Olari Tales From Olari: Boneless

 Otaniemestä on vaikea poistua pistäytymättä Olarin taproomissa ja sinne päätyivät jälkeeni muutkin päivän olutkilpailun tuomarit. Sosiaalinen tilanne eskaloitui nopeasti monipuoliseksi ja maisteltujen oluiden muistiinpanot jäivät tuttuun tapaan viitteellisiksi. Boneless-tarina on uusi kevyt pale ale, 5,0 %, 30 IBU, makeahkoa hedelmäisyyttä, ei paljoa katkeroa, ei panimon terävintä kärkeä. Pitkään tuotannossa olleesta Not For Jokisesta uusi erä tarjolla, ryhdikästä kamaa nytkin. Sitten maistelin growleristä tuttua Kapten Olars -balttiporteria, hyvässä kunnossa edelleen. Ville Leino toi sitten pöytään sangollisen uutta Citralla sinkkuhumaloitua west coast IPAa suoraan tankista. 7,8 %, herukkaista ja puhdasta, mutta ehkä vaatisi silti muitakin humalia tuekseen. Tämä tosin jäi niin hajahuomioksi, että valmista olutta on arvioitava selvästi perusteellisemmin. Espoo, Olarin Panimo, 29.2.2024.

Himabisse-kotiolutkilpailutuomarointia

 

 Pääsin karkauspäivänä tuomaroimaan Fat Lizardin ja kumppanien organisoiman kotiolutkilpailun kakkospäivää. Kokemustahan on lähinnä Olutliiton skabasta useammalta vuodelta, joten siinä mielessä homma oli tuttua. Tuomareita oli kuitenkin nyt vain neljä ja arvioimme jokainen kaikki oluet, joita oli humaloidut-sarjassa 40. Lopuksi vedimme vielä taide-sarjan, jossa oli lähinnä soureja 15 kpl. Hanna Montonen hoiteli käytännön järjestelyt Fat Lizardin taproomissa. Muina tuomareina pelkkiä oluentekijöitä eli Fat Lizardin Greta Mäkinen sekä Brukett/Fiskars/Suomenlinnan Jenni Danielsson ja Ville Kiviniemi. Taide-sarjassa mukaan liittyi mm. Olutpostissa vaikuttava Oskari Sarkima.

Sumukaljaa enimmäkseen, seassa muutama west coast IPA ja pari brittityylistä. Koko setin paras oli heti ensimmäisenä ja se vaikutti ainakin omien pisteiden skaalaamiseen. Koska ykköstä parempaa ei löytynyt, niin kaikki muut saivat sitä huonommat pisteet. Erilaisessa tilanteessa pisteitä olisi ehkä tullut enemmän skaalan 0-100 yläpäähän. Yhtään yli 75 pisteen olutta en nyt löytänyt. Parhaat olivat kuitenkin hyviä ja se todentui Hannan pikkujäynässä. Sekaan oli heitetty Olarin Stompin' Ground, joka sai hyvät pisteet, mutta ei noussut aivan kärkeen. Olutliiton kilpailuun verrattuna mukana oli kyllä selvästi enemmän epäonnistuneita oluita. Diasetyyliä, hapettumista tai jotain aivan ihmeellistä sekoilua tuli vastaan, yllättävän paljon nimenomaan diasetyylisiä oluita. 

Pizzalounaan jälkeen siirryimme taproomin aukeamisen takia rakennuksen kakkoskerrokseen, jossa arvioimme loput humaloiduista ja vielä tosiaankin erityyppisiä lisäaineoluita sisältävän taide-sarjan. Tämä jäi omalta kohdaltani kuriositeetiksi, mukana oli puhdas hefeweizen, epäonnistunut 8-prosenttinen ruisale, vihreäksi värjätty IPL ja monenlaisia maustesekoituksia. Varsinaisia soureja oli yllättävän vähän, vielä vähemmän voimakkaasti happamia oluita. Paras oli ehkä muuten perinteinen tasapainoinen gose, jossa oli mukana paahdettua korianteria pureskeltavina partikkeleina. Oikein mukava päivä, totta kai. Raskasta työtä, mutta tavallaan palkitsevaa. Parhaat näistä oluista pääsevät finaaliin, jossa en ole enää mukana tuomaroimassa. Espoo, Fat Lizard Brewing, 29.2.2024.

 

Joseph H. Lewis: My Name Is Julia Ross

 Joseph H. Lewis on film noirin jättiläinen, pääosin kahden hillittömän onnistuneen elokuvan takia, Gun Crazy ja The Big Combo. Myös tällä 1945 valmistuneella aiemmalla teoksella on kova maine. Koskaan ennen en ole ollut lähelläkään tämän näkemistä, mutta nyt se netistä käynnistyy, espanjankielisillä teksteillä. Teos poikkeaa täysin mainituista katu-uskottavista tyylipuhtaista noireista, My Name Is Julia Ross on goottilaista kauhua, sijoittuu siisteihin brittiläisiin yläluokan kuvioihin. Vertailukohtia voisivat olla Hitchcockin Rebecca, Siodmakin The Spiral Staircase, Tourneurin Experiment Perilous ja varsinkin Cukorin Gaslight. Nimiroolin nuori nainen kaapataan Lontoosta syrjäiseen rantakartanoon Cornwalliin ja henkivakuutuspetosmotiivilla kidnappaajajoukko ahdistelee neitoa monipuolisesti. Brittiläisillä sääoloilla hieman saadaan noir-tehoja irti, mutta vain hieman. Hyvin tiheä tiivis leffa, vain 65 minuuttia. Jännitystä löytyy ja löysät on leikattu pois, mutta tällainen pehmeän romanttinen melodraamaviritys on film noirin maailmassa melko marginaalista kamaa.   

Robert Siodmak: Cry of the City

 Saksalaisen Robert Siodmakin ohjaaja-CV:ssä on käsittääkseni enemmän laadukkaita klassisen kauden film noireja kuin kenelläkään muulla. Kaikki eivät ole täysin onnistuneita, mutta Criss Cross on kirkas mestariteos eivätkä The Killers, Phantom Lady tai The File On Thelma Jordon jää paljoa jälkeen. Siodmakilla on myös useampi rajatapaushybridi, jotka eivät ole tyylipuhtaita noireja, mutta noirahtavia kuitenkin. Esimerkiksi Christmas Holiday, The Dark Mirror, The Spiral Staircase ja Dostojevskin Pelureiden sovitus The Great Sinner. Cry of the City on ollut jo pitempään kiinnostavin Siodmak-noir, jota en ole onnistunut näkemään. Se valmistui juuri ennen Criss Crossia 1948. Yleensä Cry of the Cityä ei ole pidetty Siodmakin aivan kärkityönä, koska sitä kuvattiin New Yorkin kaduilla semidocumentary-alalajin tapaan. Siodmakin vahvuutena taas pidetään saksalaisen ekspressionismin tyylittelyä studio-oloissa. Toisaalta Matti Salon mukaan Cry of the City, joka kiellettiin Suomessa, olisi Siodmakin "arvostetuin" teos. Totta kai tämäkin noir-klassikko on nyt netissä nähtävissä. Hyväkuntoinen kopio, tosin portugalilaisilla teksteillä.

Varsin synkkä paatuneen rikollisen odysseia, pääroolissa Richard Conte, jota yrittää jallittaa Victor Maturen poliisiluutnantti, molemmat etnisiä italialaisia ja jopa lapsuuden kavereita Hell's Kitchenissä. Tarina lähtee liikkeelle hitaan raskassoutuisesti sairaalavankilassa. Jäykkää keittiörealismia jatkossakin, mutta Siodmakin elastisuus tihenee koko ajan loppua kohti. Tiivistä suspensea rakentuu näppärästi.  Ekspressionismiakin lopulta irtoaa muutamissa kohtauksissa. Ei aivan samanlaista tenhoa kuin Siodmakin parhaissa, mutta kärkipäähän tämäkin menee. Tätä elokuvaa ei ehkä halua katsoa ihan heti uudelleen, toisin kuin vaikkapa Phantom Ladya. Hope Emersonin esittämä "ruotsalainen" hieroja on Hollywoodin historian hurjimpia naishahmoja, jonka entree on ehkä leffan huipentuma. Conten pikkuveljen roolinimi sattumoisin sama Tony Rome kuin 1960-luvun Sinatra-neonoirin nimihahmolla. 14-vuotias Debra Paget esittää 38-vuotiaan Conten tyttöystävää. Ilman toimilupaa lääkärin hommia tekevää hahmoa roolittaa puolestaan Vertigon kirjakauppias Konstantin Shayne (Olkenitski), Harkovassa syntynyt Ukrainan juutalainen, joka taisteli Wrangelin armeijassa sisällissodassa bolševikkeja vastaan. Olen aiemmin kirjoittanut, että Coppolan The Godfather lainasi Criss Crossin sairaalakohtausta, mutta ehkä Coppola nyysi sittenkin enemmän tämän elokuvan sairaalakohtauksia. Contehan oli mukana siinäkin leffassa. Ben Hecht ilmeisesti teki käsikirjoitusta ilman krediittiä.  

Ape Brews Platinum Chimp

Aiemminkin vastaan tullut kotimainen kiertolaisapinatoimija tarjoilee nyt Tampereen perinnebaarissa brown alea, 5,5 %. Lähes mustaa. Maltaista, leipäisyyttä, kuohkeaa. Vähän ohueksi jää. Ei katkeroa. Silti puhdasta. Makkara-annoksen kanssa toimi mukavasti. Nyt sitten takaisin kohti Pasilaa. Tampere, O'Connell's, 24.2.2024.

Zichovec Everything, Everyhere, All Superdelic 17

Tšekistä uutta kamaa, 7,0 %, ilmeisesti uusi uusiseelantilainen Superdelic päästetty hoitamaan koko homma. Sameaa, sitrustuoksua. Pehmeää. Trooppistakin hedelmää. Ei katkeroa.  Ei oikein mitään erityisempää persoonallisuutta. Tampere, O'Connell's, 24.2.2024.

Mad Finn Low Gravity

Ratikalla takaisin kohti keskustaa, mutta Timo Alasen suosituksesta hypättiin pois Kalevan kirkon  kohdalla. Uusi baari, karuhko sisustus. Paikallisessa oluessa vain 3,8 %, IBUjakin säälittävät 15, Azacca, Citra, El Dorado. Sameaa, hedelmäistä, ei täysin ohutta. Ei katkeroa. Mutta baari ihan mukava, kesäkeleillä helposti keskustasta saavutettavissa. Tampere, Bar 5/5, 24.2.2024.

Fat Lizard Fat Lab 65 Triple IPA

Otaniemestä todella vahvaa IPAa, 11,0 %, vähän hassusti Hervannan baarissa juotuna. Käytetyt humalat ei tiedossa. Ruskeaa, kirkasta. Mallasta tuoksussa. Täyteläisyyttä maussa, kuivaa. Kuohkeutta. Ei katkeroa. Ei mikään huono olut. Mutta sosiaalinen tilanne tässäkin rajoitti muistiinpanojen tekoa. Tampere, Kultainen Apina, 24.2.2024.

Hop Butcher For The World Beef Dipped

Hervannassa lisää olutnautiskelua, Chicagon laatupanimolta tupla-IPAa, tosin vain 7,5 %. Ilmeisesti Simcoe joutunut ihan yksinään kantamaan humalointivastuun. Makea, trooppista hedelmää, mutta myös karamellia. Ei katkeroa. Pieni pettymys väistämättä. Tampere, Kultainen Apina, 24.2.2024.

Sonnisaari Kajastus

Sosiaalinen tilanne Hervannassa, paikalla Timo Alanen, Antti Laiti ja Toni Rouru. Tässä vaiheessa yritin tyypata Sonnisaaren sessio-IPAa, 5,0 %, Magnum, Nelson Sauvin, Mosaic. Kirkas, ruskea, herukkainen, kuiva, katkera. Hyvin maistuu, mutta siis tosiaan tuli koko ajan keskusteltua. Tampere, Kultainen Apina, 24.2.2024.

Perennial Heavy Air

Ratikalla Hervantaan, hyvin liukas kävelykeli Pirkanmaallakin. Kapinan omatuontia Missourin St. Louisista. Vain 5,7 %, Mosaic, Centennial, Citra, Amarillo. Sameaa, vaaleaa. Hyvin herukkaista ja trooppista hedelmäisyyttä. Kuiva runko, raikkauttakin on. Lievästi, mutta tuntuvasti katkeruutta jälkimaussa. Tampere, Kultainen Apina, 24.2.2024.

Naparbier Saltus Rompipalle

Kollaboitalopils Navarrasta, 5,2 %. Maltainen, kuiva, rapea, melko täyteläinen. Mukavasti peräkärryäkin. Tuli heitettyä hauskaa juttua johtaja Hannulankin kanssa. Hyvin jengiä keskellä päivää. Tampere, Konttori, 24.2.2024.

Plevna Kellopeli Appelsiini IPA

Luulin Plevnan avautuvan jo klo 11, joten saavuin Tampereelle tunnin etuajassa. Tapoin aikaa Vapriikin museokompleksin jääkiekko-osassa. Kuten tunnettua, 1970-luvun jääkiekko kiinnostaa minua, mutta uudempi ei ollenkaan. Aika vaisu kokoelma, mutta seinällä sentään Harlamovin kuva. 

Plevnassa uutuutena Kubrick-IPA, 6,5%, Ekuanotin ja Taluksen lisänä appelsiinimehua ja -kuorta. Suhteellisen kirkas, oranssinpunertavaa, kuivaa, hedelmäistä, mutta ei mehuista. Mausteisuus tuntuu, mutta ei epämiellyttävällä tavalla. Jälkimakuakin tuntuvasti. Ihan ok, upposi hyvin jägerschnitzelin  (tai oikeastaan kahden) kanssa. Tampere, Plevna, 24.2.2024.

Costa-Gavras: Missing

Näin tämän poliittisen trillerin ensi-iltakierroksella 1982, enkä tykännyt yhtään. Tendenssimäisiä elokuvia tehtiin silloin(kin) paljon, mutta Missing oli omaa luokkaansa. Chilessä 1973 pilveä polttelevat jenkkiradikaalihipit ovat yleviä jalomielisiä vapaustaistelijoita. Tarinan konnat ovat Nixonin, Kissingerin ja CIA:n johtamat jenkkiviranomaiset, jotka raiskaavat ja murhauttavat Pinochetin natsisioilla omia kansalaisiaan. Chileläisten osaksi jää verisissä vaatteissa makaavien ruumiiden näytteleminen. Tältähän asetelma saattoi vaikuttaa, mutta ei mikään kriisi ole täysin mustavalkoinen. Nyt nähtynä leffan tekninen osaaminen vakuuttaa, elokuvassa ei ole juuri löysiä kohtia. Lemmon ja Spacek näyttelevät hyvin, vaikka molempien roolit ovat karkeita stereotyyppejä. Sivurooleissa on sitten sitäkin heikompia suorituksia. Sentimentaalinen tunteisiin vetoaminen ja sanoman hakkaaminen pajavasaralla katsojan päähän tuntui edelleen rasittavalta. Vaikka siis perustuu tositapahtumiin ja amerikkalaisten syyllisyys on kiistaton, niin ei siitä näin kolhoa elokuvaa tarvitsisi tehdä. Ei yllä lähellekään Costa-Gavrasin parhaiden teosten tasoa.

These Football Times Issue 50/2024

 Vuositilaukseni englantilaisesta (tai oikeastaan pohjoisirlantilaisesta, lähetysosoitteesta päätellen) aikakauskirjasta kattaa neljä numeroa. Issue 49/2023 ei ilmeisesti koskaan tullut perille. Reklamaationi johti siihen, että tilausta jatkettiin. Nyt sitten tulliin jumiutui tämän vuoden ensimmäinen julkaisu, jonka sain käsiini pienellä lisämaksulla. Kaiken kaikkiaan sarjan 50. numero, jonka teema on kovin erilainen verrattuna kahden aiemman Itä-Eurooppa -tarinoihin. Nyt kirjanen koostuu erilaisista top 50 -listoista. Sitaatit, pelipaidat, logot, derbyt, valmentajat, pelaajat ja stadionit.

Sitaatit ovat kevyttä pikkuhupia, muutama vanha tuttu, mutta enimmäkseen uusia tuttavuuksia. Pelipaitojen ja logojen paremmuus on minulle täysin käsittämätöntä visuaalisuutta, mutta Tanskan maajoukkueen 1986 paita arvioidaan parhaaksi ja logoksi 1860 Münchenin kaksihäntäinen leijona. Derbyissä hieman häiritsee se, että mukana on muitakin kuin yhden kaupungin paikalliskamppailuja. Ymmärrän kyllä Real Madridin ja FC Barcelonan vastakkainasettelun, se sijoittuu toiseksi. Ykkösenä on täysin ansaitusti Boca Juniors - River Plate ja kolmosena Celtic-Rangers. Neljäntenä myös hyväksyttävästi Fenerbahçe-Galatasaray, mutta seuraavana tulee Liverpool-Manchester United. Liverpool-Everton ja ManU-ManC jätetään kokonaan arvioinnista pois. Tukholman Djurgården-AIK ei ole mahtunut mukaan, samoin historiallisemmat Wienin, Prahan ja Budapestin kamppailut.

Valmentajista ykköseksi nousee hieman yllättäen Johan Cruyff ennen Fergusonia ja Michelsiä. Top tenissä on myös brittilegendat Shankly, Busby ja Paisley, joiden merkitys on Fergusonin tapaan enemmän fiilispohjalla kuin Cruyffin ja Michelsin taktinen edelläkävijyys. Cruyffin koulukuntaan kuuluvat kärkipään muut hahmot Sacchi, Guardiola, Happel ja numero 11, Lobanovski. Top tenin täydentää sitten Helenio Herrera, joka on tavallaan Paha Nuutti Hyvien Tuomasten joukossa.

Pelaajien lista on tietysti mielenkiintoisin. Top kolme on Messi, Maradona, Cruyff. Taitaa olla ensimmäinen kerta, kun merkittäväksi luonnehdittava listaus nostaa Cruyffin Pelén edelle. Aikalaiset yleensä pitivät Peléä parempana, niin minäkin. Oletettavasti Cruyffin maine jatkaa tulevaisuudessa kasvamistaan, mutta Messin ohi tuskin kukaan pääsee. Muuten pelaajalistaus on makuasia, itseäni harmittavia nimiä on kärkipäässä tyyliin Cristiano Ronaldo (5), Baresi (11), Maldini (12) ja Matthäus (15). Ainoa pohjoismaalainen on Michael Laudrup (20). Muita ilahduttavia tapauksia ovat Baggio (22), Koeman (34), Scirea (37), Modrić (42), Netzer (45) ja Sivori (47). Ennen toista maailmansotaa pelanneita ei ole ketään, ei edes Sindelar tai Matthews. Se voi johtua videomateriaalin puutteista, valitsijat eivät ole halunneet turvautua toisen käden lähteisiin. Omista suosikeistani mukaan eivät ole päässeet esimerkiksi Rensenbrink, Krol, Neeskens, Bergkamp, Lubański, Deyna, Boniek, Schuster, Litmanen, Hagi, Kipiani, Rivera, Falcão, Riquelme, Figueroa, Cubillas. 

Stadioneissa on monia eksentrisiä valintoja, mutta kärkikaksikko on mukavasti Westfalenstadion ja La Bombonera. Top tenin täyttävät melko odotetusti El Monumental, Wembley, Bernabeu, Camp Nou, San Siro, Allianz, Tottenham Hotspur Stadium ja Stade Vélodrome.

Napoli - Barcelona 1-1

 Mestareiden liigan pudotuskierroksen ensimmäinen osa. Viime kauden menestysjoukkue heikossa vedossa ja juuri ennen tätä ottelua valmentajaksi vaihtui Slovakian valmentaja Francesco Calzona tuplaroolissa. Vastikään peliuransa lopettanut Napolin ja Slovakian legenda Marek Hamšík istui katsomon puolella. Hamšíkilla on jopa nimikkopizza Napolissa. Taisin nähdä ensi kerran Napolin georgialaisen tähden Khvitša Kvaratskhelian peliä. Miehellähän on jo kova maine ja Kvaradona-nimeäkin viljellään. Nyt esitys oli kyllä paha floppi, 68. minuutilla otettiin penkille. Barcelonan nykyotteitahan pääsin tsekkaamaan livenä vajaa kuukausi sitten omalaatuisessa Villarreal-tappiossa. Pääosin samalla kokoonpanolla mentiin, 16-vuotias Lamine Yamal ensi kertaa Mestareiden liigan avauksessa. 

Barcelona hallitsi alkua, Yamal veti ohi. Suhteellisen vauhdikas tempo pelissä, Napoli ei päässyt mukaan ollenkaan. Yli kaksi kertaa vanhemmilla veteraaneilla Lewandowskilla ja Gündoğanilla puolittaiset maalipaikat, mutta Napolin maalivahti Meret kesti. Puoliskon lopulla Napoli sai hieman palloa, mutta ei tilanteita. Tauon jälkeen Barcelona loi muutamia tilanteita, mutta Gündoğanin viimeistelykyvyt eivät riittäneet. Lopulta tunnin kohdalla Pedrin syötöstä Lewandowski upotti kovan matalan laukauksen alanurkkaan. Pedrillä myöhemmin omakin laukaus, jonka Meret selvitti. Kvaratskhelian tilalle tuli Diego Simeonen poika Giovanni. 75. minuutilla sitten nigerialaissentteri Osimhen pääsi tasoittamaan baskitoppari Iñigo Martínezin pahasta virheestä. Molemmilla vielä jonkin verran yritystä maalintekoon, mutta tulosta ei enää syntynyt.

Olari [You Wouldn't] Download This NETIPA

Helmikuisena keskiviikkona jo toinen espoolainen TIPA, tämä growlerista. Tässäkin 10,0 %, jopa 72 IBU, Azacca, Cashmere ja Michigan Copper. Nyt ei kuitenkaan west coast -tyyliä. Keskikeltaista, täysin läpitunkemattoman sameaa. Sitrusta ja ananasta hanakasti tuoksussa. Maku on kuohkean nektarinen, hieman kirpeä, ehdottoman kuiva, hieman mausteinen, tuoreen raikas. Ei paljoa katkeroa, mutta jotain kuitenkin. Mausteisuus säilyy hallitsevana, samoin kuivuus, juotavuus kunnossa. Taas huippuluokan olut, mutta en nytkään ihan repäise ihokastani riekaleiksi. Azacca on ok, mutta muut humalat eivät erityisiä suosikkejani. Juotavuudessa ei nytkään ongelmia, alkoholi ei erotu. Ostopaikka Espoo, Olarin Panimo.

Olari Stompin' Ground

Otaniemen panimobaarissa uutta NZ-kamaa. 7,4 %, 45 IBU, Wai-iti, Kohatu, Waimea. Sameaa, mehuista, karamellista, kohtuullisen makeaa. Kuivaa, hedelmäisyys hallitsee, ei mitään erityistä valittamista. Hienoinen katkeruuskin. Ei silti kohoa aivan Olarin huippujen tasolle. Jokin viimeinen silaus ehkä puuttuu. Vajaa viisi vuotta sitten vierailin Melbournessa Stomping Groundin panimolla. Tällä oluella ei varmaan mitään yhteyttä sinne. Espoo, Olarin Panimo, 21.4.2024.