Nick Murphy: A Spy Among Friends

Kim Philbysta on varmaan kirjoitettu enemmän kuin kenestäkään toisesta vakoilijasta. Tämä tuoreehko tv-sarja perustuu Ben Macintyren teokseen. Kirja ei ole tuttu, mutta Macintyrelta olen lukenut Oleg Gordijevski -opuksen, joka ei täysin vakuuttanut. Tv-sarja pureutuu Philbyn merkilliseen loikkaukseen 1963 Beirutista Odessaan ja sen jälkeisiin tutkimuksiin Britanniassa sekä Philbyn vaiheisiin Moskovassa. Paljon keritään takaumilla taaksepäin 1930-luvulle asti. Philbyn ohella toinen päähenkilö on pitkäaikainen MI6-kollega Nicholas Elliott, joka oli loikkauksen aikaan myös Beirutissa. Sarjassa esiintyy useita tunnettuja hahmoja, kuten CIA:n vastavakoiluguru James Jesus Angleton, myöhempi menestyskirjailija Ian Fleming, aiemmat brittiloikkarit Maclean ja Burgess sekä ns. neljäs mies Anthony Blunt. Sarja on laatutyötä, tarina avautuu sujuvasti ja näyttelijätyö on huipputasoa. Huumoriakin on brittityyliin riittävästi. Elliottia esittävä Damian Lewis muistuttaa aika lailla Hugh Laurieta. Elliottin käytöstä verrataan yhdessä kohtauksessa Wodehousen Bertie Woosteriin, joka oli Laurien tutuimpia rooleja. Fleming testaa hollantilaisella agentilla, voiko sukelluspuvun alla käyttää smokkia. Siis tuleva James Bond -kohtaus. Uuttakin itselle tuli esille, natsien vastarintamies Erich Vermehrenin kohtalosta en ole ennen kuullut. Vermehren siirtyi sodan lopulla Englantiin ja hänen katoliset kumppaninsa jäivät sodan loputtua venäläisten sektorille. Philby kavalsi antinatsit (ja antikommunistit) venäläisille, jotka surmasivat heidät. En tiedä oliko tekotapa yhtä raakalaismainen kuin tässä sarjassa esitetään. Sarjassa annetaan ymmärtää, että Philby yritti Moskovaan päästyään pelata kolmoisroolia. Hän uskotteli Angletonille ja muille amerikkalaisille ryhtyvänsä vakoilemaan Moskovassa CIA:n leivissä. Todellisuudessa hän paljasti aikeensa heti venäläisille, jotka eivät ymmärtäneet pelin henkeä ja eliminoivat samantien Moskovasta Philbyn jenkkikontaktit. Tämä voi olla fiktiota. Kuusi jaksoa, ehkä pari liikaa, samoja asioita pyöritetään useampaan kertaan. Ei tämä mikään Le Bureau ole, mutta kiehtovaa historiallista spekulointia.

Ben Young: Scrublands: Silver, 2.kausi

Australialainen minisarja on toisella kaudella saanut alaotsikon ja ohjaajakin on vaihtunut. Myös miljöö on siirtynyt Western Australiaan, startti osavaltion suurkaupungista Perthistä, mutta enimmäkseen ollaan taas pienessä yhteisössä, fiktiivisessä entisessä kalastajakylässä Port Silverissä. Kuvattu mantereen lounaiskulmassa, Augustan pikkukaupungissa. Ympäristö kiinnostaa taas henkilökohtaisesti, koska viimeisin Australian reissuni suuntautui juuri Western Australiaan. Augustaan asti reitti ei ulottunut, en tainnut löytää sieltä olutkohteita. Mutta melko lähellä kävin Margaret Riverin seudulla, jossa myös joitain kuvauksia tehty. Port Silver on edellisestä kaudesta tutun tähtijournalisti Martin Scarsdenin lapsuudenkaupunki, josta hän on häipynyt 20 vuotta aiemmin traagisten tapahtumien jälkeen. Myös ykköskaudella esiintynyt kirjakaupan myyjä on nyt Scarsdenin tyttöystävä ja he päättävät lomailla Port Silverissä. Muuten henkilöhahmot ovat täysin uusia. Mutta paljon on yhteistä. Veri lentää jo ennen kuin Scarsden itse ehtii paikalle. Menneisyyden traumojen haavat ovat auki ja taas pientä yhteisöä hallitsee brutaali mahtimies. Pohjalla on jälleen Chris Hammerin romaani. Aivan yhtä tunkkainen ja painostava tunnelma ei ole kuin ensimmäisellä kaudella, johtuen varmaankin raikkaammasta meri-ilmasta. Poikkeuksellisen mittava joukkosurma tapahtuu taas, joten aika kaavamaisesti Hammerin vasara iskee. Ei tämä mikään huippusarja ole, mutta kohtuullisen viihdyttävää menoa eksoottisessa ympäristössä. Kolmaskin kausi on jo tekeillä, tapahtumat siirtyvät Sydneyyn ja läheiselle Blue Mountains -alueelle.

Greg McLean: Scrublands, 1.kausi

Australialainen rikossarja, sijoittuu Victorian syrjäkulmille. Kiinnostava miljöö, koska liikuin seudulla marraskuussa 2019, juuri ennen covidia. Yksi yöpymispaikkani Mildura mainitaan sarjassakin. Sijoittuu pieneen kuvitteelliseen kylään, jossa 600 asukasta. Silti kaikenlaisia palveluja tuntuu löytyvän kirjakauppaa myöten ja muutenkin paikka näyttää kohtuullisen elinvoimaiselta. Sarja onkin kuvattu huomattavasti suuremmassa paikassa Maldonissa, paljon etelämpänä Victoriassa. Melko läheltä sitäkin ajoin samalla reissulla, kun siirryin Bendigosta etelään. Sarja alkaa brutaalilla joukkomurhalla, jota sydneyläinen tähtitoimittaja saapuu tonkimaan vuotta myöhemmin. Monenlaisia mysteerejä, salaliittoja ja peittely-yrityksiä löytyykin pikkukylästä. Uskottavuus ei ole kovin korkealla, kun lähiomaisiin kohdistuva pöyristyttävä väkivalta ei tunnu erityisemmin hätkäyttävän jokseenkin sisäsiiittoisia paikallisia. Sarja perustuu Chris Hammerin romaaniin, hän on kirjoittanut samasta reportterista kolme muutakin teosta. Näyttelijät ovat kuitenkin kohtuullisia ja juonenkäänteitä riittää, joten jännite säilyy kohtuudella. Vain neljä jaksoa tällä kaudella. Toinenkin kausi on jo Areenassa.

Christopher Nolan: The Odyssey

Christopher Nolan on nykyään kovamaineinen ohjaaja, jolta itse olen nähnyt varhaisen Mementon, Dunkirkin, Batman Beginsin ja Oppenheimerin. Hyvää kamaa on ollut, mutta ei nyt mitenkään ainutlaatuista. Nyt mies on tehnyt Odysseuksen isolla rahalla. Kuvattu kokonaan IMAX-tekniikalla, joten hankkiuduin Itäkeskuksen IMAX-teatteriin katsomaan kolmetuntista eeposta. En ole tainnut ennen nähdäkään kokonaista fiktioleffaa tällaisessa teatterissa. Näin 1970-luvulla Odysseian aiheesta italialaisen tv-sarjan, joka teki suuren vaikutuksen. Tarina oli siis nyt katsoessa yllättävänkin tuttu. 1980-luvulla luin James Joycen Odysseus-romaanin, mutta sehän oli aika vapaa tulkinta. Suurella rahalla tehty erinomaisen visuaalinen leffa, jossa jännite pysyy tiheänä koko keston ajan. Suomalaistaustainen Matt Damon ei oikein ole itsestäänselvä valinta nimirooliin, mutta kohtuudella hän homman hoitaa. Troijan sota, kyklooppi, jättiläiset, Poseidonin kosto, Kharybdis ja Skylla, Penelopea 20 vuotta piirittävät kosijat, monet olennaiset osat hyvin kasassa. Huomasin somesta, että Kauko Röyhkä valitti leffassa olevan liian vähän seksiä. Se on totta, seireenit ohitetaan hyvin nopeasti ja Odysseuksen seitsemän vuotta Kalypso-nymfin hoidossa olisi ansainnut paljon enemmän käsittelyä. Nolan rikkoo aikatasoja ansiokkaasti ja tuo hyvin esiin moderneja teemoja sivistyksen nykyisestä alhaisesta tilasta. Troijan hevosen sinänsä nerokas temppu oli kuitenkin Zeuksen lain vieraanvaraisuuden vastainen ja ihmiskunta eteni kohti moraalittomuutta. Vertauskuvia nykymeininkiin ei tarvitse pitkään miettiä. Huumoriakin olisi voinut olla enemmän, tämä on tiukkailmeinen draama, jossa koiratkin kokevat kovia. Toki tämä on hyvin onnistunut massiivinen elokuva, mutta ei mikään mestariteos.

Éric Rochant: Le Bureau des légendes, 5.kausi

Ranskalaisen vakoilusarjan viides ja viimeinen kausi vuodelta 2020. Covid pysäytti suunnitellut jatkokaudet, mutta kyllä tässä on lopun merkkejä muutenkin vahvasti. Viimeisen kohtauksen ja lopputekstien päällä soi Tom Waitsin Cold Cold Ground. Peitehenkilöosaston naisjohtaja on siirretty Kairoon hotellin turvallisuuspäälliköksi. Sisäistä tutkintaa johtanut JJA on hänen seuraajansa. JJA:sta ilmenee yllättäviä Venäjään liittyviä kytköksiä. Venäjään ja FSB:hen tämäkin kausi keskittyy vahvasti. Lähi-itää ei unohdeta ja uutena lokaationa on Kambodžan Phnom Penh. Artus-koomikon hahmo sotkeutuu seksisuhteeseen arvattavin seurauksin. Yksi uusi Lähi-idässä operoiva peitehenkilö saadaan mukaan, kun seismologi keskittyy koulutuspuuhiin. Viidennessä kaudessa on samaa iskevyyttä ja intensiivisyyttä kuin kahdessa ensimmäisessä. Todella ansiokas lopetus hienolle sarjalle. Jotain suunnitelmia jatkosta kai on ollut olemassa, mutta parempi varmaan lopettaa tähän.

Éric Rochant: Le Bureau des légendes, 4.kausi

Ranskalaisen vakoilusarjan neljäs kausi julkistettiin vuonna 2018. Mathieu Kassovitzin näyttelemä kaksoisagentti pakenee Ranskasta Venäjälle ja joutuu siellä odotetusti vaikeuksiin. FSB painostaa hänet kolmoisagentiksi. Sarjassa esitetään ehkä nykykatsannossa ymmärtävä näkemys Venäjästä, tai ainakin venäläisistä. Se oli ennen suurhyökkäystä Ukrainaan 2022 melko yleistä. Silti Moskovan kohtaukset Lefortovon vankilassa kuuluvat koko sarjan pysäyttävimpiin. Tämä kausi keskittyykin pitkälti tapahtumiiin Venäjällä. Kassovitziin liittyen DGSE soluttaa kahtakin agenttiaan Venäjälle, toinen on Iranista ja Bakusta tuttu seismologi, toinen nuori tekoälynörtti. Ukrainassakin vieraillaan ja koko kausi huipentuu operaatioon, joka naamioidaan "separatistien" teoksi. Venäjän tapahtumien ohella kuljetetaan arabimaissa sivujuonta, jossa Artus-koomikon esittämä pyylevä analyytikko jahtaa Isiksen johtohenkilöitä. Kuivaa huumoria tulee jonkin verran kenttätöihin tottumattoman analyytikon rymistelyistä kovissa paikoissa. Uskottavuus hieman heikkenee näissä kohdissa. Analyytikon mukanaoloa perustellaan hänen kuulustelukyvyillään, mutta ei hänen läsnäolonsa olisi tarpeellista itse kiinniotto-operaatioissa. Ja vielä kolmaskin juonihaara on tietysti Pariisissa. Siellä toimistojuonittelu pääsee jo äärimmilleen. JJA:ksi (viittaus CIA:n myyräjahtaaja James Jesus Angletoniin) kutsuttu sisäisen tarkastuksen johtaja ottaa tähtäimeen peiteagenttiosaston päähenkilöt, joita hän pitää Kassovitz-petturin suojelijoina. Ehkä tämäkään kausi ei aivan noussut kahden ensimmäisen tasolle, mutta laatu on edelleen lähes ainutlaatuista. Covid katkaisi sarjan teon, mutta vielä itselläni on viides kausi katsomatta.

Éric Rochant: Le Bureau des légendes, 3.kausi

Katsoin ripeästi ranskalaisen vakoilusarjan kolmannenkin kauden 10 jaksoa. Mathieu Kassovitz on joutunut Isiksen vangiksi ja käytännössä koko kausi keskittyy hänen vapauttamisyrityksiin. Fokus on siis aiempia jaksoja keskittyneempi ja yleisvire on synkempi ja masentavampikin. Huumoria ei enää juuri ole ja julmuudet entistäkin brutaalimpia. Venäjän FSB ja Israelin Mossad ovat nyt mukana keskeisesti. Hieman kevennystä tarjoaa Iranista selvinnyt seismologivakooja, joka lähetetään uuteen tehtävään Bakuun, vaikka hän ei selvästikään ole enää tasapainoinen. Bakun jaksot ovat kuitenkin hieman valoisampia kuin Isiksen kalifaattiin sijoittuva päätarina. Intensiteetti on edelleen vahvaa ja näyttelijät ilmiömäisiä. Artus-niminen koomikko esittää uutta hahmoa, huipputerävää analyytikkoa, joka ei todellakaan ole millään tavalla koominen. Ehkä tykkäsin silti hieman enemmän aikaisemmista kausista, tämä oli jo jokseenkin raskasta. Jäljellä on vielä kaksi kautta ja on selvää, että ei hommaa voi tähän jättää.  

Éric Rochant: Le Bureau des légendes, 2.kausi

Le Bureaun toinen kausi tuli ahmittua nyt neljässä päivässä, toki asiaa auttoi hiljainen juhannusviikonloppu. Suoraa jatkoa avauskaudelle, ollaan edelleen vuodessa 2015. Samat juonikuviot siis edelleen mukana, mutta uudenlaisilla kierteillä. Mathieu Kassovitzin päähenkilö on nyt kaksoisagentti ja stressi on entistäkin painostavampaa, se näkyy hyvin näyttelytyylissä, kumarampi ryhti ja masentuneempi yleisolemus. Kassovitzin syyrialainen naisystävä on aluksi keskeisesti mukana, mutta jää vähitellen sivummalle. Olennaisimmat elementit ovat tällä kertaa ranskalaisen Isis-pyövelin jahtaaminen lähinnä Syyriassa ja Iranissa toimivan kenttäagentin monenlaiset vaikeudet. Iranin vallankumouskaarti esitetään lähes yhtä huonossa valossa kuin Isis. Amerikkalaiset ovat keskeisesti mukana, mutta venäläiset ei. Rytmi on avauskautta rivakampaa ja väkivalta julmempaa, vaikka se esitetään edelleen suhteellisen viitteellisesti. Uusi keskeinen henkilö on Pariisin toimistossa alan temppuja opiskeleva nuori nainen, jota esittää Pauline Étienne. Hän ja oikeastaan sarjan kaikki muutkin naishahmot ovat poikkeuksellisen viehättäviä. Vakoilun ohella sarjassa on mehukkaita pointteja yleisemminkin toimistohommista. Yt-neuvottelujen veteraania ilahdutti erityisesti kaikkein klassisin irtisanomistapa, aamulla kulkukortti ei toimi. Huumori on edelleen kuivaa. Toinen kausi päättyy lähes sietämättömään cliffhangeriin, joten kolmatta kautta ei taatusti malta odotella kauaa.

Éric Rochant: Le Bureau des légendes, 1.kausi

Kun tätä ranskalaista vakoilusarjaa esitettiin Suomessa ensi kerran, luin siitä poikkeuksellisen paljon positiivisia arvioita. En tullut sitä katsoneeksi, vaikka olen juuri tällaisesta ollut kiinnostunut jo pitkään. Ilmeisesti olis silloin liian kiireistä. Nyt sarjan kaikki viisi kautta ovat ilmaantuneet Yle Areenaan ja aikaakin tuntuu olevan enemmän. Niinpä sain nyt parin viikon aikana katsottua sarjan ensimmäisen kauden 10 jaksoa. Täytyy heti sanoa, että sarja on maineensa veroinen. Koukutuin heti välittömästi ensimmäisestä jaksosta lähtien. Kyseessä on mitä ilmeisimmin niin realistinen teos kuin tällaisesta aiheesta on mahdollista tehdä. Bureau on siis Ranskan ulkomaantiedustelu DGSE, johon on aiemmin sulautunut mm. vakoilufiktiosta itselleni tutumpi Deuxième Bureau. Sarjassa on vakoiluun liittyviä toiminnallisia aineksia, mutta enimmäkseen seurataan Pariisin toimiston elämää. Toimistossa lähinnä tuijotellaan näyttöjä, joiden kautta myös toiminnallisuudet osuudet välittyvät, varsin vähäeleisesti. Ensimmäisellä kaudella on noin kolme juonilinjaa, jotka osittain lomittuvat toisiinsa. Algeriassa on kadonnut DGSE:n agentti, joka yritetään pelastaa takaisin. Pariisissa koulutetaan nuorta naispuolista seismologia vakoilun kenttätöihin Iraniin. Erinomaisen coolin Mathieu Kassovitzin esittämä päähenkilö on juuri palannut vastaavasta kenttäkomennuksesta Syyriasta, jossa hän on sotkeutunut romanttisesti paikalliseen naiseen. Sehän ei yleensä tiedä hyvää. Ensimmäinen kausi sijoittuu noin vuoteen 2015, jolloin Syyrian sisällissota on kiihkeimmillään. Kassovitzin ohella kaikki muutkin näyttelijät ovat loistavia, mm. Kassovitzin esimiestä esittävä Jean-Pierre Darroussin, tuttu mm. Aki Kaurismäen Le Havresta. Sarjan ohjaaja ja kirjoittaja Rochant on tehnyt elokuviakin, mutta niitä en tunne. Rochantin jälki on todella vakuuttavaa. Vakoilufiktion klassikot on varmaan luettu ja tunnelma muistuttaa ajoittain John le Carréa. Rytmi on hitaahko, mutta hypnoottisen tiheä, paljon ekonomisempi kuin le Carrélla. Huumoria ei ole paljon ja se on mustaa. Katsojalle tarjotaan sopivan rennosti pieniä tiisereitä, jotta suspense tehostuu. Pariisin ja miksei Algeriankin miljööote on riittävällä tasolla. Käsittääkseni tehot ovat vain paranemassa seuraavilla kausilla, joten pakkohan tätä on jatkaa.

Matti Tapio: Sodan ja rauhan miehet

Katsoin nyt Yle Areenasta lähes 50 vuoden tauon jälkeen uudestaan Matti Tapion hämmästyttävän merkkityön, joka pureutuu dokumentein, haastatteluin ja dramatisoiduilla kohtauksilla Suomen ja Neuvostoliiton suhteisiin 1938-41. Muistan tv-sarjan olleen silloin 1978-79 huikea kokemus, mutta onhan tämä nytkin nähtynä yli 11 tuntia armotonta tykitystä. Muistelen aikalaisten kohisseen eniten Boris Jartsevin suuresta roolista talvisotaa edeltäneissä neuvottelutunnusteluissa. Se ei silloin varmaan ollut niin yleisesti tiedossa. Nyt nähtynä mieleen jäi eniten Molotovin hirvittävä tylyys neuvotteluissa ja Paasikiven yli-inhimillinen kärsivällisyys. Risto Mäkelän ja Keijo Kompan näyttelijäsuoritukset ovat täysin uskomattomia. Jotkut näyttelijät ovat vaatimattomampia, mutta kokonaisuus on silti vakuuttava. Ei ihme, että Molotovia vihattiin Suomessa niin paljon. Erityisesti korostui Molotovin painostus välirauhan aikana elo-syyskuussa 1940, uusi hyökkäys Suomeen tuntui olevan tulossa minä hetkenä hyvänsä ja Suomessa valmisteltiin jo liikekannallepanoa. Vuoden 1978 jälkeen on tullut tietysti uutta tutkimusta, ehkä järisyttävimpänä väite, että Göring olisi jo talvisodan lopussa kehottanut Suomea tekemään rauhan. Menetetyt alueet saataisiin takaisin Saksan avulla. Se tuo välirauhan aikaisen painostuksen uuteen valoon, mutta ilmeisesti ainakaan Paasikivi ei ollut tietoinen Göringin lupauksesta. Onhan se muutenkin kiistanalainen edelleen. 

Kun tv-sarja tehtiin 1977-78 suomettumisen ollessa pahimmillaan, niin yllättävän vähän rähmällään oloa sarjassa on nähtävissä. Lähinnä loppuun päälleliimattu lyhyt valokuvakooste jatkosodan jälkeisistä tapahtumista ETYKiin asti korostuu. Paasikiven itsekritiikkiä on ehkä painotettu enemmän kuin olisi ollut tarpeellista. Väinö Tanner oli Kekkosen verivihollinen, mutta varsin myönteinen kuva Tannerista piirtyy sarjassa. Stalin nähdään leppoisana piipunpolttajana, mutta ehkä näin olikin Molotovin hoitaessa likaisen työn. Lähes kaikissa neuvotteluissa mukana ollut Johan Nykopp oli hyvissä voimissa 1978 ja neuvottelujen kuvauksen todenperäisyyttä ei liene syytä epäillä. Vaikka sarjan otsikossa mainitaan miehet, niin muutama nainenkin oli keskeisessä asemassa. Hella Wuolijoen rooli korostuu Aleksandra Kollontain kanssa käydyissä Tukholman keskusteluissa talvisodan aikana. Wuolijoen ja Tannerin välejä kuvataan läheisiksi. Ainakin jatkosodan aikana he olivat kyllä sitten kovin kaukana toisistaan. Matti Tapio kuoli 52-vuotiaana ensimmäisen jakson esittämisen jälkeen. Ilmeisesti kuolinsyyssä ei ollut mitään epäselvää, vaikka Venäjän vaiheisiin tutustuneelle yhteensattuma vaikuttaa tutulta.

Coky Giedroyć: Spies Of Warsaw

 Huomasin Rosebud-kirjakaupassa alennuslaarissa dvd-version televisiominisarjasta, joka perustuu 2011 lukemaani Alan Furstin romaaniin. Katsoin sen nyt kerralla, neljä episodia,  180 minuuttia. Pinnallista, mutta tyylikästä, tavallaan uskollinen tulkinta romaanista. Ei kuitenkaan kunnolla jännitettä, flättiä teeveesarjatuotantoa. Varsovassa 1937-39 vakoilujengiä on niin Abwehristä, SD:stä, NKVD:stä kuin Deuxième Bureausta. Naispääosaa esittävä Janet Montgomery matkii mielenkiintoisesti neonoir-tähteä Linda Fiorentinoa tai jopa originaalinoirin Lauren Bacallia. Isossa kuviossa Ranskan tiedustelupalvelun pitäisi bongata, että Saksa ei hyökkääkään Maginot-linjaa vastaan vaan kiertää Ardennien metsistä Belgian kautta. Tämä jää kuitenkin yksilökohtaloiden varjoon. Kim Philbyn nimi vilahtaa.

Stevie Van Zandt: Soulfire!

 Olen jo lukioajoista asti vältellyt englanninkielisten kirjojen suomennoksia, joten tietysti tämäkin Van Zandtin omaelämäkerta olisi pitänyt lukea alkukielellä. Varsinkin kun sen nimi on oikeasti Unrequited Infatuations eli Vastakaiuttomia hullaantumisia. Suomennos kantaa idioottimaisesti Van Zandtin livelevystä napattua Soulfire-nimeä. Mutta kun sain kustantajalta arvostelukappaleen, niin nyt sitten näin. Sitä paitsi, tuskinpa Van Zandt prosaistina on erityinen tyyliniekka, vaikka lauluja osaakin kirjoittaa. Joten tsekataan teos sitten suomeksi.

 
Teos alkaa kuin trilleri Sowetosta 1984, sankarimme tunkeutuu salaa Etelä-Afrikan synkimpinä vuosina mustien ydinalueelle läpi rasistihallinnon tiesulkujen. Se jää aika ohueksi johdannoksi, sitten edetään varsin kronologisesti Van Zandtin elämää ja uraa tarkastellen. Itse vilkaisin tietysti heti kirjan henkilöhakemistoa, koska sellainen tässä ansiokkaasti on. Suomenkielisissä elämäkerroissa se on harvinaista herkkua. Van Zandtin seuraaja E Street Bandissä Nils Lofgren mainitaan vain kaksi kertaa, yhtä usein kuin Michael Monroe. Eipä paljon useammin esiinny Southside Johnnykaan. Sami Yaffa esiintyy muodossa Sammy Jaffa Demolition 23 -bändin yhteydessä.

 
Van Zandt vertaa rooliaan E Street Bandissa Rat Packin Dean Martiniin, siis Bruce Springsteen on tässä korrelaatiossa Frank Sinatra. Varsin osuvaa. 1960-luvun loppupuolen kronologiassa tuntuu olevan virheitä. Tarinassa kuunnellaan sujuvasti vasta pari vuotta myöhemmin julkaistuja levyjä. SVZ näyttää käyttäneen huumeita toisin kuin Bruce. 1970-luvun alussa Van Zandt vaikutti rakennusalalla, mutta tässäkin aikajana on hämärä. SVZ väittää siirtyneen raksahommiin kahdeksi vuodeksi, kun ei päässyt Springsteenin levytysbändiin 1972. Kuitenkin mies vietti vuoden 1973 Dovells-bändin nostalgiakiertueella. Ilmeisesti raksavaihe ajoittui aikaisempaan jaksoon 1970-1972, jos se todellakin kaksi vuotta kesti. Mutta SVZ siis todellakin teki oikeaa duunarihommaa toisin kuin Springsteen. Van Zandtilla oli myös ajokortti, joka ratkaisevasti puuttui autoromantikko Brucelta. 

1974-75 mies sitten hivuttautui Born to Runin myötä Springsteenin bändiin, mutta aloitti samalla myös toisen luovemman uran Southside Johnnyn kanssa. SVZ tuotti ja pääosin kirjoitti kolme ensimmäistä Southside-levyä 70-luvun jälkipuoliskolla, Van Zandtin roolia ei ehkä vieläkään ole tarpeeksi sisäistetty. Van Zandt oli monipuolisempi voima kuin rajoittuneempi vokalisti Southside. Ongelmitta yhteistyö ei näytä sujuneen ja ilmeisesti bändi jätti sitoumuksensa Van Zandtille maksamatta kolmannen levyn jälkeen. Välit Southsiden ja SVZ:n kesken olivat kai poikki koko 80-luvun comeback-levyyn Better Days asti 1991.

Kirjassa väitetään, että E Street Bandin kaikki jäsenet käyttivät huumeita koko raastavan Darkness on the Edge of Town -levytyssession ajan 1977-78, Springsteenia lukuunottamatta. SVZ itse koukuttui kokaiiniin. Levyn jälkeinen kiertue ei ulottunut Eurooppaan, kuulemma rahapulan takia. Tätä syytä en ole ennen kuullut. The River -kiertue sitten 1981 kiersi Eurooppaa perusteellisesti. Van Zandt luettelee suuren joukon Euroopan maita, mutta ei Ruotsia, jossa monet suomalaiset kokivat ensi kertaa Springsteenin voiman. Suomea ei mainita kirjassa kertaakaan, Monroesta ja Yaffasta huolimatta. 

 
Ennen Springsteenin globaalia läpimurtoa Van Zandt sitten irtautui 1982 soolouralle. Ja vieläpä varsin poliittisella agendalla. Mies väittää aikaistaneensa Etelä-Afrikan apartheid-hallinnon kaatumista usealla vuodella. Selvä yliarvio. Toisaalta Van Zandtin panosta Sun City -hankkeen kautta lopputulokseen on virallisten tahojen puolelta aliarvioitu. SVZ osoittaakin katkeruuttaan ainakin ANC:n johtoon, jopa Mandelaan ja USA:n rasismin vastaisiin toimijoihin tyyliin Harry Belafonte.

Poliittisten 80-luvun soololevyjen tarinointi kirjassa on yhtä tylsää kuin niiden kuuntelu. Toki kaksi ensimmäistä levyä, Men Without Women ja Voice of America ovat osin mukavia, samaa soulrockia kuin Southsidella. SVZ väittää katsoneensa 1983 Godardin  À bout de soufflen teatterissa Los Angelesin Melrose Avenuella. Mahdollista, mutta todennäköisemmin se oli Jim McBriden samana vuonna valmistunut remake Breathless. Saattaa olla myös käännösvirhe. Progesta ei SVZ ilahduttavasti välitä. Genesis ja Peter Gabriel olivat miehelle hilpeästi tyystin tuntemattomia nimiä 1983.

Springsteenin kanssa SVZ kertoo riitaantuneensa kolme kertaa, mutta ne on sovittu lähes saman tien. Eroamiskuvio hoidettiin juuri ennen Born in the USA:n ilmestymistä, Springsteen esitti SVZ:lle No Surrender -biisin, jossa välirikkoa käsitellään. Ei kuitenkaan Bobby Jean -kappaletta, jossa asiaan otetaan vielä tunteellisempi näkökulma. Stevie Van Zandt pitää rockin kulta-aikana vuosia 1965-95, Dylanin Like a Rolling Stonesta Kurt Cobainin kuolemaan. Itse supistaisin aikajaksoa molemmista päistä vuosiin 1968-92. Sooloura päättyi sitten 80-luvun lopussa levytyssopimusten raukeamiseen. Itse näin Little Stevenin bändeineen Kulttuuritalolla 1989. Livenä iso bändi oli todella vaikuttava, vaikka materiaali oli pääosin funkahtavaa saarnaamista. 

SVZ väittää pyörineensä hanttihommissa koko 90-luvun. Southside Johnnyn comeback-levy Better Days vuodelta 1991 on todella hieno, mutta jäi vähälle huomiolle kuten niin monet muutkin SVZ-tuotannot. Doyle Bramhall II:n kanssa ei SVZ tullut alkuunkaan toimeen Charlie Sextonin bändin ArcAngels levytyksissä. Bramhallin samannimisen isän krediitteihin kuuluu mm. Stevie Ray Vaughan -klassikon Change It kirjoittaminen. Se on parempi kuin yksikään SVZ-biisi, mutta ehkä polvi ei pojasta todellakaan parantunut.

Springsteenistä ei juuri poikkipuolista sanaa irtoa, mutta omaelämäkertaa Born to Runia tulee sentään tölväistyä. Tunnel of Loven Ain't Got You -mestariteosta SVZ ei myöskään ymmärtänyt. Siirryttäessä uudelle vuosituhannelle kirjasta tulee luettelomaisempi. Maanisen toimeliaana mies on pysynyt. Sopranos-sarjan näyttelijätyöstä SVZ kirjoittaa huomattavasti vähemmän kuin norjalaisesta Lilyhammerista, jossa hänellä tietysti monipuolisempi rooli olikin. Radioasemia on tullut perustettua, samoin levy-yhtiöitä ja pelastettu unohdettuja tähtiä kuten Rascals ja Darlene Love. Paluu E Street Bandiin kuitataan hyvin ohuesti. Tom Pettyn kuolema on järkyttänyt lujasti, vaikka samanikäiset muusikot vaihtoivat kuulemma eläessään vain muutaman sanan. Huumoria ja itseironiaa riittää, vaikka mies tuntuu olleenkin aina oikeassa. Mukavaa taustoitusta paluusta sooloartistiksikin Summer of Sorcery -levyn myötä. Ikä alkaa painaa, Jagger-tyylistä frontman-touhua ei enää jaksa, mutta kapellimestarirooli luonnistuu. Oikein mukavaa luettavaahan tämä oli, paljon odotettua parempaa tekstiä.

Park Chan-wook: The Little Drummer Girl

The Little Drummer Girl vuodelta 1983 ei ehkä ole John le Carrén tunnetuimpia romaaneja, mutta se on yksi hänen parhaitaan, ellei jopa paras. Sitä ennen le Carré oli kirjoittanut 20 vuotta vakoiluromaaneja, joissa brittien MI6 ja Neuvostoliiton KGB ottivat yhteen kylmän sodan mittelöissä. Yhtäkkiä le Carré vaihtoi kontekstiksi Lähi-idän kriisin, jossa Mossad jahtaa PLO-terroristeja vuonna 1979. Tulos oli häikäisevä. Luin romaanin tuoreeltaan ja se kolahti kovaa, saattaa olla vieläkin vaikuttavin lukemani Lähi-idän tilannetta luotaava teos.    

Romaani filmatisoitiin nopeasti 1984, mutta tulos ei ollut kummoinen. Olen joskus leffan nähnyt, mutta kovin vaisuksi se jäi. Diane Keaton ja Klaus Kinski  muistaakseni olivat erityisen sopimattomia päärooleissa. Le Carrén romaaneista on tehty useita onnistuneempia elokuvia, mutta erityisen hyvin ovat menestyneet tv-sarja -tulkinnat. Nyt sitten on valmistunut noin kuusituntinen sarjasovitus tästä romaanista, näin sen itse MTV:n palvelusta kahdeksassa osassa. Britanniassa ja USAssa sarja on esitetty kuudessa osassa. 

Lyhyesti sanottuna erinomaista jälkeä. 1970-luvun lopun epookki on saavutettu todella ihailtavasti esim. autojen, huonekalujen ja vaatteiden kautta. Näyttelijäsuoritukset ovat tällä kertaa loisteliaita, Michael Shannon ja Alexander Stellaninpoika Skarsgård Mossad-miehinä ja Florence Pugh nimiroolissa. Aikaa käytetään henkilöhahmojen syventämiseen ja se onnistuu vähintään kohtuullisesti. En enää kunnolla muista romaanin juonta, mutta käsittääkseni tässä noudatetaan sitä varsin uskollisesti. Ohjaaja Park Chan-Wookilta olen aiemmin nähnyt erinomaisen Agassi-leffan ja jälki on tässä yhtä varmaotteista. Maisemat vaihtuvat ripeästi Saksan, Kreikan, Itävallan, Libanonin ja Britannian välillä. Tunnelma on hyvin lecarrémainen, jännite pysyy hypnoottisena ja monipuolisena. Erittäin nautittavaa kaikin puolin.  

Sant’Andrea Hey Ho! To Go!

Tallustelin kaikessa rauhassa futispelien tauolla lähibaariin oluelle ja jouduin keskelle tv-sarjan kuvauksia. Tällaistako tämä suurkaupunkielämä nyt sitten tulee olemaan? Baarimestari ei jaksanut muistaa sarjan nimeä, niitähän pyörii jaloissa koko ajan. Epämääräisesti tutun näköinen koomikkohahmo siinä räpläsi kännykkää vieressä, Myllyrinne? Hämmennyin niin, että osoitin ensimmäistä tiskillä huomaamani pulloa. Se osoittautui kalliiksi (12€) italo-IPAksi, osa kustannuksesta näytti menevän kaivon rakentamiseen Togossa. Ramones-tyyppinen nimi viittaa siis Länsi-Afrikkaan. Uusi panimotuttavuus BSA (Birrificio Sant' Andrea) Vercellistä, Torinon ja Milanon puolivälistä. 6,2%. Pehmeän hedelmäinen, ei raikkautta, keksiä, aika mukava katkeruus lopussa. Ehkä pullo-IPOjen kokeilua voisi alkaa rajoittamaan, pettymyksiksi ne tuntuvat niin väistämättä osoittautuvan. Maltainen Riekko, 30.6.2014.

Endeavour, Home

Toistaiseksi viimeinen episodi Morsen nuorusvaiheista. Lunta Oxfordissa, tällä kertaa huomasin jopa Colin Dexterin cameon. Hieman hajanaisempi rakenne kuin edellisessä osassa, liikutaan yliopistopiireissä ja perinteisemmän showbusinessgangsterismin liepeillä. Olut on jo elimellinen osa kokonaisuutta, 60-luvun keg-lanseeraus Double Diamondille irvaillaan asianmukaisesti. Perhetaustaa valotetaan, Morselta löytyy isä ja sisko, äiti on jo kuollut. Alakuloisen melankolinen fiilis, ilmeisesti Yle alkaa tämän jälkeen esittämään jälleen kerran alkuperäistä Morse-sarjaa.

Endeavour, Rocket

Endeavour-sarjan kolmannen osan onnistuin missaamaan. Tässä neljännessä episodissa on aika lailla samanlainen rakenne kuin perinteisimmissä Morse-jutuissa. Ohjuksia valmistavassa perheyrityksessä alkaa ruumiita kasaantumaan. Kuninkaallisia ja arabejakin pörrää kuvioissa, Morse aluksi aika taustalla. Skandinaavista arkkitehtuuria, saksalaisinsinöörin kautta saadaan hienosti Peenemündekin mainittua. Morsen traagisiin nuoruuden naiskuvioihin tulee lisävalaistusta. Selvästi kahta ensimmäistä episodia tiheämpi tarina.

Endeavour, Girl

Morse-prequelin pilottijakso esitettiin keväällä, nyt sitten vuorossa neljä lisäjaksoa. Oxfordin miljöö taas pilkun tarkasti mukana, 60-luvun ajankuva ei aivan vakuuta, kun se suhteellisen ulkoisilla merkeillä (autot, kampaukset) asetellaan. Kirkkomusiikki pauhaa ehkä jo liikaakin. Pilotin väkivaltaa ei tavoitella, liian geneerinen tarina muutenkin. Morsen luonteenpiirteet eivät juuri kehity, hieman yllättävää armeijataustaa koodinpurkajana. En muista, että tämä olisi tullut esille alkuperäisessä Morsessa. Kerrontatyylissä ehkä pieniä muutoksia, ei nopeita leikkauksia, mutta tavallista tiheämpiä leikkauksia, lyhyempiä ottoja, vai mikä oikea termi lienee. Olut maistuu jo reippaammin, kahvatuopeissa ESBin näköistä tavaraa. Esimiesten kanssa kahnaukset alkavat, näppärää päättelyä alkuaineiden jaksollisen järjestelmän kautta.

Boardwalk Empire, Resolution

Kolmannen kauden avaus, väkivaltaa ja mustaa huumoria. Räväkkä jakso, vanhaa tuttua osittain, osittain uusia kehityssuuntia. Al Capone on ehkä tulossa enemmän esille, mutta varsinaisesti areenalle astuu nyt Gyp Rosetti, ehkä vieläkin brutaalimpi gangsteri kuin aiemmat tuttavuudet. Amelia Earhartia muistuttava naislentäjä Carrie Duncan inspiroi naispäähenkilöä. Varmaankin jatkan sarjan katsomista, mutta en ehkä enää blogiin kirjoita. Pitkäkestoisen sarjan yksittäisistä episodeista on hankala keksiä järkevää kirjoitettavaa.

Northern Exposure, Season One

Tätä sarjaa esitettiin Suomessa 90-luvun alussa Villi Pohjola -nimellä. Juutalainen lääkäri New Yorkista ajautuu hieman vastentahtoisesti Alaskan pikkukylään. Romanttista feelgood-komediaa, kylässä ei oikeastaan ole kuin hyväntahtoisia ihmisiä. Kulttuurien törmäyksillä pelataan kevyesti, mutta paljon hailakammin kuin muistikuvissa. Dialogiin perustuvaa lempeää ironiaa, kuvattu Washingtonin valtiossa, Alaskan talvea ei nähdä koskaan. Kiinnostuin aikoinaan tästä sarjasta oikeastaan vain yhdestä syystä, naispääosaa esittää söpö lyhyttukkabrunetti Janine Turner, itsenäinen vahva nainen. Turner yritteli sarjan jälkeen elokuvauraakin, mutta se ei Renny Harlin -tuotantoa pitemmälle kantanut. Ensimmäisen kauden jaksoissa paljon ennennäkemätöntä, unijaksoissa anarkiaa ja hillittömiä Midnight Cowboy / Raiders of the Lost Ark -parodioita. Pyramid Ales -valomainos kylän baarissa hätkähdyttää, craft beer oli Seattlen seudulla kovassa vedossa jo 1990.

Endeavour

Inspector Morse -sarjassa päähenkilön etunimi paljastui vasta loppuhetkillä. Nyt James Cookin laivan nimi on täräytetty prequel-sarjan nimeksi, tosin Endeavour lausutaan tässä pilotissakin vasta aivan lopussa. Ollaan vuodessa 1965 ja Morse saapuu Oxfordiin tilapäiskeikalle. Mies ei käytä alkoholia, mutta ensimmäisessä ruumiinavauksessa tulee pyörtyminen ja Orson Welles -tyyppinen esimies tarjoaa toipumiseen real ale -käsiteltyä stoutia. Se on menoa, Morse hörppii tuopin parilla kulauksella. Myöhemmin Morse nähdään real alen parissa mm. klassisessa Lamb & Flag -pubissa. Jaguarejakin pyörii ympärillä koko ajan, puhumattakaan klassista musiikkia harjoittavasta puumanaisesta, johon Morse putoaa pahasti. Tutut ainekset Oxfordin college-miljöitä myöten ovat siis heti kasassa ja hyvin nautinnollisesti kaikki tarjoillaan, tietysti hieman brittiläisen kuivakkaalla rutiinilla. Tarina lähtee liikkeelle todella hitaasti, mutta ottaa sitten varsin kovia kierroksia, ehkä liiankin paljon, pieni sordiino lopussa olisi voinut olla eduksi. 60-luvulla tavallinen poliisin harjoittama väkivalta ja laajamittainen korruptio nivoutuu kuvioon hienosti. John Thaw -kunnianosoitus tehdään näppärästi. Vaikein paikka vanhalle fanille on tietysti nuoren Endeavourin näyttelijäsuoritus, mutta minusta pohjoisirlantilaistaustainen liverpoolilainen Shaun Evans suoriutuu hienosti, hieman tulee mieleen Lewis-sarjan Hathaway, mutta kyllä suoritus on mallikas.