John Huston: Heaven Knows, Mr. Allison

Näin tämän Hustonin cinemascope-leffan 1992 ja muistikuvat ovat mukavia. Valmistui vuonna 1957 ja sijoittuu Tyynenmeren saarelle 1944. Robert Mitchumin merijalkaväkikorpraali ja Deborah Kerrin irlantilainen nunna ajautuvat autiolle saarelle, jonne pian kuitenkin rantautuvat myös japanilaiset sotilaat. Varsin pienimuotoinen draama, mutta Huston saa hyvin pidettyä jännitteen yllä. Mitchum ja Kerr ovat ehkä ottaneet oppia Humphrey Bogartin ja Katherinen Hepburnin otteista aiemmassa Huston-leffa The African Queen, mutta nyt meno on kaikin puolin hillitympää. Pientä romanttista värettä toki esiintyy, jos nyt ei sentään erotiikkaa. Pohjalla olevassa australialaisen Charles Shaw'n romaanissa sellaista taitaa ollakin. Kuvattu autenttisissa oloissa Trinidadissa. Kerrin ja Mitchumin kemiat sopivat niin hyvin yhteen, että Fred Zinnemann käytti heitä kolme vuotta myöhemmin Australia-leffass The Sundowners.

James Bennett: No Show

Suhteellisen paljon on kirjoitettu jalkapallotähdistä, jotka eivät koskaan päässeet pelaamaan MM-lopputurnauksessa. Tyyliin Alfredo Di Stéfano, George Best, Johnny Giles, Tom Lund, David Kipiani, Bernd Schuster, Jari Litmanen. Pitch Publishingin tuoreessa julkaisussa James Bennett ottaa fokukseen laadukkaita joukkueita, jotka putosivat niukasti MM-kisoista. Mukana on niin silloin tällöin tipahtaneita jalkapallon suurmaita kuin myös pikkumaita, jotka ovat harvoin onnistuneet tai eivät koskaan. Osittain tarinat pelkistyvät juuri noihin tähtipelaajiin, joilta uran kruunu jäi saavuttamatta. Suurin osa näistä joukkueista ja pelaajistakin ovat kuitenkin toisella yrittämällä onnistuneet. Suomalaisesta näkökulmasta on tietysti skandaali, että Litmanen ja Suomi eivät ole tässä kirjassa mukana. Suomi on ehkä merkittävin maa, joka ei ole lopputurnaukseen koskaan päässyt ja karsiutuminen vuoden 1998 kisoista oli mahdollisimman dramaattinen Unkari-tasapelillä. Ja jättiläistähti Litmanen oli silloin kentällä.

Monet Bennettin valinnoista ovat onnistuneita, varsinkin kirjan alkupuolella. Bennett käynnistää teoksen juuri mainituilla Di Stéfanolla ja Bestillä. Espanjalla oli 1958 yksi kaikkien aikojen ryhmistä jalkeilla, Di Stéfanon ohella toinen maahanmuuttajasupertähti László Kubala, joka ei koskaan lopputurnauksessa esiintynyt. Lisäksi mm. kotimaiset huippulegendat Francisco Gento ja Luis Suárez, mutta niin vain Skotlanti tiputti mahtijoukkueen Ruotsin kisoista. Seuraaviin kisoihin Espanja selvisi ja Di Stéfano oli ryhmässä, mutta loukkantuneena ei päässyt kentälle. George Bestin ja Pat Jenningsin Pohjois-Irlanti olivat melko lähellä päästä Englannin kisoihin 1966, mutta Sveitsi oli vahvempi. Jennings pelasi vuoden 1982 ja 1986 turnauksissa, mutta Best ei koskaan. Häntä harkittiin 37-vuotiaana 1982, mutta harmittavasti näin ei käynyt. Best oli silloin tietysti kalpea aavistus parhaista päivistään, mutta hänellä oli tapana väläytellä, jos haastetta oli tarpeeksi. Vuonna 1976 Bestiä jo pidettiin alkoholisoituneena kehäraakkina, mutta niin vain hän jätti MM-karsintaottelussa Johan Cruyffin varjoonsa. 

Bennettin brittiläisyys heijastuu kirjan valinnoissa. Kaikki Brittein saarten joukkueet ovat päässeet opuksen sivuille. Pohjois-Irlannin jälkeen vuorossa on Skotlanti 1970. Joukkueessa olivat Denis Law, Jimmy Johnstone, Billy Bremner ja Eddie Gray uransa huipulla, mutta Länsi-Saksa oli karsinnassa liian kova. Neljä vuotta myöhemmin kaikki pääsivät kisoihin loukkaantunutta Grayta (yksi suurimmista, joka ei kisoissa koskaan pelannut) lukuunottamatta. Law ja Johnstone olivat kuitenkin jo pahasti jäähdyttelyvaiheessa silloin. Englanti-valinta on hieman hämmentävästi 1978, vaikka itse pidän vuoden 1974 kisoista karsiutunutta ryhmää kovempana. Puolalle putoaminen oli silloin suurempi kansallinen häpeä kuin Italialle karsiutuminen neljä vuotta myöhemmin. Irlannin tasavalta saa vuoronsa 1982. Giles ei silloin enää pelannut, mutta valmentaja Eoin Handilla oli käytössään Arsenal-taustainen kolmikko Liam Brady, Frank Stapleton ja David O'Leary sekä Liverpoolin veteraani Steve Heighway. Ranska jäi kuitenkin kukistamatta. Walesin vuoro on luonnollisesti 1986, kun ratkaisuottelu Skotlantia vastaan huipentui skottivalmentaja Jock Steinin kuolemaan. Walesilla oli silloin koossa huippuryhmä, kuten Neville Southall, Ian Rush ja Mark Hughes.       

 

Suurvalloista Argentiina koki kovia 1970. Kasassa oli taas huippuryhmä, mutta kovassa nousussa ollut Peru oli liian kova. Belgia 1974 on myös itsestäänselvä valinta, koska karsiutuminen tapahtui väärällä paitsiotuomiolla. Bennett toteaa asianmukaisesti, että moraalinen oikeus voitti kuitenkin. Oikealla tuomiolla olisi nimittäin Hollanti tippunut kisoista ja jalkapallo sellaisena kuin sen nyt tunnemme olisi mitä ilmeisimmin tyystin toisenlaista. Niin suuri vaikutus Rinus Michelsin ja Johan Cruyffin esityksellä 1974 on ollut. Paul van Himst oli kenties lähes Cruyffin veroinen (en koskaan nähnyt hänen pelaavan), mutta hänen sukupolvensa Belgia sai tilaisuutensa jo Meksikossa 1970. Tulos oli kehno. 1970-luvulta Bennett jättää muutamia selviä kandidaatteja käsittelemättä. Neuvostoliitto putosi laadukkaalla joukkueella 1974, kun kieltäytyi pelaamasta jatkokarsintaa Chileä vastaan Santiagon vankileiristadionilla. Tarinassa olisi ollut dramatiikkaa enemmän kuin tarpeeksi. Neuvostoliiton putoaminen 1978 oli myös kiinnostava, koska sitä edelsi Valeri Lobanovskin yritys pelata pelkillä Kiovan Dynamon pelaajilla maaotteluitakin. Lobanovski toki sai uuden yrityksen 80-luvulla paremmalla menestyksellä. Myös EM-voittaja Tšekkoslovakian putoamisesta 1978 olisi ollut mukava lukea. 

Kirjan intensiteetti laskee 90-luvulle tultaessa, ainakin omasta mielestäni. Toki itseäni kiinnostaakin enemmän jalkapallon vanhemmat vaiheet. Bennett ottaa mukaan enemmän Euroopan ja Etelä-Amerikan ulkopuolisia joukkueita, joissa ei ole minun kaltaiselle retroromantikolle riittävää hohtoa. Vuoden 1990 karsinnoista pudonneista Bennett esittelee Trinidad ja Tobagon. Dwight Yorke oli jo silloin mukana, mutta pääsi lopulta pelaamaan vuoden 2006 turnauksessa. Hieman yllättävä valinta on myös Itä-Saksa, joka onnistui pääsemään kisoihin vain 1974. Vuoden 1990 yritys jäi viimeiseksi ja kieltämättä olisi ollut dramaattista nähdä Italian kisoissa kaksi Saksaa Berliinin muurin murtumisen jälkeen. Joukkueessa oli Matthias Sammerin, Andreas Thomin ja Ulf Kirstenin kaltaisia laatupelureitakin. Vuoden 1994 valintoja on Bennettillä Zambia, jonka lähes koko ryhmä kuoli lento-onnettomuudessa 1993. Kapteeni Kalusha Bwalyan johdolla joukkue pääsi kuitenkin lähelle menestystä. Japani samalta vuodelta on oudompi valinta, vaikka kulttipelaaja Kazuyoshi Miura olikin silloin parhaimmillaan. Ranska on karsiutunut usein, mutta Bennettin valinta on melko perustellusti myös nämä ensimmäiset USA:n kisat. Silloisesta ryhmästä Eric Cantona ei urallaan päässyt koskaan kisoihin, mutta hyvin erilainen hyökkääjätähti Jean-Pierre Papin ehti pelata jo 1986, vaikka olikin 1994 paljon kovemmassa iskussa. Kovassa nosteessa olleet topparit Laurent Blanc ja Marcel Desailly päätyivät sitten jopa maailmanmestareiksi neljä vuotta myöhemmin.    

Portugalin "kultainen sukupolvi" Figo, Rui Costa, João Pinto ja Couto olivat parhaimmillaan 1998, mutta niin vain tuli karsiutuminen. Kaikki pelasivat kuitenkin MM-lopputurnauksessa jossain vaiheessa urallaan. Bennett esittelee myös Australian näissä karsinnoissa. Suurimmat tähdet Harry Kewell ja Mark Viduka pääsivät sitten lopulta pelaamaan 2006, Kewell myös 2010. Jari Litmasen parhaana vuonna 1995 Ballon d'Orin napannut George Weah puolestaan ei koskaan kisoihin päässyt. Liberia ei ole kovin lähellä käynyt, mutta Bennett kertoo kuitenkin Weahin ja Liberian vaiheista vuoden 2002 karsinnoista. Samoihin karsintoihin osuu myös Bennettin Hollanti-valinta. Tässä kohti myös Litmanen saa kirjassa maininnan, koska Hollannin mukana epäonnistuivat hänen Ajax-aikalaisensa Kluivert, de Boer ja Davids. Vaikka mukana olivat myös mm. Stam ja Van Nistelrooy, niin Portugali ja Irlanti painoivat edelle. 2002-karsintoihin osui myös Valeri Lobanovskin last stand. Ukraina selvisi Ševtšenkon ja Rebrovin sukupolvella jatkokarsintaan, mutta hävisi Länsi-Saksalle. Pitkään sairastanut Lobanovski kuoli pian sen jälkeen. Ševtšenko ja Rebrov pelasivat kiutenkin seuraavassa turnauksessa.    

Seuraavaksi Bennett tarjoaa pitkän Afrikka-putken. Vuonna 2006 Angola tiputti Nigerian, jolla oli riveissään tähtisikermä Okocha, Martins, Kanu ja Aghahowa. Algeria tiputti 2010 Egyptin, jonka silloinen tähti Aboutrika ei päässyt koskaan kisoihin. Vuoden 2014 valinta on Burkina Faso, joka oli suhteellisen lähellä päästä MM-rientoihin. Joukkueen tähti oli epätasainen Aristide Bancé, joka lopputurnauskesänä pelasi muutaman pelin HJK:n riveissä. Italia saa vuoronsa 2018, Ruotsi kellisti silloin Buffonin, Chiellinin, Bonuccin ja kumppanit. Ryhmä ei ollut kummoinen, vaikka nousikin sitten EM-voittoon 2020. USA on myös käsittelyssä 2018, uusi tähti Pulisic ei auttanut, kun Trinidad kellisti supervallan. Bennettin kirja päättyy Norjan karsintapettymykseen 2022 Haalandista ja Ødegaardista huolimatta. Viimeisissä sanoissa Bennett noteeraa sitten Norjan karsintamenestyksen tämän vuoden turnaukseen. Hieman töksähtävä loppu.

Mittava teos siis, eikä mikään helppo lukukokemus. Kiinnostavasta aiheesta huolimatta Bennett kirjoittaa melko puisevasti ja luettelonomaisesti. Hetken epäilin jopa tekoälyn käyttöä, mutta on teoksessa kuitenkin tarpeeksi subjektiivisia kannanottoja. Pettymys itselleni siis, mutta modernimmasta jalkapallosta ja vaikkapa Afrikan joukkueiden kehityksestä enemmän kiinnostuneille tämä voi olla selvästi antoisampi teos.     

Brasilia - Japani 2-1

Houstonissa varsin mielenkiintoinen pudotuspeli. Lämmin sää, asetuin Konepaja Biergartenilla eturiviin. Heti jälkeeni paikkaan tulikin jo jonoa, kiinnostus kisoihin vaikuttaa vahvalta. Toki osa ehkä halusi vain viettää lämmintä iltaa ulkosalla virvokkeiden parissa. Raphinha ikävä kyllä edelleen poissa, Neymar onneksi pois avauksesta. Brasilia hallitsi alkua selvästi, mutta ei syntynyt tilanteita. 14. minuutilla Casemiro otti tyhmän kortin, Japanille hyvä vapaapotku, ei tulosta. 29. minuutilla Danilon virhe, Kaishū Sano sai pallon, eteni boksin rajalle ja kiskoi alanurkkaan. Casemiro oli löysä tässäkin tilanteessa. Brasilia ei pystynyt reagoimaan mitenkään.

Tauon jälkeeen Brasilialta 19-vuotias Endrick sisään. 52. minuutilla Bruno Guimarães puski terävästi, mutta Suzuki torjui. Pari minuuttia myöhemmin hirveä hässäkkä Japanin maalilla, mutta pallo ei lopulta pomppinut sisään. Taas pari minuuttia eteenpäin ja  Casemiro puski helposti takanurkalta maaliin, läheltä paitsiota. Brasilialla tässä kohti hyvä ote, Vinícius Júniorilta upea soolo, Suzuki sai käden väliin, tolppaan jäi. Sitten taas pelin tempo löystyi. Ikään kuin taas jäätäisiin odottamaan pilkkukisaa. Mutta yliajalla 95. minuutilla paha Japanin virhe, Guimarãesin syötöstä vaihtomies Gabriel Martinelli veti tolpan kautta voittomaalin. Sympatiaa Japanille, mutta pelasivat liian passiivista peliä. Brasilia ei kyllä vakuuttanut, Vinícius ainoa todellinen lahjakkuus, mutta Japani eliminoi hänet melko helposti. Seuraavaksi vastaan tulee Norja tai Norsuurannikko.

Hollanti - Japani 2-2

Dallasissa kisojen suurimmalla stadionilla Memphis Depuy ei Hollannin avauksessa. Hollannin valmentaja Ronald Koemanin maajoukkueura päättyi 1994 Dallasin Cotton Bowlilla. Nyt pelataan kuitenkin Arlingtonin AT&T-stadionilla. Japanin kokoonpano itselle tuntematon, mutta potentiaalia tunnetusti on. Hollanti aktiivinen ja heti 3. minuutilla Malenilla hyvä tekopaikka, maalivahti torjui. Japani tuli mukaan ja hallitsi ajoittain palloa. Hollanti jatkossa hyökkäävämpi, mutta Japani puolusti järjestelmällisesti. Ei syntynyt tilanteita. Nakamuralla oli hyvä laukaus, vähän ohi. Tarkkaa puolustamista molemmin puolin.

Tauon jälkeen 51. minuutilla van Dijk puski yllättävänkin helposti maaliin. Japani oli liian passiivinen. Mutta 57. minuutilla vastaisku, Nakamuralta terävä laukaus 16 metrin rajalta häkkiin. Homma näytti hyytyvän uudelleen, mutta 64. minuutilla hieno ex-Leeds-pelaajan Summervillen laukaus, taas 16 rajalta takanurkkaan tolpan kautta. Ilmastoitu stadion, juomatauot ovat näköjään puhtaasti mainostaukoja. Hollannin hyvä ote herpaannutettiin tässä tapauksessa. Aloite siirtyi Japanille, mutta ei  ensin kunnon maalipaikkoja. Tasoitus kuitenkin 89. minuutilla kulmasta, Ogawan pusku kimposi Kamadasta maaliin. Kova pettymys Hollannille, menestystä ei tule näillä otteilla. Japani on pirullinen vastustaja kenelle tahansa.

William Olsson: Lost Girls & Love Hotels

 Ruotsalainen Olsson on ennestään tuntematon ohjaajasuuruus. Tämä teos valmistui epäonnekkaasti covidin aikaan 2020. Amerikkalainen nuori nainen opettaa Tokiossa englannin ääntämistä paikallisille lentoemäntäkokelaille ja sekoilee vapaa-ajalla päihteiden ja seksin parissa. Neito ajautuu vanhemman yakuzan pyöritykseen. Tavoitteena on ehkä ollut jonkinlainen eroottinen Lost in Translation. Paikallisväri on kunnossa, mutta tarina jää kovin ohueksi ja pinnalliseksikin. Taustalla on kanadalaisen Catherine Hanrahanin omakohtainen romaani, josta kirjailija itse on tehnyt käsikirjoituksen.

Samantha Harvey: Orbital

Brittiläinen uudehko kompakti romaani, ilmestynyt 2023, Booker Prize seuraavana vuonna. Monikansallinen avaruusasema, joka kiertää maata. Neljä miestä, kaksi naista. Kaksi venäläistä, jenkki, britti, italialainen, japanilainen. Jopa kotikaupungit mainitaan. Seattle, Osaka, Lontoo, Bologna, Pietari, Moskova. Miehistö tarkkailee  lähinnä maata, ei avaruutta. Samaan aikaan on käynnistynyt amerikkalaisten kuulento. Tapahtunee siis jossain lähitulevaisuudessa. Toinen venäläisistä haaveilee kuulennosta. Kirja on siis julkaistu Venäjän suurhyökkäyksen 2022 jälkeen ja on vastenmielistä lukea sympaattisiksi kuvatuista venäläisistä. Koska kyseessä kosmonautit, niin taatusti ovat Putinin tai hänen seuraajansa välittömiä suojatteja. Romaani tapahtuu yhden vuorokauden aikana, jolloin avaruusalus kiertää maapallon 16 kertaa. Lähes kaikki maat tulee mainittua, myös Tanska, Ruotsi, Norja ja Baltian maat. Mutta ei Suomea eikä Ukrainaa. Japanilainen astronautti kuvailee myös Kuriilien saaria neutraalisti, vaikka Japanissa niitä pidetään yleisesti venäläisten laittomasti miehittäminä.  

Oikein sujuvasti kirjoitettua tekstiä, runollista kuvausta Filippiinejä lähestyvästä taifuunista. Mutta ei oikeastaan ollenkaan dialogia, se raskauttaa lukukokemusta. Lauseet ovat todella pitkiä, mutta kieltämättä soljuvia. Henkilöhahmoja yritetään selvästi syventää, mutta se ei mielestäni onnistu kummoisestikaan. Japanilaisen naisen äiti kuolee lennon aikana, siitä syntyy ehkä eniten tunnetta melko kylmään kokonaisuuteen. Sinänsä fiksua, että miehistö tuntuu älyävän olevansa pelkkiä laboratoriorottia, eivät mitään sankareita. Viimeiset kymmenet sivut tuntuivat hyvin tylsiltä, homma ei kehittynyt mihinkään. En ole koskaan voinut sietää ollenkaan scifi-kirjallisuutta ja sellaista kai tämä ainakin osittain on. Tunnistin teoksesta ansioita, mutta ei todellakaan minun makuun. 

Kirin Ichiban First Press, Weihenstephaner-versio

Diamondin näytelaatikossa oli pelkästään pohjoismaisia oluita, mutta poikkeuksena tämä japanilainen makro-olut. Blogiin olen näköjään arvioinut sen 2008 Floridan St. Petersburgissa, se ilmeisesti Anheuser-Buschilla tehty. Seuraavana vuonna sitten Suomessa Shibori-lisänimellä juotu versio, joka oli pantu Königsbergissä, jota Venäjä kutsuu bolševikkimassamurhaajan (Katynin teloitusmääräyksen allekirjoittajan) Mihail Kalininin mukaan Kaliningradiksi. Tässä on alaotsikkona First Press, joka on valmistettu maailman vanhimmassa panimossa Freisingissa. Untappdistä löytyy Ichibanista kymmeniä, ehkä jopa satoja, eri variantteja. Kaikki kuitenkin maistunevat samalle. 5,0 %, kultainen väri, täuysin kirkas. Tuoksu ei ole täysin neutraali, maltaisuushan sieltä väreilee sieraimiin. Maku on makean maltainen, hieman keksinen, ei kovin raikas. Ei lähelläkään jonkin Asahi Dryn raikkautta, tässä on tökkivää tunkkaisuutta. 

David Lean: The Bridge on the River Kwai

 Ensimmäinen David Leanin suurista spektaakkeleista vuodelta 1957. En oikein tykännyt ensinäkemältä eikä se nytkään miltään mestariteokselta vaikuta. Pohjalla on Apinoiden planeetan ranskalaiskirjailija Pierre Boullen romaani. Boulle oli sota-aikana japanilaisten vankina ja jotain ranskalaissotilaiden todellisia vaiheita on tarinan taustalla. Boulle vaihtoi vangeiksi britit. Käsikirjoittajina Hollywoodin mustalistalaiset Carl Foreman ja Michael Wilson. Kuvattu Sri Lankassa. En ole koskaan ymmärtänyt miksi muut vangit olisivat avustaneet japanilaisia sillanrakennuksessa, vaikka eversti Nicholson sekoaakin. Viimeisellä puolella tunnilla on kieltämättä hienoa suspensea, mutta aika löysää kehittely on sitä ennen. Näyttelijäsuoritukset ykkösluokkaa, vaikka Lean ei tullutkaan toimeen kakkosvalinta Alec Guinnessin kanssa. Ylipainoista Charles Laughtonia kaavailtiin aluksi rooliin. Brittiläistä luokkayhteiskuntakritiikkiä ja sodan mielettömyyttä lyödään katsojan päähän liian suurella lekalla. 

Tämä postaus jää vuoden viimeiseksi ja on numeroltaan 1240. Keskimäärin 3,4 postausta joka päivä. Se on blogin historian ylivoimainen vuosiennätys, aiempi oli ennen koronaa vuodelta 2019, 1133. Tämä jääneekin pysyvästi ennätykseksi. Suuri määrä johtuu pääosin runsaasta matkailusta, jossa oli vielä koronan aiheuttamaa paikkauspainetta. Kaksi Australian matkaa saman kalenterivuoden aikana, sellainen tulee tuskin toistumaan.  

Christopher Nolan: Oppenheimer

 Luin 16 vuotta sitten Joseph Kanonin aika mukavan Los Alamos -trillerin, jossa Robert Oppenheimerilla oli keskeinen rooli. Kanonin dramatisoitu tarina keskittyi muutamaan hektiseen viikkoon kesällä 1945.  Nyt sitten Christopher Nolan on tehnyt suurisuuntaisen biopicin Oppenheimerista, pohjana Kai Birdin ja Martin Sherwinin American Prometheus -elämäkerta. Kolme tuntia pitkä, mutta Nolanin elokuvaksi ehkä yllättävän perinteinen teos. Aikatasot hyppii, mutta muuten miehen tarina kerrotaan suhteellisen suoraviivaisesti. Näyttävää jälkeä kyllä, musiikilla ja visuaalisilla keinoilla luodaan dramatiikkaa sankarin kieriskellessä syyllisyyden tuskissaan. Tarinan keskiössä on tietysti Los Alamos, Manhattan Project ja Trinity-ydintesti. Oppenheimerin tutkijanuraa ennen projektijohtoa ja naissuhteita tuodaan esille, mutta erityisesti painotus on Oppenheimerin sodanjälkeisissä vaikeuksissa, kun epäamerikkalaista toimintaa jahtaavat komiteat ottavat hampaisiin Oppenheimerin suhteet vasemmistolaiskaiffareihinsa. Elokuvaa olisi voinut tiivistää näiltä osin. Tuntuu, että samoja asioita pyöritetään useampaan kertaan. Cillian Murphy on todella vakuuttava nimiroolissa, mutta Robert Downey Jr. vetää kyllä selvät överit tarinan konnaa Lewis Straussia hahmottaessaan. Muut näyttelijät onnistuvat, vaikka Edward Telleriä esittävä Benny Safdie näyttää olevan koko ajan hukkumaisillaan rasvaa tihkuvaan naamaansa. Futislegenda Kai Haaskiven poika Olli esittää Edward Condonia. Pikkurooleissa on lähes tunnistamattomina mm. Matthew Modine, Gary Oldman ja Tom Conti. Viihdyttävää kamaa ilman muuta, mutta ei mikään mestariteos. 

Antony Beevor: Russia Revolution and Civil War 1917-1921

 Olen lukenut varmaan tuhansia sivuja Venäjän sisällissodasta, mutta koskaan se ei ole varsinaisesti ollut fokuksessa. Tapahtumasarja oli niin monimutkainen, että siitä on vaikea saada tarkkaa otetta tai edes kunnon kokonaiskuvaa. Tämä on harmittanut siksikin, että Suomella ja varsinkin suomalaisilla oli varsin merkittävä rooli murhenäytelmässä. Eniten on jaksanut hämmästyttää, miten 1917 vallan kaapannut pieni rosvojoukkio bolševikit pystyi pysymään vallassa ylivoimaisilta vaikuttaneiden vastustajien puristuksissa. Tätä julmaa murhaajaklikkiä johti sadistinen psykopaatti, joka kutsui itseään Leniniksi. Kaaoksesta syntyi sitten hämmentävän pitkäikäinen pahan valtakunta Neuvostoliitto, joka varjosti elämääni ensimmäiset 30 vuotta. Sisällissota oli poikkeuksellisen raaka ja sama väkivalta leimasi sitten Neuvostoliittoa loppuun asti. Ja sama raakuus jatkuu edelleen Ukrainan sodassa. 

Huomaan, että blogissani ei ole arvioita Antony Beevorin teoksista. Olen siis lukenut mm. Stalingrad- ja Berliini-kirjat ennen vuotta 2007. Odotin innokkaana tätä sisällissotateosta, mutta nimi on kyllä heti pettymys revolution-sanan takia. Se on ehkä siinä markkinointimielessä. Tsaarin kukistumista helmi-maaliskuussa 1917 voinee kutsua vallankumoukseksi. Se oli suhteellisen spontaani reaktio kurjiin oloihin, mutta bolševikkien vallananastus myöhemmin syksyllä oli laskelmoitu kaappaus. Näitä tapahtumia on tongittu perusteellisesti ja on hieman harmi, että Beevor käyttää niihinkin tilaa.

Ei kuitenkaan onneksi kovin paljoa. Beevor starttaa kronologisesti etenevän kirjansa ensimmäisen maailmansodan itärintaman epäinhimillisistä oloista. Upseereilla riittää lämpöä, viinaa ja Punaisen Ristin sairaanhoitajien tarjoamia prostituutiopalveluja. Rivisotilaiden asema ei ole maaorjuudesta parantunut, päinvastoin. Ripeästi teollistuneessa Pietarissa esiintyi samanlaista äärimmäistä vastakkainasettelua työväen ja tsaarin hännystelijöiden välillä. Paineet purkautuivat katumellakoihin, sekasortoon ja ryöstelyyn. Mikään veretön helmikuun vallankumous ei ollut, noin 1500 kuollutta. Beevor seuraa suhteellisen tarkkaan valtaan päätyneen lakimiehen Kerenskin kujanjuoksua sotarintamalla ja Pietarin kaaoksessa. Suomi esiintyy koko ajan merkittävänä sivunäyttämönä. 

Beevor käyttää Helsingistä joskus oikeaa nimeä, mutta omituisen usein Helsingfors-muotoa. Esim. 13.9.1917 Helsingfors Soviet ja Venäjän asevoimien edustajat kertoivat tukevansa Suomen itsenäisyyttä bolševikki Vladimir Antonov-Ovsejenkon esityksestä. ”Helsingin neuvosto” kuulostaa omituiselta, mutta ehkä se oli vain bolševikkien paikallisosasto Helsingissä. Googletuksen perusteella se oli alunperin Viaporissa venäläinen sotilasneuvosto. Myöhemmin samanlainen sovjet perustettiin Viipuriin.

 
Bolševikkien kaappausta Beevor selostaa tarkasti Pietarissa ja Moskovassa, mutta valta tuntuu siirtyneen muuallakin jättivaltiossa suhteellisen samanaikaisesti. Tämä hieman heikentää käsitystä mitättömästä terroristikoplasta, mutta varmaankin bolševikeillä oli kannattajia ympäri maata. Ilmeisesti aseellisia punakaartejakin Suomen tapaan. Oikeastaan sisällissota alkaakin siis heti tässä vaiheessa, koska vastarintaa esiintyi "valkoiselta" puolelta välittömästi. Esimerkiksi Irkutskissa vallanpitäjät näyttävät vaihtuneen useampaan kertaan jo vuoden 1917 lopulla. Jo tässä vaiheessa näyttämölle Baikalin takana astuu Roman von Ungern-Sternberg, yksi sisällissodan hirviömäisimmistä hahmoista. Tällaisia keskiajan tyylisiä sotalordeja esiintyi sodassa useita eri alueilla. Bolševikkien terroriorganisaatio Tšeka perustetaan jo vuoden 1917 puolella.

Leninin ensimmäinen murhayritys näkyy tapahtuneen 1.1.1918. Edellisyönähän Lenin tapasi Svinhufvudin kumppaneineen ja tunnusti Suomen itsenäisyyden. Jos nyt propagandaleffaan Luottamus on uskominen. Suurisuuntaisin sotarikos alkuvaiheissa oli Muravjovin punakaartien riehuminen Kiovassa helmikuussa 1918, tuhansia kidutettuja ja tapettuja paremmin pukeutuneita ihmisiä. Brest-Litovskin rauhanneuvotteluista Beevor tarjoaa hieman huumoria julmuuksien keskelle. Bolševikkien seurueeseen kuului rivisotilaita, varttuneempi naisterroristi ja juna-asemalta poimittu vanha randommusikka Roman Staškov. Nämä sitten istuivat juhlaillallisilla saksalaisten ja itävaltalaisten prinssien ja kreivien välissä.

Pieni Suomi-epätarkkuus löytyy Beevorilta. Hän sanoo jääkärien palanneen helmikuussa jäänmurtajalla Vaasaan Saksasta. Jäänmurtaja toki auttoi, mutta jääkärit olivat eri laivassa, joka oli lähtenyt Liepajasta. Se oli toki Saksan miehittämä, mutta ei kuulunut varsinaisesti Saksaan. Karu oli Aleksei Štšastnoin kohtalo. Suomen sisällissodan aikana Brest-Litovskin jälkeen pelätessään saksalaisten tuloa Štšastnoi johdatti venäläiset sotalaivat jäiden läpi turvaan Kronstadtiin. Kesällä Trotski teloitutti miehen, koska rauhansopimuksen mukaan venäläisten laivojen tuli pysyä satamissaan.

Maaliskuussa 1918 Ukrainassa mielenkiintoinen tilanne. Kiovassa ja Odessassa ihmiset ottavat saksalaiset sotilaat vapauttajina vastaan bolševikkiteurastajien jälkeen. Vielä monimutkaisempi tilanne Kaspianmeren etelärannoilla kesällä 1918. Bakussa bolševikit, armenialaiset, kasakat, britit ja turkkilaiset sotkeutuvat kaaokseen. Bolševikit palaavat pikaisesti ensimmäisen maailmansodan rintamaan turkkilaisia vastaan. Parin siviiliverilöylyn jälkeen turkkilaiset valtaavat Bakun. Paenneet 26 ”komissaaria” teloitetaan vastarannalla Krasnovodskissa, mutta heidän joukossa ei ole henkiinjäämisen epävirallista maailmanennätystä edelleen (?) pitävä Anastas Mikojan.

Sodan seurauksena Venäjällä oli 40 000 tšekkisotilasta, taistelivat Itävaltaa vastaan. Trotski yritti aseistariisumista, kun heitä yritettiin siirtää jättivaltion läpi Vladivostokiin ja sieltä länsirintamalle. Tämä ei miellyttänyt länsislaaveja. Tšekit valtasivat Uralilla Tšeljabinskin suurkaupungin toukokuussa 1918. Seuraavaksi tšekit ottivat Novosibirskin, Penzan ja Tomskin. Saatuaan apua antibolševikeilta tšekkien haltuuun kaatui Samarakin. Tšekkien avulla Vladivostokin ottivat haltuun japanilaiset, amerikkalaiset ja britit. Irkutskin jälkeen käytännössä koko Siperian rata kaupunkeineen oli tšekeillä. Tšekkien montenegrolainen komentaja Radola Gajda oli myöskin merkillinen persoona.

Elokuussa 1918 Pietarin Tšeka-johtaja Uritski murhattiin ja Leniniäkin ammuttiin. Sen jälkeen bolševikit julistivat virallisestikin punaisen terrorin. Kaikki potentiaaliset vastustajat voitiin tappaa. Uhreja tuli satoja tuhansia, nämä siis eivät liittyneet varsinaisesti sotatoimiin.

Permin seudulla joulukuussa valkoiset saivat harvinaisen voiton kylmissä oloissa Eduard Berzinin joukoista. Mukana suomalaisia punaisia, 160 miehestä kaatui 70. Britit tulivat Murmanskiin ja Arkangeliin 1918 estämään saksalaisten etenemistä, mutta nopeasti ne kääntyivät bolševikkeja vastaan. Pohjoiseen tuli muitakin ympärysvalloista, mutta ei tarpeeksi kunnon hyökkäykseen kohti etelää. Koillisessa käynnistyi Baltian maiden itsenäistymissodat, joita Judenitšin johtamat valkovenäläiset eivät tukeneet. Ukrainan eteläosat vallanneet ranskalaiset vetäytyivät maaliskuussa 1919, koska pelkäsivät omien sotilaiden kapinointia. Homma alkoi kääntyä bolševikkien eduksi.

Etelä-Venäjällä valkoiset kuitenkin menestyivät 1919. Wrangel kukisti punaiset Pohjois-Kaukasuksella, itäinen Ukraina vallattiin Harkovaa myöten ja Volgalla napattiin Stalinin bolševikkien terrorisoima Tsaritsyn (myöhempi Stalingrad). Denikin ja Wrangel suunnittelivat hyökkäystä Moskovaan.

Siperiassa alkoi mennä huonosti ylipäällikkö Koltšakin ja Gajdan riitannuttua. Valkoiset alkoivat perääntyä itään menetettyään Permin ja Ufan. Tšeljabinsk ja Jekaterinburg kaatuivat heti perään. Jekaterinburgissa vetäytyvät valkoiset järjestivät yhden sodan pahimmista pogromeista ja tappoivat 2200 juutalaista. Korruptoitunut valkoinen armeija alkoi muistuttaa liikaa tsaarin armeijaa. Rintaman takana punaisten voittoa varmisti valkoisten kasakkakenraalibandiittien terrori siviilejä kohtaan.

Keski-Venäjällä näytti aluksi hyvältä. Lokakuussa 1919 Denikinin joukot pääsivät Oreliin, josta matkaa Moskovaan 400 km. Koltšak ja Judenitš eivät edes tässä vaiheessa suostuneet tunnustamaan Suomen itsenäisyyttä, joten Suomi ei liittynyt Pietarin surkeaan valtausyritykseen. Japanilaisia Siperiassa yli 100 000 sotilasta 1919, monet kasakkabandiitit toimivat käytännössä Japanin laskuun. Talvella 1919-20 Koltšakin armeija yritti paeta Omskista Siperian rataa pitkin itään. Junat jumittuivat matkalle kuukausiksi. Lavantauti jylläsi, pelkästään nykyisen Novosibirskin alueella 60 000 kuollutta. Punaiset hyökkäilivät sivuilta radalle vähän kuin suomalaiset 20 vuotta myöhemmin Raatteentielle. Koltšak itse vangittiin ja teloitettiin Irkutskissa.

Denikin ei päässyt Orelia pohjoisemmaksi. Punaiset työntyivät etelään Odessaa, Rostovia ja Jekaterinodaria myöten. Kubanin pääkaupunki muutettiin heti punaiseksi Krasnodariksi. Britit evakuoivat osan valkoisista Novorossiiskista Krimille. Alueen kalmukkisiviilejä punaiset tappoivat kansanmurhatyyliin.

Keväällä 1920 syntyi uusi rintama Piłsudskin Puolan ja punaisten ryhtyessä sotimaan. Piłsudski  vetäytyi nopeasti Varsovaan asti. Valkoisten johtajaksi Denikin tilalle noussut Wrangel hyökkäsi samaan aikaan Krimiltä pohjoiseen. Tuhatševskin armeija lyötiin Veikselillä perusteellisesti ja maailmanvallankumous loppui siihen. Punaiset vetäytyivät Puolasta kokonaan, mutta etelässä tunkivat Wrangelin takaisin Krimille. Marraskuun puolivälissä sitten evakuointi Krimin satamista Konstantinopoliin. Bolševikit kiduttivat ja tappoivat sitten Krimillä noin 70 000 päätä, unkarilaisen Bela Kunin ja naissadisti Rozalia Zalkindin johdolla. Tšekan menetelmät olivat niin tehokkaita, että Himmlerin Einsatzgruppet matkivat niitä 20 vuotta myöhemmin.

Varsinainen sota loppui, mutta kapinointi jatkui lähivuosina maaseudulla. Tuhatševski käytti taistelukaasuja maaorjien kukistamisessa. Maaseudun asukkaat olivat nimittäin edelleen orjien asemassa. Paljon paremmin ei ollut asiat nälänhätää kärsivissä kaupungeissa. Seurauksena oli sodan jälkinäytöksenä Kronstadtin matruusien kapina maaliskuussa 1921, jonka Tuhatševski murskasi verisesti. Koko sodan saldoksi Beevor arvioi 12 miljoonaa kuollutta.

Kokonaisuutena Beevorin kirja on ehkä pieni pettymys. Kronologinen rakenne on väistämättä hieman puuduttava ja toisaalta hajanainen, kun joudutaan aina hyppäämään toiselle puolelle jättimannerta. Mitään kovin uutta ja ihmeellistä ei tule esiin, se olisikin tietysti ollut hämmästyttävää. Bolševikkien tinkimätön epäinhimillisyys ja keskitetty diktatuuri piti heidät vallassa. Valkoiset olivat jääräpäitä, eivät suostuneet mihinkään kompromisseihin potentiaalisten liittolaisten kanssa. Tarkoitus oli palauttaa vanha monarkia entisillä rajoilla Suomea ja Puolaa myöten. Valloitettuja alueita terrorisoitiin lähes samalla brutaaliudella kuin bolševikit.

Japani - Kroatia 1-1, 1-1 jo, 1-3 rpk

En ole ymmärtänyt Japanin pelitapaa ollenkaan. Ainakin Saksasta voitto tuli tuurilla, joten joukkueen ei oikeastaan pitäisi olla näin pitkällä. Niinpä uskon Kroatian hoitavan ottelun. Livajan tilalla sentterinä nyt Petkovic. 8. minuutilla Perisic avopaikassa, muttei saanut sisään. Gvardiol vapautti Petkovicin, joka jäätyi taas maalipaikassa. Mutta niin vain nopeat japanilaiset saivat Kroatian sekaisin ja kulman jälkeen pallo maaliin. Näytti paitsiolta, mutta VAR-tarkistuksella maalia ei hylätty. 

Tasoitus 55. minuutilla, Perisicin tarkka voimapusku takanurkkaan. Heti perään Endon kova laukaus, mutta Livakovic pelasti. Modric veti kovaa, mutta Gondakin torjui. Vaihtomies Budimir puski vähän ohi. Perisicin voimaveto ohi. Tilanteita siis oli, mutta tasoissa mentiin jatko-otteluun. 98. minuutin jälkeen 37-vuotias Modric vaihtoon, voimat loppui. Mitoma kiskoi vihaisesti pitkän kuljetuksen jälkeen, Livakovic esti. Päädystä päätyyn mentiin, mutta väsyneillä pelaajilla ei viimeistelykykyä. Majerilla vielä vetopaikka, mutta ohi meni. Pilkkukisassa Livaja epäonnistui, mutta Japanilta peräti Minamino, Mitama ja Yoshida. Modricin MM-ura jatkuu. 

Espanja - Japani 1-2

Odotetusti vaihtoja Luis Enriquelta, mutta silti ykkösrunko mukana, Rodri, Busquets, Pedri, Gavi, Olmo. Terhakkaa energistä peliä molemmilta alusta asti. Japanikin pääsi paikkoihin. 11. minuutilla Azpilicueta keskitti luukulle ja Morata piti pilkkanaan japanilaisia, puski verkkoon korkealta. Espanja vähän löysäsi, tyytyi viemään pallon Japanin yrityksiltä. 

Japani tuli tauolta entistä innokkaampana ja sisään vaihdettu Doan kiskoi verkkoon Unai Simonin käsien kautta. Balde hävisi edeltävässä tilanteessa kaksinkamppailun. Japani teki heti perään toisen, mutta pallo kävi päätyrajan yli sitä ennen. VAR-tarkistuksella maali kuitenkin hyväksyttiin, maalintekijänä Tanaka. Ehkä Espanja haluaa välttää Kroatian ja jättäytyy lohkossa kakkoseksi? Ansu Fati kentälle. Toisessa pelissä Costa Rica kävi johdossa Saksaa vastaan ja Espanjakin oli tippumassa. Sitten Saksa tasoitti ja meni vielä johtoon, joten Espanjan jatkopaikka varmistui. Espanja sai tasoituspaikkoja, mutta ehkä ei haluttu oikeasti tehdä maalia. Marokko varmaan tuntui helpommalta kuin Kroatia ja Saksan pudotus sopi hyvin. 

Japani - Costa Rica 0-1

Tasaista heikkotasoista peliä, ei maalitilanteita. Japani alussa vähän nopeampi, mutta paljon virheitä. Tauon jälkeen Japani lisäsi vauhtia, paikkojakin alkoi avautua. Lopulta 81. minuutilla Costa Rica teki maalin ensimmäisestä tilanteestaan. Karmea puolustusmoka ja Fullerin laukaus maalivahdin käsien kautta verkkoon. Japanin peli hyökkäyspäässä todella alkeellista.

Saksa - Japani 1-2

Vanhasta kaartista Saksalla vielä mukana Neuer, Thomas Müller ja Kimmich. Muuten aika tuoreella ryhmittymällä liikkeelle, Leroy Sané loukkaantunut. Japanilaisissa ei minulle tuttuja. Takavuosina Japani esitti lupaavia otteita, mutta viime aikoina on ollut hiljaisempaa. Ennakkoluuloton alku silti Japanilta, 8. minuutilla Maeda teki paitsiomaalin. Saksan kone käynnistyi vähitellen ja ote siirtyi kokonaan heille. 31. minuutilla pilkku maalivahdin kaataessa. Gündoğan iski keskeltä sisään. Puoliskon lopussa Saksa myllytti vielä paitsiomaalin.

Müller avasi toisen puoliskon voimaläpiajolla, jonka jälkeen Gnabryn veto vähän ohi. Uusi 19-vuotias tähti Jamal Musiala pujotteli boksissa pitkään, mutta viimeistely ei onnistunut. Japani piristyi uudelleen, mutta ei heti tulosta. Musialan tarjoilusta Gündoğan kiskoi tolppaan. 73. minuutilla Japanin paras tilanne siihen mennessä, Neuer venytti vaivoin ja reboundista yli. Kaksi minuuttia myöhemmin sitten onnistui, Neuer kouri suoraan Doanille, joka ei erehtynyt. Saksa kyllä luo tilanteita, mutta puuttuu Klosen kaltainen killeri. Havertz ollut heikko. Asano sitten ajoi oikealta etukulmaan, Schlotterbeck ei ole mikään Schwarzenbeck vaan hölkkäsi vieressä ja Neuer jätti tolpan viereen aukon. Shokkijohto ja se piti loppuun asti.

Sonnisaari Triginta

 Taisi olla ensimmäinen kerta koronan aikana, kun lensin Ouluun. On Urho Kekkosen syntymästä 122 vuotta. Bussiin pystyi ostamaan lipun kännykkäsovelluksella ja bussi ajoi moottoritietä. Hommat paranee. Aamiainen Letkun puiston kahvilassa ja sitten Leskinenhän jo avautuikin, Matti ja Tommi töissä. Kuulumisten vaihto merisotaekspertti evp Jarmo Salovaaran kanssa, tällä kertaa keskityttiin japanilaisiin lentotukialuksiin. Alkukesän Oulu-junavisiitillä missasin niukasti Sonnisaaren tekemän west coast IPAn Trigintan, jolla juhlistetaan Oluthuone Leskisen 30-vuotista taivalta. Nythän sitä taas tarjolla, varmaankin samaa erää, joka nyt siis kolmisen kuukautta vanhaa. Tanakasti 7,4 %, humalina Simcoe, Idaho Gem, Cascade ja Citra. Ei aivan kirkasta Leskisen takaosan hämärässä, maltainen, täyteläinen ja katkera. Hedelmäisyys on vähäisempää, ikä on saattanut karistaa sitä. Edelleen kuitenkin hyvässä nautittavassa kunnossa. Oulu, Leskinen, 3.9.2022.

Ang Lee: Lust, Caution (teatteriversio)

 Ang Leen vakoiluelokuva kolahti todella kovaa, kun tv-esitys 2011 osui kohdalle. Niin kovaa, että olen ollut taipuvainen pitämään sitä tämän vuosituhannen parhaana elokuvana. Nyt sitten tarjoutui Reginassa tilaisuus nähdä elokuva isolta kankaalta. Hieman yllättäen ensikatsomalla vakuuttaneet lavasteet ja muu visuaalisuus eivät nyt korostuneet samalla tavalla. Pidin myös ensimmäistä tuntia nyt hieman liian hitaana enkä hypnoottisena valmisteluna. Huippuluokan mestariteoksesta mielestäni edelleen on kyse, mutta kolahdus ei todellakaan nyt niin totaalinen. Mitään erityisempää uutta pointtia ei toisesta katselusta oikeastaan tullut mieleen. Elokuvan tapahtumilla on todellisuuspohjaa.

Bill Condon: Mr. Holmes

 Tuoreehko Sherlock Holmes -filmi vuodelta 2015. Sankari on jo 93-vuotias Ian McKellenin hienosti esittämänä, viettää eläkepäiviä toisen maailmansodan jälkeen Englannin kaakkoisrannikolla Sussexissa pienessä kylässä. Muistisairaus vaivaa veteraania, viimeinen toimeksianto ja äskettäinen vierailu Japanissa pyörii mielessä. Paljon elokuvasta pyörii mehiläisten hoidon ympärillä, seurana taloudenhoitaja-sotaleski ja hänen pieni poikansa. Mielenkiintoista vastakkainasettelua ampiaisten ja mehiläisten välillä, traagisiin mittoihinkin välillä yltäen. Lämmintä feelgood-meininkiä, Laura Linney onnistuu myös hyvin taloudenhoitajan roolissa. Silti jotenkin liian alakuloinen tunnelma kauttaaltaan, ei vanhenemisenkaan pitäisi olla näin tylsää. Ei ainakaan elokuvassa, jossa sen voi tehdä sellaiseksi kuin haluaa. 

James Ellroy: This Storm

 James Ellroy on todennäköisesti merkittävin elossa oleva rikoskirjailija. Mittariin tulee kohta 74 vuotta, mutta jarrun painamisesta ei ole näkynyt mitään merkkejä. Uutta tekstiä siis tulee, mutta jälki ei ole ollut enää niin innostavaa kuin uran huippukaudella. Edellinen lukemani Ellroy-opus Perfidia alotti uuden Los Angeles-kvartetin, mutta liikaa se tuntui vanhan kertaamiselta. Ellroyn proosa on kuitenkin pahasti koukuttavaa keskinkertaisempanakin, en malttanut olla tarttumatta kvartetin kakkososaan This Storm vuodelta 2019. 

Taas ainakin 600 sivua kuumehoureista tajunnanvirtaa uudenvuodenaatosta 31.12.1941 puolisen vuotta eteenpäin. Lokaationa on Tinseltownin ohella rajan takainen Baja California, varsinkin Ensenadan rantakaupunki. Ellroy sepittää sinne marraskuuhun 1940 sijoittuvan huippukokouksen Natsi-Saksan ja Neuvostoliiton välillä. Paikalla kovia kasvoja Molotov, Berija, Mikojan, Canaris, Kaltenbrunner. Ellroy sotkee faktaa ja fiktiota, mutta Ensenadan kokous on puhdasta fiktiota, ajoittuu täysin Molotovin kuuluisaan Berliinin-vierailuun. Natseja, kommunisteja, viidennen kolonnan kätyreitä, internoituja japanilaisia. Ellroy voisi olla poliittisen trillerinkin puhdaspiirteinen mestari, jos keskittyisi enemmän siihen. Kuitenkin tämäkin romaani on ensisijaisesti benzedrine-houruinen poliisiproseduraali monine murhatapauksineen South Centralin hikisissä jazzluolissa, Griffith Parkin metsäpaloissa ja Brentwoodin kartanoissa. Noin 20-30 yhteenkietoutuvaa henkilöhahmoa keräävät vauhtia kauan ulkokehällä, mutta vääjäämättömästi Ellroy kutoo verkkonsa tiheäksi ja romaanin loppuosa oli parempaa jälkeä kuin Ellroylla pitkään aikaan.

Hajahuomioita. Orson Welles on suhteellisen keskeinen hahmo tarinassa ja Ellroy vihaa selvästi Wellesiä kiihkeästi. Näin säälittävää surkimusta harvoin tulee vastaan. Lyhyessä jaksossa Ellroy piirtää kuvan Owens Valleyn kuuluisasta Manzanarin keskitysleiristä, jonne Los Angelesin suuri japanilaisväestö siirrettiin alkuvuodesta 1942. Poikkeuksellisen tiheä kuvaus, tällaiseen toivoisi Ellroyn keskittyvän enemmän. Toisaalta Ellroy jää kiinni harvinaisesti kahdesta anakronismista. Bangladesh-termiä tuskin käytettiin 1942, ainakaan Kaliforniassa. Zimbabwe-nimi oli tuskin myöskään silloin tiedossa, ei edes mustilla kirkonmiesaktivisteilla.

Aloitin romaanin luvun marraskuun puolessa välissä. Lyhyitä pätkiä aluksi kerrallaan, en päässyt kunnolla fiilikseen ja päätin jo lytätä teoksen perusteellisesti. Raahauduin kuitenkin eteenpäin ja kun lopulta pääsin paremmin käyttämään aikaa, niin Ellroyn päihdyttävä kirjainmyrsky alkoi vaikuttamaan. Ei tätä voi pitää paluuna Ellroyn huippukuntoon, mutta parempi kokonaisuus kuitenkin kuin parissa edeltävässä romaanissa. 

Cary Joji Fukunaga: No Time To Die

 Ensimmäinen tutustuminen Fukunagan tuotantoon, mutta Bond-sarja on tietysti ennestään tuttu. Daniel Craigin aikana Bondeihin on saatu huomattavasti aiempaa enempää intensiteettiä, on syntynyt melkeinpä sarjan parhaita teoksia. En ole kyllä asiantuntija, edellinen Spectre taitaa olla näkemättä, en ainakaan ole sitä blogiin arvioinut. Sitä edellinen Skyfall oli sarjan valioita. Tämä sarjan 25. leffa on tehty jo vuosia sitten ennen koronaa, mutta julkaistiin vasta nyt tänä syksynä. Lueskelin joskus muinoin innostuneestikin Ian Flemingin Bond-romaaneja, mutta näihin elokuvaversioihin en ole saanut rakennettua lähempää suhdetta. Suurella rahalla todella hyvin tehtyä toimintaleffaa, väkivaltaa on paljon, voisi kuvitella, että nykyinen ilmapiiri alkaisi paheksuakin tällaista verioopperaa. Mutta toimintakohtaukset rullaavat siis hyvin, liikutaan mm. Italiassa, Kuubassa ja Norjassa. Merkillisintä tässä elokuvassa on alakuloinen, melankolinen, alavireinen, masentunut, synkkä vire. Huumoria ei ole oikeastaan ollenkaan. Lasten käyttö juonessa ei vaikuta fiksulta. Kovasti ylipitkäkin teos on, melkein olin nukahtaa lukuisissa suvantokohdissa. Aiemmista Bond-leffoista lainataan surutta, eristyneen saaren muodostama uhka on tainnut olla esillä jo useampaan kertaan. Craig on silti  mahtava ja muissakaan rooleissa ei ole erityisempää valittamista. Kokonaisuutena elokuva kai manifestoi valkoisen keski-ikäisen heteromiehen valta-aseman lopullisen tuhoutumisen. Ja tekee sen tyylikkäästi. Kun joka tapauksessa on lähdettävä, niin sitten tällä tavalla. 

John Frankenheimer: Ronin

 Tykkäsin ensi-iltakierroksella 1998 kovasti John Frankenheimerin myöhäisteoksesta. David Mametin kirjoittama heist-trilleri muistutti monella tavalla Jean-Pierre Melvillen elokuvia. Samurai-vertaukset, Pariisin ja Nicen miljööt, ryöstöjengin keskinäinen dynamiikka moninkertaisine petoksineen ja tyylikkäät autot. Robert De Niron ja Jean Renon asenteessa on samaa otetta kuin Delonilla tai Venturalla. Toki paljon erojakin on. Toistuvat autotakaa-ajot vievät Grand Prix -ohjaaja Frankenheimeria toimintagenren suuntaan paljon enemmän kuin Melvilleä kiinnosti. Ohjauksessa ei ole samaa elastista eleganssia ja filosofiset ulottuvuudet jäävät ohuiksi. Mutta kyllä Ronin on nautittava useammankin katselukerran jälkeen. Ehkä jollakin on suuremmat silmät kuin Natascha McElhonella, mutta ei ainakaan heti tule mieleen. Katarina Wittin kohtalo jaksaa hämmästyttää. Alussa ja lopussa nähtävä baari Montmartren lähellä muistuttaa niin paljon Kaurismäkien Arvottomien Le Progrèsia, että se ei voi olla sattumaa. Toki baari oli rakennettu studioon Roninissa. Loppuratkaisukin on tyydyttävä, vaikka Frankenheimer suostui siihen myönnytyksenä suuren budjetin rahoittajille.