakaudella tehtiin muutamia värillisiä noireja, kuten Desert Fury ja ehkä tunnetuimpana hyytävä Leave Her to Heaven. Tämä Richard Fleischerin värillinen Cinemascope-teos vuodelta 1955 on rajatapaus. Alkuasetelma vaikuttaa klassiselta heist movielta, mutta sitten tarina rönsyilee pahasti pikkukaupungin melodraamaksi Peyton Place -tyyliin. Ollaan Arizonassa kuvitteellisessa Bradenvillen kaivoskaupungissa. Ainakin yhdessä kohtauksessa bongasin Bisbeehin viittaavan kauppakyltin ja Bisbeessä sekä Arizonan Florencessa leffa onkin kuvattu. Pitkien rönsyjen jälkeen todellakin nähdään pankkiryöstö ja lopuksi verinen yhteenotto amish-maatilalla. Noir-elementtejä siis löytyy ja näyttelijätyö on kauttaaltaan erinomaista. Siksi onkin harmillista, että elokuva etenee niin hitaasti ja ihmissuhdekiemurat ovat vaivaannuttavia. Noir-spesialisti Sydney Boehm oli skenaristi, mutta ilmeisesti työtä rajoitti taustalla oleva William Heathin romaani. Aina yhtä patsasteleva Victor Mature on periaatteessa pääroolissa, mutta todelliset tähdet ovat toisaalla. Lee Marvin on tässä varhaisessa roolissa aina yhtä sadistinen kuin jatkossakin ja Virginia Leith säteilee kaupungin miehiä kiihdyttävänä sairaanhoitajana. Karismaattinen Stephen NcNally on koplan aivot ja Ernest Borgnine hilpeästi amish-isäntä. Onpa vielä Sylvia Sidneykin rikoksen poluille eksyvänä kirjastonhoitajana. Viihdyttävää katseltavaa, mutta noirin kentässä kevyempi tapaus. Fleischerhan ohjasi aiemmin syvemmin noiriin istuvat teokset Trapped ja The Narrow Margin, mutta eivät nekään aivan noirin kaanoniin kohoa.

Robert Florey: The Crooked Way

Viime viikon Tampere-maanantain jälkeen taas noir-maanantai. Ranskalaissyntyinen Robert Florey on ehkä tunnetuin Marx-veljesten komedioista ja 30-luvun kauhuleffoista. Noirin puolella ei hänellä paljon meriittejä ole, tunnetuin on varmaan tämä amnesia-saaga vuodelta 1949. Juoni on hyvin samanlainen kuin aikaisemmassa Mankiewiczin upeassa Somewhere in the Nightissa. Nyt lähdetään liikkeelle San Franciscon sotasairaalasta, josta muistinsa menettänyt John Paynen esittämä veteraani päästetään irti Los Angelesin kaduille. Siellä hänet heti viedään poliisiasemalle ja sieltä ex-vaimon kautta gangsteripiireihin. Juoni on täysin epäuskottava ja näyttelijäsuoritukset kankeita. Payne oli aina pökkelö, mutta Ellen Drew onnistui kohtuullisesti vastikään näkemässäni Johnny O'Clockissa. Tässä hänestäkään ei saada tehoja irti. Elokuvan ainoa noir-legenda onkin kuvaaja John Alton, joka tekee parhaansa kehnoissa lavasteissa. Paikallisväriä ei siis juuri ole, mutta Alton saa sentään muutaman tunnelmallisen noir-vision aikaan. Sivuosissa paljon esiintynyt Percy Helton on ehkä koko elokuvan muistettavin hahmo Samson-kissoineen. Kaikki noirit eivät ole kestäneet aikaa ja tässä on yksi vaatimattomampi tapaus.

Laurel & Hardy: Two Tars, County Hospital, Big Business

Lapsuuden suuria iloja olivat Ohukainen ja Paksukainen. TV:stä tuli kiitettävän useasti 1970-luvulla heidän elokuviaan. Lähinnä televisiosta niitä olen nähnyt senkin jälkeen, harvemmin teatterissa. Nyt Regina aloitti viisiosaisen sarjan parivaljakon lyhytelokuvista. Petteri Kalliomäki alusti lyhyesti teoksista ja yleisössä oli jopa kolmella katsojalla Sons of the Desert -fetsi päässä, tietysti viittaus samannimiseen pitkään elokuvaklassikkoon vuodelta 1933. Ihailtavaa paneutumista. Nyt siis tarjolla kolme noin 20 minuutin mittaista lyhytelokuvaa. Two Tars eli Meripojat maissa on vuodelta 1929 ja pääosin mykkä. En muista tätä nähneeni, mutta teos on erinomainen, kaksikko autoilee lomalla laivastosta ja aiheuttaa absurdin joukkotuhon maantiellä. Autoja tuhotaan hillittömällä intensiteetillä. Ohjaajana oli James Parrott, hänen ohjaajanaan legendaarinen Leo McCarey ja tuottajana vielä suurempi legenda Hal Roach. Kuvaajana myöhemmin ohjaajana näyttävän uran tehnyt George Stevens. Jopa naiskauneutta esillä, sivurooleissa Thelma Hill ja Ruby Blaine. Yksi koomikkoparin suurista mestariteoksista ilman muuta. 

County Hospital on äänielokuva vuodelta 1932. Hardy on toipilaana sairaalassa ja Laurel aiheuttaa kaaosmaisen toimintakohtauksen, jossa on Keaton-tyylistä kropan likoonpanemista. Roach ja Parrott tässäkin mukana, mutta upean sairaalakohtauksen jälkeen siirrytään Los Angelesin kaduille hurjastelemaan taustaprojisointien avulla. Se on vanhentunut pahasti, aiheuttaa nykykatsojassa lähinnä vaivautuneisuutta. Kolmantena on kaksikon yksi tunnetuimmista leffoista, mykkä Big Business eli Joulukuusikauppiaat vuodelta 1929. Laurel ja Hardy yrittävät myydä joulukuusia Los Angelesissa, mm. James Finlaysonille. Epäonnistunut transaktio johtaa anarkistiseen kaaokseen, jossa Finlayson tuhoaa kaksikon auton samaan aikaan, kun Laurel ja Hardy terrorisoivat Finlaysonin asuntoa. Tästä elokuvasta on vaikea kirjoittaa mitään analyyttisempää, mutta täydellisen upea se on. Tämän elokuvan muistan nähneeni aiemminkin usein.

André de Toth: Pitfall

Dick Powell on oravanpyörään kyllästynyt perheellinen vakuutusmies Los Angelesissa. Mies kaipaa jännitystä elämäänsä ja saa sitä tilaamaansa enemmän tavattuaan Lizabeth Scottin. Scottin esittämä Mona Stevens ei ole femme fatale cainilaisesssa Phyllis Dietrichson -mielessä, mutta jälki on lähes yhtä rumaa. Vuonna 1948 valmistunut leffa etenee pääosin aurinkoisissa Santa Monican tunnelmissa, mutta loppuja kohti varjot syvenevät ja noirin kierre on armoton. Elokuva pohjautuu Laura-skenaristi Jay Dratlerin edellisenä vuonna ilmestyneeseen romaaniin. Tempo on suhteellisen hidas, mutta itsevarmasti turmiota kohti ohjautuva. Huippuwesternejä 50-luvulla signeeraanut unkarilaissyntyinen de Toth on ehkä hieman unohdettuja noir-mestareita. Olen nähnyt aiemmin vakuuttavan Crime Waven ja Pitfall on yhtä laadukas, vaikka varsin erityylinen. Raymond Burr on lähes unohtumaton isona nilkkinä ja myös neuroottinen Byron Barr onnistuu pikkunilkkinä. Jane Wyatt on petettynä perheenäitinä ehkä liian eisenhowerilainen. Amerikkalaisen unelman murenemisen kuvauksena elokuvaa voi pitää selvästi aikaansa edellä olevana. De Toth ilmeisesti kiristi paria Hays Code -virkailijaa näiden aviorikoksista, jotta Powellin roolihahmon kohtalo käsikirjoituksessa meni läpi. Määrätietoista toimintaa.

Don Siegel: The Verdict

Noir-maanantain avauksena tänään Don Siegelin esikoispitkä ohjaus vuodelta 1946. Viktoriaaniseen Lontooseen 1890 sijoittuva goottilainen whodunit, jopa lukitun huoneen arvoitus. Noir-elementit silti kunnossa, koko leffa tuntuu tapahtuvan sumuisessa yössä. Maltese Falconin dynaamisen duon Sydney Greenstreetin ja Peter Lorren jo yhdeksäs yhteistyö. Kaksikko hallitseekin suvereenisti jokseenkin pölyistä teatterimaista tarinaa, muut näyttelijät ehkä harvoin nähtyä kabareelaulaja Joan Lorringia lukuunottamatta jäävät statisteiksi. Siegelin myöhempien ohjausten elastisesta leikkauksesta voi nähdä jälkiä tässäkin, vaikka aika vajaalla pakalla joudutaankin pelaamaan. Viihdyttävää elokuvaa, mutta enemmän olisi voinut odottaa.

Jonathan Hensleigh: Kill The Irishman

Mafialeffojen spesialistilla Martin Scorsesella on vuodelta 2019 The Irishman -niminen leffa, mutta tämä teos on vanhempi tapaus. Tuntematon ohjaaja Hensleigh signeerasi tämän gangsteribiopicin vuonna 2011. Päähenkilö on 1970-luvun Clevelandissa vaikuttanut irlantilaissuurrikollinen Danny Greene. Ajankuva on saatu tuttuun tapaan autoilla ja asusteilla haltuun, mutta musiikki tässä on varsin anonyymiä. Niin on meininki muutenkin. Vauhtia, toimintaa ja väkivaltaa on todellakin riittävästi. Verrattuna vaikkapa Coppolan Godfathereihin kanssarikollisia listitään todella rivakkaan tahtiin. Taas tulee ihmeteltyä miten USA:ssa ammattiyhdistystoiminta on ollut käytännössä järjestäytynyttä väkivaltarikollisuutta pahimmasta päästä. Ehkä tämä ei täysin tosipohjainen leffa ole, mutta riittävästi Clevelandissa näyttää tapahtuneen. Pääroolin vetää perusjantteri Ray Stevenson, mutta tukena on Christopher Walkenin tapaisia kulttikasvoja. Silti kokonaisuus jää harmittavankin rutiinimaiseksi rymistelyksi.

Robert Rossen: Johnny O'Clock

Vieläkin löytyi YouTubesta lisää Burnett Guffeyn kuvaamia noireja. Tämä 1947 valmistunut teos oli pitkään kirjoittajana toimineen Robert Rossenin ensimmäinen ohjaus. Elokuva tapahtuu melkein kokonaan yhdessä New Yorkin kasinohotellissa. Dick Powell ei ole ehkä omimmillaan Casablanca-tyyppisenä kasinon osaomistajana. Rossenin itse kirjoittama tarina ei oikein lähde lentoon, junnaavia vaiheita on hieman liikaa, samoin ruumiita. Lee J. Cobb on erinomainen kyynisenä poliisina ja kirkassilmäinen Evelyn Keyes erottuu näyttävästä Powellin naiskaartista, jossa mukana myös Nina Foch ja Ellen Drew. Guffey on taas elementissään, klaustrofobisia otoksia saadaan hyvin sisätiloista. Vaikka leffa on viihdyttävä, niin jonkinlainen pettymys tämä oli.

Joseph H. Lewis: The Undercover Man

Noir-maanantai käyntiin YouTubesta viime maanantain tapaan Burnett Guffeyn kuvaustyöllä vuodelta 1949. So Dark The Nightin tapaan ohjaajana taas Joseph H. Lewis ja pääosassa Framedin tapaan Glenn Ford. Kyseessä on puolidokumentaariseen noirin alagenreen lukeutuva poliisiproseduraali. Tarkkaan ottaen Ford esittää valtiovarainministeriön agenttia eli ns. T-miestä. Kohteena on järjestäytynyt rikollisuus. Taustalla on Frank Wilsonin muistelmat Al Caponesta, mutta tarinaa on kovasti siirretty fiktion puolelle, käsikirjoittajana on entinen rikosreportteri Sydney Boehm ja tuottajana ohjaajadybyyttinsä jo tehnyt Robert Rossen. Leffa starttaa ratapihalta Night Has A Thousand Eyesin tapaan, mutta nyt kaupunki jää nimeämättä. Studiossa kuvatuissa katunäkymissä on kunnon rosoa ja Guffeyn työn jälki on muutenkin taas priimaa. Lewiskin saa homman rullaamaan hyvin, mutta itse tarina voisi olla terävämpi. Ford ei ole aivan parhaassa vedossaan ja Nina Foch on vaimona kovin valju. Kunnon noir tämä on, mutta ei aivan parasta tasoa.

Jerry Lewis: The Nutty Professor

Ranskan nouvelle vague -ohjaajien kriitikkovuosinaan lanseeraama auteur-teoria oli merkittävä tekijä elokuvaharrastuksen huippuvuosina 1980-luvun alkupuolella. Erityisesti arvostin heidän näkemystään amerikkalaisten ohjaajien merkityksestä. Mutta rajansa kaikella. Kun perehdyin ranskalaisten palvoman Jerry Lewisin tuotantoon, petyin pahasti. Tämä Jekyll & Hyde -tulkinta on ehkä Lewisin arvostetuin työ. En tykännyt komediasta yhtään. Lewisin uran alkuvaiheissa Dean Martinin kanssa oli jotain hohtoa lähinnä Frank Tashlinin ohjauksissa, mutta myös Tashlin teki parhaat leffansa ilman Lewisia. Lewis onnistui jatkossakin pilaamaan muiden töitä, esimerkkinä Martin Scorsesen heikoin teos King of Comedy. Katsoin nyt Nutty Professorin uudelleen yli 40 vuoden tauon jälkeen, olisiko se parantunut aikaa myöten. Vastaus on ehdottomasti ei. Arizonan Tempen yliopistomiljöössä on tiettyä tenhoa ja Stella Stevens on söpö, mutta muuten elokuva on pelkkää jööttiä. Lewis varmaan pyrki parodioimaan Dean Martinia Buddy Love -hahmolla, mutta tulos on avuttoman surkea. Elokuvassa ei minkäänlaista hauskuutta tai muutakaan kiinnostavuutta.

Matti Kassila: Tulipunainen kyyhkynen

Saattaa olla, että en ole ennen nähnyt tätä Tauno Palon viimeistä elokuvaa vuodelta 1961. Kassila ohjasi mustaa huumoria tarjoavan jännitysdraaman keskellä erinomaista Palmu-sarjaansa. Oikein mukavasti tämäkin leffa rullaa. Ollaan valmistautumassa rapujuhliin lääkäripariskunnan Snappertunan rantahuvilassa. Elokuva starttaa mustasukkaisuusdraamana ja muuntuu sitten Hitchcock-tyyppiseksi harhaiseksi väärä mies -takaa-ajotarinaksi. Lääkäri epäilee nuorempaa vaimoaan petolliseksi ja varjostaa tätä Helsinkiin, jossa homma lähtee perusteellisesti käsistä. Ehkä enemmän kauhua kuin noiria. Loppukäänne ei oikein istu saumattomasti tai oikeastaan mitenkään, mutta tavallaan sekin on viihdyttävä. Ylipainoinen 52-vuotias Palo näyttää 20 vuotta vanhemmalta ja uskottavuus lentää ikkunasta ulos viimeistään Helsingin jaksoissa. Erittäin nautinnollisia Helsingin kesänäkymiä riittää tässä kujanjuoksussa. Kuvausten jälkeen kuollut Anton Soini heittää näyttävästi neljä eri roolia.

Edward Berger: Conclave

Robert Harrisin romaanin elokuvasovitus vuodelta 2024. Tiivis teatterimainen rajaus, kardinaalit valitsevat uutta paavia koko elokuvan ajan. Juonitteluja riittää kuin keskustapuolueen puoluekokouksessa. Harrisin ote tuntuu juonessa, yllättäviä loppukäänteitä myöten. Saksankielisellä alueella ennen tätä vaikuttanut ohjaaja Berger mulle uusi tuttavuus, mutta hyvin hallitusti elokuva etenee. Käsikirjoittaja Peter Straughanin töistä on tuttu vuoden 2011 upea le Carré -sovitus Tinker Tailor Soldier Spy. Ralph Fiennesillä konklaavia johtavana dekaanina on koko ajan kärsivä ilme, mutta suoritus on vakuuttava. Hyvin pärjäävät muutkin näyttelijät. Loppupuolen tiukempi vastakkainasettelu on ehkä liian laskelmoidun yksinkertaistettu ja aivan viimeinen käänne liiankin trendikäs. Kiinnostava ja hyvin toimiva elokuva silti.

Richard Wallace: Framed

Nyt osui kohdalle todellinen löytö YouTubesta. Aiemmin komedioita ohjannut Richard Wallace on täysin tuntematon nimi noirin pantheonilla, mutta onnistuu tässä erinomaisesti. Glenn Ford näytteli tässä 1947 heti superkulttifilman Gilda jälkeen ja kuvaaja on siis taas Burnett Guffey. Käsikirjoittajakin on huippunimi Ben Maddow, musta lista rajoitti hänen työtään, mutta ansiolistalla ovat mm. The Asphalt Jungle, Kiss the Blood Off My Hands ja Faulkner-sovitus Intruder in the Dust. Silti tämä lähes täydellinen noir on jäänyt unohduksiin. Aihe on silkkaa noirin ydinmehua. Toiminnallinen alkukohtaus ennakoi Dassinin Thieves' Highwayta, rahaton kaivosinsinööri Ford ajaa jarruttomalla rekalla vuorilta alas nimeämättömään pikkukaupunkiin. Sitten hän sotkeutuu paikallisen femme fatalen juoneen, joka on puhdasta James M. Cainia, Wilderin Double Indemnitysta on lainattu lähes suoraan kohtauksia. Fatalea esittää vakuuttavasti itselleni täysin tuntemattomaksi jäänyt Janis Carter. Näytellyt varsin monissa tuntemattomissa B-filmeissä, mutta olisi ansainnut ilman muuta suurempia rooleja. B-filmihän myös Framed oli budjetiltaan, mutta lopputulos on parasta A-ryhmää. Käänteitä tarinassa on riittävästi, Guffeyn kuvaus on priimaa ja kaikki näyttelijätkin onnistuvat hyvin. Pienimuotoinen mestariteos ilman muuta.

Joseph H. Lewis: So Dark The Night

Tänään piti lähteä Serbiaan, mutta flunssa iski eilen, kuumetta 38.4, jouduin peruuttamaan matkan. Ainakin kahdesti ennen olen joutunut peruuttamaan lomareissun viime hetkellä, mutta nyt ensi kertaa oman sairastumisen takia. Väistelin koronankin, viimeksi kuumetta ollut joskus 90-luvulla. Mutta nyt siis voi jatkaa noir-maanantai -kuviota. Tänään ajattelin katsoa kaksi ennennäkemätöntä Burnett Guffeyn kuvaamaa elokuvaa. Pitkän uran tehnyt Guffey oli noirin keskeisimpiä kuvaajia, mm. Johnny O'Clock, The Reckless Moment, In a Lonely Place, Private Hell 36, Human Desire, The Harder They Fall ja äskettäin katsomani Nightfall. Noirin ohjaajamestari Joseph H. Lewis teki tämän YouTubesta löytyvän teoksen 1946 heti My Name Is Julia Ross -klassikon jälkeen. Tämä leffa on jäänyt tuntemattomammaksi. Rikosdraama sijoittuu omalaatuisesti Ranskaan. Ylirasittunut myöhäiskeski-ikäinen pariisilaispoliisi matkustaa lomailemaan maaseudulle. Jokseenkin naurettavasti siellä kehittyy romanssi vanhan kurpan ja majatalon omistajan nuoren tyttären kanssa. Sitten seuraa sarja murhia, onpa yhtenä hahmona jopa kyttyräselkäkin. Ratkaisuksi osoittautuu freudilaisittain skitsofreninen kuvio. Freudhan oli Hollywoodissa muodissa näihin aikoihin. Kankeasta juonesta huolimatta Guffeyn kuvauksessa on ajoittain hyvää noir-tenhoa ja Lewisin ohjaus rulaa mukavasti kompaktissa 70 minuutin leffassa. Näyttelijät ovat poikkeuksetta kolhoja. Ei Lewisin klassikkojen tasoa, mutta mielenkiintoinen tapaus kuitenkin.

John Farrow: Night Has A Thousand Eyes

Päivän kolmas Cornell Woolrich -tulkinta vuodelta 1948 edustaa sitten raivostuttavinta Woolrichia. Tämäkin Internet Archiven antia.  Kyseessä ei ole edes noir ollenkaan vaan yliluonnollinen kauhumelodraama. Yliluonnolliset ainekset eivät kuulu täysin realistisella puolella operoivaan noiriin. Australialainen ohjaaja Farrow teki kyllä tämän jälkeen täysipainoisia noireja vakuuttavan nipun, esim. The Big Clock, Where Danger Lives ja His Kind Of Woman. Samannimisen alkuperäisromaanin Woolrich julkaisi 1945, ensimmäistä kertaa George Hopleyn nimellä, ehkä juuri kauhuaineksien takia. Käsikirjoitusta työsti kirjailija Jonathan Latimer. Edward G. Robinson vetää sinänsä kovalla intensiteetillä päähenkilön roolin, joka pystyy näkemään tapahtumia etukäteen. Leffa on kokonaisuutenakin kompakti tiheä tapaus, mutta onhan tarina täysin naurettava. Tuntuu nykykatsannosta vaikealta ymmärtää, miksi tällainen elokuva yleensä on tehty. Mutta ehkä PISA-tulosten heikentyessä nykyistä tahtia uuttakin kysyntää tällaiselle taikauskolle ilmaantuu. Silti avauskohtaus Los Angelesin ratapihalla on puhdasta noiria parhaimmillaan. Lähikuva käynnistyvästä höyryveturista käynnistää leffan ja sitten junien välissä poukkoileva trenchcoat-mies pelastaa itsemurhaa yrittävän nuoren naisen. Mutta tämän jälkeen ei sitten yhtä hienoa jälkeä nähdäkään, vaikka Bunker Hill Angels Flighteineen saa näkyvyyttä jälleen kerran. Sivuroolissa esiintyy The Maltese Falconin Miles Archer itse, Jerome Cowan.

Arthur D. Ripley: The Chase

Myös tämä Cornell Woolrich -tulkinta on vuodelta 1946, löytyy YouTubesta. Komediaekspertti Arthur Ripley ei ole kovin tunnettu ohjaajana, olen nähnyt häneltä vain keskinkertaisen moonshine-draaman Thunder Road. Muiden tekijöiden joukossa on kovempiakin naamoja. Pitkän uran mm. westerneissä tehnyt Philip Yordan sovitti Woolrichin romaanin The Black Path of Fear vuodelta 1944. Tuottajana sama Seymour Nebenzal kuin M-leffoissa ja kuvaajana toinen saksalaisen ekspressionismin kasvatti Franz Planer. Robert Cummings sai jostain syystä näinä vuosina paljon suuria rooleja, mm. Hitchcockin Saboteurissa. Kankeaa on työskentely tässäkin, mutta sadistista floridalaista mafiapomoa valkoisessa puvussa esittävä Steve Cochran on sitäkin parempi. Al Pacino otti taatusti Tony Montanaansa vaikutteita Cochranilta, jonka ura jäi yllättävän matalaprofiiliseksi. Sitäkin korkeaprofiilisempi yksityiselämä päättyi epämääräisissä oloissa Guatemalan rannikolla 48-vuotiaana. Rebecca-tyylistä Cochranin vangittua vaimoa esittää Michèle Morgan, joka on tässä taatusti yhtä kaunis kuin Le Quai des brumesissa. Peter Lorre Cochranin sidekickinä on aina yhtä moraalittoman unelias. Woolrichin jo tuttuun tapaan mukana on unenomaisia hallusinaatioita. Sijoittuu Miamiin ja Havannaan, mutta on kuvattu varmaan studioissa. Juonessa on käänteitä, vauhti on kovaa ja väkivalta todella brutaalia. Tässä on nyt unohdetun mestariteoksen aineksia, selvästi kestävämpää jälkeä kuin Black Angelissä. Lähestyy jo Phantom Ladyn tasoa. Arthur Penn teki 60-luvulla kehnon The Chase -leffan, jolla ei ole mitään tekemistä tämän herkun kanssa.

Roy William Neill: Black Angel

Kun olen nyt ollut poissa päivätöistä kohta puolitoista vuotta, niin alkaa kaivata jonkinlaista rakennetta viikkorytmiin. Teen joka toinen aamu pitkähkön kävelylenkin ja joka toinen pienen jumppasarjan estääkseni alaselän kipeytymisen. Kiinnekohtia ovat lähinnä olleet tiistaisin klo 14 Barley & Baitin oluthanojen alennusmyynti ja keskiviikkoisin klo 15 Olarin uutuusoluen growler-lanseeraus. Tietäen Olarin, näitä lanseerauksia on ollut viime aikoina harvemmin, mutta periaatteessa kuitenkin. Ehkä myös torstaisin lounas klo 12 Vallilan Sture16-ravintolassa, jossa tarjolla hyvälaatuisia lihapullia vaihtuvalla kastikkeella, pannukakkua ja kermavaahtoa. Matkat ja muut tapahtumat rikkovat tätä rytmiä, mutta sehän niiden tarkoituskin on. Huomasin jokin aika sitten, että netissä on hyvin saatavilla ennennäkemättömiä film noireja kokonaisina elokuvina. Niinpä olen nyt sijoittamassa viikkorytmiin noir-maanantain, tarkoitus katsoa pari klassikkoleffaa joka maanantai. Aloitin jo kolmisen viikkoa sitten katsomalla timanttiset David Goodis -tulkinnat Nightfall ja The Burglar. Seuraavalla viikolla vuorossa olivat Joseph Loseyn USA:n kauden näkemättä olleet teokset M ja The Prowler. Viime maanantaihin osui BeerMarkon oluiden maistelutapahtuma.

Tänä maanantaina ajattelin katsoa pari-kolme Cornell Woolrichin romaanien sovitusta. Matti Salo pitää legendaarisessa noir-oppaassaan Seinä vastassa Woolrichia noirin keskeisimpänä ideamoottorina, jopa ohi Hammettin, Chandlerin, Cainin ja Goodisin. Tunnetuin Woolrichin alias William Irishin alias George Hopleyn teksteihin perustuvista noireista on varmaan Robert Siodmakin Phantom Lady. Tunnettuja teoksia ovat myös noirin murenevan reunan ulkopuolella valmistuneet Jacques Tourneurin The Leopard Man, Alfred Hitchcockin Rear Window, Francois Truffaut'n La mariée était en noir ja La Sirène du Mississipi sekä Rainer Werner Fassbinderin Martha. Aloituksena nyt Roy William Neillin viimeinen ohjaustyö Black Angel vuodelta 1946, pohjalla Woolrichin kolme vuotta aiemmin julkaistu lähes samanniminen The Black Angel. Black Angel löytyy Internet Archivesta.

Los Angelesin pianoloungeihin sijoittuva murhatarina, väärä mies on joutumassa sähkötuoliin. Alussa on hyvää perusnoirmaista otetta, Dan Duryea esittää vaihteeksi alkoholisoitunutta luuseripianistia. Juoni muuttuu kovin epäuskottavaksi, kun murhatun leski ja syytetyn vaimo päättävät perustaa pianisti-laulaja -duon tutkiakseen Peter Lorren esittämää epäilyttävää yökerhon omistajaa. Muutaman pitkän musiikkinumeron aikana voi kuvitella katsovansa musikaalia. Lopussa on taas parempaa jälkeä, Woolrichille tyypillisiä painajaisunia on visualisoitu hienosti ristikuvilla. Ei mikään unohdettu mestariteos, mutta laadukasta noiria joka tapauksessa.

Joseph Losey: The Prowler

Loseyn neljäs ja USA:n kauden kovamaineisin elokuva on myöskin YouTubessa saatavilla. Ensimmäistä kertaa pääsin tämänkin teoksen näkemään. Hitaasti Los Angelesissa käynnistyvä intohimodraama muuttuu vähitellen täysiveriseksi James M. Cain -muunnelmaksi Las Vegasissa ja Barstowin seudun aavikolla. Loppuun saadaan vielä High Sierra -tyyppinen ratkaisu. Aloin kyllästyä jo alussa, kun Van Heflinin nilkkipoliisi ahdistelee Evelyn Keyesin kotirouvaa. Keyesin hahmo on niin voimattoman alistuva, että elokuvaa on väkinäistä seurata. Loppupuolisko on kuitenkin rivakampaa noiria, joten homma saadaan kohtuudella maaliin. Pieneksi pettymykseksi tämä kuitenkin kääntyi. Elokuvan käsikirjoituksen on signeerannut Hugo Butler, mutta todellinen kirjoittaja oli tunnetumpi mustalistalainen Dalton Trumbo, joka esiintyy elokuvassa myös radiojuontajaäänenä. Keyesin aviomies John Huston oli tuottajana ilman krediittiä.

Joseph Losey: M

Fritz Langin M on tietysti erittäin tunnettu ja kestävä klassikko. Toisen mestarin Joseph Loseyn remake vuodelta 1951 on huomattavasti tuntemattomampi ja harvoin esitetty. En ole sitä koskaan itsekään nähnyt takavuosien ponnisteluista huolimatta. YouTubesta löytyy nyt erittäin korkealaatuinen restauroitu kopio vuodelta 2015. Tavallaan on ymmärrettävää, että Loseyn teos on jäänyt vähemmälle huomiolle. Se on tehty melko pienellä budjetilla ja se ei ole mikään feelgood-elokuva, pikemmin häiritsevän epämiellyttävä, mutta vaikuttava leffa kumminkin. Lastenmurhaajan jahdista on siis kyse. Losey on siirtänyt tapahtumat Düsseldorfista Los Angelesiin, erityisesti Bunker Hillin alueelle. Heti ensimmäisessä kuvassa David Waynen esittämä murhaaja astuu klassiseen Angels Flight -funikulaariin. Loseyn myöhempien mestariteosten visuaalisuus on jo tässäkin nähtävissä, peilit ja yllättävät kuvakulmat ovat suuressa roolissa Ernest Laszlon virtuoosimaisesti kuvaamassa tyylipuhtaassa noirissa. Tuottaja on hämmästyttävästi sama Seymour Nebenzal kuin 20 vuotta vanhemmassa Langin teoksessa. Kiihkeärytmisessä trillerissä on parasta Los Angelesin miljöiden haltuunotto. Karuselli pyörii kuin samaan aikaan tehdyssä Hitchcockin Strangers on a Trainissa ja pitkä kiihkeä kiinniottokohtaus on kuvattu Bradbury Buildingissä. Käsikirjoitus on hieman kulmikas saarnaavuudessaan, Loseylla oli varhaistöissään tapana tunkea sanomaa katsojan kurkkuun kovakouraisesti. Näyttelijätyökin on hieman hysteeristä. Wayne ei ole huono, mutta ei mikään Peter Lorre. Muusta joukosta erottuvat poliisi Howard Da Silva, gangsteri Raymond Burr ja Hitchcockin luottonilkki Norman Lloyd. Mutta tämä on huomattavasti parempi kuin Loseyn kaksi aiempaa työtä The Boy With Green Hair ja The Lawless.

Bill Forsyth: Local Hero

Tällä skottikomedialla vuodelta 1983 on sympaattisen feelgood-leffan maine. Näin tämän elokuvan nyt yli 40 vuoden tauon jälkeen ja tajusin miksi en tykännyt siitä juuri yhtään ensi-iltakierroksella. Olin nähnyt Forsythin edellisen elokuvan Gregory's Girl, joka oikeasti on näppärä romanttinen jalkapallokomedia. Local Hero alkaa suhteellisen mukavasti Texasin Houstonista absurdilla huumorilla pökkelöstä Burt Lancasterista huolimatta. Kun päästään Skotlannin läntisen Ylämaan rantakylään, niin aluksi hirttäydytään 1940-luvun Whisky Galore! -klassikon kuvioihin. Kun elokuva niistä vähitellen pyristelee eroon, niin sitten ei mitään jääkään jäljelle, elokuva lysähtää kasaan. Öljyfirma siis haluaa ostaa kokonaisen kylän, sataman ja jalostamon tieltä, ja kyläläiset haistavat suuret rahat. Osa nylkee jo kaatamatonta karhua. Tämä toimii kohtuudella, mutta tosiaan lainailee Mackendrickin klassikon aineksia laimeasti. Romanttiset viritykset ovat täysin alkeellisia. Peter Riegert jonkinlaisessa pääosassa on täysin onneton nobody ja kömpelö paikallinen sidekick Peter Capaldi on vielä heikompi. Kylän monitoimimiestä esittävä Denis Lawson yrittää pelastaa elokuvaa jotenkin kuiville. Hehkeät Jenny Seagrove ja Jennifer Black eivät saa tilaa juuri ollenkaan. Kylään rantautuu jopa stereotyyppinen venäläinen kalastaja. Mark Knopflerin juhlittu musiikki on hyvin matalaprofiilista, joka tietysti soundtrackiksi sopiikin, mutta ei siitäkään ole elokuvan pelastukseksi. Tämä komedia ei siis ole vähääkään hauska. Ja kuka hahmoista on "local hero"?

Arnau Bonmont: Film Noir - Shadows, Smoke and the City at Night

Uusi kirja film noirista. Kovin syvälle ei pureuduta eikä mitään harvinaisempia leffahelmiä nouse esiin. Mutta Bonmont tarkastelee kirjan lyhyissä luvuissa noiria todella monipuolisesti eri näkökulmista. Se on varsin viihdyttävää ja helppolukuista. Jää siis varsin pintapuoliseksi esitykseksi, mutta näkemys on ainakin monipuolinen. Ehkä eniten ärsytti kirjoittajan tapa korostaa noirin ahdistavuutta, unohtaen katsojan siitä saaman nautinnon. Ehkä yksi kiinnostava nosto kirjassa oli, argentiinalainen noir Los tallos amargos, The Bitter Stems, ohjaaja Fernando Ayala, 1956. Mutta näkökulmia siis oli riittävästi. Mukana ainakin noirin esikuvat, ekspressionismi, pulp-kirjallisuus, emigrantit, sota-aika, yksityisetsivät, lähiöt, kuvaus, äänitys (erityisesti voice.over),vVaatetus, arkkitehtuuri, psykologia, ohjaajat, käsikirjoittajat, näyttelijät, teknikot (kuvaajat, lavastajat, leikkaajat, äänittäjät), ulkomaiset noirit, B-filmit, naistekijät, värifilmin vaikutukset, ylösnousemus 70-luvulla, tech noir (Blade Runner, Se7en, Heat, Sin City, Drive), televisio (erityisesti moderni prestige television: The Sopranos, The Wire ja True Detective, Better Call Saul), sarjakuvat (Will Eisner, Frank Miller), pelit (Max Payne ja Alan Wake mainitaan, mutta ei Suomea), gotiikka, western, trillerit, kaupunki roolihenkilönä, filosofia ja synnin estetiikka. Mukavaa luettavaa, mutta ei pääse lähellekään parasta noir-analyysikirjallisuutta.