James Bennett: No Show

Suhteellisen paljon on kirjoitettu jalkapallotähdistä, jotka eivät koskaan päässeet pelaamaan MM-lopputurnauksessa. Tyyliin Alfredo Di Stéfano, George Best, Johnny Giles, Tom Lund, David Kipiani, Bernd Schuster, Jari Litmanen. Pitch Publishingin tuoreessa julkaisussa James Bennett ottaa fokukseen laadukkaita joukkueita, jotka putosivat niukasti MM-kisoista. Mukana on niin silloin tällöin tipahtaneita jalkapallon suurmaita kuin myös pikkumaita, jotka ovat harvoin onnistuneet tai eivät koskaan. Osittain tarinat pelkistyvät juuri noihin tähtipelaajiin, joilta uran kruunu jäi saavuttamatta. Suurin osa näistä joukkueista ja pelaajistakin ovat kuitenkin toisella yrittämällä onnistuneet. Suomalaisesta näkökulmasta on tietysti skandaali, että Litmanen ja Suomi eivät ole tässä kirjassa mukana. Suomi on ehkä merkittävin maa, joka ei ole lopputurnaukseen koskaan päässyt ja karsiutuminen vuoden 1998 kisoista oli mahdollisimman dramaattinen Unkari-tasapelillä. Ja jättiläistähti Litmanen oli silloin kentällä.

Monet Bennettin valinnoista ovat onnistuneita, varsinkin kirjan alkupuolella. Bennett käynnistää teoksen juuri mainituilla Di Stéfanolla ja Bestillä. Espanjalla oli 1958 yksi kaikkien aikojen ryhmistä jalkeilla, Di Stéfanon ohella toinen maahanmuuttajasupertähti László Kubala, joka ei koskaan lopputurnauksessa esiintynyt. Lisäksi mm. kotimaiset huippulegendat Francisco Gento ja Luis Suárez, mutta niin vain Skotlanti tiputti mahtijoukkueen Ruotsin kisoista. Seuraaviin kisoihin Espanja selvisi ja Di Stéfano oli ryhmässä, mutta loukkantuneena ei päässyt kentälle. George Bestin ja Pat Jenningsin Pohjois-Irlanti olivat melko lähellä päästä Englannin kisoihin 1966, mutta Sveitsi oli vahvempi. Jennings pelasi vuoden 1982 ja 1986 turnauksissa, mutta Best ei koskaan. Häntä harkittiin 37-vuotiaana 1982, mutta harmittavasti näin ei käynyt. Best oli silloin tietysti kalpea aavistus parhaista päivistään, mutta hänellä oli tapana väläytellä, jos haastetta oli tarpeeksi. Vuonna 1976 Bestiä jo pidettiin alkoholisoituneena kehäraakkina, mutta niin vain hän jätti MM-karsintaottelussa Johan Cruyffin varjoonsa. 

Bennettin brittiläisyys heijastuu kirjan valinnoissa. Kaikki Brittein saarten joukkueet ovat päässeet opuksen sivuille. Pohjois-Irlannin jälkeen vuorossa on Skotlanti 1970. Joukkueessa olivat Denis Law, Jimmy Johnstone, Billy Bremner ja Eddie Gray uransa huipulla, mutta Länsi-Saksa oli karsinnassa liian kova. Neljä vuotta myöhemmin kaikki pääsivät kisoihin loukkaantunutta Grayta (yksi suurimmista, joka ei kisoissa koskaan pelannut) lukuunottamatta. Law ja Johnstone olivat kuitenkin jo pahasti jäähdyttelyvaiheessa silloin. Englanti-valinta on hieman hämmentävästi 1978, vaikka itse pidän vuoden 1974 kisoista karsiutunutta ryhmää kovempana. Puolalle putoaminen oli silloin suurempi kansallinen häpeä kuin Italialle karsiutuminen neljä vuotta myöhemmin. Irlannin tasavalta saa vuoronsa 1982. Giles ei silloin enää pelannut, mutta valmentaja Eoin Handilla oli käytössään Arsenal-taustainen kolmikko Liam Brady, Frank Stapleton ja David O'Leary sekä Liverpoolin veteraani Steve Heighway. Ranska jäi kuitenkin kukistamatta. Walesin vuoro on luonnollisesti 1986, kun ratkaisuottelu Skotlantia vastaan huipentui skottivalmentaja Jock Steinin kuolemaan. Walesilla oli silloin koossa huippuryhmä, kuten Neville Southall, Ian Rush ja Mark Hughes.       

 

Suurvalloista Argentiina koki kovia 1970. Kasassa oli taas huippuryhmä, mutta kovassa nousussa ollut Peru oli liian kova. Belgia 1974 on myös itsestäänselvä valinta, koska karsiutuminen tapahtui väärällä paitsiotuomiolla. Bennett toteaa asianmukaisesti, että moraalinen oikeus voitti kuitenkin. Oikealla tuomiolla olisi nimittäin Hollanti tippunut kisoista ja jalkapallo sellaisena kuin sen nyt tunnemme olisi mitä ilmeisimmin tyystin toisenlaista. Niin suuri vaikutus Rinus Michelsin ja Johan Cruyffin esityksellä 1974 on ollut. Paul van Himst oli kenties lähes Cruyffin veroinen (en koskaan nähnyt hänen pelaavan), mutta hänen sukupolvensa Belgia sai tilaisuutensa jo Meksikossa 1970. Tulos oli kehno. 1970-luvulta Bennett jättää muutamia selviä kandidaatteja käsittelemättä. Neuvostoliitto putosi laadukkaalla joukkueella 1974, kun kieltäytyi pelaamasta jatkokarsintaa Chileä vastaan Santiagon vankileiristadionilla. Tarinassa olisi ollut dramatiikkaa enemmän kuin tarpeeksi. Neuvostoliiton putoaminen 1978 oli myös kiinnostava, koska sitä edelsi Valeri Lobanovskin yritys pelata pelkillä Kiovan Dynamon pelaajilla maaotteluitakin. Lobanovski toki sai uuden yrityksen 80-luvulla paremmalla menestyksellä. Myös EM-voittaja Tšekkoslovakian putoamisesta 1978 olisi ollut mukava lukea. 

Kirjan intensiteetti laskee 90-luvulle tultaessa, ainakin omasta mielestäni. Toki itseäni kiinnostaakin enemmän jalkapallon vanhemmat vaiheet. Bennett ottaa mukaan enemmän Euroopan ja Etelä-Amerikan ulkopuolisia joukkueita, joissa ei ole minun kaltaiselle retroromantikolle riittävää hohtoa. Vuoden 1990 karsinnoista pudonneista Bennett esittelee Trinidad ja Tobagon. Dwight Yorke oli jo silloin mukana, mutta pääsi lopulta pelaamaan vuoden 2006 turnauksessa. Hieman yllättävä valinta on myös Itä-Saksa, joka onnistui pääsemään kisoihin vain 1974. Vuoden 1990 yritys jäi viimeiseksi ja kieltämättä olisi ollut dramaattista nähdä Italian kisoissa kaksi Saksaa Berliinin muurin murtumisen jälkeen. Joukkueessa oli Matthias Sammerin, Andreas Thomin ja Ulf Kirstenin kaltaisia laatupelureitakin. Vuoden 1994 valintoja on Bennettillä Zambia, jonka lähes koko ryhmä kuoli lento-onnettomuudessa 1993. Kapteeni Kalusha Bwalyan johdolla joukkue pääsi kuitenkin lähelle menestystä. Japani samalta vuodelta on oudompi valinta, vaikka kulttipelaaja Kazuyoshi Miura olikin silloin parhaimmillaan. Ranska on karsiutunut usein, mutta Bennettin valinta on melko perustellusti myös nämä ensimmäiset USA:n kisat. Silloisesta ryhmästä Eric Cantona ei urallaan päässyt koskaan kisoihin, mutta hyvin erilainen hyökkääjätähti Jean-Pierre Papin ehti pelata jo 1986, vaikka olikin 1994 paljon kovemmassa iskussa. Kovassa nosteessa olleet topparit Laurent Blanc ja Marcel Desailly päätyivät sitten jopa maailmanmestareiksi neljä vuotta myöhemmin.    

Portugalin "kultainen sukupolvi" Figo, Rui Costa, João Pinto ja Couto olivat parhaimmillaan 1998, mutta niin vain tuli karsiutuminen. Kaikki pelasivat kuitenkin MM-lopputurnauksessa jossain vaiheessa urallaan. Bennett esittelee myös Australian näissä karsinnoissa. Suurimmat tähdet Harry Kewell ja Mark Viduka pääsivät sitten lopulta pelaamaan 2006, Kewell myös 2010. Jari Litmasen parhaana vuonna 1995 Ballon d'Orin napannut George Weah puolestaan ei koskaan kisoihin päässyt. Liberia ei ole kovin lähellä käynyt, mutta Bennett kertoo kuitenkin Weahin ja Liberian vaiheista vuoden 2002 karsinnoista. Samoihin karsintoihin osuu myös Bennettin Hollanti-valinta. Tässä kohti myös Litmanen saa kirjassa maininnan, koska Hollannin mukana epäonnistuivat hänen Ajax-aikalaisensa Kluivert, de Boer ja Davids. Vaikka mukana olivat myös mm. Stam ja Van Nistelrooy, niin Portugali ja Irlanti painoivat edelle. 2002-karsintoihin osui myös Valeri Lobanovskin last stand. Ukraina selvisi Ševtšenkon ja Rebrovin sukupolvella jatkokarsintaan, mutta hävisi Länsi-Saksalle. Pitkään sairastanut Lobanovski kuoli pian sen jälkeen. Ševtšenko ja Rebrov pelasivat kiutenkin seuraavassa turnauksessa.    

Seuraavaksi Bennett tarjoaa pitkän Afrikka-putken. Vuonna 2006 Angola tiputti Nigerian, jolla oli riveissään tähtisikermä Okocha, Martins, Kanu ja Aghahowa. Algeria tiputti 2010 Egyptin, jonka silloinen tähti Aboutrika ei päässyt koskaan kisoihin. Vuoden 2014 valinta on Burkina Faso, joka oli suhteellisen lähellä päästä MM-rientoihin. Joukkueen tähti oli epätasainen Aristide Bancé, joka lopputurnauskesänä pelasi muutaman pelin HJK:n riveissä. Italia saa vuoronsa 2018, Ruotsi kellisti silloin Buffonin, Chiellinin, Bonuccin ja kumppanit. Ryhmä ei ollut kummoinen, vaikka nousikin sitten EM-voittoon 2020. USA on myös käsittelyssä 2018, uusi tähti Pulisic ei auttanut, kun Trinidad kellisti supervallan. Bennettin kirja päättyy Norjan karsintapettymykseen 2022 Haalandista ja Ødegaardista huolimatta. Viimeisissä sanoissa Bennett noteeraa sitten Norjan karsintamenestyksen tämän vuoden turnaukseen. Hieman töksähtävä loppu.

Mittava teos siis, eikä mikään helppo lukukokemus. Kiinnostavasta aiheesta huolimatta Bennett kirjoittaa melko puisevasti ja luettelonomaisesti. Hetken epäilin jopa tekoälyn käyttöä, mutta on teoksessa kuitenkin tarpeeksi subjektiivisia kannanottoja. Pettymys itselleni siis, mutta modernimmasta jalkapallosta ja vaikkapa Afrikan joukkueiden kehityksestä enemmän kiinnostuneille tämä voi olla selvästi antoisampi teos.     

Wagner Merkendorf Lagerbier Ungespundet

Frankenista suodattamatonta lageria, 5,3 %, kirkasta ja kultaista. Hieman makeaa. Vähän katkeruuttakin. Ei oikein kyllä kohoa tyylin parhaiden joukkoon. Hämmentävä sosiaalinen tilanne blogin lukija Jyrkin kanssa, tuli keskusteltua mm. Belfastista pitempään. Hän kuittasi baarin piikkini lähes kokonaan, joten kiitoksia kovasti. Tampere, Kultainen Apina, 20.2.2026.

Mick Herron: Clown Town

Tuorein teos Herronin Slough House -sarjassa. Ilmestynyt viime syksynä, kolmen vuoden tauon jälkeen. Itselleni ei niin pitkää taukoa tullut, koska luin sarjan edellisen Bad Actors -romaanin vasta viime heinäkuussa. Clown Town jatkaa suoraan samaa tarinaa, joskin isossa roolissa neljän vanhan vakoojan tiimi Pohjois-Irlannin levottomuuksien ajoilta. Hienosti Herron kaartelee aihetta ylätasolla ennen laskeutuu pureutumaan tapahtumiin tiiviimmin. Juoni on varsin näppärä, vaikka loppuratkaisu onkin röyhkeydessään jo hieman ennalta-arvattava. Lontoon tuttua mijööotetta täydentävät Oxfordissa tapahtuvat jaksot. Musta huumori on yhtä rouheaa kuin ennenkin. Herron (s. 1963) tuntuu saavan perverssiä nautintoa varttuneiden miesten taloudellisesta ahdingosta, eläkkeen menetyksestä yms. Aihe toistuu usein hänen tuotannossaan, niin tälläkin kertaa. Traagisuutta Herron ei välttele, ei nytkään. Lukukokemus oli taas oikein miellyttävä, vaikka teos ei ehkä aivan sarjan kärkeen kohoakaan. Tästä on vielä hyvä jatkaa, toivottavasti aiemmin kuin kolmen vuoden päästä. Itsellä tosin on vielä lukematta Herronin sarjan ulkopuoliset romaanit, joista ainakin kolme sisältää samoja hahmoja kuin varsinaisissa sarjan teoksissa. Luultavasti perehdyn Herronilta seuraavaksi niihin. 

Scott Cooper: Black Mass

Bostonin gangsteripomo James "Whitey" Bulger on ollut esikuvana muutamille elokuville (mm. Scorsesen The Departed) ja romaaneille, mutta nyt nähtäväksi osui varsinainen biopic 10 vuoden takaa.  Harmittavasti elokuva on melkoisen rutiinimainen suoritus. Tarina etenee tunnetuimpien vaiheiden kautta kohtauksesta toiseen, mutta ohjaus on jotenkin löysää ja kunnon jännitettä ei synny. En aluksi tunnistanut Johnny Deppiä pääroolissa, sehän on tavallaan hyvä asia. Autoilla ja baarimiljöillä yritetään tavoitella 1970-luvun fiilistä, mutta aika vaisuksi sekin jää. Bostonin paikallisväri on myös hailakkaa, korkeita rakennuksia on ehkä liikaa aikakauteen suhteutettuna. IRA-yhteyksiä olisi voitu pohjustaa enemmän. Bulgerin raakuus tulee kyllä hyvin esille, samoin FBI:n ja paikallispoliitikoiden korruptio. Bulgerin nuorempi veli Billy oli hämmästyttävästi pitkäaikainen Massachusettsin senaatin presidentti. Ohjaaja Cooper viimeistelee parhaillaan elokuvaa Springsteenin Nebraska-levystä.

Aidan Williams: Euro 1984 The Greatest Tournament You Never Saw

Kesän EM-kisojen huumassa huomasin, että Englannissa on julkaistu uudet kirjat vuosien 1984 ja 1988 EM-lopputurnauksista. Hankin ne samantien Kindleen. Ensimmäisenä luin Aidan Williamsin 1984-opuksen. Williamsin tunnen ennestään The Nearly Men -teoksesta. Uuden kirjan omituinen nimi johtuu siitä, että turnausta ei näytetty Britannian TV-kanavilla. Yksikään kuningaskunnan neljästä joukkueesta ei päässyt lopputurnaukseen, vaikka Wales ja Pohjois-Irlanti olivatkin hyvin lähellä. Suomessa kyllä näytettiin koko Ranskan turnaus, joka on jäänyt omaankin mieleen suurena elämyksenä.

Kun kiinnostuin kansainvälisestä jalkapallosta laajemmin 1970-luvun ensimmäisellä puoliskolla, Ranska oli valkoinen läikkä kartalla. Tiesin 50-luvun tapahtumat, Kopa ja Stade Reims, Fontainen maalikuninkuus ja MM-semifinaali 1958. Aulis Rytkönen oli pelannut Toulousessa 1952-60. Ne olivat kuitenkin kaukaista historiaa ja Ranska ei pelannut MM-lopputurnauksissa 1970 ja 1974. Rugby oli maassa suositumpaa kuin jalkapallo. Vähitellen futistietoisuuteni Ranskasta lisääntyi, St. Etienne hävisi katkerasti Euroopan Cupin finaalin 1976. Samoihin aikoihin alkoi kantautua huhuja uudesta ranskalaisesta huippulahjakkuudesta, jonka nimi oli Michel Platini. Vuoden 1978 kisoissa seurasin kiinnostuneena Ranskaa, joka pelasikin aika näppärästi. Kuolemanlohkossa Argentiinan, Italian ja Unkarin kanssa kyyti oli kuitenkin liian kylmää. Platini ei kuitenkaan pelannut erityisen hyvin.

1982 Ranska oli jo suuri suosikkini Espanjan MM-kisoissa pudotettuaan karsinnoissa entisen suosikkini Hollannin. Peli kulki Englanti-avaustappion jälkeen hienosti, mutta semifinaalissa tuli katkeraakin katkerampi pilkkutappio Länsi-Saksan barbaareille. Vieläkään en innostunut Platinin pelistä, keskikentän kollegat  Jean Tigana ja Alain Giresse olivat vakuuttavampia. 1984 sitten EM-kisoissa kaikki klikkasi kohdalleen, Ranska voitti kaikki pelit, peli oli taivaallisen upeaa ja lopulta vakuutuin Platinistakin. Nyt hän lopulta pelasi maineensa veroisesti ja oli vähän aikaa maailman paras pelaaja ennen kuin Maradona sai aktinsa kasaan.

Myös Portugali oli 70-luvun puolivälissä tuntematon suuruus nuorelle jalkapallofanille. Tiesin tietysti 60-luvun tapahtumat, Benfica, Eusébio, MM-semifinaali 1966. Ne olivat lähihistoriaa ja Eusébio jopa pelasikin vielä, mutta en ollut koskaan nähnyt heitä. Portugalikaan ei päässyt MM-kisoihin 1970 ja 1974. Eipä päässyt myöhemminkään 1978 ja 1982. Siksi Portugalin maajoukkue ja sen ajoittainen hieno pelaaminen oli ehkä Ranskan turnauksen suurin yllätys henkilökohtaisesti.

Eipä Tanskakaan ollut esittänyt mitään 1970-luvun puoliväliin mennessä. Mutta sitten Allan Simonsen voitti Ballon d'Orin 1977, Lerby ja Arnesen loistivat Ajaxissa, muitakin tanskalaisia alkoi näkyä huippuseuroissa. Luin säännöllisesti World Socceria, joka valitsi Tanskan vuoden 1983 parhaaksi maajoukkueeksi maailmassa. Siksi Tanskan hyvät esitykset Ranskan EM-turnauksessa eivät tulleet yllätyksenä. Yllätys oli kuitenkin se, kuinka hyvä Tanska oli. Se pelasi kuin Hollanti 1974, mutta paljon nopeammalla tempolla.

 

Williamsin mukaan Euro 1984 on kaikkien aikojen paras EM-turnaus. Itse ehkä miettisin myös Jugoslaviaa 1976, mutta se oli vain neljän joukkueen turnaus. Platini on Williamsin mukaan Ranskan kaikkien aikojen paras pelaaja. Ja kyllä, Zidane mukaan lukien. Ja tietysti Platini oli hänenkin mukaansa 1984 maailman paras pelaaja. Myöhemmät sähläykset ovat himmentäneet miehen maineen, mutta pelaajan mainehan on tavallaan eri asia.

Ranskassa oli vain kahdeksan joukkuetta kahdessa lohkossa, samoin kuin 1980 Italian EM-turnauksessa, jonka Williams lyttää perusteellisesti. Itselläni on siitäkin turnauksesta lämpimiä muistoja, lähinnä Belgiasta ja Bernd Schusterista. Ymmärrän kyllä Williamsin näkemyksen. Silloin lohkovoittajat menivät suoraan finaaliin. 1984 lohkojen kaksi parasta pelasivat semifinaalit. Se oli ratkaiseva parannus.

    

Williamsin kirja on koristelematon kronikka. Ensin käydään läpi EM-karsinnat varsin perusteellisesti ja sitten lopputurnaus ottelu ottelulta. Teksti kuitenkin luistaa ja Williams välttää luettelomaisuuden. Toisaalta anekdootteja ja uusia yksityiskohtia on melko vähän, mitään kovin yllättävää ei tule esiin. Karsintojen kohdalla Williams luonnollisesti painottaa brittijoukkueiden kujanjuoksua, mutta tekstiä riittää hyvin kyllä kaikkien karsintavoittajienkin taipaleesta.

 

Skotlannin valmentaja Jock Stein teki nuorennusleikkausta ja epäonnistui pahasti melko kovassa lohkossa. Joe Jordan, Asa Hartford, Danny McGrain ja Kenny Dalglish heivattiin ulos. Stein joutui ottamaan Dalglishin takaisin, mutta Belgia meni jatkoon, mukana olivat skottien lisäksi Itä-Saksa ja Sveitsi. Portugali tiputti Valeri Lobanovskin Neuvostoliiton, vaikka Moskovassa tuli takkiin 5-0. Nikolai Larionovin etunimen Williams vääntää Sergeiksi. Tai ehkä Williams tarkoittaa Sergei Rodionovia, molemmat tekivät maalin ottelussa. Fedor Tšerenkov teki kaksi. Ratkaisu tuli Lissabonissa väärällä pilkkutuomiolla. Borovski kaatoi Chalanan boksin ulkopuolella ja Jordão veti 11-metrisen ohi Dasajevin. Blohinilla tolppalaukaus. Lobanovskille kenkää maajoukkueesta. Lohkon jumboksi jäi Suomi.

Englannin uusi manageri Bobby Robson tiputti Keeganin, mutta Tanska tiputti Englannin voittamalla Wembleyllä. Jugoslavia selvisi lopputurnaukseen äärimmäisen niukasti tasaisesta lohkosta ennen Bulgariaa ja Walesia. Romania pudotti Bearzotin Italian järkyttävästi jäätyneet maailmanmestarit. Pohjois-Irlanti voitti kahdesti Länsi-Saksan, joka meni silti lopputurnaukseen. Espanja tarvitsi 11 maalin voiton Maltasta selvitäkseen Hollannin kustannuksella turnaukseen. Senhän se teki, vaikka aluksi Juan Antonio Señor missasi pilkun. 12-1 -voitossa Sevillassa Señor teki viimeisen maalin.

Williams käyttää kirjasta 37% karsintojen kuvaamiseen. Sen jälkeen vielä pitkä kuvaus Ranskan MM-semifinaalista 1982. Yleistä hehkutusta Ranskan keskikenttätimantista, le  carré magique, joka muodostui Michel Hidalgon löydettyä timantin pohjalle Luis Fernándezin. Tigana, Giresse ja Platini jatkoivat siitä mihin 1982 lopettivat. Myöhemmässä haastattelussa (2014) Hidalgo toteaa monen joukkueen pelaavan kolmella kutospaikan pelaajalla ja yhdellä kympillä. Hidalgo pelasi 1984 yhdellä kutosella ja kolmella kympillä.

 

Otteluista lukeminen on melko vaisu korvike niiden katsomiselle, mutta muistikuvat palaavat hyvin mieleen. Tanska puolusti avauspelissä Ranskaa vastaan ja hävisi 1-0, Allan Simonsen katkaisi jalkansa. Platinin maali oli kimmoke Søren Buskista. Amoros'lle punainen ja kolmen matsin pelikielto. Tigana vielä tässä parempi kuin Platini.

Belgia menetti ennen turnausta sopupelisekoilujen takia mm. Eric Geretsin ja Walter Meeuwsin puolustuksesta. 18-vuotias Scifo nuorin EM-pelaaja ennen Lamine Yamalia. Jugoslavian 19-vuotias Dragan Stojkovič pelasi myös. Jugoslavia taitava hyökkäyspäässä kuten aina, mutta hävisi kaikki pelinsä. Ranska-Belgia 5-0 oli suuri Platinin ja Ranskan näytös Nantesissa. Platinin hattutemppu, Hidalgo pelasi kolmella puolustajalla, Genghini viidenneksi keskikentällä.

Tanska säväytti ensi kerran voittamalla 5-0 Jugoslavian, joilla oli myös paljon paikkoja maalintekoon. Belgia meni Tanskaa vastaan 2-0 -johtoon Frank Vercauterenin hienolla maalilla, mutta Tanska käänsi 3-2 voiton. Myös Ranska-Jugoslavia 3-2, Miloš Šestićin  hieno maali ja Platinin toinen hattutemppu. Ranska ja Tanska semifinaaleihin.

Toisessa lohkossa hieman vaisumpia pelejä. Portugalin uusi 18-vuotias tähti Paulo Futre ei pelannut, koska haluttiin myös nuorisomaajoukkueeseen. Romania käytti samanikäistä Gheorghe Hagia säästeliäästi. Portugalin joukkueessa sekavaa muutenkin, Benfican ja FC Porton kuppikunnat, Jordão ainoa Sportingin pelaaja, Chalana tähti. Semifinalistit selvisivät viimeisissä peleissä, Portugalille riitti 1-0 -voitto Romaniasta veteraanihyökkääjä Nenén maalilla. Espanja nitisti yllättäen kehnon Länsi-Saksan, vaikka Barcelonan Lobo Carrasco mokasi pilkun. Ratkaisu tuli ihanasti aivan lopussa toppari Macedan puskulla.

 

Upea semifinaali Marseillessa, tämä on jäänyt itsellekin hyvin mieleen,  FRA-POR 3-2 jatkoajan jälkeen. Pakki Domerguen loistava vapaapotkumaali, sitten Portugalin veteraanivahti Bento erinomainen. Jordão puski Chalanan keskityksen sisään. Jatkoajalla Jordão sitten volleylla Chalanan keskityksestä Portugalin sensaatiomaiseen johtoon. Domergue tasoitti boksista Platinin kaatamisen jälkeen. Aivan lopussa Tigana rakensi Platinin voittomaalin.

Frank Arnesen oli ehkä Tanskan suurin tähti näissä kisoissa ennen Elkjæria, Laudrupia ja Morten Olsenia. Useimmilla oli monenlaisia vammoja, mutta vain Jesper Olsen puuttui semifinaalista, Simonsenin ohella tietenkin. Søren Lerby vei Tanskan nopeasti johtoon reboundista. Arconada piti Espanjan pelissä. Maceda iski taas lopussa, nyt Espanjan tasoihin. Elkjærilla useita paikkoja voittomaalin tekoon, samoin Laudrupilla aivan lopussa unelmatilanne, mutta Arconada selvisi. Jatkoajalla molemmilla paikkoja. Pilkuilla Elkjær sitten epäonnistui.

Finaalissa Espanjan Maceda ja Gordillo pelikiellossa. Ottelu oli antikliimaksi kahden taivaallisen semifinaalin jälkeen. Arconada hölmöili nyt Platinin löysän vapaapotkun sisään. Lopussa vielä Tigana vapautti Bellonen maalintekoon. Oikea joukkue voitti, mutta Tanskan taru jäi vaille täyttymystä. Espanja nitisti Tanskan MM-kisoissakin 1986. Lopulta yllätysvoitto 1992, mutta se tuli aivan eri planeetalta peräisin olevalla joukkueella. Tai siltä sen pelitapa ainakin näytti. Peter Schmeichel muuten kävi katsomassa Espanja-semifinaalin Lyonissa valvoen 36 tuntia. Sen jälkeen hän pelasi Hvidovren maalivahtina ottelun ja hävisi 1-8. 

Duncan Hamilton: Immortal

Olen lukenut Joe Lovejoyn vuonna 1999 julkaiseman Bestie-elämäkerran George Bestistä. Paljon Best-tarinoita on tullut esiin lukuisissa muissakin teoksissa. En ehtinyt nähdä livenä hänen pelejään, mutta videopätkiä sitäkin enemmän ja kokonaisena matsina ainakin vuoden 1968 Euroopan Cupin finaalin. Lähes 20 vuotta sitten viinaan 59-vuotiaana kuolleen Bestin maine on vakaa. Muutaman 60-luvun jälkipuoliskon huippuvuoden perusteella hän on edelleen paras Brittein saarilta ponnistanut jalkapalloilija. Jude Bellinghamilla saattaa olla potentiaalia hänen ohittamiseen, mutta kovin todennäköisenä en sitä pidä.

Bestin vaiheet ovat siis varsin tuttuja. Luin kuitenkin jostain, että Duncan Hamiltonin vuonna 2013 julkaistu Best-biografia Immortal olisi alan paras. Sehän ei vielä paljoa kerro, mutta Hamiltonilla on mainetta muutenkin kuin futissenttarina. Niinpä päädyin kindlettämään tämän mittavan opuksen. Ja onneksi tein niin, eiköhän tässä ole lopullinen sana Belfastin suuresta pojasta.

Hamilton kertoo paljon Bestin alkoholismista ja seksiaddiktiosta, mutta fokus on tiukasti jalkapallourassa. Ja vielä tarkemmin Manchester Unitedin vuosissa 1961-1974. Se on perusteltu ja toimiva ratkaisu, juoruja voi lukea muualtakin. Mikään tylsä tilastoteos tämä ei missään nimessä ole, mehukkaimmat anekdootit ovat mukana ja Hamilton on muutenkin paneutunut aiheeseen intohimoisesti. 

Lapsuus Belfastissa ohitetaan lyhyesti. Best syntyi protestanttiseen perheeseen, mutta ei ollut koskaan kiinnostunut Pohjois-Irlannin uskonnollisesta vastakkainasettelusta. Manchester Unitedin paikallinen kykyjenetsijä Bob Bishop tunnisti lahjakkuuden, kun sellaisen näki. Niinpä Best puki 15-vuotiaana ensimmäisen kerran pitkät housut jalkaansa ja lähti laivalla Liverpoolin kautta Manchesteriin. Vastaanotossa oli sen verran säätöä, että ujo George palasi kahden päivän päästä takaisin Belfastiin. Uudella yrityksellä homma lähti rullaamaan ja parin juniorivuoden jälkeen edustusjoukkuedebyytti 1963. Esikuvat olivat parhaat mahdolliset Di Stéfano ja Pelé, joukkuetovereista arvostusta saivat varsinkin Denis Law ja Pat Crerand. Tunnetusti välit kapteeni Bobby Charltoniin olivat kireät alusta asti.

Lahjakkuudesta huolimatta, tai sen lisäksi, nuori Best oli hillitön harjoittelija, naiset ja viina eivät vielä niin kiinnostaneet. Matt Busby saa varauksettoman tunnustuksen, samoin apuvalmentaja (ja Walesin päävalmentaja) Jimmy Murphy. Molemmat antoivat Bestille vapaan roolin kentällä (ja myöhemmin myös sen ulkopuolella). Tulosta alkoi tulla. Liigamestaruus 1965 ja Bestin kansainvälinen läpimurto maaliskuussa 1966 Euroopan Cupin neljännesfinaalissa Lissabonissa Benficaa vastaan. Se oli taitekohta monessa muussakin mielessä. Best alkoi hakea tietoisesti medianäkyvyyttä ja seurauksena oli beatlemanian kaltainen hysteria.

Ura huipentui nopeasti, uusi liigamestaruus 1967, Euroopan Cupin voitto 1968 ja saman vuoden lopulla Ballon d'Or. Best oli 22-vuotias. Ehkä liian paljon liian nopeasti. Busbylla loppui motivaatio tässä vaiheessa, United jäi tuuliajolle ja sen myötä myös Best menetti otteen jalkapalloon. Se laukaisi dokaamisen. Omituista spekulointia kirjassa siirtymisestä Juventukseen, ehkä ainoa Hamiltonin horjahdus. Italiahan oli kiinni ulkomaisilta pelaajilta 1966-1980. Kehnot uudet valmentajat McGuinness ja O'Farrell eivät parantaneet tilannetta. Pohjois-Irlannin levottomuudet iskivät päälle ja Bestkin sai tappouhkauksia. Kaikki edesauttoivat alamäkeä. Suhde Charltoniin muuttui etäisestä loanheittoon. Ja se tarkoitti myös pelikenttää, jossa herrat eivät syötelleet toisilleen. 

1972 Best katosi Espanjaan viikoiksi ryyppäämään ja kadotti nopeutensa lopullisesti. 1973 Tussaudin kabinetissa Bestin vahanukke vaihtui Johan Cruyffiin. Seurasi puolen vuoden tauko pelaamisessa, painoa tuli lisää ja Best hylkäsi New York Cosmosin ja Real Madridin tarjoukset. Vielä viimeinen paluu Unitediin, nyt Tommy Dochertyn valmennukseen. 12 peliä, surullinen loppu tammikuussa 1974. Hamilton on tässä intensiivisimmillään heruttaessaan Bestin haikeutta ja surua.

Tässä vaiheessa Hamilton nostaa jalan kaasulta. Loppu-ura ja loppuelämä on tasaista laskettelua skandaalista toiseen kohti kuolemaa. Hamilton käy kuviot läpi päällisin puolin, mutta ei enää innostu samaan lennokkuuteen kuin Unitedin kaudella. Muutamia jalkapalloilullisia huippukohtiakin vielä oli. Divarissa Fulhamissa lyhyt paluu kuntoon Rodney Marshin ja Bobby Mooren kanssa. Kolmen vuoden maajoukkuetauon jälkeen 1976 MM-karsinnassa Rotterdamissa Best harkitusti kuljetti pallon Johan Cruyffin eteen, harhautti ja pisti pallon jalkojen välistä, tuulettikin vielä. Ottelu päättyi 2-2. USA:n ja NASL:n showbusiness-tyyli olis pitänyt sopia Bestille, mutta juominen jatkui entistäkin itsetuhoisemmin. Pojan ördäystä huolestuneena seurannut äiti ratkesi itsekin ryyppäämään ja kuoli viinaan 1978.  

Leedsistä Best ei tykännyt yhtään ja aikalaistaituri Eddie Gray ei saa yhtään mainintaa kirjassa. Seuraavana brittinä Bestin jälkeen Ballon d'Orin tavoitti (kyseenalaisesti) Kevin Keegan, josta on kirjassa hauska sitaatti: a player not fit to lace Best's drinks. Mittavasta tilasto-osuudesta löytyy ainoa Suomi-yhteys. 6.10.1965, Euroopan Cupin karsintakierros, toinen osa, ManU-HJK 6-0 (Best 2).

Hamilton on tehnyt valtavan työn, lähdeluettelo on hengästyttävän pitkä, varsinkin lehtiartikkeleita. Kaikesta tästä Hamilton on suodattanut, transformoinut ja viimeistellyt kiistattoman merkkiteoksen. Hamilton on harmittavan vähän kirjoittanut jalkapallosta, mutta varmaankin Brian Clough -teos olisi tsekattava. Jonathan Wilsonin myöhempi mittava Clough-opus tuli luettua, mutta oletettavasti Hamilton pääsee syvemmälle. 

Pohjois-Irlanti - Suomi 0-1

 Australian reissun aikana Suomi meni häviämään Kööpenhaminassa, toki odotetusti, mutta harmittavasti. Kazakstanin voitto Tanskasta teki lohkosta heti kimurantin. Pohjois-Irlannilla tuntematon joukkue, vain topparikapteeni Cathcart ennestään tuttu. Nyt olisi melkein pakkovoitto Suomella. Kanerva rankaisi taas penkityksellä laatupelaajaa, nyt Antmania. Toki Anssi Suhonen hyvä paikkaaja. Suomi piti alussa enemmän palloa, muttei saanut tilanteita. Paljon puolustusvirheitä Suomella, eikö oikealle todellakaan ole parempaa pelaajaa kuin Alho? Jensen vasemmalla vielä huonompi, ehkä Uronen loukkaantunut. Pohjois-Irlanti sai virheistä muutamia paikkoja, mutta yhden Hradecky torjui ja loput irlantilaiset sotki. 28. minuutilla Lod loi boksiin tilanteen, Pukki jatkoi onnekkaasti Källmanille, joka runnoi luukulta sisään. Källmanilla on kyllä hyvä vainu näissä. Pukki sai itsekin paikan jatkossa. Ei Suomen peli vakuuttavaa, mutta onneksi vastustaja on vielä heikompi. 

Toinen puoliaika hirveää katsottavaa, Suomen peli ei kulkenut missään vaiheessa. Pohjois-Irlanti pääsi hallitsemaan, vaikka joukkue näytti täysin alkeelliselta. Jensen otti kortin, oikeastaan onneksi, jotta riskitekijä pois, tuore Matti Peltola paikkasi ihan ok. Runsaan tunnin kohdalla pallo oli Suomen maalissakin, mutta tilanne tuomittiin käsivirheeksi. Ei ollut selvä tapaus. Jostain syystä Kanerva otti 70. minuutilla parhaan pelaajan Suhosen pois, mutta onneksi tilanne ei kostautunut. Loppu oli vaikeaa vääntöä, ei mitään tyylipisteitä. Hieno tulos tietysti, kolme pistettä. Mutta Suomen peli aivan sekaisin. 

Boundary Lacada Design By Committee

 Belfastin liepeiltä west coast DIPA, 8,0 %, yhteistyö toisen pohjoisirlantilaisen Lacada-panimon kanssa, humalina Columbus, Simcoe ja Summit. Boundarylta olen aiemmin maistellut sessio-IPAa ja export-stoutia, kumpikaan ei vakuuttanut. Tupla-IPAssa meripihkainen väri, lähes kirkasta, tiivis lähes kuplaton vaahto. Aromeina karamellia ja jotain epämiellyttävää imelyyttä, melkein oksennukselta vaikuttaa, ei ihan, mutta sinnepäin. Maku on parempi, mutta vain suhteellisesti. Karkeaa karamellia, ohut runko, ei raikkautta, ei hedelmäisyyttä. Tunkkaista makeutta, ei juuri muuta. Jälkimaku kuivempi, mutta ei sekään tässä yhteydessä miellyttävältä tunnu. Tässä on sitten Alkon tarjonnan vaatimattomampi puoli esillä. Parasta ennen on 30 Jun 21, joten ehkä tölkitetty joulukuun lopussa. Se ei ole kohtuuttoman kauan sitten, varsinkaan länsirannikon tyylissä, joten ehkä jo lähtötasolla on ollut haasteita. Ostopaikka Helsinki, Arkadian Alko.

Carol Reed: Odd Man Out

Pitkän uran tehneen lontoolaisohjaaja Reedin huippukausi sattui 1940-luvun lopulle, 1947-49 mies tempaisi lähes ylittämättömän hattutempun Odd Man Out - The Fallen Idol - The Third Man. Niistä vain keskimmäinen sijoittuu Lontooseen, löyhän trilogian päätösosa tapahtuu tunnetusti Wienissä. Odd Man Outissa ollaan Belfastissa, vaikka kaupunkia ei kertaakaan nimetä. Leffa alkaa kuin Arvottomat, kamera lipuu ilmassa Belfastin sataman yllä. Nimihenkilö on Johnny McQueen, poliittisen vastarintajärjestön johtaja, joka on piileskellyt puoli vuotta eteerisen Kathleen Ryanin asunnossa paettuaan sitä ennen vankilasta. IRA:takaan ei nimetä, mutta kyllä selvästi sillä puolella ollaan. Ajankohta on ehkä toinen maailmansota. 

Elokuvan alku on kuin amerikkalaisesta heist noir -leffasta. McQueen kumppaneineen ryöstää tehtaan kassan, mutta ratkaisevalla hetkellä McQueen haavoittuu ja putoaa pakoautosta. Käynnistyy raastava ihmisjahti Belfastin kuraisilla ja räntäisillä kujilla. Kuvaaja on sama Robert Krasker kuin The Third Manissa ja ekspressionistiset alaviistokuvat ovat tässä samantasoisia. James Mason juoksee samalla tavalla pakoon haavoittuneen eläimen tavoin kuin Harry Lime. Yksi tiheimmistä kohtauksista sijoittuu Crown Liquor Salooniin, tosin kuvattu ilmeisesti studiossa. Aivan koko kestoa yksinkertainen tarina ei jaksa kantaa, pientä klappia on havaittavissa esim. Ryanin joissakin kohtauksissa. Loppupuolella Masonin hoippuminen alkaa jo muistuttaa Jeesuksen taivalta Golgatalle. Ei siis aivan The Third Manin tasoa, mutta kirkas mestariteos silti.

Boundary Export Stout

Fiskarsin Takinkääntäjää olisi nyt caskissa Puotilan Pikkulinnussa, liian kaukana näin kuumana päivänä. Päätin vilkaista Makkaratalon baarin S-mafiapumppua olisiko se päätynyt sinnekin. Eipä ollut, tarjolla tuttua Makun Mosaic APAa. Päätin kokeilla belfastilaista stoutia, 7,0 %. Todella mustaa, tuoksussa lujasti paahtoa ja kahvia, maitoisuutta myös. Maku oli turhan kylmä, kuivan kahvinen, mutta harmittavasti ABC-kahvin suuntaan, ei kuohkeutta. Maitoisuus kääntyy myös ikäväksi happamuudeksi. Harmittava pettymys, odotin enemmän. Kitty's, 8.8.2020.

Adrian McKinty: Police at the Station and They Don't Look Friendly

Adrian McKintyn Sean Duffy -sarjan kuudes romaani vuodelta 2017. On vuosi 1988 ja katolinen Duffy on edelleen poliisina Royal Ulster Constabularyssa Carrickfergusissa Belfastin pohjoislaidalla. Miehellä on pieni tytär nuoremman tyttöystävän kanssa. Romaanin nimi on taas Tom Waits -sitaatti, joka löytyy vuoden 1999 Mule Variations -levyn kappaleesta Cold Water. Todella synkällä prologilla lähdetään liikkeelle, mutta sitten palataan normaalirytmiin. Huumoria on ehkä aiempia teoksia enemmän, mutta mustaa se on. Duffy on varsin huonossa hapessa, parisuhde rakoilee, päihteiden käyttö kiihtyy ja terveyskin reistailee. Tarina jää junnaamaan melko pitkäksi aikaa, mutta kiihdyttää sitten viimeisellä kolmanneksella kovaan vauhtiin. Edellisessä Rain Dogs -romaanissa käytiin jopa Oulussa ja nyt löytyy Bulgaria-yhteys. Sellainen pointtikin tulee esiin, että lähes kaikki Bulgarian juutalaiset pelastuivat holocaustilta. En ollut kuullut asiasta ennen.  

Tutkittava rikos on huumekauppiaan murha, jossa erikoista on vain murha-ase, jousipyssy. Tutkinta edistyy siis hitaasti, mutta paisuu sitten loppupuolella megalomaanisiin mittoihin. Ensi kerran sarjassa McKinty yhdistää Pohjois-Irlannin vastakkainasetteluun Glasgow'n jalkapalloseurat Rangersin ja Celticin. McKintyn kirjoitustyyli on hieman muuttunut, mukana on nyt entistä enemmän lakonista sähkösanomatekstiä James Ellroyn ja Don Winslow'n tapaan. Se sopii hyvin kiihdyttävään tarinaan, mutta kertoo ehkä McKintyn lievästä yliyrityksestä. McKintyhän on haastatteluissa valitellut talousvaikeuksiaan, kun kirjat eivät myy tarpeeksi. Todellisia tapahtumia liitetään taustoihin totuttuun tyyliin, tunnetuin viittaus ehkä Michael Stonen surmaamat kolme katolista IRA-hautajaisissa, joihin osallistuivat Gerry Adams ja Martin McGuinness. Kokonaisuutena teos ei ole sarjan parhaita, mutta erittäin laadukasta jälkeä taas. Sarjasta on jäljellä vielä seitsemäs osa ja jatkoa saattaa tietysti senkin jälkeen syntyä.

Adrian McKinty: Rain Dogs

McKinty avaa viidennen Sean Duffy -romaaninsa Muhammad Alin vierailulla Belfastiin 1987. McKinty on aina kytkenyt romaaniensa juonet todellisiin tapahtumiin, mutta nyt kyseessä on fiktio. Ali kävi usein Irlannissa, mutta ei koskaan Belfastissa. Vielä parempaa seuraa. Murhatutkija Duffy hälytetään sunnuntaiaamuna Carrickfergusin ainoaan hotelliin, koska yhdestä huoneesta on anastettu lompakko. Duffy kiehuu raivosta, miksi moisen pikkuasian kanssa vaivataan häntä. Hotellissa on jo paikalla korkeampaa poliisijohtoa, koska lompakko on varastettu Mr Laakson huoneesta. Laakso on osa suomalaista puhelinteollisuusdelegaatiota, joka suunnittelee investoivansa sisällissodan raastamaan Belfastiin. Sattumoisin kävin itsekin Belfastissa telekommunikaatiourani alussa työmatkalla, mutta se tapahtui paljon myöhemmin 2000. McKinty onnistuu jopa mainitsemaan jatkosodan asetelman ja Murmanskin saattueet, joissa poliisijohtajan appiukko sattui palvelemaan. Laakson seurassa on firman turvallisuusjohtaja Harald Ek, joka antaa ymmärtää olleensa Leningradin piirityksessä. Duffy saa "the full Basil Fawlty" -ohjeen "don't mention the war" suomalaisten käsittelyyn. Suomalaisten eksentriseen seurueeseen kuuluu myös parikymppiset kaksoset Nicolas ja Stefan Lennätin. 

Duffyn naisystävä nostaa taas kytkintä ja neljääkymppiä lähestyvä peeler iskee jälleen silmänsä nuoreen naisreportteriin. Joka seuraavana päivänä löytyy kuolleena Carrickfergusin linnasta. Duffylla on käsissään suljetun huoneen mysteeri, jota McKinty jo aiemmin tutki modernissa valossa Duffy-sarjan kolmannessa osassa. Tilanne mutkistuu hieman jälkiviisaasti pedofiilikuvioksi ja Duffy käy Englannin puolella haastattelemassa Leeds Unitedin mukista ryystävää Jimmy Savilea. Päätyypä Duffy lopulta Helsingin koneeseenkin, mutta Vantaalla mies siirretään Oulun lennolle. Ei mies päädy heti helmikuiseen Ouluunkaan, vaan Oulunsalosta jatketaan vanhemman konstaapeli Signe Hornborgin Volvon kyydissä jäätietä Hailuotoon. Signe on mielenkiintoinen nimivalinta McKintyltä, Len Deightonin Suomi-romaanissa Billion-Dollar Brain esiintyy Signe Hasso. Oulussa sijaitsee Lennätin-yhtiön Corporate Headquarters. Sattumoisin olin itse 1987 Nokian palveluksessa Oulussa. Hailuodossa Duffy päätyy susijahtiin, johon viitannee kirjan kansikuvakin. McKinty liittää romaaniinsa muutaman suomenkielisen repliikin, joissa ei kieliasu mene aivan sääntöjen mukaan. Muistaakseni edellisessä lukemassani McKintyn kirjassa korjattiin saksalaista katuosoitetta Adlerstrasse Streetiä tai vastaavaa, todeten strassen tarkoittavan streetiä, joten sitä ei tarvitse toistaa. Tällä kertaa Duffy yöpyy Oulussa hotellissa, joka sijaitsee Pakkahuoneenkatu Streetillä. Harald Ekin huvilalla kuunnellaan Magnus Lindbergin Kinetics-levyä, joka julkaistiin vasta 1988. Harvinainen moka McKintyltä, yleensä hän on tarkka musiikin suhteen. 

Suomalaisnäkökulmasta siis herkullista luettavaa ja kyllä McKinty petraa muutenkin edellisestä Gun Street Girlistä. Lukitun huoneen mysteeriin löytyy kyllä ratkaisu, mutta ei se täysin tyylikäs ole. En nyt spoilausmielessä lähde asiaa tarkentamaan. Duffy on tsekannut nyt viisi romaanillista bemarinsa alustan IRA-pommien varalta aina liikkeelle lähtiessä. Toisto on ollut tehokasta ja nyt siihenkin saadaan uutta, krhm, verta. Loppukuvio on tasapainoinen ja jättää vielä uusia etenemismahdollisuuksia. Loppusanoissa McKinty toteaa mallintaneensa Harald Ekin sotilasuran löysästi Lauri Törnin vaiheista. Duffy-sarjan piti jäädä kuusiosaiseksi, mutta seitsemäskin on tänä vuonna ilmestynyt. Ainakin siis kaksi on vielä itseltäni lukematta. Rain Dogs ei ole sarjan parhaita, mutta miellyttävä romaani kuitenkin. Tällä kertaa kirjan nimi on suoraan Tom Waitsin magnum opuksen nimibiisi.

Adrian McKinty: Gun Street Girl

McKintyn neljäs osa Sean Duffy -sarjassa vuodelta 2015. Tällä kertaa on vuosi 1985 Belfastissa ja Duffy taas töissä entisessä vakanssissa RUC:ssa. Kyvykästä miestä värvätään hämärämpiin hommiin MI5:een, vaikka elämänhallinta ei ole kohdallaan. Alkoholia, huumeita ja irtoseksiä kuluu. McKintyllä tällä kertaa aiempaa humoristisempi ote, herjoja lentää tavallista useammin. Taas omituinen yhteensattuma lukemissani kirjoissa, juuri kun olen saanut luettua mittavan Brian Clough -elämäkerran, niin McKinty heittää peliin sivulla 8 Clough-vertauksen. "Bobby looked a bit like Brian Clough, but Brian Clough after a 3-0 defeat to Notts County". McKinty käyttää paljon musiikkia aikakauden maadoittamisessa, mutta jalkapallo toimii myös hyvin. Clough oli 1985 toiminut 10 vuotta Nottingham Forestissa ja oli taatusti household-nimi Pohjois-Irlannissakin. Sivulla 44 McKintylta irtoaa näppärä kuvaus Islay-viskistä: "Good stuff if you liked peat, smoke, earth, rain, despair and the Atlantic Ocean, and who doesn't like that?". Jo toisen kerran McKintyn tuotannossa spekuloidaan, miten Pohjois-Irlanti olisi pärjännyt vuoden 1982 MM-kisoissa, jos George Best olisi ollut mukana. Nyt katolinen Duffy ottaa esiin myös skenaarion, jossa Irlannin tasavallan Liam Brady olisi samassa joukkueessa.

Tapahtumat siirtyvät välillä Englannin puolelle, Oxfordiin ja Lontooseen. Ehkä McKinty on hieman kyllästynyt Belfastiin? Teksti kyllä rullaa sujuvasti ja uudet henkilöhahmot ovat täyteläisiä. Juoni on silti vähän väsähtänyt ja junnaa pitkän aikaa paikoillaan. Amerikkalaisten turvallisuusviranomaisten toiminta vaikuttaa täysin epäuskottavalta, mutta loppusanoissa McKinty kertoo lainanneensa näitä osia Oliver Northin tähdittämästä Iran Contra -skandaalista ja kieltämättä todellisuus on vieläkin uskomattomampaa. Muutakin maadoitusta edellisten romaanien tapaan todellisiin tapahtumiin McKinty harrastaa. Joka tapauksessa tämä oli tähän mennessä vähiten tyydyttävä teos Duffy-sarjassa. Ja nimi on taas tietysti lainattu Tom Waitsin tuotannosta, Gun Street Girl on yksi Rain Dogs -mestariteoksen parhaista kappaleista.

Adrian McKinty: In the Morning I'll Be Gone

Kolmannessa Sean Duffy -romaanissaan vuodelta 2014 McKinty tuntuu saavan aktinsa kasaan. Homma rullaa nyt lähes koko ajan sujuvasti. Edellisessä kirjassa I Hear the Sirens in the Street kuvattujen tapahtumien seurauksena Duffy on passitettu rivipoliisiksi partioimaan Pohjois-Irlannin tulenarkaa etelärajaa keväällä 1984. Yllättäen mies tekee paluun rikostutkijaksi MI5:n avulla. Belfast jää nyt sivummalle ja McKinty piirtää erityisen tiheää atmosfääriä Derryn karuilta kaduilta ja Antrimin maaseudulta. Sisällissota/terrorismi -asetelmaan tulee uutta kierrettä todella vanhanaikaisella tempulla, McKinty sijoittaa romaanin ytimeen puhdaspiirteisen lukitun huoneen mysteerin. Inhoan arvoitusdekkareita, mutta nyt kuvio toimii hämmentävän notkeasti ja McKintyn ratkaisu on tyydytystä tuottava. Hieman tyhjäkäyntiä on välillä, se on ehkä harkittuakin, McKinty yrittää tuottaa samaistumista tutkijan turhautumiseen, kun mikään ei tunnu etenevän. Lopulta McKinty tuo mukaan Belfastin upean The Crown Barin, jossa Duffy vetää tyylipuhtaan session etuovesta oikealla olevassa snugissa. Myös haltioittavin Belfast-leffa Odd Man Out tulee mainittua, samoin Irlannin travellerit. 

Loppuratkaisu on McKintyn tihein tähän mennessä, odotettu, mutta erittäin hallittu linkitys Thatcherin murhayritykseen Brightonissa. OK Corral -tyyppisen shakespeaarisen välienselvittelyn irlantilaisvariaatio tapahtuu IRA:n safe housessa Tonghamissa lähellä Hogs Back -panimon sijaintia. Ei ehkä aivan hiottu mestariteos vieläkään, mutta ilman muuta paras lukemani McKinty-teos. Ja nimi on tietysti lainattu taas Tom Waitsilta, Cold Cold Groundin tapaan vuoden 1987 Franks Wild Years-levyltä.

Adrian McKinty: I Hear the Sirens in the Street

McKintyn kakkososa Sean Duffy -sarjasta vuodelta 2013. Tämänkin nimi on Tom Waits -sitaatti, mutta ei suoraan laulun nimi niin kuin avausosa Cold Cold Ground. I Hear the Sirens in the Street on rivi vuonna 1978 ilmestyneen Blue Valentine -levyn kappaleesta A Sweet Little Bullet from a Pretty Blue Gun. On huhtikuu 1982 Belfastissa, sisällissodan kaltainen tilanne jatkuu Pohjois-Irlannissa, mutta ei yhtä intensiivisesti kuin edellisenä vuonna edelliskirjan tapahtumien aikaan. Silti pommeja räjähtelee päivittäin eri puolilla provinssia ja Duffy tarkastaa joka aamu BMW:nsä alustan pommien varalta. Duffy on RUC:n, siis Royal Ulster Constabularyn, katolinen rikostutkija. Pohjois-Irlanti on selvinnyt ensi kertaa George Bestin peliuran aikana jalkapallon MM-kisojen lopputurnaukseen Espanjaan. Mutta kaikkien aikojen brittipelaaja Best on jo melkein 36-vuotias eikä ole pelannut huipulla 10 vuoteen. Silti spekulaatiot alkoholisoituneen Bestin mukaanotosta käyvät kiivaina. Yllättäen Argentiina aloittaa Falklandin sodan, brittiarmeijan joukkoja lähetetään Pohjois-Irlannista Etelä-Atlantille ja IRA näkee tilaisuutensa tulleen. Satuin olemaan juuri tähän aikaan kokelaana Kainuun Prikaatissa, mutta täytyy myöntää, että olin lähinnä huolestunut siitä, pystyykö Argentiina puolustamaan täysipainoisesti Espanjassa maailmanmestaruuttaan uuden ilmiömäisen tähtensä Diego Maradonan johdolla. 

McKintyn romaani alkaa loistavasti ja jännite säilyy tiheänä noin 100 sivua. Ehdin oppia pari uutta sanaakin, Pohjois-Irlanti on Euroopan pahin kakistokratia ja englannin kielen sana perse tarkoittaa tummaa siniharmaata. The grey snow clouds turned perse and black. Duffyn tiimi tutkii amerikkalaisen Normandia-veteraanin murhaa vakuuttavasti kuvatussa kontekstissa. Omituiseen yhteensattumaankin törmäsin. Romaanissa esiintyy Larnen satamakaupungissa Dougherty-niminen poliisi. Äskettäin lukemassani John McFetridgen Black Rockissa montrealilaisen päähenkilö Eddie Doughertyn isän juuret olivat Larnessa. Paul McCartneyn ja Stevie Wonderin Ebony and Ivory todetaan tuoreeltaan vuosisadan heikoimmaksi musiikkiteokseksi. 100 sivua rullaa siis hienosti. Sitten McKinty harmittavasti jämähtää vatvomaan samoja kuvioita. Vähitellen tarinan keskiöön alkaa vääntyä John DeLorean, joka on sijoittanut urheiluautotehtaansa Belfastin liepeille. Selvä huolimattomuusmokakin löytyy, Duffy varaa Bostonin lennon Heathrow'sta, mutta nouseekin koneeseen Shannonista. Loppukuvion McKinty rakentaa nyt taidolla, selvää petrausta Cold Cold Groundin jälkeen. Ei vieläkään mestariteos, mutta erittäin miellyttävä romaani kuitenkin.

Boundary Push & Pull Citra Mosaic

Earl of Essexin toiseksi olueksi valitsin keg-IPAn Boundary-panimosta, joka näyttää sijaitsevan hieman yllättäen Belfastissa. Näitä 5,5-prosenttisia Push & Pull -oluita näyttää olevan peräti ainakin 30 erilaista. Baarissa ei selvinnyt, mikä variaatio kyseessä, mutta jälkeenpäin netistä tarkistettuna se luultavasti oli Citra Mosaic. Ruma samea soran väri, itseasiassa aika harvinainen ulkomuoto, en muista aivan vastaavaa nähneeni. Maku kirpeän hedelmäinen, todella mehuinen. Maltaisuus heikkoa, samoin katkeruus. Pettymys, vaikka ei sinänsä sivumakuja. Lontoo, Earl of Essex, 9.12.2018.

Adrian McKinty: The Cold Cold Ground

Kun kasvoin 1970-luvulla, tv-uutisissa oli lähes joka ilta Pohjois-Irlanti. Ns. levottomuudet alkoivat 1969 ja vain pahenivat koko 1970-luvun. Pohjois-Irlannin tilanne on kiinnostanut sittemmin koko ajan, olen lukenut kohtuullisen paljon Troublesiin liittyvää faktaa ja fiktiota. Belfastissa olen käynyt kahdesti, se on yksi mielenkiintoisimmista matkakohteistani. 

Kun kirjailija antaa romaanilleen nimen Tom Waitsin biisin mukaan, niin se on luultavasti kiinnostava. Luin jostain kiittäviä arvioita Adrian McKintysta ja kun näin hänen Sean Duffy -sarjansa avausteoksen nimen lainaavan Waitsia, en kauaa empinyt nettitilauksen kanssa. Eikä se näköjään jäänyt avausteokseen, McKinty on ottanut inspiraatiota Waitsilta myöhemminkin, In the Morning I'll Be Gone, Gun Street Girl ja Rain Dogs ovat myös Duffy-sarjan teoksia. Kaikki teokset eivät kuitenkaan ole nimetty Waitsin laulujen mukaan, sekin kiinnostavaa. Tämä on siis Belfastiin sijoittuvan Duffy-sarjan avaus vuodelta 2012, mutta McKinty on kirjoittanut paljon tätä ennenkin, kymmenkunta teosta. McKinty on syntynyt Belfastissa 1968, mutta asunut New Yorkissa ja Denverissa 1993-2008. Viimeiset 10 vuotta miehen sijainti on ollut Melbourne. 

The Cold Cold Ground starttaa pahimpaan aikaan toukokuussa 1981. IRA:n nälkälakkoilija Bobby Sands on juuri kuollut ja pommit räjähtelevät ympäri Belfastia. Sean Duffy on kolmekymppinen katolinen poliisi katolisten vihaamassa RUC:ssa, Royal Ulster Constabularyssa. Mies päätyy tutkimaan sarjamurhalta näyttävää tapahtumaketjua terrorismin ja sisällissodan uhan keskellä. Romaani on terävä poliisiproseduraali, mutta sijoitettuna ainutlaatuiseen ympäristöön. Ja Belfastin miljöön McKinty rakentaa todella vakuuttavasti, tämä on yksi intensiivisimpiä lukemiani Belfast-romaaneja. Aivan Belfastin keskustassa ei paljoa liikuta, suurin osa tapahtumista sijoittuu viereiseen Carrickfergusiin. Pari RUC-ekskursiota West Belfastin katoliselle Falls Roadille ovat varsin hyytäviä. Philip Kerrin tapaan McKinty sijoittaa fiktiiviseen tarinaansa oikeita henkilöitä, kuten Gerry Adams ja Ian Paisley, jopa Margaret Thatcher. Jossain vaiheessa romaani muuttuu poliisiproseduraalista vakoilutrilleriksi ja muutos ei tapahdu aivan saumattomasti. Loppupuolella toimintaa on runsaasti ja miljööfiilistely jää vähemmälle, tietysti ymmärrettävästikin. Täysin uskottava tarina ei ole, mutta Duffyn hahmo on tarpeeksi kompleksinen ja dialogi on Chandler/Higgins -tasoa tavoittelevaa. Mikään mestariteos tämä ei ole, mutta erittäin kiinnostava kuitenkin. Pistin sarjan pari seuraavaa tilaukseen, kyllä Duffyn jatkovaiheet tuntuvat riittävän kiehtovilta.

Double Mountain IRA

Päätin Stadi-session irlantilaisen terrorijärjestön oregonilaiseen olutkaimaan, jossa IRA tarkoittanee india red alea. 6,5% ja 60 BU, innovatiivisesti bitterness unitin etuliite on unohdettu. Mitä väliä sillä on, onko katkeruus kansainvälistä (IBU) tai eurooppalaista (EBU). Hoppy red ale siis kyseessä, hedelmäinen perustuoksu, mutta katkeruus on auttamatta häipynyt havaittavista. Hieman karkea kokonaisuus, en erityisemmin tykännyt. Tämän hoodriveriläisen panimon Hop Lava iski kesällä terävämmin. Stadin Panimobaari, 3.12.2015.

John Mackenzie: The Long Good Friday

Tämän englantilaisen gangsterielokuvan nimi taisi kääntyä suomeksi hauskasti Pitkäksi pitkäperjantaiksi. New Yorkista paussilta palaavan lontoolaisgangsteripomo Bob Hoskinsin imperiumi hajoaa rivakkaan tahtiin Thamesin rannoilla. Aikoinaan tykkäsin kovasti tästä elokuvasta (1979) ja ei täysin vastenmieliseltä vaikuttanut nytkään. Skotlantilainen ohjaaja Mackenzie ei yleensä kummoista jälkeä saanut aikaan, mutta tässä George Harrison / Handmade Films -tuotannossa klikkasi monet asiat kohdalleen. 70-luvun lopun tuntuma Thamesin rannoille on käsin kosketeltava ja mukavasti ennakoidaan Docklands-alueen myöhempää jättimäistä gentrifikaatiota. Hoskins ei ole alituisessa koomisuudessaan vakuuttava traagisessa roolissa, mutta Helen Mirren seksikkäimmillään sitäkin filmaattisempi. Mahtava poikkileikkaus ajan kovimmista automalleista, Rolls, Jaguar, Mercedes, jopa BMW. Pierce Brosnan pienessä homoeroottisessa IRA-tappajaroolissa. Eddie Constantine puolestaan mokaa pahasti jenkkicontenderina, ei mitään substanssia. Väkivalta on poikkeuksellisen brutaalia ja groteskiakin, varsinkin kylmäävässä teurastamokohtauksessa. Kokonaisuutena ei kuitenkaan jytissyt niin kovaa kuin muistikuvissa, elokuva ei ole vanhentunut tyylikkäästi.

James Lee Burke: Last Car to Elysian Fields

Burken kolmastoista Dave Robicheaux-romaani ei voisi tiheämmin alkaa, ainakin jos lukija tuntee sarjan edeltävät osat. Robicheaux istuu vuokratun shotgun housen rappusilla Bayou Techen rannalla. Pian siirrytään baariin New Orleansin Magazine Streetille ja käy ilmi, että Robicheaux'n toinenkin (vai kolmas?) vaimo on nyt kuollut. Sitten jäljitetään huumekauppiasta Clete Purcelin avo-Cadillacilla ja syödään beignetiä Cafe du Mondessa. Kohta ollaankin Etelä-Louisianan sokeriruokopelloilla etsimässä Leadbellylle kuulunutta kitaraa. Kirja on edennyt sivulle 14.

Tarina on synkkä ja alakuloinen, kuten Burkella useinkin. Robicheaux on tavallistakin syvemmällä ja pohtii pakkomielteisesti baariin menoa Jim Beamin ja Jaxin pariin, mieshän on absolutismia noudattava alkoholisti. Poliisin työ tarjoaa tilaisuuksia paineiden purkamiseen väkivaltaan ja niin käykin. Monet henkilöhahmot ovat samankaltaisia kuin aiemmissa romaaneissa, mutta homma toimii edelleen.

Burken tapaan juoni ottaa vauhtia menneisyydestä. Keskeinen henkilö tarinassa on bluesmuusikko Junior Crudup, Leadbellyn aikalainen, joka on kuollut mystisesti 50-luvun alussa. Nimi Crudup tuo tietysti heti mieleen Arthur "Big Boy" Crudupin, miehen Elviksen That's All Rightin ja Creedencen My Baby Left Me'n takaa. Harvinaisempi Burke-hahmo on IRA-palkkatappaja Belfastista, mies on menettänyt väkivaltaisesti kaikki läheisimmät omaisensa, mutta Louisianassa mies toimii pelastavana enkelinä edellisen romaanin vielä fantastisemman hahmon Sal Angelon tapaan. Burke on suvereeni kirjoittaja, juoni ei ole tuotannon tiheimpiä, mutta fiilistely Bayou Techen rannoilla on yhtä nautinnollista kuin aina ennenkin. Romaanin nimi viittaa tällä kertaa alueen myyttiseen suurkaupunkiin New Orleansiin. Siellä on Elysian Fields Avenue, joka on tietysti nimetty aiemman emämaan pääkaupungin Champs-Élysées -paraatikadun mukaan. Tennessee Williamsin A Streetcar Named Desire tapahtui juuri Elysian Fields Avenuella, jonne ei raitiovaunut ole kulkeneet enää pitkään aikaan. Yleisemmällä tasolla antiikin mytologiaan perehtynyt Burke viittaa tietysti Elysian Fieldsin merkitykseen kuolleiden valtakuntana, paratiisina, taivaana, voit nimetä sen. Loppuratkaisu muistuttaakin tavallista enemmän antiikin tragedioita, mutta Burke pitää paketin kasassa.