Näytetään tekstit, joissa on tunniste musiikki. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste musiikki. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 4. lokakuuta 2026

Kauko Röyhkä: Kusessa


Kun muutin opiskelemaan Ouluun 1982, Kauko Röyhkä oli oikeastaan ainut oululainen nuoremman polven julkkis. Hän oli julkaissut levyjä ja jopa kirjoja, esiintyi televisiossa. Kolme vuotta vanhempi Röyhkä oli jo aikaa sitten muuttanut Turkuun, mutta se ei oikein ollut tiedossani, Röyhkä leimautui julkisuudessa oululaiseksi. Katsoin silloin paljon elokuvia ja muutamat samoissa näytöksissä pyörivät tyypit alkoivat tulla ulkonäöltä tutuiksi. Yllättäen näin kerran pari Röyhkän heidän kanssaan näytöksissä. Päättelin siitä niiden muidenkin olevan musiikkityyppejä. Se oli totta, paljon myöhemmin huomasin kyseessä olleen Kansanturvamusiikkikomission ja Radiopuhelimien Jarno Mällinen ja Jyrki Raatikainen. Olin kuullut Röyhkän musiikkia radiosta ja tv:stäkin, mutta ei kolahtanut, omalaatuista kamaa. Mielenkiintoni lopahti kokonaan, kun Röyhkä alkoi tuottaa Lauralle-tyyppistä hempeää iskelmän tapaista musiikkia. 


1980-luvun puolivälissä Röyhkä sai yllättäen aktinsa kasaan. Syntyi levyt Maa on voimaa, Pikku enkeli, Mielummin vanha kuin aikuinen, Paha maa. Tykkäsin niistä kovasti ja pidin Röyhkää Tuomari Nurmion jälkeen kovimpana suomalaisena musiikintekijänä. Näin Röyhkän ja Narttu-yhtyeen ensi kerran livenä Oulun Rauhalassa 1988. Musiikki vakuutti livenäkin. Sittemmin olen nähnyt Röyhkän eri kokoonpanojen kanssa viitisen kertaa, viimeksi 2012, silloin edelleen hyvässä iskussa. Uudet levyt alkoivat kuitenkin menettää kiinnostavuuttaan 1980-luvun lopulla ja lopullisesti kyllästyin 1993, kun Röyhkä alkoi vaahdota satanismista. Lapsellista erikoisuuden ja varmaan julkisuudenkin tavoittelua.


Röyhkän kirjallista tuotantoa tunnen heikommin. Joskus 90-luvun alussa luin Magneetti-romaanin, joka sijoittuu pääosin Lapin sotaan. Pidin siitä kohtuudella ja tartuin seuraavaankin teokseen Kaksi aurinkoa, joka puolestaan ajoittuu jatkosotaan. Se oli kuitenkin pettymys, itsetarkoituksellista sadismia ja väkivallalla mässäilyä. Sittemmin olen kai lukenut vain 1970-luvun Ouluun sijoittuvan Farkku-Suomi -romaanin, joka olikin kiinnostavampi. Tosin nähtyäni elokuvasovituksen luin romaanin uudelleen vähemmällä innostuksella. Aivan viime kuukausina olen lukenut Facebookista Röyhkän päivittäisiä tarinoita elämästään ja teoistaan. Viihdyttävää sujuvaa tekstiä, jonka löyhänä teemana tuntuu olevan "rahaa ei ole, mutta seksiä sitäkin enemmän". 


Rahapulaan liittyy Röyhkän yksi uudempi hanke, romaanien julkaiseminen joukkorahoituksella ilman kustantajaa ja muita välikäsiä. Uutuusromaani Kusessa sattui äsken Kallion kirjastossa silmiin. Röyhkä itse olisi ollut tavattavissa samassa paikassa edellisenä iltana, mutta en tullut menneeksi paikalle. Romaanin päähenkilö on oululaistaustainen kuusikymppinen syöpää sairastava kirjailija Elias Ruukki, joka on menettänyt vaimonsa, äitinsä, asuntonsa, kissansa ja uuden tyttöystävänsä. Mies on ajautunut Fuengirolaan, jossa häneltä ryöstetään kännykkä, luottokortti ja rahat. Tarinassa rönsyillään taaksepäin Ruukin aiempiin vaiheisiin. Fuengirolassa asuu myös hänen vanha kaverinsa muusikko Lefa. Sekä Lefassa että Ruukissa tuntuu olevan samanlaisia aineksia kuin Röyhkän omassa urassa. Ikävä kyllä teksti on kovin tylsää ja ennustettavaa, tarina ei mielenkiintoisen lähtökohdan jälkeen liikahda minnekään. Lopun näkökulmavaihdos ei auta asiaa yhtään. Selvä pettymys, mutta toivottavasti parempaa seuraa jatkossa. Facebook-kirjoitusten perusteella Röyhkä tuntuisi olevan vireässä vedossa.

tiistai 15. syyskuuta 2026

Heavy Riff Disco Apocalypse



Kolmas näyte St. Louisista. Panimon nimi viittaa tietysti rock-musiikkiin ja tämän oluen kohdalla Untappdissa mainitaan vanha suosikkini Jackson Browne, joka tosiaan julkaisi 1980 samannimisen biisin. 5,7 %, 50 IBU, Mosaic ja El Dorado. Vaaleaa ja sameaa taaskin. Vähän trooppisempi tuoksu. Maussakin samaa fiilistä. Melkoisen erilainen aiempiin verrattuna. Ei kyllä parempi kuitenkaan, tämä kääntyi pettymykseksi. One Pint, 15.9.2026.

perjantai 11. syyskuuta 2026

Daniel Lanois @Tavastia





Törmäsin kunnolla kanadalaiseen Daniel Lanoisiin vuonna 1987, kun ostin ensimmäisellä Lontoon matkallani Virgin Megastoresta Robbie Robertsonin ensimmäisen soololevyn. Levy oli upea, mutta soundi hyvin erilainen kuin Robertsonin aiemmissa The Band -kuvioissa. Tuottajana oli Lanois, jonka jälki siis näkyi selvästi lopputuloksessa. Olin toki kuullut jonkin verran Lanoisin tuottamia U2-levyjä, mutta siitä bändistä en koskaan innostunut. Peter Gabrielin So (1986) oli myös Lanoisin CV:ssä, mutta ei Gabrielkaan kolahtanut. Lanois palautti tuottajana myöhemmin mm. Bob Dylanin laadukkaammalle uralle ja erityisen vakuuttunut olin hänen tuottamastaan Emmylou Harrisin Wrecking Ball -levystä. Eipä Neville Brothersin Yellow Moonkaan huono ole. 


1989 ilmestyi sitten Lanoisin ensimmäinen oma levy Acadie, joka vakuutti välittömästi. Osittain ranskankieliset biisit hypnoottisen keskitempoisina sävellyksinä toimivat loistavasti. Kakkoslevy For the Beauty of Wynona (1993) jatkoi samaa kovaa tasoa, mutta kolmas Shine (2003) oli jo vaatimattomampi. Sävellyksissä ei enää samaa loistokkuutta. Puolikymmentä julkaisua on tullut senkin jälkeen, mutta ne ovat jo menneet ohi. Mutta kun tässä kuussa 75 vuotta täyttävä maestro ilmoitti saapuvansa Tavastialle, niin ryntäsin tietysti heti lipunostoon. Omia suosikkejani ei enää liikaa keikkakiertueilla liiku ja Lanois on livenä täysin ennenkokematon tapaus. 


Valmistauduin iltaan Keski-Pasilassa ex-kollegojen seurassa. Heillä siis after work -tilanne, minulla before concert. Täproomin, Burgers & Winen ja Bierhaus Berlinin jälkeen hyppäsin hyvin ravittuna paikallisjunaan. Tavastian ovella klo 20:10 jonoa oli ulos asti, mutta kuuluisan näyttelijättären vanavedessä pääsin sujuvasti sisään. Konsertti oli loppunmyyty ja siltä se todellakin näytti, salin puoli oli tiukkaan ahdettua ihmismassaa. Baarista sain tilattua oluen kuitenkin nopeasti. Huomasin, että isokokoinen herrasmies lähti pujottautumaan baarista ihmisten välistä kohti salin keskiosaa. Lähdin perään ja kaveri todellakin aurasi hyvin tilaa. Tyyppi osoittautui miksaajaksi ja sainkin mukavan paikan miksauspöydän vierestä. Edessä huojui levottoman näköinen hujoppi arvaamattomasti, mutta hän jätti varomattomasti eteensä riittävästi tilaa. Sopivassa kohdassa luikahdin siihen ja sain huojujan selkäni taakse. Tästä kohti konserttia olikin sitten optimaalista seurata.


Lanois, rumpali Brian Blade ja basisti Jim Wilson aloittivat kello 20:30 sharp. Pari ensimmäistä kappaletta olivat hitaita ja hiljaisia instrumentaaleja, Lanois istui alhaalla eikä miestä edes kunnolla näkynyt. Tämä oli selvä pettymys. Paatuneena rock-miehenä olen sitä mieltä, että keikka on aloitettava täydellä voimalla ja kunnon asenteella. Yleisöltä on otettava heti luulot pois ja baaritiskille jääneet hitaimmat kiskaisevat kaljansa henkitorveen. Myöhemmin keikalla voidaan hieman löysätä kaasua.  No, Lanois pyrki siis hyvin erilaiseen haltuunottoon. Ensimmäinen tunnistamani kappale Lotta Love To Give oli kuitenkin jo parempaa otetta, seisomaan noussut Lanois antoi Les Paulinsa kunnolla kiihtyä. Varsin nopeasti tuli myös oma suosikkikappaleeni Under a Stormy Sky. Tyrmistyttävästi se esitettiin karulla garage-soundilla, levytyksen helkkyvästä rullaavuudesta ei ollut jälkeäkään. Tässä oli jo vähän sulattelemista, mutta on tietysti totta, että kolmen soittajan perustriolla ei voida saavuttaa levytysten monipuolisuutta. Mutta Brother L.A.:n aikana aloin saada kiinni bändin soundista ja sitten Acadien avausbiisi Still Water soi jo kuohkeasti. Shine-levyn nimibiisi toimi sekin hyvin. Sivumennen sanoen olen tällä viikolla kuunnellut enemmän tätä Shine-levyä ja se alkaa aueta paremmin kuin silloin yli 20 vuotta sitten. Raamatullisen gospel-revittelyn The Makerin sävellys on niin hieno, että siitä biisistä kaikki sovitukset toimivat, niin nytkin Tavastialla. Uuden tuotannon Ring the Alarm tuntui liian pitkitetyltä.


Perussetti kesti 100 minuuttia päättyen hitaaseen hymniin ja encoressa pientä haparointia. Lanois ja kumppanit aloittivat Jolie Louisen, mutta pysäyttivät muutaman sekunnin jälkeen. Jotain mutinaa kuului, ettei tätä biisiä voi soittaa tai jotain vastaavaa. Sitten soitettiin suhteellisen tuntematon raskaahko rockbiisi, saattoi olla Shine-levyn Slow Giving tai uudempi Here Is What Is. Loppujen lopuksi siis oikein mukava keikka, vaikka ei täysin odotuksiani täyttänytkään. Lanois vaikutti hyväkuntoiselta, samoin muut soittajat. Silti voisi olla mielenkiintoista kuulla Lanois'n musiikkia isommalla bändillä. Hyvä näinkin tietysti.

maanantai 31. elokuuta 2026

Bill Forsyth: Local Hero

Tällä skottikomedialla vuodelta 1983 on sympaattisen feelgood-leffan maine. Näin tämän elokuvan nyt yli 40 vuoden tauon jälkeen ja tajusin miksi en tykännyt siitä juuri yhtään ensi-iltakierroksella. Olin nähnyt Forsythin edellisen elokuvan Gregory's Girl, joka oikeasti on näppärä romanttinen jalkapallokomedia. Local Hero alkaa suhteellisen mukavasti Texasin Houstonista absurdilla huumorilla pökkelöstä Burt Lancasterista huolimatta. Kun päästään Skotlannin läntisen Ylämaan rantakylään, niin aluksi hirttäydytään 1940-luvun Whisky Galore! -klassikon kuvioihin. Kun elokuva niistä vähitellen pyristelee eroon, niin sitten ei mitään jääkään jäljelle, elokuva lysähtää kasaan. Öljyfirma siis haluaa ostaa kokonaisen kylän, sataman ja jalostamon tieltä, ja kyläläiset haistavat suuret rahat. Osa nylkee jo kaatamatonta karhua. Tämä toimii kohtuudella, mutta tosiaan lainailee Mackendrickin klassikon aineksia laimeasti. Romanttiset viritykset ovat täysin alkeellisia. Peter Riegert jonkinlaisessa pääosassa on täysin onneton nobody ja kömpelö paikallinen sidekick Peter Capaldi on vielä heikompi. Kylän monitoimimiestä esittävä Denis Lawson yrittää pelastaa elokuvaa jotenkin kuiville. Hehkeät Jenny Seagrove ja Jennifer Black eivät saa tilaa juuri ollenkaan. Kylään rantautuu jopa stereotyyppinen venäläinen kalastaja. Mark Knopflerin juhlittu musiikki on hyvin matalaprofiilista, joka tietysti soundtrackiksi sopiikin, mutta ei siitäkään ole elokuvan pelastukseksi. Tämä komedia ei siis ole vähääkään hauska. Ja kuka hahmoista on "local hero"?

tiistai 28. heinäkuuta 2026

Kenny Wayne Shepherd Band @Kulttuuritalo




Olen usein väittänyt ettei vuoden 1992 jälkeen ensilevytyksen tehneet artistit tai bändit ole tehneet vaikutusta. Täytin silloin 30 ja musiikin vastaanottokyky hävisi. Louisianalaisen Kenny Wayne Shepherdin ensilevy Ledbetter Heights ilmestyi 1995 ja en ole todellakaan kuullut miehestä mitään. Nyt kyseinen artisti bändeineen ilmaantui keikalle naapuriini ja luin kiinnostavia arvioita aktista. Päätin mennä paikalle. Ennen keikkaa tuli juteltua pitkästä aikaa Jyväskylän alkuperäisolutguru Mika Laitisen kanssa.


Iso bändi, koskettimet, basso, trumpetti, saksofoni ja rummuissa peräti Stevie Ray Vaughanin Double Troublen Chris Layton, jonka näin viimeksi livenä Oulun Kuusisaaressa 1988. Ei siis todellakaan mikään tusinabändi. Kaksi kitaristia, jotka molemmat lauloivat. Itse asiassa meni jonkin aikaa ennen kuin älysin kumpi on se päähahmo. Noah Hunt lauloi ensimmäisen biisin ja taisi olla äänessä jatkossakin ainakin puolessa kappaleista. Kitarasankarin identiteetti toki kävi ilmi nopeasti. Tyylisuuntana siis kitravetoinen bluesrock ja Mika Laitinen vertasi Stevie Ray Vaughaniin, siihen toki viittasi bändin rumpalikin. Pääosin tietysti tuntemattomia omia biisejä 100 minuutin keikalla. Olin huippupaikalla,  jopa kakkosrivillä, hieman oikealla reunalla. Ei täyttä salia eikä erityisempää hurmosta syntynyt, mutta hyvä fiilis. Biisit rullasivat hyvin, mutta mitään välittömästi tarttuvia mestariteoksia en tunnistanut. Muutama tutumpi koveri, Elmore Jamesin Talk To Me Baby ja Slim Harpon King Bee. Viimeisenä encorena sitten eeppisenä tulkintana Hendrixin Voodoo Child (Slight Return), joka viimeistään vakuutti Shepherdin virtuositeetin tasosta. Oikein mainio keikka, tykkäsin kovasti.

sunnuntai 12. heinäkuuta 2026

Éric Rochant: Le Bureau des légendes, 5.kausi


Ranskalaisen vakoilusarjan viides ja viimeinen kausi vuodelta 2020. Covid pysäytti suunnitellut jatkokaudet, mutta kyllä tässä on lopun merkkejä muutenkin vahvasti. Viimeisen kohtauksen ja lopputekstien päällä soi Tom Waitsin Cold Cold Ground. Peitehenkilöosaston naisjohtaja on siirretty Kairoon hotellin turvallisuuspäälliköksi. Sisäistä tutkintaa johtanut JJA on hänen seuraajansa. JJA:sta ilmenee yllättäviä Venäjään liittyviä kytköksiä. Venäjään ja FSB:hen tämäkin kausi keskittyy vahvasti. Lähi-itää ei unohdeta ja uutena lokaationa on Kambodžan Phnom Penh. Artus-koomikon hahmo sotkeutuu seksisuhteeseen arvattavin seurauksin. Yksi uusi Lähi-idässä operoiva peitehenkilö saadaan mukaan, kun seismologi keskittyy koulutuspuuhiin. Viidennessä kaudessa on samaa iskevyyttä ja intensiivisyyttä kuin kahdessa ensimmäisessä. Todella ansiokas lopetus hienolle sarjalle. Jotain suunnitelmia jatkosta kai on ollut olemassa, mutta parempi varmaan lopettaa tähän.

perjantai 10. heinäkuuta 2026

Twin Elephant Buttonwoods Sounds Like The Boss


New Jerseyn Chathamista osavaltion suureen poikaan viittaavaa olutta. Rhode Islandin Buttonwoods kumppanina ja tyylinä American India Pale Ale, 7,0 %. Humalina Rakau, Motueka ja harvinaisempi Alora. Keskikeltaista ja sameaa. Tuoksu hieman epämääräinen, yrttistä mausteisuutta. Maku on makeahko, mutta hedelmäisen mehukas ilman muuta, ei ehkä aivan raikkaimmassa kunnossaan. En löytänyt nytkään tölkityspäivää. Hyvää on, mutta ei oikein nouse session aiempien oluiden tasolle. Toki tämä tölkki tarttuikin Ruoholahdessa mukaan Springsteen-yhteyden takia. Maahantuonti on nykyään niin laadukasta, että tällainenkin olut jää alakynteen. Ostopaikka Helsinki, Ruoholahden K-Citymarket.

keskiviikko 24. kesäkuuta 2026

ZZ Top @ Veikkaus-Areena







Seurasin rock-musiikkia kohtuullisesti vuodesta 1969 noin vuoteen 1976. Sen verran kuin radion ja lehtien kautta oli mahdollista. En koskaan omistanut levysoitinta tai ostanut valmiiksi äänitettyiä kasetteja. Sitten kiinnostukseni hiipui, myyntilistoilla ja radiossa alkoi olla Bay City Rollersin kaltaisia mitättömyyksiä. Hieman omituisesti samoihin aikoihin lopetin jalkapallon peluun. Asuin Vaalassa ja harrastuksen jatkaminen olisi edellyttänyt harjoitus- ja pelimatkoja Kajaaniin tai Ouluun. Päätin vanhempieni myötävaikutuksella, että se ei ole mahdollista. Vanhempieni työtilanne oli hankala, rahaa ei ollut sellaiseen. Jälkeenpäin se on tietysti kaduttanut jonkin verran. Jos kaikki olisi mennyt hyvin, minusta olisi tullut ensimmäinen suomalainen kansainvälinen supertähti ennen Litmasta. Minulla oli tarvittavaa taitoa, pelikäsitystä ja asennetta. Olisin luultavasti pelannut 80-luvun lopulla Rijkaardin paikalla Milanissa. Arrigo Sacchin pelisysteemi olisi sopinut minulle hyvin ja olisin ruokkinut van Bastenia ja Gullitia tehokkaammin kuin Rijkaard. Vuoden 1994 MM-lopputurnauksessa olisin pelannut Litmasen takana, Suomi olisi pärjännyt ainakin paremmin kuin Ruotsi. Tämä on tietysti halpaa spekulointia kieli tukevasti poskessa. Baaritiskeillä kuulee usein samanlaista jorinaa. Todennäköisemmin olisin pelaamista jatkaessa katkaissut jalkani 18-vuotiaana ja ura olisi ollut ohi. Mutta Litmanen asui Lahdessa ja hänen molemmat vanhempansa olivat huippujalkapalloilijoita, lähtökohdat olivat paljon otollisemmat. Joka tapauksessa peliuran jälkeen 1976-81 keskityin jalkapalloon kaikilla muilla tavoilla, mm. ulkomaisten kirjojen ja lehtien kautta. Televisiossa näytettiin Englannin liigan ohella vain cup-finaalit ja arvokisat. Suomalainen jalkapallo ei kiinnostanut minua vähääkään. Huipputasolla jalkapallo vaikutti silloin (ja tavallaan nytkin) kokonaan eri lajilta kuin Suomessa pelattu. Kaavailin jopa jonkinlaista ammattia jalkapalloon liittyen. Luin paljon myös (muita) kirjoja, musiikkiharrastus hiipui. Se on jälkeenpäin ajatellen sääli, koska rock-musiikissa oli juuri silloin hyvin kiinnostava vaihe. Missasin punkrockin käytännössä kokonaan. 


Aloin kiinnostua musiikista uudelleen vasta armeija-aikana 1981-82. Kuulin Springsteenin uutta musiikkia ja CCR:n vanhaa. Myös ns. uusi aalto kolahti. Eräällä 24 tunnin vartiovuorolla kuulin toistuvasti vartiotuvassa Hassisen Koneen Rumat sävelet -kasetin alusta loppuun. Kaksi tuntia vartiossa ja neljä tuntia vartiotuvassa lepoa Hassisen Konetta kuunnellen, tämä neljä kertaa peräkkäin. Sitten ensimmäisen yliopistovuoden lopulla ilmestyi texasilaisen ZZ Topin Eliminator-levy. Ennestään täysin tuntematon trio. Kuuntelin hittejä radiosta ja katsoin videoita MTV:stä. Olin myyty, kappaleet olivat todella kovia ja bändi äärimmäisen cool. Hankin levyn ja pidin sitä käänteentekevänä. Jälkeenpäin ajatellen se ei ehkä ole täydellinen mestariteos, mutta lähellä sitä. Kolahdus on hieman merkillinen, koska pidin puhtaasta streitistä kitararockista ja Eliminatorilla ovat syntetisaattorit kuuluvasti esillä. Joka tapauksessa vähitellen hankin bändin koko siihenastisen tuotannon. Paljon uudempiakin levyjä sittemmin, vaikka Eliminator jäi bändin uran huippukohdaksi. Mutta jostain syystä livenä en bändiä koskaan nähnyt, vaikka se vieraili usein Suomessa. Vuonna 2000 bändi oli tulossa Ouluunkin, mutta keikka peruutettiin basisti Dusty Hillin sairauden takia ja tilalle tuli myöhempien aikojen Lynyrd Skynyrd. Kesällä 2014 ZZ Top sitten esiintyi lopulta Oulussa, mutta olin muuttanut Helsinkiin viikkoa aiemmin. Lisäksi samana päivänä pelattiin Brasiliassa jalkapallon MM-lopputurnausta, edellisten kisojen finaalin uusinnassa Hollanti voitti Espanjan 5-1. Hill kuoli 2021 ja alaskirjasin ZZ Topin live-kokemuksen menetettynä mahdollisuutena. Bändi kuitenkin korvasi Hillin ja jatkoi olemassaoloaan. Kun nyt sitten Helsingin keikka julkistettiin, olin lopulta kypsä hankkimaan lipun. Vaikka tiesin, että nytkin samaan aikaan pelataan MM-lopputurnausta. 


Toki odotukset eivät kovin korkealla olleet. Mielenkiintoista oli palata ns. Hartwall-areenalle, viimeksi olin täällä 2019 John Fogertyn keikalla. Paikkani oli permannolla aivan edessä, kolmannella rivillä keskellä. Kun pääsin paikalle, lämmittelijä Peer Günt oli juuri aloittanut. En tätäkään bändiä ole ennen livenä nähnyt, vaikka musiikkityyli minua miellyttääkin. Soundi oli aika puuroinen, laulu ei kuulunut kunnolla esim. tunnetussa Backseat-kappaleessa. Vain puolen tunnin setti. Sitten joutuikin odottamaan toiset puoli tuntia ennen pääaktin ilmaantumista. Homma käyntiin Got Me Under Pressurella, nyt soundi oli jo paljon parempi. Rumpali näytti omituisen nuorelta ja paksutukkaiselta, eihän sekään alkuperäinen Frank Beard ollut, yli vuosi sitten jo mies jäänyt sairauden vuoksi pois, "väliaikaisesti". Näinhän se menee, nykyään saa olla tyytyväinen jos klassikkobändissä soittaa originaaliyhtyeen roudarin lapsi tms. Ehkä osuvampi otsikko orkesterille olisi nykyään Billy Gibbons Band. Mutta hyvältä kuulosti, setissä paljon 70-luvun kamaa, uudempi syntikkamatsku jätettiin pois. Mukana kolme muuta Eliminator-hittiä ja bluesahtava Texas-boogie rullasi kyllä mukavasti. Rummuissa näytti lukevan omituisesti Sir Douglas Quintet, eli toinen klassinen Texas-bändi. Setti vaikutti netin perusteella aika vakiolta aiempiin keikkoihin verraten, ehkä nyt encoreita oli enemmän 90 minuutin konsertissa. Mikään show-bändihän ZZ Top ei ole koskaan ollut, se toimisi pienellä klubilla luontevammin. Mutta viihdyin kyllä hyvin, 76-vuotias Gibbons tuntui olevan vetreässä kunnossa. 

tiistai 16. kesäkuuta 2026

James Lee Burke: The Hadacol Boogie


89-vuotias James Lee Burke julkaisi keväällä tämän viimeisimmän Robicheaux-sarjan romaanin. Paperikirjalla näyttää olevan mittaa 400 sivua, mutta tämä Kindle-versio tuntui kyllä paljon pitemmältä, luin kirjaa kuukauden verran. Mikään ei ole erityisen uutta, romaani sijoittuu viime vuosituhannen lopulle, jolloin kuusikymppiset Vietnam-veteraanit apulaissheriffi Dave Robicheaux ja yksityisetsivä Clete Purcel rymistelevät Louisianan lounaiskolkan rämeillä kahden naispoliisin avustamana pirullisten rikollisten kimpussa. Mukana on taas hieman yliluonnollisia aineksia, yksi tarinan henkilöistä vaikuttaa lähinnä zombielta. Myös Robicheaux'n tytär Alafair (Burkella itsellään on Alafair-niminen tytär) joutuu vaaraan jännityksen tihentämiseksi. Varsinaista juonta ei ole, kohtaukset muistuttavat toisiaan ja Burken ensimmäisen persoonan kuvaus sisältää runsaasti Robicheaux'n alakuloisia mietteitä menneistä ja tulevista. Robicheaux'n vihanhallinta on heikommassa kunnossa kuin muistaakseni koskaan. 


Ajankohta on tietysti Burken tapa välttää päähenkilöiden vanhenemista tolkuttomaan kuntoon, mutta ehkä syitä on muitakin. Liberaalien amerikkalaisten mielestä 1990-luvun lopulla USA muistutti vielä "oikeaa" Amerikkaa. Uhkaavia merkkejä oli jo ilmassa, mutta ne eivät vielä olleet valtavirtaa. Ei Burke tosin pidä tämänkään ajankohdan USAa ihanneyhteiskuntana, kaikkea muuta, varsinkin Louisianan kohdalla. Rasismia ja sovinismia on tämäkin romaani täynnä. Sisällissota kietoutuu totta kai tarinaan. Tällä kertaa kyseessä ovat Etelän presidentin Jefferson Davisin väitetyt kultavarannot, jotka on kätketty Louisianaan. Burke pistää Robicheaux'n ja kumppanit muistelemaan myös Willie Francisia, 1940-luvulla kahdesti sähkötuolissa teloitettua teiniä. Romaanin nimen Hadacol oli taannoinen rohdosvalmiste Louisianassa, se sisälsi myös runsaasti alkoholia. Yskänlääke siis. Lukukokemus oli tällä kertaa melko raskas, kustannustoimittajan tiivistystä teos kaipaisi. Mutta silti näiden hahmojen maailmaan on aina mukava palata synkistä sävyistä huolimatta, tai ehkä juuri niiden takia. Romaanissa on taas paljon musiikkiviittauksia, eksoottisimpana ehkä Larry Finneganin Dear One vuodelta 1962. Itselleni tuntematon biisi, vaikka jopa Badding näkyy koveroineen sitä. Tekijäkin tuntematon, Finnegan näkyy sittemmin vaikuttaneen paljon mm. Ruotsissa ja kuoli aivokasvaimeen 1973 34-vuotiaana. Tyypillisiä Burken sankareita. Burke kertaa myös cajun-klassikko Jole Blonin 1946 levyttäneen Harry Choatesin kohtaloa. Burken mukaan hänet hakattiin kuoliaaksi texasilaisessa vankilassa 28-vuotiaana 1951. Wikipedian mukaan kuolema oli itseaiheutettu.

lauantai 13. kesäkuuta 2026

Tired Uncle Mirage






Kävelyä tihkusateessa Vallilasta pohjoiseen, näin matkalla väsyneitä leijonia. Suomen parasta sumua Arabiassa, 6,5 %. Maistoin tätä lyhyesti palkintojenjaossa, mutta nyt itse tekopaikalla. Trooppista hedelmäisyyttä on intensiivisesti. Olut ei vielä näytä olevan Untappdissa, ei siis humalia tiedossa. Taproomissa soitetaan Hootersin Johnny B, vuodelta 1987. En ole varmaan tällä vuosituhannella kuullut. Philadelphia-bändissähän rumpuja soitti David Uosikkinen. Tired Uncle, 13.6.2026.

Kanada - Bosnia-Hertsegovina 1-1

 Torontossa isäntiä valmensi Leeds Unitedissa flopannut amerikkalainen Jesse Marsch, Bosnian valmentajana pitkän pelaajauran Saksassa tehnyt Sergej Barbarez. Molempien joukkueiden kapteenit Alphonso Davies ja 40-vuotias Edin Džeko poissa avauksesta. Alanis Morissette veti Oh Canadan. Varsin sekavaa peliä alkuvaiheissa. Kanadalla oli hyvä maalipaikka 17. minuutilla, mutta ensimmäisen maalin teki Bosnia muutamaa minuuttia myöhemmin. Pitkät balkanilaiset ohjailivat päällä kulmapotkun sisään, viimeistelijänä Jovo Lukić. Kanadalla oli enemmänkin tilanteita, mutta maalinteko ei onnistunut. Tauon jälkeen Kanada nosti tempoa reippaasti, lähes älyttömästi. Kieltämättä ote siirtyi nyt selvästi isännille ja parhaassa tilanteessa Bosnian puolustaja pelasti maalin ohjaamalla pallon ylärimaan. Bosnia sai ajoittain vastahyökkäyksiä, mutta joukkue oli hieman shokissa Kanadan pyörityksestä. Lopulta painostus palkittiin, vaihtomies Cyle Larin kiskoi onnekkaasti kimmokkeella alanurkkaan. Italian-tappaja Bosnia oli selvä pettymys, potentiaalia olisi paljon parempaan. Jos Kanada pystyy jatkossakin pitämään samaa vauhtia, niin hyvältä näyttää. Hieman epäyhtenäiseltä joukkue kuitenkin vaikutti.

maanantai 18. toukokuuta 2026

Factory Ummagumma



NZ-kamaa Factorylta Juovan juhliin. Nimi taitaa viitata inhoamaani Pink Floyd -bändiin. 8,0 %, Nelson Sauvin, Rakau, Motueka, Peacharine. Todella paksua heiziä. Mehuisuus on raikasta. Ananas, persikka, aprikoosi, you name it. Onhan tämä maistuvaa tavaraa ilman muuta. Juova, 18.5.2026.

maanantai 11. toukokuuta 2026

John Lingan: A Song for Everyone





Joskus vuoden 1969 syksyllä kuulin radiosta Proud Mary -nimisen kappaleen, joka synnytti välittömästi kiinnostuksen rock-musiikkiin. Suomalaisessa radiossa ei paljon rockia soitettu, mutta jotain sentään. Aiemmin olin kuullut jotain Beatlesia, mutta ne eivät tehneet ollenkaan samaa vaikutusta. Yhtyeen nimi oli Creedence Clearwater Revival, mutta se taisi olla liian vaikea 7-vuotiaalle. Lyhenne CCR tuli jatkossa tutuksi. Kuulin varmaan muitakin bändin hittejä, mutta yhtyehän oli kasassa vain lyhyen aikaa, 1972 kaikki oli jo ohi. Musiikki-innostukseni hiipui sitten 70-luvun jälkipuoliskolla, mutta seuraava merkittävä kohtaaminen oli kesäkuussa 1981 Kainuun Prikaatin Patteriston 2. Tulipatterin alokastuvassa. Joku alokkaista oli tuonut kasettinauhurin ja oikeastaan ainoa kasetti taisi olla CCR:n kokoelmalevy Chronicle vuodelta 1976. 20 biisiä, oikeastaan kaikki kaksipuoleiset singlet mukana. Sitä sitten kuunneltiin vapaa-aikoina ja hämmästyin miten tutuilta lähes kaikki kappaleet tuntuivat. Ja miten hyviä ne olivat. Sitten taas CCR unohtui kunnes alkuvuonna 1985 ilmestyi John Fogertyn soololevy Centerfield. Luin vauhkoontuneita arvioita (mm. Asko Alanen Soundisssa) ja käsitin, että tämä Fogerty oli kaikkien CCR-hittien takana. Hankin levyn tietysti heti ja sitten vähitellen koko CCR-tuotannon. Olen seurannut sittemmin tiiviisti Fogertyn uraa ja nähnyt
livenäkin useita kertoja. Suhteellisen vähän Fogerty on kommentoinut CCR-aikoja. Hankin kuitenkin 1998 ilmestyneen Hank Bordowitzin epävirallisen CCR-historiikin Bad Moon Rising. Hyllyssä on myös samalta vuodelta Craig Wernerin "oral history", jossa kai päästiin haastattelemaan elossa olleita. Eli hämmästyttävät bändin vaiheet ovat pääosin tuttuja jo tässä vaiheessa.

Huomasin pari kuukautta sitten, että John Fogerty julkaisi 2015 muistelmansa Fortunate Son. En onnistunut saamaan sitä Kindleen, mutta noteerasin uudemman CCR-teoksen vuodelta 2022. Hankin sen ja nyt sain teoksen luettua. Kirjan avaus on vuodelta 1970 Lontoon Royal Albert Hallista. CCR on häipynyt takahuoneeseen tunnin soiton jälkeen ja yleisö odottaa raivokkaasti encorea, joukossa Paul McCartney, George Harrison ja Eric Clapton. John Fogerty soveltaa kuitenkin armotonta no encore -systeemiä, vaikka bändin muut jäsenet kiehuvat raivosta. Turhaan, Fogerty ei anna periksi. Sitten siirrytään taaksepäin vuoteen 1958 Pohjois-Kalifornian El Cerritoon. 13-vuotiaat Stu Cook, Doug Clifford ja John Fogerty ovat samalla koululuokalla. Viisi vuotta vanhemman isoveljen kanssa kolmikko tekee seuraavana vuonna ensimmäisen bändivirityksen Tommy Fogerty and the Blue Velvets. Esikuvina ovat mustan musiikin starat, blues, Motown, Stax. Erityisen kovaa kolahtaa Booker T and the MG's ja Green Onions. Britti-invaasio tuo lisää vaikutteita. Visions-nimellä tehdään demo paikalliselle Fantasy-levylafkalle. Johnilla on jokin toinen bändiviritys Oregonin Portlandissa, The Apostles, kumppaneina Mike Byrne ja Tom Fanning. Fantasy vaihtaa Visions-nimen englantilaisemmaksi Golliwogsiksi 1965. Tyhmä nimi, naurettavat asusteet, erityisen naurettavat hatut. John ja Doug ajautuvat osa-aikaiseen asepalvelukseen pariksi vuodeksi, uhkana passitus Vietnamiin. Molemmilla jotain epämääräisiä nälkälakkokuvioita. Päätoimista muusikkotouhua vuodesta 1967, John tekee ensimmäisiä omaperäisiä omia biisejä, Walking on the water ja Porterville. Lopulta bändin nimen vaihdos, ensimmäinen albumi ja Suzie Q -single alkaa saada suosiota. Born on the Bayou syntyi soundcheckissä improvisoidusta riffistä. Suosio laajenee 1968 Bay Arealta Chicagoon. John ei tykännyt muiden taustalaulusta Proud Marylla ja lauloi itse nekin. Kukaan muu ei myöskään kirjoittaisi lauluja kakkosalbumista eteenpäin. Siemenet bändin hajoamiseen kylvettiin jo tässä. Varsinkin Stu hermostui, mutta eniten tietysti nöyryytettiin aiempaa keulakuvaa Tom Fogertya. Johnin itsepäisyys kostautui neuvotteluissa levy-yhtiöpomo Zaentzin kanssa. Käytännössä bändillä orjasopimus, rahat meni Zaentzille ja lisäksi sopimuksessa tiukat velvoitteet tehdä suuri määrä levytyksiä vuoteen 1974 asti.

Linganin kirjassa outoja sivuhaaroja elokuvamiesten Bert Schneiderin ja Bob Rafelsonin touhuihin. Myös Velvet Undergroundia ja Lou Reediä seuraillaan useampaan kertaan. En ymmärtänyt miten nämä liittyivät CCR:n tarinaan. Osittain sopimusvelvoitteiden takia John Fogerty saa hillittömän luomiskauden päälle. Hurja vuosi 1969. Kolme LP:tä, viisi kaksipuolista singlea, myyntiä enemmän kuin Beatlesillä. Suuria ulkoilmafestivaaleja, huipentuen Woodstockiin. CCR oli festivaalin pääesiintyjä, mutta Johnin jääräpäisyyden takia CCR ei ole mukana konserttileffassa. Lisää hittisinglejä 1970, kahden viikon Euroopan kiertue, mm. 17.4.1970 Tukholman Tennishalle. Ei siis encoreja, ilmeisesti CCR oli räjähtävä livebändi, mutta sitä ei kunnolla hyödynnetty. Lingan ei kovin paljoa kappaleita pureskele, mutta Cosmo's Factoryn avausbiisistä Ramble Tamblesta saadaan pitkä analyysi.

1971 syntyi vähän kehnompi albumi Pendulum ja Tom lopulta lähtee. Korvaajaksi harkittiin Duck Dunnia, Booker T & MG's -basistia, jolloin Stu siirtyisi rytmikitaraan. Se kuitenkin kariutuu. Triona tehdään paljon keikkoja ja surkea levy Mardi Gras, jolle John pakotti (ainakin Linganin kirjan mukaan) Stun ja Dougin kirjoittamaan ja laulamaan. Surkean levyn jälkeen nopea hajoaminen ja kaikki tekivät soololevyjä Fantasylle sopimusvelvoitteiden mukaisesti. Jostain syystä kirjassa ei mainita Johnin loistavaa soololevyä vuodelta 1975, vaikka Creedence-vaikutteita muuten käsitellään 80-luvulle ja lähes nykypäivääm asti. John Fogerty ei osallistu Tom Fogertyn hautajaisiin 1990 eikä päästä 1993 Rock & Roll Hall of Fame -gaalassa Cookia ja Cliffordia esiintymään. 

Lingan kertoo yrittäneensä kontaktoida John Fogertya monin tavoin ja monta kertaa, turhaan. Fogertyn näkemykset ovat siis peräisin lähinnä hänen omaelämäkerrastaan. Stu Cookia ja Doug Cliffordia hän puolestaan haastatteli päiväkausia. Linganin sympatiat ovat selvästi rytmiryhmän puolella. Se pitää huomioida kirjaa lukiessa. Omituisia rönsyjä siis mukana, mutta kohtuullisen informatiivinen teos kuitenkin oli. Olin varmaan unohtanut paljon yksityiskohtia, jotka olivat mukana jo Bordowitzin ja Wernerin  teoksissa.

keskiviikko 29. huhtikuuta 2026

Badlands Theodore (2026)


Sumukaljaa Ontarion Inglewoodista/ Caledonista, ei kovin kaukana Torontosta, mutta ei oikein reaalisia mahdollisuuksia vierailla, auki vain viikonloppuisin. Panimo on toki seudun huippuja. 6,5 %, Simcoe, Nectaron ja Riwaka. Baari jo melko hämärä, mutta vaaleaa ja sameaa varmaan on. Trooppiset hedelmät hallitsevat olutta suvereenisti. Upeaa raikkautta ja tuoreutta, taas yksi ehdokas reissun parhaiden joukkoon. Kokonaisuus on kuivaa. Jopa jälkimaku löytyy kevyenä. Aivan loistavaa. Tätä panimoa ei haittaa, pikemmin päinvastoin, että sama nimi kantaa Terrence Malickin leffaa ja Bruce Springsteenin biisiä. Niillähän voi jopa olla jokin yhteys panimoon. Hamilton (ON), The Brain, 28.4.2026.

Willibald Farm Astoria












The Brain -baarissa ei mitään kylttiä Hamiltonin James Streetillä, vain piirros aivoista. Ahdas kapea baari, mutta noin 15 craft-olutta hanassa, vieläpä parhaasta päästä. Kate Bushin Wuthering Heights kuuluu baarissa niin voimakkaasti, että liikutuin jokseenkin yllättäen kyyneliin. Näitä sattuu joskus, vaikka en edes ole erityinen Kate-fani. Joskus aika, tila ja musiikki kohtaavat niin vaikuttavasti. Craft Beer Helsinkiin kesällä tuleva Willibald Farm on tässä Hamiltonin lähistöllä, mutta en ole vielä tällä reissulla heidän oluitaan juonut. Siksi valitsin heiltä Vienna Lagerin, tyylin, jonka yleensä ohittaisin. 5,0 %, paikallisia Ontarion humalia, kirkasta ja meripihkan väriä. Pehmeää kuivaa maltaisuutta, lievä makeus, puhdasta tavaraa. Ei juuri katkeruutta. Hamilton (ON), The Brain, 28.4.2026.

sunnuntai 29. maaliskuuta 2026

Mike Scott: Adventures of a Waterboy - Remastered


Kolme vuotta sitten Waterboysin mahtava keikka Kulttuuritalolla palautti mielenkiinnon tähän 80-luvun suosikkibändiini. Nyt sain Ismo Erikssonilta lainaksi yhtyeen päähahmon Mike Scottin kirjoittaman muistelmateoksen. Alunperin kai julkaistu 2012 ja tämä "remasteroitu" painos 2017. Kerronta pysähtyy kuitenkin noin vuoteen 2002, ehkä on ollut tarkoitus julkaista jatkoakin. Pääpainotus on Waterboysin tunnetuimmissa levyissä This Is The Sea (1985) ja Fisherman's Blues (1988). Itse en muita levyjä tunnekaan. Teksti painottuu lähes kokonaan Scottin musiikilliseen uraan, muusta yksityiselämästä nähdään vain väläyksiä. Muutama parisuhdekumppani mainitaan ja 1970 12-vuotiaan Scottin elämästä  kadonnut isä tavataan uudelleen 1998.


Scott kirjoittaa hyvin ja yksityiskohtaisia hauskojakin anekdootteja riittää. Patti Smithin kohtaaminen teini-ikäisenä näkyy tehneen vaikutuksen ja se näkyy tietysti musiikissakin. Lontooseen muuttaneen Scottin 1983 perustaman Waterboysin kaksi ensimmäistä levyä ohitetaan lähes kokonaan, jostain syystä. This Is The Sean syntyprosessi kuvataan sitten sitäkin tarkemmin. 10 vuotta vanhempi amerikkalainen tyttöystävä Kate Lovecraft sekoittaa bändiä ja manageriporrasta. Lovecraft palaa tapahtumiin myöhemminkin silloin tällöin lähes vainoamishengessä. Tammikuussa 1986 Scott muuttaa Dubliniin ja kaksi vuotta myöhemmin Galwayhin. Monia studiosessioita kansanmusiikkisoittimien kanssa ja lukuisia miehistövaihdoksia. Tämä on ehkä kirjan antoisin vaihe, tuottajien kanssa on ongelmia, bändin sisäiset ristiriidat kärjistyvät lähes tulitaistelun asteelle. Äänityksiä kertyy valtava määrä, joista 1988 julkaistaan vain 54 minuuttia Fisherman's Blues -levyllä. Seuraavan vuoden kiertue ulottuu Ruisrockiin asti ja kirjaan on päässyt sama sauna-anekdootti, jonka Scott kertoi Kulttuuritalolla. 


Scott menettää 1990 otteensa bändistä, traditionaaliset soittajat poistuvat, pari levyä floppaa. Kirjankin kerronta tylsistyy, mystiikkaan vivahtavia meditaatiopohdiskeluja on aika rasittava lukea. Vuonna 1994 Scott viettää kuukausia retriitissä Skotlannin pohjoisrannikolla Findhornissa. Avioerokin tulee. Scott tekee soolona akustisen ja sähköisen levyn, mutta kaupallinen menestys puuttuu. Vuosituhannen vaihteessa Scott kasaa bändin uudelleen ja levy A Rock in the Weary Land on ainakin arvostelumenestys. Vaikka kirjan aihe on kiinnostava ja Scott hyvä kirjoittaja, niin lukeminen oli jostain syystä raskasta ja katkonaista. Luin samaan aikaan paria muutakin kirjaa. Scottin teoksessa on vain vähän yli 300 sivua, mutta tekstiä tuntuu silti olevan loputon määrä. Informatiivinen kirja kyllä on ja varmaan erityisen kiinnostavaa luettavaa muille muusikoille. Levyntekoprosessien kuvaus on todella yksityiskohtaista.

maanantai 23. maaliskuuta 2026

Guillaume Canet: Blood Ties

13 vuotta sitten näin ranskalaisen Guillaume Canet'n Harlan Coben -sovituksen. Samana vuonna 2013 Canet ohjasi USA:ssa tämän uusintaversion ranskalaisleffasta. Alkuperäistä Canet ei ohjannut, mutta näytteli siinä pääosaa. Leffa sijoittui Lyoniin 1970, jenkkiversiossa tapahtumat on siirretty Brooklyniin 1974. Näyttelijät ovat A-ryhmää ja ajankuva on saatu toimimaan varsin hyvin, toki kovin tutuilla elementeillä eli aikakauden autoilla ja musiikilla. Silti tämä ranskalaisamerikkalainen yhteistuotanto floppasi pahasti kaupallisesti. Tarina kahdesta veljeksestä, joista toinen on paatunut rikollinen ja toinen poliisi, tuntuu kovin kuluneelta. Melkoisen arvattavasti juoni etenee, eikä kovin säväyttävästi. Arvokuljetusryöstössä ei ole samaa kiihkeyttä kuin alan parhaissa tuotoksissa. Toisena käsikirjoittajana on ollut Brooklyn-spesialisti James Gray, mutta ei sekään tunnu auttaneen.  Aika pahasti korvaan särähti Rubettesin Sugar Baby Love. Se oli jättihitti Euroopassa 1974, mutta ei todellakaan Brooklynissa. Epäilin ensin julkaistiinko edes USA:ssa, mutta näkyy se sentään Billboardin listalla nousseen sijalle 37. James Caan veljesten isän roolissa näyttää jo melko hauraalta, vaikka näytteli vielä lähes 10 vuotta tämän jälkeen. 

keskiviikko 11. maaliskuuta 2026

Folkingebrew No Surprises


Paluu heizeihin, nyt 9,5 %. Citra ja Motueka. Pehmeää ja mehuista. Nyt kyllä hieman vahvuuskin tuntuu hedelmäpatjan takaa. Mutta pehmeää ja kuohkeaa on, alkoholisuus ei liikaa esillä. Oikein mukavaa. Van Morrisonin Brown-Eyed Girl kuuluu nyt reissulla ainakin neljättä kertaa. Se on ehkä Hollannissa erityisasemassa. USAssa se on toki koko ajan voimasoitossa radioasemilla, mutta Suomessa harvemmin. Groningen, Folkingebrew The Pub, 11.3.2026.

torstai 26. helmikuuta 2026

Martin McDonagh: Three Billboards Outside Ebbing, Missouri

Erinomaisen In Bruges -leffan irlantilaisbrittiläinen ohjaaja McDonagh on tehnyt omasta käsikirjoituksestaan synkän humoristisen tarinan USA:n surkeimmilta takapihoilta. Coen-tähti Frances McDormand on pääroolissa ja McDonaghin elokuvaa onkin verrattu Fargoon. Tässä ei kyllä ole huumoria lähellekään samalla tavalla kuin Coen-ohjauksissa, itselle tuli enemmän mieleen Daniel Woodrellin romaani Winter's Bone ja siitä tehty elokuva. Niissä taas ei ole huumoria ollenkaan, joten melkoisen persoonallisen keiton McDonagh on saanut aikaan. Missourin kartalta ei Ebbing-nimistä paikkaa löydy, elokuva on kuvattu North Carolinassa, melko lähellä olutparatiisi Ashevilleä. Raiskatun ja murhatun tyttären äiti McDormand hakee oikeutta vuokraamalla kaupungin laidan mainostaulut, joissa viranomaisia syytetään laiminlyönneistä. Alkuasetelmalla on todellisuuspohjaa Texasista, mutta McDonaghin elokuva lähtee nopeasti omielle teilleen. Kärjistyksiä on paljon, mutta nauru kyllä juuttuu kurkkuun tapahtumien traagisuuden takia. Amerikkalaisten syrjäseutujen asukakiden sivistymättömyydellä ei ehkä ole mitään rajaa, mutta toivottavasti McDonaghin maalaama kuvaus ei sentään vastaa todellisuutta. Elokuva jää taatusti mieleen, mutta ei ole varsinaisesti kovin onnistunut. Vaikka huumoria on Coenia vähemmän, niin paradoksaalisesti McDonaghin uskottavuus on heikompi. Se voi johtua McDonaghin ulkopuolisuudesta, Woodrellin syvyydestä jäädään kauas. Elokuvassa on mielenkiintoista musiikkia ja baarikohtauksessa kuullaan Four Topsin soul-versio obskuurin The Left Banke -bändin barokkisesta klassikosta Walk Away Renée. Kuulin biisistä aikoinaan  ensimmäisenä Southside Johnnyn version, joka loksautti leuat auki. Pidän edelleen Johnnyn versiota kovimpana.







keskiviikko 28. tammikuuta 2026

Factory Anniversary Blend 2026


Factoryn 3-vuotisjuhliin liittyen julkaistiin myös tynnyrikypsytetty sekoite, imperial stoutia kookospähkinöillä. 12,0 %, kolmessa eri tynnyrissä jokaisessa 14 kuukautta. Buffalo Trace, Heaven Hill ja Rye Whiskey. Mustaa on, ei vaahtoa muodostunut. Tuoksussa kookosta, mausteita ja kuivattuja hedelmiä. Maku on pehmeä, lämmittävä, makeahko, mutta ei imelä. Ainakaan heti noin 13-asteisena. Kirpeähköä mausteisuutta myös, paahteisuutta ei oikeastaan ollenkaan. Salmiakkia, vaniljaa, lämmittävää alkoholia, mutta ei tietenkään viinaisella tavalla. Kookos kyllä tuntuu, mutta ei niin vahvana kuin pelkäsin. Lämmetessä väistämättä huulet alkaa liimautua yhteen.


Ja lopuksi vielä ilmainen vinkki kaikille korkkien vahausta harkitseville panimoille, The Bandin live-klassikkoa siteeraten: "Don't Do It". Kovin pitkään en nyt taistellut korkin avaamisessa, mutta tällä kertaa vaha oli poikkeuksellisen murenevaa sorttia. Murusia vahasta tippui väistämättä oluen sekaan. Vaikka olisi kuinka hieno olut ja vaha hyvännäköistä, niin ilman vahaa on aina parempi. Ostopaikka Kerava, Etko /Factory Taproom.