Nick Murphy: A Spy Among Friends

Kim Philbysta on varmaan kirjoitettu enemmän kuin kenestäkään toisesta vakoilijasta. Tämä tuoreehko tv-sarja perustuu Ben Macintyren teokseen. Kirja ei ole tuttu, mutta Macintyrelta olen lukenut Oleg Gordijevski -opuksen, joka ei täysin vakuuttanut. Tv-sarja pureutuu Philbyn merkilliseen loikkaukseen 1963 Beirutista Odessaan ja sen jälkeisiin tutkimuksiin Britanniassa sekä Philbyn vaiheisiin Moskovassa. Paljon keritään takaumilla taaksepäin 1930-luvulle asti. Philbyn ohella toinen päähenkilö on pitkäaikainen MI6-kollega Nicholas Elliott, joka oli loikkauksen aikaan myös Beirutissa. Sarjassa esiintyy useita tunnettuja hahmoja, kuten CIA:n vastavakoiluguru James Jesus Angleton, myöhempi menestyskirjailija Ian Fleming, aiemmat brittiloikkarit Maclean ja Burgess sekä ns. neljäs mies Anthony Blunt. Sarja on laatutyötä, tarina avautuu sujuvasti ja näyttelijätyö on huipputasoa. Huumoriakin on brittityyliin riittävästi. Elliottia esittävä Damian Lewis muistuttaa aika lailla Hugh Laurieta. Elliottin käytöstä verrataan yhdessä kohtauksessa Wodehousen Bertie Woosteriin, joka oli Laurien tutuimpia rooleja. Fleming testaa hollantilaisella agentilla, voiko sukelluspuvun alla käyttää smokkia. Siis tuleva James Bond -kohtaus. Uuttakin itselle tuli esille, natsien vastarintamies Erich Vermehrenin kohtalosta en ole ennen kuullut. Vermehren siirtyi sodan lopulla Englantiin ja hänen katoliset kumppaninsa jäivät sodan loputtua venäläisten sektorille. Philby kavalsi antinatsit (ja antikommunistit) venäläisille, jotka surmasivat heidät. En tiedä oliko tekotapa yhtä raakalaismainen kuin tässä sarjassa esitetään. Sarjassa annetaan ymmärtää, että Philby yritti Moskovaan päästyään pelata kolmoisroolia. Hän uskotteli Angletonille ja muille amerikkalaisille ryhtyvänsä vakoilemaan Moskovassa CIA:n leivissä. Todellisuudessa hän paljasti aikeensa heti venäläisille, jotka eivät ymmärtäneet pelin henkeä ja eliminoivat samantien Moskovasta Philbyn jenkkikontaktit. Tämä voi olla fiktiota. Kuusi jaksoa, ehkä pari liikaa, samoja asioita pyöritetään useampaan kertaan. Ei tämä mikään Le Bureau ole, mutta kiehtovaa historiallista spekulointia.

Samuel Fuller: Pickup on South Street

Olen ilmeisesti nähnyt tämän kuuluisan film noirin vain kerran aikaisemmin, vaikka siihen olisi ollut useampia tilaisuuksia. Nyt nähtynä siihen on ollut syynsä. Tässä elokuvassa ei ole sellaista nautinnollista feelgood-aspektia kuin Double Indemnityn tai Out of the Pastin kaltaisissa klassikoissa. Tässä teoksessa on kiihkeää neuroottisuutta, jotain kipeää patologisuutta, joka ei tee katsomiskokemuksesta miellyttävää. Eikä se tietenkään ole ihme, kun ohjaaja on Samuel Fuller, sellaisia Fullerin filmit yleensä ovat. Muutenhan tämä 1953 valmistunut New York -tarina on puhdasoppista noiria. Fuller avaa pelin hikisellä sanattomalla pitkällä otoksella ruuhkaisesta metrovaunusta. Tunnelma kääntyy jopa eroottiseksi ennen taskuvarkausaktia. Elokuvan tyyli muistuttaa sen jälkeen jonkin aikaa puolidokumentaarista poliisiproseduraalia, Joe MacDonaldin kuvaus on ensiluokkaisuutta. Vähitellen Fullerin irrrottelu kiihtyy, runsaasti lähikuvia, mustaa huumoria, mutta hilpeys juuttuu kurkkuun viimeistään Thelma Ritterin murhakohtauksessa. Elokuva kestää kompaktit 77 minuuttia eikä suvantokohtia todellakaan ole. Juoni on ajankohtaisesti Neuvostoliiton ohjailemien kommunistivakoojien jäljitystä, mutta sekin tuntuu olevan pelkkä sivujuonne Fullerin päähänpinttymissä. Herkästi sadistisesti virnuileva Richard Widmark on tietysti juuri oikea mies tällaiseen elokuvaan ja Jean Peters on vakuuttava kovia kokevana pelinappulana isommassa pelissä. Lähinnä teatterissa uransa tehnyt Richard Kiley saattaa silti olla koko porukan kovin hikeä pukkaavana pelokkaana psykopaattina. Ehkä juuri hyvien näyttelijöiden vuoksi tämä saattaa olla jopa Fullerin paras elokuva, toki aivan kaikkia en ole nähnyt. Ja on tietysti selvää, että Robert Bresson otti Pickpocketiinsa tästä paljon vaikutteita.

Christopher Nolan: The Odyssey

Christopher Nolan on nykyään kovamaineinen ohjaaja, jolta itse olen nähnyt varhaisen Mementon, Dunkirkin, Batman Beginsin ja Oppenheimerin. Hyvää kamaa on ollut, mutta ei nyt mitenkään ainutlaatuista. Nyt mies on tehnyt Odysseuksen isolla rahalla. Kuvattu kokonaan IMAX-tekniikalla, joten hankkiuduin Itäkeskuksen IMAX-teatteriin katsomaan kolmetuntista eeposta. En ole tainnut ennen nähdäkään kokonaista fiktioleffaa tällaisessa teatterissa. Näin 1970-luvulla Odysseian aiheesta italialaisen tv-sarjan, joka teki suuren vaikutuksen. Tarina oli siis nyt katsoessa yllättävänkin tuttu. 1980-luvulla luin James Joycen Odysseus-romaanin, mutta sehän oli aika vapaa tulkinta. Suurella rahalla tehty erinomaisen visuaalinen leffa, jossa jännite pysyy tiheänä koko keston ajan. Suomalaistaustainen Matt Damon ei oikein ole itsestäänselvä valinta nimirooliin, mutta kohtuudella hän homman hoitaa. Troijan sota, kyklooppi, jättiläiset, Poseidonin kosto, Kharybdis ja Skylla, Penelopea 20 vuotta piirittävät kosijat, monet olennaiset osat hyvin kasassa. Huomasin somesta, että Kauko Röyhkä valitti leffassa olevan liian vähän seksiä. Se on totta, seireenit ohitetaan hyvin nopeasti ja Odysseuksen seitsemän vuotta Kalypso-nymfin hoidossa olisi ansainnut paljon enemmän käsittelyä. Nolan rikkoo aikatasoja ansiokkaasti ja tuo hyvin esiin moderneja teemoja sivistyksen nykyisestä alhaisesta tilasta. Troijan hevosen sinänsä nerokas temppu oli kuitenkin Zeuksen lain vieraanvaraisuuden vastainen ja ihmiskunta eteni kohti moraalittomuutta. Vertauskuvia nykymeininkiin ei tarvitse pitkään miettiä. Huumoriakin olisi voinut olla enemmän, tämä on tiukkailmeinen draama, jossa koiratkin kokevat kovia. Toki tämä on hyvin onnistunut massiivinen elokuva, mutta ei mikään mestariteos.

Ken Follett: The Key to Rebecca

Kun luin kuusi vuotta sitten Len Deightonin WW2/Egypti -trillerin City of Gold, Juha Nakari vinkkasi samantyyliseen Ken Follettin romaaniin. Aikaa kului, mutta nyt asia palautui mieleen ja ostin teoksen Kindleen. En ole siis walesiläistä Follettia aiemmin lukenut, mutta hänen läpimurtoteoksensa Eye of the Needlen elokuvasovitus on tuttu. The Key to Rebecca on samalta aikakaudelta, vuodelta 1980. Sijoittuu siis toisen maailmansodan aikaiseen Egyptiin vuonna 1942. Erwin Rommelin johtama Afrika Korps vyöryy lännestä kohti Kairoa. Kaupungissa toimii saksalainen vakooja, joka hankkii Rommelille tärkeitä tietoja brittiarmeijasta. Romaanin nimen Rebecca viittaa Daphne du Maurierin samannimiseen teokseen, jota vakooja käyttää sanomiensa salaukseen. Rebecca tunnettaneen nykyään paremmin Hitchcockin filmiversiosta. Philip Kerrin ja Jari Tervon tapaan Follett käyttää fiktiossaan historiallisia henkilöitä, Rommelin ohella mm. Anwar Sadat on tarinan sivuhenkilö. Pääosin kaksi näkökulmahenkilöä, itse vakooja ja häntä jahtaava brittiupseeri. Rakenne on yksinkertainen, mutta tehokas. Lukija tietää enemmän kuin hahmot ja jännitys rakentuu luontevan kiihottavasti. Len Deighton taatusti tunsi tämän romaanin ennen omansa kirjoittamista. Follett kirjoittaa fokusoidummin, Deightonin rönsyjä ei ole tässä ollenkaan, henkilöitä ei ole paljoa. Jonkinlaista bestseller-laskelmointia Follettilla on havaittavissa, esimerkiksi seksiä on mukana huomattavasti enemmän kuin tässä tyylisuunnassa keskimäärin. Se on kyllä perusteltavissa, juoni rakentuu osittain senkin varaan. Paikallisväri tuntuu uskottavalta ja lukukokemus oli oikein nautittava. Romaanilla on ilmeinen todellisuuspohjakin, vakoojahahmo perustuu Kairossa lyhyen aikaa toimineeseen Johannes Eppleriin. Anthony Minghellan menestysleffa The English Patient sivuaa myös näitä tapahtumia. Follettin romaani on suomennettukin merkillisellä Aavikkoleijona-otsikolla.

Éric Rochant: Le Bureau des légendes, 5.kausi

Ranskalaisen vakoilusarjan viides ja viimeinen kausi vuodelta 2020. Covid pysäytti suunnitellut jatkokaudet, mutta kyllä tässä on lopun merkkejä muutenkin vahvasti. Viimeisen kohtauksen ja lopputekstien päällä soi Tom Waitsin Cold Cold Ground. Peitehenkilöosaston naisjohtaja on siirretty Kairoon hotellin turvallisuuspäälliköksi. Sisäistä tutkintaa johtanut JJA on hänen seuraajansa. JJA:sta ilmenee yllättäviä Venäjään liittyviä kytköksiä. Venäjään ja FSB:hen tämäkin kausi keskittyy vahvasti. Lähi-itää ei unohdeta ja uutena lokaationa on Kambodžan Phnom Penh. Artus-koomikon hahmo sotkeutuu seksisuhteeseen arvattavin seurauksin. Yksi uusi Lähi-idässä operoiva peitehenkilö saadaan mukaan, kun seismologi keskittyy koulutuspuuhiin. Viidennessä kaudessa on samaa iskevyyttä ja intensiivisyyttä kuin kahdessa ensimmäisessä. Todella ansiokas lopetus hienolle sarjalle. Jotain suunnitelmia jatkosta kai on ollut olemassa, mutta parempi varmaan lopettaa tähän.

Anne Prokofjeff: Kohtalonpyörä

Tänä vuonna ilmestynyt suomalainen vakoilutoimintatrilleri. Kaksi päähenkilöä, kuvankaunis nuori Supon naisagentti ja selloa soittava inkeriläistaustainen nuori mies, joka painostetaan CIA:n toimihenkilöksi. Tarinassa on jengisotia, huumekauppaa, asekauppaa ja runsaasti väkivaltaa. Terrori-iskuja drooneja myöten. Kahden henkilön näkökulmasta kirjoitettua kohtuullisen sujuvaa dialogipainotteista proosaa. Mutta täysin yhdentekevää tauhkaa. Uskottavuus on koko ajan nollassa. Miksi kuusikymppinen mies saa ylennyksen Supon turvallisuusselvityksistä terrorismintorjuntaan samaan aikaan kuin kolmekymppinen nainen? Ja mies vaikuttaa silti kokeneelta. Stereotyyppisiä hahmoja, kuusikymppinen mies on seksistirasisti, nuoremmat miehet muotimalleja ja toimintaelokuvien tähtiä. Paljon perusvirheitäkin, sotketaan reserve ja reverse -sanat. Supon huumejengitutkijan äiti on vankilassa huumejengiyhteyksiin liittyen. Puuroon sotkeutuu myös MI6, Venäjä ja Isis. Todistajansuojeluohjelmasta varsin löysiä väitteitä. Ikään kuin yksittäiset poliisit voisivat päättää hillittömän kalliista operaatiosta. Ja ohjelma voidaan muka lopettaa, kun uhkaaja passitetaan pariksi vuodeksi linnaan. Oli raskas lukukokemus, kun ei pystynyt välittämään vähääkään miten seitinohuille henkilöhahmoille käy. Lopussa vielä pedataan kömpelösti romaanille jatko-osaa, kannessakin mainitaan sarjan nimi. Omalta kohdaltani sarja oli tässä.

Éric Rochant: Le Bureau des légendes, 4.kausi

Ranskalaisen vakoilusarjan neljäs kausi julkistettiin vuonna 2018. Mathieu Kassovitzin näyttelemä kaksoisagentti pakenee Ranskasta Venäjälle ja joutuu siellä odotetusti vaikeuksiin. FSB painostaa hänet kolmoisagentiksi. Sarjassa esitetään ehkä nykykatsannossa ymmärtävä näkemys Venäjästä, tai ainakin venäläisistä. Se oli ennen suurhyökkäystä Ukrainaan 2022 melko yleistä. Silti Moskovan kohtaukset Lefortovon vankilassa kuuluvat koko sarjan pysäyttävimpiin. Tämä kausi keskittyykin pitkälti tapahtumiiin Venäjällä. Kassovitziin liittyen DGSE soluttaa kahtakin agenttiaan Venäjälle, toinen on Iranista ja Bakusta tuttu seismologi, toinen nuori tekoälynörtti. Ukrainassakin vieraillaan ja koko kausi huipentuu operaatioon, joka naamioidaan "separatistien" teoksi. Venäjän tapahtumien ohella kuljetetaan arabimaissa sivujuonta, jossa Artus-koomikon esittämä pyylevä analyytikko jahtaa Isiksen johtohenkilöitä. Kuivaa huumoria tulee jonkin verran kenttätöihin tottumattoman analyytikon rymistelyistä kovissa paikoissa. Uskottavuus hieman heikkenee näissä kohdissa. Analyytikon mukanaoloa perustellaan hänen kuulustelukyvyillään, mutta ei hänen läsnäolonsa olisi tarpeellista itse kiinniotto-operaatioissa. Ja vielä kolmaskin juonihaara on tietysti Pariisissa. Siellä toimistojuonittelu pääsee jo äärimmilleen. JJA:ksi (viittaus CIA:n myyräjahtaaja James Jesus Angletoniin) kutsuttu sisäisen tarkastuksen johtaja ottaa tähtäimeen peiteagenttiosaston päähenkilöt, joita hän pitää Kassovitz-petturin suojelijoina. Ehkä tämäkään kausi ei aivan noussut kahden ensimmäisen tasolle, mutta laatu on edelleen lähes ainutlaatuista. Covid katkaisi sarjan teon, mutta vielä itselläni on viides kausi katsomatta.

Éric Rochant: Le Bureau des légendes, 3.kausi

Katsoin ripeästi ranskalaisen vakoilusarjan kolmannenkin kauden 10 jaksoa. Mathieu Kassovitz on joutunut Isiksen vangiksi ja käytännössä koko kausi keskittyy hänen vapauttamisyrityksiin. Fokus on siis aiempia jaksoja keskittyneempi ja yleisvire on synkempi ja masentavampikin. Huumoria ei enää juuri ole ja julmuudet entistäkin brutaalimpia. Venäjän FSB ja Israelin Mossad ovat nyt mukana keskeisesti. Hieman kevennystä tarjoaa Iranista selvinnyt seismologivakooja, joka lähetetään uuteen tehtävään Bakuun, vaikka hän ei selvästikään ole enää tasapainoinen. Bakun jaksot ovat kuitenkin hieman valoisampia kuin Isiksen kalifaattiin sijoittuva päätarina. Intensiteetti on edelleen vahvaa ja näyttelijät ilmiömäisiä. Artus-niminen koomikko esittää uutta hahmoa, huipputerävää analyytikkoa, joka ei todellakaan ole millään tavalla koominen. Ehkä tykkäsin silti hieman enemmän aikaisemmista kausista, tämä oli jo jokseenkin raskasta. Jäljellä on vielä kaksi kautta ja on selvää, että ei hommaa voi tähän jättää.  

Éric Rochant: Le Bureau des légendes, 2.kausi

Le Bureaun toinen kausi tuli ahmittua nyt neljässä päivässä, toki asiaa auttoi hiljainen juhannusviikonloppu. Suoraa jatkoa avauskaudelle, ollaan edelleen vuodessa 2015. Samat juonikuviot siis edelleen mukana, mutta uudenlaisilla kierteillä. Mathieu Kassovitzin päähenkilö on nyt kaksoisagentti ja stressi on entistäkin painostavampaa, se näkyy hyvin näyttelytyylissä, kumarampi ryhti ja masentuneempi yleisolemus. Kassovitzin syyrialainen naisystävä on aluksi keskeisesti mukana, mutta jää vähitellen sivummalle. Olennaisimmat elementit ovat tällä kertaa ranskalaisen Isis-pyövelin jahtaaminen lähinnä Syyriassa ja Iranissa toimivan kenttäagentin monenlaiset vaikeudet. Iranin vallankumouskaarti esitetään lähes yhtä huonossa valossa kuin Isis. Amerikkalaiset ovat keskeisesti mukana, mutta venäläiset ei. Rytmi on avauskautta rivakampaa ja väkivalta julmempaa, vaikka se esitetään edelleen suhteellisen viitteellisesti. Uusi keskeinen henkilö on Pariisin toimistossa alan temppuja opiskeleva nuori nainen, jota esittää Pauline Étienne. Hän ja oikeastaan sarjan kaikki muutkin naishahmot ovat poikkeuksellisen viehättäviä. Vakoilun ohella sarjassa on mehukkaita pointteja yleisemminkin toimistohommista. Yt-neuvottelujen veteraania ilahdutti erityisesti kaikkein klassisin irtisanomistapa, aamulla kulkukortti ei toimi. Huumori on edelleen kuivaa. Toinen kausi päättyy lähes sietämättömään cliffhangeriin, joten kolmatta kautta ei taatusti malta odotella kauaa.

Éric Rochant: Le Bureau des légendes, 1.kausi

Kun tätä ranskalaista vakoilusarjaa esitettiin Suomessa ensi kerran, luin siitä poikkeuksellisen paljon positiivisia arvioita. En tullut sitä katsoneeksi, vaikka olen juuri tällaisesta ollut kiinnostunut jo pitkään. Ilmeisesti olis silloin liian kiireistä. Nyt sarjan kaikki viisi kautta ovat ilmaantuneet Yle Areenaan ja aikaakin tuntuu olevan enemmän. Niinpä sain nyt parin viikon aikana katsottua sarjan ensimmäisen kauden 10 jaksoa. Täytyy heti sanoa, että sarja on maineensa veroinen. Koukutuin heti välittömästi ensimmäisestä jaksosta lähtien. Kyseessä on mitä ilmeisimmin niin realistinen teos kuin tällaisesta aiheesta on mahdollista tehdä. Bureau on siis Ranskan ulkomaantiedustelu DGSE, johon on aiemmin sulautunut mm. vakoilufiktiosta itselleni tutumpi Deuxième Bureau. Sarjassa on vakoiluun liittyviä toiminnallisia aineksia, mutta enimmäkseen seurataan Pariisin toimiston elämää. Toimistossa lähinnä tuijotellaan näyttöjä, joiden kautta myös toiminnallisuudet osuudet välittyvät, varsin vähäeleisesti. Ensimmäisellä kaudella on noin kolme juonilinjaa, jotka osittain lomittuvat toisiinsa. Algeriassa on kadonnut DGSE:n agentti, joka yritetään pelastaa takaisin. Pariisissa koulutetaan nuorta naispuolista seismologia vakoilun kenttätöihin Iraniin. Erinomaisen coolin Mathieu Kassovitzin esittämä päähenkilö on juuri palannut vastaavasta kenttäkomennuksesta Syyriasta, jossa hän on sotkeutunut romanttisesti paikalliseen naiseen. Sehän ei yleensä tiedä hyvää. Ensimmäinen kausi sijoittuu noin vuoteen 2015, jolloin Syyrian sisällissota on kiihkeimmillään. Kassovitzin ohella kaikki muutkin näyttelijät ovat loistavia, mm. Kassovitzin esimiestä esittävä Jean-Pierre Darroussin, tuttu mm. Aki Kaurismäen Le Havresta. Sarjan ohjaaja ja kirjoittaja Rochant on tehnyt elokuviakin, mutta niitä en tunne. Rochantin jälki on todella vakuuttavaa. Vakoilufiktion klassikot on varmaan luettu ja tunnelma muistuttaa ajoittain John le Carréa. Rytmi on hitaahko, mutta hypnoottisen tiheä, paljon ekonomisempi kuin le Carrélla. Huumoria ei ole paljon ja se on mustaa. Katsojalle tarjotaan sopivan rennosti pieniä tiisereitä, jotta suspense tehostuu. Pariisin ja miksei Algeriankin miljööote on riittävällä tasolla. Käsittääkseni tehot ovat vain paranemassa seuraavilla kausilla, joten pakkohan tätä on jatkaa.

Len Deighton

Len Deighton on kuollut maaliskuun puolivälissä Guernseyllä 97-vuotiaana. Kuulin tapauksesta vasta nyt, kun uudessa Ruumiin kulttuuri -lehdessä oli Keijo Kettusen laatima muistokirjoitus. Olin kuoleman aikaan Hollannin reissulla, ei tullut seurattua uutisvirtaa. 1970-luvun puolivälissä aloin lukea brittiläisiä vakoilutrillereitä käännöksinä. Ensin Ian Flemingin James Bond -kirjoja, ehkä John le Carréa ja Graham Greeneä, myös muutama Len Deightonin romaani. Ei oikein kolahtanut, kirjailija unohtui, aika kului. Rautaesirippu romahti 1989 ja seuraavana vuonna tartuin Deightonin uudehkoon Berlin Game -teokseen, nyt alkukielellä. Se kolahti totaalisti. Berlin Game on 1983 ilmestynyt ensimmäinen osa Bernard Samson -sarjasta, myöhemmin niitä tuli yhdeksän lisää. Deightonin noirahtava tyyli iski täysin omiin makumieltymyksiin. En ollut silloin vielä käynyt Berliinissä, Deightonin romaanin miljöökuvaus viehätti erityisen intensiivisesti. Myöhemmillä Berliinin reissuilla jäljitin sitten Deightonin tarinoiden tapahtumapaikkoja. Luin sitten ahmien kaikki siihen mennessä ilmestyneet Samson-teokset, viimeinen saapui 1996. Samalla tutustuin Deightonin muihin romaaneihin, joista erityisesti pidin toisen maailmansodan Egyptiin sijoittuvasta City of Goldista. Sen ja Berlin Gamen olen lukenut sittemmin toiseenkin kertaan, se on hyvin harvinaista, toisena esimerkkinä tulee mieleen Raymond Chandler, jonka teoksista olen nauttinut useampaan kertaan. Luin myös Deightonin varhaisia 60-luvun teoksia, englanniksi nekin avautuivat paljon paremmin. Kollega John le Carré ei hätkähtänyt kylmän sodan päättymistä vaan löysi uusia aiheita ja paransi jopa tasoaan, jos mahdollista. Deightonille taisi käydä toisin. Saatuaan Samson-sarjan päätökseen 1996 hän ei enää julkaissut mitään. Ehkä miehellä oli muitakin kiinnostuskohteita kuin kirjoittaminen ja hän pystyi viettämään vielä 30 vuotta eläkkeellä. Pysyvän jäljen hän joka tapauksessa ehti jättää kirjallisuuteen.

Matti Tapio: Sodan ja rauhan miehet

Katsoin nyt Yle Areenasta lähes 50 vuoden tauon jälkeen uudestaan Matti Tapion hämmästyttävän merkkityön, joka pureutuu dokumentein, haastatteluin ja dramatisoiduilla kohtauksilla Suomen ja Neuvostoliiton suhteisiin 1938-41. Muistan tv-sarjan olleen silloin 1978-79 huikea kokemus, mutta onhan tämä nytkin nähtynä yli 11 tuntia armotonta tykitystä. Muistelen aikalaisten kohisseen eniten Boris Jartsevin suuresta roolista talvisotaa edeltäneissä neuvottelutunnusteluissa. Se ei silloin varmaan ollut niin yleisesti tiedossa. Nyt nähtynä mieleen jäi eniten Molotovin hirvittävä tylyys neuvotteluissa ja Paasikiven yli-inhimillinen kärsivällisyys. Risto Mäkelän ja Keijo Kompan näyttelijäsuoritukset ovat täysin uskomattomia. Jotkut näyttelijät ovat vaatimattomampia, mutta kokonaisuus on silti vakuuttava. Ei ihme, että Molotovia vihattiin Suomessa niin paljon. Erityisesti korostui Molotovin painostus välirauhan aikana elo-syyskuussa 1940, uusi hyökkäys Suomeen tuntui olevan tulossa minä hetkenä hyvänsä ja Suomessa valmisteltiin jo liikekannallepanoa. Vuoden 1978 jälkeen on tullut tietysti uutta tutkimusta, ehkä järisyttävimpänä väite, että Göring olisi jo talvisodan lopussa kehottanut Suomea tekemään rauhan. Menetetyt alueet saataisiin takaisin Saksan avulla. Se tuo välirauhan aikaisen painostuksen uuteen valoon, mutta ilmeisesti ainakaan Paasikivi ei ollut tietoinen Göringin lupauksesta. Onhan se muutenkin kiistanalainen edelleen. 

Kun tv-sarja tehtiin 1977-78 suomettumisen ollessa pahimmillaan, niin yllättävän vähän rähmällään oloa sarjassa on nähtävissä. Lähinnä loppuun päälleliimattu lyhyt valokuvakooste jatkosodan jälkeisistä tapahtumista ETYKiin asti korostuu. Paasikiven itsekritiikkiä on ehkä painotettu enemmän kuin olisi ollut tarpeellista. Väinö Tanner oli Kekkosen verivihollinen, mutta varsin myönteinen kuva Tannerista piirtyy sarjassa. Stalin nähdään leppoisana piipunpolttajana, mutta ehkä näin olikin Molotovin hoitaessa likaisen työn. Lähes kaikissa neuvotteluissa mukana ollut Johan Nykopp oli hyvissä voimissa 1978 ja neuvottelujen kuvauksen todenperäisyyttä ei liene syytä epäillä. Vaikka sarjan otsikossa mainitaan miehet, niin muutama nainenkin oli keskeisessä asemassa. Hella Wuolijoen rooli korostuu Aleksandra Kollontain kanssa käydyissä Tukholman keskusteluissa talvisodan aikana. Wuolijoen ja Tannerin välejä kuvataan läheisiksi. Ainakin jatkosodan aikana he olivat kyllä sitten kovin kaukana toisistaan. Matti Tapio kuoli 52-vuotiaana ensimmäisen jakson esittämisen jälkeen. Ilmeisesti kuolinsyyssä ei ollut mitään epäselvää, vaikka Venäjän vaiheisiin tutustuneelle yhteensattuma vaikuttaa tutulta.

Mimi Leder: The Peacemaker

 Tämän 1997 valmistuneen toimintaelokuvan aihe tuntuu kovin ajankohtaiselta. Psykopaattinen kenraali (jolla on sivumennen sanoen suomalainen tyttöystävä) ryöstää verisesti ydinaseita Venäjällä, räjäyttääkin yhden. Tarkoitus on viedä ne Iraniin, mutta amerikkalaiset estävät suurimman osan jossain Dagestanissa. Muuan Bosnian serbi saa kuitenkin kuljetettua yhden New Yorkiin, jossa käydään sitten Die Hard -tyyppinen loppukilpajuoksu. Periaatteessa tämä on Bond-tyyppinen elokuva ilman huumoria ja seksiä. Se on hieman outoakin, kun pääosissa Nicole Kidman ja George Clooney. Rytmi on nopea ja kohtuullisen viihdyttävä elokuva on kyseessä. Aika pinnalliseksi kokonaisuus kuitenkin jää ja uskottavuus on tietysti heikkoa pitkin matkaa.

Jari Tervo: Eeva ja Aatami

Jari Tervo on sikäli mielenkiintoinen kirjailija, että hän on kiinnostunut samoista asioista kuin minä. Ainakin Suomen lähihistoria ja jalkapallo. Olemme samaa ikäluokkaa, Tervo kolme vuotta vanhempi. Molemmat olemme pohjoisesta kotoisin. Itsekin olisin voinut ryhtyä toimittajaksi ja ehkä sitä kautta jopa kirjailijaksi, mutta pääsiäisenä 1980 päätin valita helpomman tien hakeutumalla IT-alalle. Olen kuitenkin lukenut suhteellisen vähän Tervoa, viimeksi Myyrän yli 15 vuotta sitten. Nyt käsiin sattui Tervon uusin romaani vuodelta 2024.

Teoksen alaotsikkona on epähistoriallinen romaani. Se on myös jonkinlainen 1900-luvun ensimmäisen puoliskon sukukronikka, jossa ihmiset kietoutuvat itsenäisen Suomen pöyristyttäviin alkuvaiheisiin. Romaani starttaa 20.6.1944, joka on vahva ehdokas Suomen historian synkimmäksi päiväksi. Se on päivä, jolloin Viipuri menetettiin venäläisille sotarosvoille. Samana päivänä samaiset rosvot pommittivat Elisenvaaran rautatieasemaa, joka oli täynnä evakkojunia. Yleiseen tietoon murhapommitus tuli vasta 2006. Nimihenkilöt Eeva Kyyhkynen ja Aatami Rautaparta ovat Elisenvaarassa juuri silloin, mutta säilyvät hengissä. Kahdeksan Eevan lähisukulaista kuolee. Tervon romaani liikkuu tästä ajassa taaksepäin 20-luvulle asti kuvaten lähinnä Rautaparran suvun vaiheita Suomessa ja Venäjällä. Oleellista on kuitenkin mitä tapahtuu loppuvuodesta 1944. Ilkka Remeksen esikoisromaanin tapaan Tervon tarinassa Tali-Ihantala murtuu ja siviilejä raiskaava, kiduttava ja murhaava puna-armeija vyöryy Helsinkiin. Lokakuussa vallataan Vaasa ja koko Suomi on miehitetty. Urho Kekkonen julkaisee pamfletin nimeltä "Onko maallamme malttia sovjetisoitua?". Tervo on kirjoittanut teoksen helmikuun 2022 jälkeen ja se näkyy. Jälki on Suomessa samaa kuin Ukrainassa keväällä 2022. 

Kirjan lopussa on henkilöhakemisto, jossa kerrotaan myös sellaisia asioita, jotka itse tekstistä puuttuvat, tai mainitaan ohimennen. Se on kovin hyödyllinen, koska henkilöitä on paljon. Tuttuun tapaan teos vilisee oikeita historiallisia henkilöitä fiktiivisten seassa. Se tuntuu toimivan nyt paremmin kuin Myyrässä. Tervo kirjoittaa hyvin, mutta lukeminen oli silti aika raskasta. Huumori on karua ja tapahtumat ovat erittäin synkkiä. Jostain syystä henkilöhahmot jäävät jokseenkin etäisiksi ja niihin on hankala samaistua. Ehkä nimipariskuntaan tarkemmin keskittyvä kerronta toimisi intensiivisemmin. Vaikuttavan massiivisen eepoksen Tervo on kuitenkin punonut kasaan.

Toivo Särkkä: Kovaa peliä Pohjolassa

Kotimainen rikoskomedia vuodelta 1959, esikuvina ilmeisesti samaan aikaan Ranskassa suositut Eddie Constantine -leffat. Alkaa suhteellisen ryhdikkäästi toiminnallisina kohtauksina, mutta junnautuu nopeasti naurettavaan juoneen, jossa on MacGuffinina jopa ydinasesalaisuuksia. Kaksoisroolin heittää pahasti turvonnut Tauno Palo, joka on hilpeästi koko ajan nuorten missityttöjen intohimojen kohde. Viisikymppinen Palo näyttää noin 70-vuotiaalta. Näyttelijäsuoritukset ovat lievästi sanoen kankeita ja parodia-ainekset eivät naurata ollenkaan. Seksistiset asenteet tuntuvat arkeologisilta, mutta tietysti niitä pitäisi suhteuttaa aikaansa. Parhaiten ovat säilyneet välähdykset Helsingin kaduilta. Kehnoa kamaa, mutta jotain kevyttä viihdyttävyyttä kuitenkin löytyy.

Mick Herron: Clown Town

Tuorein teos Herronin Slough House -sarjassa. Ilmestynyt viime syksynä, kolmen vuoden tauon jälkeen. Itselleni ei niin pitkää taukoa tullut, koska luin sarjan edellisen Bad Actors -romaanin vasta viime heinäkuussa. Clown Town jatkaa suoraan samaa tarinaa, joskin isossa roolissa neljän vanhan vakoojan tiimi Pohjois-Irlannin levottomuuksien ajoilta. Hienosti Herron kaartelee aihetta ylätasolla ennen laskeutuu pureutumaan tapahtumiin tiiviimmin. Juoni on varsin näppärä, vaikka loppuratkaisu onkin röyhkeydessään jo hieman ennalta-arvattava. Lontoon tuttua mijööotetta täydentävät Oxfordissa tapahtuvat jaksot. Musta huumori on yhtä rouheaa kuin ennenkin. Herron (s. 1963) tuntuu saavan perverssiä nautintoa varttuneiden miesten taloudellisesta ahdingosta, eläkkeen menetyksestä yms. Aihe toistuu usein hänen tuotannossaan, niin tälläkin kertaa. Traagisuutta Herron ei välttele, ei nytkään. Lukukokemus oli taas oikein miellyttävä, vaikka teos ei ehkä aivan sarjan kärkeen kohoakaan. Tästä on vielä hyvä jatkaa, toivottavasti aiemmin kuin kolmen vuoden päästä. Itsellä tosin on vielä lukematta Herronin sarjan ulkopuoliset romaanit, joista ainakin kolme sisältää samoja hahmoja kuin varsinaisissa sarjan teoksissa. Luultavasti perehdyn Herronilta seuraavaksi niihin. 

Roberto Ampuero: The Neruda Case

Chileläinen romaani vuodelta 2008, tämä Carolina De Robertisin englanninnos on vuodelta 2012. Ampuero on sittemmin toiminut Chilen ulkoministerinä 2018-2019. Sitä ennen hän on asunut Kuubassa, molemmissa Saksoissa, Ruotsissa, Espanjassa ja Meksikossa, nykyään professorina Iowassa. Romaani starttaa Valparaísosta 2006, mutta siirtyy nopeasti takaumana vuoteen 1973. Asetelma on poikkeuksellinen, jopa nerokkaalta vaikuttava. Päähenkilö on parikymppinen Cayetano Brulé, Floridan kautta naisen perässä Chileen pari vuotta aikaisemmin muuttanut kuubalainen. Mies aloittelee yksityisetsivän hommia ja Nobel-palkittu runoilija Pablo Neruda palkkaa miehen etsimään meksikolaista lääkäriä. Etsinnän kohde vaihtuu myöhemmin. Salvador Allenden hallinto on kulkemassa kohti Pinochetin sotilasvallankaappausta ja Pariisin suurlähettiläänä toimiva Neruda sairastaa syöpää. Brulén tutkimukset vievät hänet Ciudad de Méxicoon, Havannaan, Itä-Berliiniin, Leipzigiin ja Bolivian La Paziin. Samalla tarkentuu Nerudan aikaisemmat vaiheet, Ampueron tapaan hänkin asusteli eri puolilla maailmaa. Neruda vaikuttaa olleen narsisti, täysmulkku, raiskaaja ja oman vammaisen lapsensa hylkääjä. Tutkimukset ajoittuvat sopivasti ennen Allenden kaatumista Pinochetin sotilasvallankaappaukseen 11.9.1973. Chileen palannut Brulé saa juuri kaappausyönä Nerudan kaipaaman tiedon varmistettua. Brulé kuitenkin vangitaan kahdeksi viikoksi. Vapautumisen jälkeen hän yrittää tavoittaa Nerudaa turhaan, hän ehtii kuolla juuri ennen. Siis selvää trilleriotetta varsinkin lopussa. Kokonaisuutena romaani on kuitenkin pettymys. Kerronta on laahaavaa ja tylsääkin. Henkilöhahmot ovat moniulotteisia, mutta lukukokemus oli silti työläs. En tiedä johtuisiko se käännöksestä. Pikanttina yksityiskohtana vallankaappauksen jälkeen Chilessä yksi romaanin henkilö aikoo hakea turvapaikkaa Suomen lähetystöstä. Tämä ja monet muut asiat ovat todellisuuspohjaisia, mutta pettymykseksi romaani silti kallistui.

Desmond Bagley: Domino Island

Olin noin 10-vuotias, kun Agatha Christien tyyliset arvoitusdekkarit alkoivat tuntua toivottoman lapsellisilta. Oli siirryttävä eteenpäin. Asuin silloin pienessä kylässä Oulujärven rannalla. Koulun kirjastossa oli pitkä hylly Alistair MacLeanin trillereitä, joita asiakkaat tuntuivat suosivan. Se oli luonnollinen askel ja ponnahdin siihen genreen. Olin nopea lukija ja pian täytyi tsekata muitakin tekijöitä. Desmond Bagley oli ilmiselvä toinen mestari. Varsinkin Bagleyn Suomalainen nuorallatanssi (alkuperäinen The Tightrope Men) kutkutti, kun tapahtumat sijoittuivat osittain Suomeen ja poliittiset painotukset olivat hieman erilaisia kuin Kekkoslovakiassa siihen aikaan oli totuttu. Bagleyn suomennettu tuotanto oli sekin nopeasti tsekattu ja aloin kyllästyä tähänkin suoraviivaiseen trillerigenreen. Seuraavina steppeinä olivat Ian Fleming, Len Deighton, John le Carré ja varsinkin Raymond Chandler, joten Bagley unohtui.

Huomasin nyt Vallilan kirjastossa Bagleylta teoksen. En koskaan lukenut Bagleya alkukielellä, joten ajattelin Domino Islandin olevan jokin vanha tuttu. Kyseessä on kuitenkin postuumisti julkaistu vanha käsikirjoitus, jonka on viimeistellyt (curated by) Michael Davies. Alunperin kirjoitettu juuri avainvuonna 1972. Hetken mielijohteesta tartuin teokseen. Bagley näkyy kuolleen jo vuonna 1983 59-vuotiaana, mieshän on varmaan täysin tuntematon nuoremman lukijakunnan keskuudessa. Genre on ilmeisen kuluttava tekijälleen, myös MacLean kuoli suhteellisen nuorena 1987. Domino Islandin käsikirjoitus oli alunperin nimeltään Because Salton Died ja tämä versio on julkaistu 2019. Davies on sittemmin itsenäisesti kirjoittanut jo kaksi jatko-osaa Domino Islandille.  

Romaani sijoittuu fiktiiviselle Campanillan saarelle Karibialla. Saari on itsenäistynyt Britanniasta joitakin vuosia sitten. Päähenkilö on Bagleylle (ja MacLeanille) tyypillinen noin 40-vuotias ex-sotilas, takana kaksi avioliittoa, leski ja eronnut. Tämä Bill Kemp toimii lontoolaisen vakuutusyhtiön konsulttina, joka saapuu Campanillaan tutkimaan epäselvää kuolemantapausta. En tiedä onko Bagleyn kirjoitustyyli nykykatsannossa paljon heikompaa kuin silloin 1970-luvulla vaikutti. Vai olisiko Bagley jättänyt ihan tarkoituksella kalkkunan julkaisematta. Joka tapauksessa romaanin luku oli kovin puisevaa. Rytmi hidas, juuri mitään ei tunnu tapahtuvan. Juoni on melkein kuin vieroksumaani arvoitusdekkaria. Toki mukana on poliittisia kähmintöjä, mutta kovin vaisusti nekin kuvataan. Muistelen joissakin Bagleyn romaaneissa olleen seksiäkin. Kemp tapaa saarella pari kaunista naista, mutta mitään sen kummempaa ei tapahdu. Loppuun on sitten rakennettu Bagleylle tyypillinen hektinen toimintapuristus, mutta ei sekään omaperäisyydellään juhli. On varmaan parempi jättää Bagley lepäämään rauhassa muistojen ääreen.

Kari Kallonen: Partisaanisota

Luin äskettäin Muurmannin suomalaisten kansanmurhaa käsittelevän Tarja Lappalaisen teoksen, joka sivusi neuvostopartisaanien tekemiä sotarikoksia Pohjois-Suomessa jatkosodan aikana. Tartuin nyt kolme vuotta myöhemmin 2022 ilmestyneeseen kokonaisesitykseen ns. Karjalan rintaman partisaaneista, vaikka aihe kovin masentava onkin. Kirjan kannessa on väritetty valokuva Olavi Alakulpista, jonka CV on hämmästyttävä. Maastohiihdon maailmanmestari, Mannerheim-ristin ritari, partisaanien jahtaaja, poliittinen pakolainen ja USA:n armeijan everstiluutnantti. Kallosen kirja keskittyy jäljittämään venäläisissä partisaanijoukoissa sotarikoksiin syyllistyneitä suomalaisia. Pitkän hiljaisuuden jälkeen partisaaneista on kirjoitettu suhteellisen paljon 1990-luvulta alkaen. Tämä ehkä vähän kiusallinenkin kansallinen näkökulma on varsin perusteltu, koska monien henkiinjääneiden kertoman mukaan suomalaisia naisia, lapsia ja vanhuksia murhanneiden partisaanien joukossa oli usein suomea puhuneita henkilöitä. 

Kallonen taustoittaa asetelmaa vuoden 1918 sisällissotaan ja Venäjälle paenneiden punaisten katkeruuteen. Suomalaispartisaanien suurta määrää voi silti ihmetellä, koska suuri(n) osa Venäjällä asuneista suomalaisista sai niskalaukauksen 1937-38. Eivät kuitenkaan kaikki. Osa pelastui ollessaan Stalinin lihamyllyn aikaan huomattavasti turvallisemmassa Espanjan brutaalissa sisällissodassa. Talvisodan aikana Suomeen pudotettiin tai kyyditettiin rajan yli paljon suomalaisia desantteja. Osa äskettäin vangiksi jääneitä, kiinnijääneet saivat sodan oloissa kuolemantuomion. Kallonen listaa heitä paljon, vaikka  desantit eivät teoksen fokuksessa olekaan. Usein unohdettu pointti on se, että jatkosodan partisaaneja johti Neuvostoliiton kommunistinen puolue NKVD:n/NKGB:n kautta, ei puna-armeija. Siihenhän viittaa partisaani-sanan parti-osa. Kallosen arvion mukaan Karjalan rintaman partisaaneista noin 15% oli suomalaisia tai karjalaisia, yhteensä n. 765. Kirjan liitteessä luetellaan 150 henkilön nimet. Katsoin ensin, että mukana ei ole yhtään Juntusta tai Moilasta. Lista ei hämmentävästi ole kuitenkaan kokonaan aakkosjärjestyksessä, molempia löytyykin kaksi. Antti Iolovits Juntunen (yksikköä ei tiedossa), Toivo Karinpoika Juntunen (Bolevoje Klits), Vieno Tuomaanpoika Moilanen (Bojevyje druzja, Partisaaniprikaati os. 17, Burevestnik) ja Viktor Iisakinpoika Moilanen (Krasnij Partizan). Kallosen kirjassa ei näiden henkilöiden toimia kuvata. Bolevoje Klits (Taisteluhuuto) toimi Kiestingin ja Louhen alueella, Bojevyje druzja (Taistelutoverit) Karhumäen ja Äänisen alueella, Burevestnik (Myrskylintu) Puutoisissa, Krasnij Partizan (Punainen partisaani) Vienan Kemissä. Tiedot ovat siis suhteellisen hataria ja näissä tapahtumissa näyttää olevan paljon tutkittavaa jäljellä. 

Muurmannin suomalaisia käsittelevässä kirjassa Martti Turtola vähätteli Lapin rajavartioston johtaja Oiva Willamon kykyjä. Kallosen konna on puolestaan Kekkosen kaveri maaherra Kaarlo Hillilä, joka vesitti Willamon esityksiä Lapin siviilien evakuoinnista partisaaniuhan alla. Ensimmäisenä jatkosodan partisaanisiviiliuhrina kirjassa pidetään Ristijärven Mustavaarassa 16.7.1941 surmattua Perttu Kemppaista. Lienee hieman määrittelykysymys olivatko hänen murhaajansa desantteja vai partisaaneja. Varsin ryhdikkään pohjustuksen jälkeen Kallosen kirja hajaantuu pahasti kuvatessaan varsinaisia partisaani-iskuja ja partisaaneja vastaan taistelleita suomalaisjoukkoja. Jonkinlaista kronologista ja maantieteellistä rakennetta yritetään muodostaa, mutta lopputulos on kuitenkin puuduttava ja sekava yksityiskohtainen luettelo tapahtumista. Lukeminen on raskasta ja joutuu jopa suomalaisen sotakirjallisuuden pahimman perisynnin tapaan pohdiskelemaan kuvataanko tässä nyt suomalaisen vai venäläisen yksikön toimintaa. Paljon selkeämpää organisointia kaivattaisiin ja Kallonen selvästi ymmärtää sen itsekin. Loppusanoissa Kallonen toteaa teoksen olevan "journalistinen" ja toivoo aiheesta jatkossa tutkimuksellisempaa otetta. Kallosen teksti saattaa aluksi vaikuttaa varsin kattavalta, mutta kirjasta puuttuu kokonaan Kuhmon verityöt. Kirjan liitteen uhriluettelossa on kahdeksan Juntusta, joiden kuolinpäivä on 24.7.1944 Kuhmon Iivantiirassa. Kyseessä on silmitön verilöyly Hirvivaarassa, joka sijaitsee Iivantiiran ja Moisiovaaran kylien välimaastossa, siis melko lähellä Hyrynsalmen rajaa. Murhatut Juntuset eivät olleet lähisukulaisia, mutta sukulaisia kuitenkin.

Lappalaisen kirjassa yritettiin omituisen innokkaasti puhdistaa tunnetun Muurmannin suomalaisen Sven Lokan partisaaniepäilyjä. Tämä uudempi teos taas langettaa epäilyksen varjon entistä tiukemmin Lokkaan. Yksi uusi lähde on ilmaantunut Jukka Rislakin teoksessa "Saatan kuolla jo rajalla". Siinä kerrotaan, että Tšeljabinskin työarmeijaleiriltä vapautettiin 1943 joukko nuoria suomalaismiehiä, joiden määränpää oli Belomorsk/Sorokka tai Karjalan NKVD-joukot. Sven Lokka oli juuri tuolla Tšeljabinskin leirillä, oman kertomuksensa mukaan edelleen kesällä 1944, jolloin hänet tunnistettiin pahimmassa partisaanien massamurhassa Lokan kylässä Suomen Lapissa. Lokka ei pystynyt esittämään todisteita oleskelustaan siihen aikaan Tšeljabinskissa.

Joonas Konstig: Sotaan syyllinen

Edellisessä lukemassani romaanissa Violetti vainoaja esiintyy pienessä roolissa 1954 muistisairas Risto Ryti, jokseenkin tragikoomisessa valossa. Tässä romaanissa vuodelta 2022 Rytillä on isompi rooli, taitaapa olla ihan nimihenkilökin ja huumoria ei todellakaan tällä kertaa mukana. Poimin tämän romaanin Vallilan kirjastosta täysin satunnaisesti. Kansi oli hyllyssä käännetty esiin ja vilkaisin takakannen synopsista, lainauspäätös syntyi. En tiennyt kirjasta tai kirjailijasta mitään. 1977 syntynyt Konstig on jo melko kokenut kirjailija, tämäkin teos on itse asiassa jatkosodan jälkeiseen aikaan sijoittuvan trilogian kolmas osa. Uskaltauduin kuitenkin lukemaan, kun teoksia kuvataan itsenäisiksi. Ollaan siis vuodenvaihteessa 1945-46, presidentti Mannerheim hoidattaa terveyttään mahdollisimman kaukana Stalinista Portugalissa, venäläisten hallitsema liittoutuneiden valvontakomissio painostaa Suomea aloittamaan sotasyyllisyysoikeudenkäynnin jatkosodan aikaisia poliittisia johtajia vastaan. 

Rytistä huolimatta romaanin varsinainen päähenkilö on punaisen Valpon kommunistietsivä Hugo Salo, joka lähetetään Moskovaan hakemaan syyttäjien todistajaksi Suomessa jatkosodan alla ja aikana vaikuttanutta Erich Buschenhagenia. Kenraali on jäänyt venäläisten vangiksi Romaniassa. Moskovassa Salolle osoittaa vieraanvaraisuutta ensin rouva Jartseva, siis Zoja Rybkina. Pian Salolle selviää kuitenkin kommunismin venäläisen version naamioista riisutut kasvot. Mies heitetään Lubjankan torakoita kuhisevaan tyrmään. Ja kuten hyvin tiedetään, russakat ovat Lubjankan fasiliteeteista miellyttävimpiä. Romaanin pääosan muodostaakin tämä Salon värikäs Venäjän turnee. Se tuntuu pitkitetyltä, mutta on kuitenkin kiinnostavampi kuin alkuosa. Oikeudenkäynnin tarkka läpikäynti Rydin puolustuspuhetta myöten oli vähän tylsää, kun tunnen tapahtumat jokseenkin hyvin. Puhtaat fiktio-osuudet siis kiinnostavampia. Mutta rytmi saisi olla rivakampi ja pikkupoikien pommileikit Helsingissä ovat kuin jostain nuortenkirjasta. Muutenkaan fiktio-osuiden uskottavuus ei ole kovin korkea, vaikka todellisuuskin oli kaikenlaisia käänteitä täynnä. Oikeudenkäynnin lopputuloshan oli ennalta määrätty, joten sitä ei sentään jäädä sen kummemmin ihmettelemään. Helsingin paikallisväri on kohtuullisen onnistunutta. Iraniin sijoittuva epilogi taas tuntuu kovin keinotekoiselta.

Romaanin tyylilajia jäin hieman pohtimaan. Tässä siis esiintyy isoissa rooleissa todellisia henkilöitä, Mannerheim, Ryti ja muut syytetyt, Buschenhagen, Rybkina, myös Kekkonen ja brittien agentit J.H. Magill ja Rex Bosley. Mutta jostain syystä NKVD/NKGB:n Helsingin residentti Jelisei Sinitsyn alias Jelisei Jelisejev esiintyy hieman muunnetulla nimellä. Syy lienee hänelle varattu loppukäänne. Toki myös valvontakomission johtaja Andrei Ždanov käyttää kirjassa peitenimeä Zdanov. Oikeiden ja fiktiivisten henkilöiden sekoittaminen aina hieman arveluttaa, vaikka suuri suosikkini Philip Kerr harrasti historiallisissa trillereissään juuri sitä. Kerriä voisi jopa epäillä Konstigin esikuvaksikin. Harmi vain, että Hugo Salo ei ole läheskään yhtä kiehtova hahmo kuin Kerrin Bernie Gunther. Edellisessä Konstigin asekätkentäromaanissa esiintyykin Salon vanhempi veli. Pikkuvirheitä kirjoissa aina on, eniten ehkä särähti Kominternin muuttuminen Interkomiksi. Mutta kyllä Konstig faktoista selviää kunnialla. Täysin viihdyttävä lukukokemus ei siis ollut, joten pitää vielä harkita muihin romaaneihin tarttumista.