Nyt sitten vihoviimeinen Teemu Pukin maaottelu. Tosin vain harjoitusmatsi lumisateisella Tammelan tekonurmistadionilla Andorraa vastaan. Aluksi vähän jäykkää pelaamista, Pukki vaikutti pehmeältä kärjessä. Homma vapautui 18. minuutilla Waltan oivauksella, Antman pääsi vetämään takanurkkaan. 25. minuutilla Pukki itse runnoi sitten toisen liukuen luukulle. Tauon jälkeen taas hiljaisempaa, mutta sitten 68. minuutilla Ivanovilta pystyyn Pukille, joka käänsi debytantti Niklas Pyyhtiälle maalipaikkaan. Maalisyöttö jäi Pukin maajoukkueuran viimeiseksi kosketukseksi, otettiin pois kentältä 71. minuutilla. Yliajalla Walta kiskoi vielä neljännen. Hyvä tulos, mutta Andorra todella heikko.
Talven 1984-85 Inarijärven ohjustapauksen ympärille rakennettu tuore elokuva viime vuodelta. Ohjusvälikohtaus tosin jää lähinnä taustoitukseksi, kun elokuva keskittyy nuoren äidin perhe-elämän vaikeuksiin. Alkupuoli on lähinnä kansankomediaa, sitten romanttista komediaa ja lopuksi perheväkivaltadraamaa. Koko elokuva kaatuu kuitenkin äänitykseen, näyttelijöiden dialogista on täysin mahdotonta saada mitään selvää. Mutta ei käsikirjoituskaan kovin vakuuttavalta vaikuta. Kuvattu osittain Virossa.
Näin tämän menestyselokuvan yhden kerran 1980-luvun alussa ja se on riittänyt tähän asti. Elokuva oli vaikuttava, mutta pidin katsomiskokemusta varsin epämiellyttävänä. Nyt Suomi-Malta -masennuksen kuohussa ryhdyin katsomaan leffaa uudelleen. Kyseessä on myöhäisbeatnikki Ken Keseyn romaanin tulkinta. Kesey oli mukana ensimmäisessä käsikirjoituksessa, mutta sitä ei lopulta käytetty ja Kesey väitti ettei ole nähnyt lopullista elokuvaa. Tuotantovaiheet olivat muutenkin pitkät ja mutkikkaat. Kirk Douglas osti oikeudet tuoreeltaan 1962, mutta ei löytänyt rahoittajia. Romaanista tehtiin menestyksekäs Broadway-teatteriversio. Sitten Douglas ehdotti vuosikymmenen lopulla Prahassa Formanille ohjausta. Forman ei kuitenkaan päässyt pois Tšekkoslovakiasta. Lopulta elokuvan tuottajiksi päätyivät Kirkin poika Michael Douglas ja Creedence Creedence Revivalin John Fogertyn kanssa riitaantunut musiikkituottaja Saul Zaentz. Forman ohjasi elokuvan 1975 päästyään länteen. Kirk oli jo liian vanha päärooliin, joka päätyi monien kiemuroiden jälkeen Jack Nicholsonille, joka oli alkujaan hävinnyt romaanin oikeudet Douglasille.
Ollaan Oregonissa 1963, elokuva on kuvattu sairaalassa pääkaupunki Salemissa ja rannikolla Depoe Bayssa. Tunnelma tummenee vähitellen komediallisuudesta dokumentaariseksi ja sitten traagisen melodramaattiseksi. Nicholson ja kumppanit ovat erinomaisia. Varsinkin päähoitajaa esittävä unohtumaton Louise Fletcher. On helppo mieltää Fletcherin hahmon esittävän Formanin näkemyksessä Tšekkoslovakian kommunistihallintoa. Sinänsä elokuva ei tunnu vanhentuneen yhtään ja mitään klappia tai rönsyä ei ole mukana. Tuntuu jopa hämmästyttävän ryhdikkäältä ja intensiiviseltä teokselta suureksi Hollywood-tuotannoksi. Mutta ei katsominen nytkään erityisen nautinnollista ollut, joten seuraavan kerran ehkä 40 vuoden päästä.
Pukki kovasti mainostetussa jäähyväisottelussaan penkillä. Lunta sateli pelin alussa. Loukkaantuneen Alhon tilalla oikealla debytantti Ryan Mahuta. Mahuta oli aktiivinen, mutta paljon virheitäkin tuli. Heti alussa Suomella hyvä nopea hyökkäys, Källman tolppaan ja Pohjanpalon kantapäälaukaus blokattiin. Waltalla oli hyviä avainsyöttöjä, mutta vähitellen Suomen ote hyytyi. Malta ei ole tietenkään laatujoukkue, mutta pystyi häiritsemään riittävästi. Puolen tunnin jälkeen tilanteita alkoi syntyä uudestaan, mutta Maltan maalivahti torjui sekä Pohjanpalon että Antmanin yritykset. Waltan keskitykset nyt vasemmalta olivat liian korkeita.
Tauon jälkeen taas apaattinen jakso ennen kuin tilanteita alkoi Suomelle tulla lisää. Waltan ja Antmanin vedot maalivahti Bonello taas torjui. Viimeistelykykyä ei kerta kaikkiaan löydy. 78. minuutilla Pukki lopulta sisään. Ja heti verkko soi, ikävä kyllä Suomen päässä. Mahutan tilalle tullut Jukkola menetti miehensä, tarkka alanurkkaveto upposi väistämättä. Tuloshan on täydellinen fiasko Suomelle ja hirvittävä nöyryytys Pukillekin. Kaikissa sivistysmaissa Friis saisi välittömät potkut.
Avauksena Olari Night Visions, elokuvafestivaalille suunniteltu american lager, 5,2 %. Kevyt, vaalea, kuiva, ei mitään ihmeellistä, mutta puhdastahan tämä on. Perään vienna lager Latviasta, Nurme Übertragung, 5,0 %. Nyt on selvästi enemmän makuja. Maltainen, pähkinäinen, leipäinen. Vahvempaa pohjahiivatuotantoa Rügenin saarelta, Insel Hiddenseer Winterbock, 6,9 %. Maltainen ja makea. Kuivuu hieman loppua kohti.
En saanut USA:sta tuotua juuri mitään, mutta kolme pientä tölkkiä Tulsasta kuitenkin. Ensimmäisenä American Solera Rattlesnake, pale ale, 5,0 %. Kevyt, hedelmäinen, melko raikas. Ei katkeruutta. Sitten vuoroon growleri naapuripanimosta, Olari Beerliament Drunkadelic, tupla-IPA west coast -tyyliin, 8,2 %, Centennial, Comet, Ahtanum. Maltainen, täyteläinen. Hedelmää ja katkeroakin on. Hyvin tasapainoinen, mutta ei ehkä Olarin kovimpia säväyttäjiä. Virosta Muddis Vanilla Eisbock, 2017. Jääbockiksi kevyt, 8,1 %, lisätty tosiaan vaniljaa ja pullotus jo melko vanha, Aika rusinainen, puumainen. Ei paha, ei makeutta.
Kanadan ihmeitä edusti Le Ketch Dock 124. Vain 6,5 %, nippu NZ-humalia, Southern Cross, Nectaron, Waimea, Nelson Sauvin. Hyvin vaaleaa ja sameaa. Ananastuoksua, hyvin raikasta. Kermaista, ei katkeroa, oikein mukavaa. Toisena tulsalaisena American Solera Pipe, west coast IPA, 6,5 %. Hyvin vaalea, vähän mausteinen. Ei ehkä niin puhdas kuin Rattlesnake, jotain outoa tässä oli. Keravalta uutuus Factory Blown, 8,0 %, Citra, Motueka, Southern Cross, Vic Secret. Hyvin vaalea heizi. Kuivaa, ananasta, puhdasta, greippiä. Hyväähän tämä on taas.
Virosta vahvaa belgiä, Õllenaut Inkognito Quadrupel (American Oak Aged), 10,6 %. Aika ruma, flätti. Puumaisuutta, lämmittävää. Ei ihan huono, mutta ei oikein onnistuneeksi voi kuvata. Pennsylvanialaisen Tired Handsin TDH Alien Church toimi hienosti, mutta yksilön identiteetti jäi vähän epäselväksi. Versioita oluesta on monia ja oikeaa mätsiä ei löytynyt. 8,0 %, vaaleaa ja sameaa. Kuivaa, ei niin raikas ehkä. Ananasta intensiivisesti, ei katkeruutta. Jo edesmenneeltä Leheltä Old Sneaky Rum BA, peräti 16,0 %. Puu tuoksuu, makeahko, liköörimäistä.
Viimeisenä American Solerana vaniljaporter Howdy Porter, 6,5 %. Vaniljaa on tosiaan rutkasti maussa, mutta silti omituisesti aika miellyttävää. Viimeisenä vahvana virolaisena Nanopruul Blackjack, imperial stout, tämäkin 16,0 %. Ei musta, outoa. Tanakkaa tuoksua, maussa rusinaa ja suolakurkkua. Ei nyt oikein vakuuttanut, mutta onneksi tämä ei jäänyt session viimeiseksi. Sellaisena oli toinen Factory-uutuus Motionless, 10, 0 %, tripla-heizi, Elani, Strata ja Motueka. Vaaleaa ja sameaa. Ananasta, alkoholi ei tunnu. Herkkää hedelmäisyyttä taas, vähän katkeruutta. Kiitoksia kanssamaistelijoille, tämä vedettiin hieman rennommalla aikataululla kuin esimerkiksi Finnoon kartanon tapahtumissa. Hyvin itsellä kunto kesti, vaikka pariin kuvaan meni tarkennus väärään kohtaan.
Mitään ihmeempiä luonnonnähtävyyksiä ei tällä seudulla ole. Tosin Amarillon lähellä on Palo Duro Canyon, mutta siitä kuulin vasta jälkeenpäin. Saatoin jopa ajaa sen hännän yli. Texas, Oklahoma ja Kansas olivat hyvin tasaista aukeaa, vasta Arkansasissa oli mäkiä ja puita. Näyttävin osuus oli Ozark National Forest vähän ennen Fayettevilleä. Alueella on intiaanisotiin ja suuriin karjanajoihin liittyviä nähtävyyksiä, mutta niitä en tutkinut. Mielenkiintoisin ehkä liittyy Washita-joen verilöylyyn, jota kuvataan Arthur Pennin elokuvassa Little Big Man. Kulttuurihistoriallisesti matkan kohokohtia olivat ilman muuta Kennedyn murhapaikka ja Cadillac Ranch. Lubbock ja Tulsa ovat tunnettuja musiikkikaupunkeja, mutta Tulsan konsertti ei ollut kummoinen.
Kaupungit olivat varsin suuria, mutta keskustoissa näkyi ihmisiä hyvin vähän, jopa Dallasissa. Autoja kyllä oli sitten tiet täynnä, moottoriteillä valtavasti rekkoja. Kaupungit myös hyvin samantyylisiä, muistikuvissa sekoittuvat toisiinsa. Yöpymiskaupungeista vain Fayettevillessä oli jotain persoonallisempaa. Oluttarjontaa oli runsaasti, enemmän kuin ehdin tsekata. Laatu ei ehkä ollut yhtä korkea kuin viimevuotisella Bostonin alueen kierroksella. Join taaskin pääosin IPAa, ehkä tämän alueen vahvuudet voisivat olla muissa tyyleissä. Ihan kehnoa olutta ei tainnut kuitenkaan tulla vastaan yhtään. Laskuni mukaan 127 olutta tuli juotua kahdessa viikossa, se on yllättävänkin paljon. Sain hoidettua monta siirtymää jo aamupäivän aikana, joten oluenjuonnille jäi yhdenkin yön paikoissa hyvin aikaa. Panimovierailuja tasan 50, sekin on todella paljon, kolme ja puoli päivässä keskimäärin. Parhaita olivat ehkä Manhattan Project, Celestial, Skydance, False Idol, Mad Rooster ja viimeisen illan Equal Parts. False Idolissa ja Equal Partsissa en siis käynyt, mutta niiden oluet olivat parhaita. Ja kuten aiemmin jo kerroin, maileja tuli ajettua 1669, eli 2687 km.
