Matkailumuistoja: New Orleans, Austin, San Antonio ja Houston, 2003

Olen lähdössä Texasiin lähiaikoina, joten virittäytyessä muistelen tässä aiempaa reissua samaan tapaan kuin ennen viimevuotista Bostonin matkaa. Kirjoitin 2003 Texasistakin matkajutun Juomanlaskija-lehteen. Pääkohde oli oikeastaan Louisianan osavaltiossa sijaitseva New Orleans. Kaupungilla oli silloin Euroopassa niin legendaarinen maine, että odotin sinne pääsyä yhtä innokkaasti kuin ennen ensimmäistä San Franciscon reissua 1997. Tämä tapahtui siis ennen Katrina-myrskyä, joka teki mittavaa ja ehkä pysyvääkin tuhoa New Orleansille. Olin lukenut paljon New Orleansiin sijoittuvaa kirjallisuutta, katsonut läjäpäin elokuvia ja erityisesti kaupungin maine perustui tietysti musiikkiin. En ole varsinainen jazz-fani, mutta New Orleansilla on merkittävä rooli myös  muissa kiinnostavammissa tyyleissä kuten zydeco/cajun, blues, swamp rock, mitä näitä nyt on.

Lennot oli Houstoniin, jättimäinen metropoli jo silloin Los Angelesin tyyliin. Ei kovin hyvää oluttarjontaa muualla kuin Juomanlaskijan kuvassa näkyvässä Saint Arnoldissa. Hyvää fiilistelyä kuitenkin Galvestonissa meren rannalla ja NASA:n keskuksessa. Ensimmäisen kuulennon kokeneena 1969 oli upeaa vierailla Cape Kennedyn/Canaveralin jälkeen myös Houstonin lennonjohtokeskuksessa. Sitten vuokra-autolla itään Creedence Clearwater Revivalin ja James Lee Burken ikuistamaan Bayou Countryyn, Baton Rougeen ja lopulta uskomatonta pengertietä halki Lake Pontchartrainin itse New Orleansiin. Täysin erilainen fiilis kuin missään muualla USA:ssa, enemmän karibialaista tunnelmaa. Elävää musiikkia joka puolella, kokemukset vastasivat täysin odotuksia. Muutaman päivän nautiskelun jälkeen hidas paluu Texasiin alligaattoreiden, Burken New Iberian ja Lucinda Williamsin Lake Charlesin kautta. 

Texasin pääkaupunki Austinilla oli jo silloin hillitön maine musiikkikeskuksena ja se oli myös olutmielessä reissun paras kohde. Olin lukenut Austinista paljon, mm. Esa Saarinen kirjoitti kaupungista mittavasti 80-luvun alun Terässinfoniassa. Congress Avenue Bridgen alla asuvat lepakot tuli tsekattua ja suurten suosikkieni Fabulous Thunderbirdsin ja Stevie Ray Vaughanin jälkiä oli hauska etsiskellä. Austin on sittemmin kasvanut hillittömästi monessa mielessä ja olisi ilman muuta nyt vielä parempi olutkeskittymä. Sattumoisin reissun aikaan maaliskuussa 2003 Dick Cheney, Donald Rumsfeld, George W. Bush ja Tony Blair päättivät hyökätä Irakiin. Ranska vastusti operaatiota suurieleisesti ja se todellakin näkyi matkan aikana. French friesit muuttuivat freedom frieseiksi. Austinissa yhden panimobaarin eteismattona oli Ranskan lippu. 

Austinista jatkoin vielä San Antonioon, joka oli yllättävän miellyttävä ja suurikin kaupunki western-leffoista tutun Alamon ympärillä. Kovin paljon kiinnostavia oluita ei tosin sieltä löytynyt. Ennen paluulentoa pysähdyin vielä ZZ Top -tunnelmissa La Grangen pikkukaupungissa. Mahtava turnee, mutta hieman jäi jo silloin harmittamaan, että Texasin pohjoisosan DFW Metroplex eli Dallasin ja Fort Worthin jättitaajama jäi näkemättä kahden viikon reissulla. Monta matkasuunnitelmaa olen viritellyt sinne 20 vuoden aikana, mutta vasta nyt sain homman toteutukseen. Finnair lentää nyt Vantaalta suoraan Dallasiin, mutta tuskinpa kauaa, joten tilanne on "pakko" hyödyntää. Tulevalla matkalla on tarkoitus tsekata Dallasin ja Fort Worthin lisäksi myös Texas Panhandlen musiikkikaupungit Lubbock ja Amarillo, eli Joe Ely, Butch Hancock, Buddy Holly ja Cadillac Ranch. Sitten haltuun Oklahoma Tulsaa myöten, ehkäpä vielä piipahdukset Kansasin, Missourin ja Arkansasin puolellekin. 

Matkailumuistoja: Boston ja New England 2006

 Alkukesän lomamatka suuntautuu USA:n koillisosiin, Bostonin seudulle. En ole menossa sinne ensimmäistä kertaa, joten käyskentelen hieman pitkin memory lanea. Muistelua helpottaa se, että julkaisin matkasta jutun Unto Tikkasen Juomanlaskija-lehdessä. Kävin alueella kesällä 2006, vajaa vuosi ennen tämän blogin aloittamista. Kyseessä oli myös työmatka, joten kollegojeni pötkötellessä mökkilaitureilla heinäkuun puolivälissä syvennyin Bostonissa viisi päivää mobiiliverkkojen ja IT:n rajapintoihin erään spesifiointijärjestön työkokouksessa. 

Lensin kaupunkiin jo edelliseksi viikonlopuksi ja iltaisinkin jäi vapaa-aikaa, joten tutustuin varsin hyvin Bostonin oluttarjontaan. Olin käynyt äskettäin Denverissä, Seattlessa ja Portlandissa haltioitumassa niiden olutskenestä. Boston ei tuntunut häviävän niille paljoakaan. Kaupungin eurooppalaisuus oli ilmeistä ja huomiota kiinnitti myös Bostonin pinta-alan suhteellinen pienuus. Tiesin toki etukäteen, että superyliopistot Harvard ja MIT eivät ole varsinaisessa Bostonissa vaan Cambridgen kaupungissa. Viikon aikana kävi myös ilmi, että monet "Bostonin" parhaista olutkohteista olivat naapurikaupungeissa Allstonissa, Somervillessä ja Brooklinessa. Julkinen liikenne toimi yhtä hyvin kuin noissa lännen suurkaupungeissa, joten baarikierrokset olivat helppoja. Boston Beer Company oli muuttanut jo aikaa sitten muualle, mutta kaupungissa oli pilottipanimo ja vierailukeskus. Se olikin reissun kohokohtia, koska Samuel Adams Boston Lagerilla on niin merkittävä rooli olutharrastukseni syttymisessä. Silloisista huippubaareista ainakin Cambridge Brewing Company, Somervillen Redbones ja Brooklinen The Publick House ovat edelleen toiminnassa. Niin paljon on kuitenkin muuttunut, että uusi Boston-vierailu pääsi lopulta suunnittelupöydältä toteutukseen. 

2006 vuokrasin perjantai-iltapäivänä Pontiacin ja lähdin länteen. Ensimmäinen yöpymispaikka oli Vermontin eteläosan Brattleboro, jossa sijaitsi vasta äskettäin tulipalossa tuhoutunut kovamaineinen McNeill's -panimo. Siitä jatkoin edelleen länteen Upstate New Yorkiin, jossa kohteina olivat mm. Erie-kanavan Syracuse (jossa näin livenä elvytetyn Little Featin), Ontario-järven rannan Sackets Harbor ja Adirondacks-vuorten hiihtokeskus Lake Placid. Sitten palasin Vermontiin, jossa pörräilin ympäriinsä Burlington tukikohtana. Lopuksi ajoin autolla New Hampshiressa Mount Washingtonin sumuiselle huipulle ja fiilistelin Mainen Portlandin huippuoluiden parissa.    

Netistä oli jo 2006 huomattavaa apua olutmatkan suunnittelussa. 00-luku oli kuitenkin USA:ssa olutmatkailuopaskirjojen kultaista aikaa. Vyöryn sysäsivät liikkelle Stan Hieronymus ja Daria Labinsky heti 2000 ällistyttävällä magnum opuksellaan The Beer Lover's Guide to the USA. Siitä oli hyötyä vielä 2006. Pääoppaani tällä matkalla oli uunituore Andy Crouchin mahtava The Good Beer Guide to New England. Se ei kattanut Upstate New Yorkia, mutta kolme vuotta aiempi Lew Brysonin New York Breweries täydensi sitä mukavasti. Brysonin kattavan osavaltiosarjan otsikoissa on Breweries, mutta käytännössä se huomioi myös laatuolutbaarit. Näillä eväillä pystyin priorisoimaan ja keräämään rusinat pullista. 

Juomanlaskijan jutussa keskityin otsikkoa myöten Vermontin oluisiin. Silloin ei puhuttu NEIPAsta, ei oikeastaan Vermont IPAstakaan. Heady Topper oli lanseerattu jo 2003, mutta sitä en jostain syystä maistellut. Pysähdyin kyllä Alchemistin alkuperäisella panimolla Waterburyssa lounasaikaan, auto siis oli mukana. Kahdeksi maisteluolueksi valikoitui villihiivoilla tehty hapan cask-olut Petit Mutant ja Holy Cow -niminen IPA. Jutussa painotetaan sosiaalisia tilanteita, niitä näyttää soolomatkalla sattuneen silloin enemmän kuin nykyään keskimäärin. Baarityttö-termi särähtää nykylukijan korvaan. Cask-oluet olivat alueella suosiossa jo silloin. Bostonin Doyle's Cafea hehkutan jopa parhaaksi baariksi, jossa olen käynyt. Sitäkään ei enää ole.

Tällä kertaa reissulla ei ole työvelvotteita, mutta matkan rakenne näyttää muodostuvan suhteellisen samanlaiseksi. Boston siis tukikohtana viikon verran ja sitten road trip. Sen reitti on varsin erilainen kuin 2006, mutta siitä blogissa sitten enemmän toteutusvaiheessa. Vuosien varrella tuttuja on kerääntynyt eri puolilta maailmaa, joten suunniteltujakin sosiaalisia tilanteita on luvassa. Matkan ajankohtaa miettiessä hieman kuumottivat jaksolliset kaskaat. USA:n itärannikolla nousee tänä keväänä noin biljoona isoa hyönteistä maan alta, kun sekä 13 että 17 vuoden välein nousevat otukset rynnivät ylös samaan aikaan. Mutta Connecticutin yliopiston kartan mukaan liikuskelen pohjoisempana kuin kaskaat pääosin. Toivotaan näin. 

These Football Times Issue 50/2024

 Vuositilaukseni englantilaisesta (tai oikeastaan pohjoisirlantilaisesta, lähetysosoitteesta päätellen) aikakauskirjasta kattaa neljä numeroa. Issue 49/2023 ei ilmeisesti koskaan tullut perille. Reklamaationi johti siihen, että tilausta jatkettiin. Nyt sitten tulliin jumiutui tämän vuoden ensimmäinen julkaisu, jonka sain käsiini pienellä lisämaksulla. Kaiken kaikkiaan sarjan 50. numero, jonka teema on kovin erilainen verrattuna kahden aiemman Itä-Eurooppa -tarinoihin. Nyt kirjanen koostuu erilaisista top 50 -listoista. Sitaatit, pelipaidat, logot, derbyt, valmentajat, pelaajat ja stadionit.

Sitaatit ovat kevyttä pikkuhupia, muutama vanha tuttu, mutta enimmäkseen uusia tuttavuuksia. Pelipaitojen ja logojen paremmuus on minulle täysin käsittämätöntä visuaalisuutta, mutta Tanskan maajoukkueen 1986 paita arvioidaan parhaaksi ja logoksi 1860 Münchenin kaksihäntäinen leijona. Derbyissä hieman häiritsee se, että mukana on muitakin kuin yhden kaupungin paikalliskamppailuja. Ymmärrän kyllä Real Madridin ja FC Barcelonan vastakkainasettelun, se sijoittuu toiseksi. Ykkösenä on täysin ansaitusti Boca Juniors - River Plate ja kolmosena Celtic-Rangers. Neljäntenä myös hyväksyttävästi Fenerbahçe-Galatasaray, mutta seuraavana tulee Liverpool-Manchester United. Liverpool-Everton ja ManU-ManC jätetään kokonaan arvioinnista pois. Tukholman Djurgården-AIK ei ole mahtunut mukaan, samoin historiallisemmat Wienin, Prahan ja Budapestin kamppailut.

Valmentajista ykköseksi nousee hieman yllättäen Johan Cruyff ennen Fergusonia ja Michelsiä. Top tenissä on myös brittilegendat Shankly, Busby ja Paisley, joiden merkitys on Fergusonin tapaan enemmän fiilispohjalla kuin Cruyffin ja Michelsin taktinen edelläkävijyys. Cruyffin koulukuntaan kuuluvat kärkipään muut hahmot Sacchi, Guardiola, Happel ja numero 11, Lobanovski. Top tenin täydentää sitten Helenio Herrera, joka on tavallaan Paha Nuutti Hyvien Tuomasten joukossa.

Pelaajien lista on tietysti mielenkiintoisin. Top kolme on Messi, Maradona, Cruyff. Taitaa olla ensimmäinen kerta, kun merkittäväksi luonnehdittava listaus nostaa Cruyffin Pelén edelle. Aikalaiset yleensä pitivät Peléä parempana, niin minäkin. Oletettavasti Cruyffin maine jatkaa tulevaisuudessa kasvamistaan, mutta Messin ohi tuskin kukaan pääsee. Muuten pelaajalistaus on makuasia, itseäni harmittavia nimiä on kärkipäässä tyyliin Cristiano Ronaldo (5), Baresi (11), Maldini (12) ja Matthäus (15). Ainoa pohjoismaalainen on Michael Laudrup (20). Muita ilahduttavia tapauksia ovat Baggio (22), Koeman (34), Scirea (37), Modrić (42), Netzer (45) ja Sivori (47). Ennen toista maailmansotaa pelanneita ei ole ketään, ei edes Sindelar tai Matthews. Se voi johtua videomateriaalin puutteista, valitsijat eivät ole halunneet turvautua toisen käden lähteisiin. Omista suosikeistani mukaan eivät ole päässeet esimerkiksi Rensenbrink, Krol, Neeskens, Bergkamp, Lubański, Deyna, Boniek, Schuster, Litmanen, Hagi, Kipiani, Rivera, Falcão, Riquelme, Figueroa, Cubillas. 

Stadioneissa on monia eksentrisiä valintoja, mutta kärkikaksikko on mukavasti Westfalenstadion ja La Bombonera. Top tenin täyttävät melko odotetusti El Monumental, Wembley, Bernabeu, Camp Nou, San Siro, Allianz, Tottenham Hotspur Stadium ja Stade Vélodrome.

These Football Times Issue 47 / 2023 The Eastern European Chronicles: Part I

 Olen jo jonkin aikaa ollut tietoinen These Football Timesista, joka on hieman Jonathan Wilsonin The Blizzardia muistuttava neljästi vuodessa ilmestyvä jalkapallojulkaisu. Vaikuttaa keskittyvän nykyfutiksen sijaan jalkapallon menneisiin vuosiin. Sehän kiinnostaa minua melkein enemmän kuin mikään muu. Alkusyksystä huomasin, että tulossa on kaksi erikoisnumeroa Itä-Eurooppaan keskittyen. Nimenomaan Itä-Euroopan jalkapallo on retromielessä kaikkein kiehtovinta, koska kommunismidiktatuurien aikana siitä oli niin hankala saada tietoa. Niinpä tartuin täkyyn ja pistin vuositilauksen sisään. Kirotun Brexitin takia postikulut nostivat kustannukset kaksinkertaisiksi, mutta ostopäätöksestä en silti luopunut.

Samaisen Brexitin takia julkaisu matkusti melkein kuukauden Britanniasta Helsinkiin, mutta lopulta sain sen käsiini. Todellakin Blizzardin tapaan enemmän aikakauskirja kuin lehti, sivuja 150. Sivut isompia kuin Blizzardissa, A4-kokoa. Mutta paljon enemmän kuvia ja näyttävää grafiikkaa kuin Wilsonin sarjassa. Se oli pettymys, teksti kuitenkin on tärkeintä. Ja kyllä ensimmäinen saamani numero on pienoinen pettymys muutenkin. Odotin enemmän tarinoita tuntemattomista suuruuksista, mutta varsin paljon julkaisussa kolutaan Itä-Euroopan tunnetuimpia polkuja, lähtien Unkarin 1950-luvun ihmejoukkueesta ja Ferenc Puskásista. Mutta koko sisältö kyllä keskittyy Itä-Eurooppaan, siinä mielessä lupaukset täyttyvät. Muuten tuttua materiaalia Unkarin ohella ovat mm. Puolan 1974-joukkue, Zbigniew Boniek, Jugoslavian toteutumaton superryhmä 1992, Steaua Bukarestin huippuvuodet 1980-luvun lopulla ja Gheorge Hagin tarina. Näistä ei siis kovinkaan paljoa uutta irronnut.

Mutta totta kai mukana oli kiinnostavaakin tavaraa. Jugoslavian ehkä kaikkein suurimmasta, Dragan Džajićista, en muista ennen lukeneeni yhtä kattavaa kuvausta. Crvena zvezdalla oli 1991 kasassa yksi Euroopan Cupin historan parhaista joukkueista, mutta silti finaalissa jugot kaikkien hämmästykseksi puolustivat koko ajan pilkkukisaan asti. Tässä kirjoituksessa avataan tapauksen taustoja, ensimmäisen itäeurooppalaisen voiton tärkeys meni kaiken muun edelle ja vihreä valmentaja Ljupko Petrović kehotti pelaajiaan antamaan pallo heti vastustajalle. Uskomatonta jopa itäeurooppalaiselta joukkueelta. Sarajevon ja PSG:n suurimmasta tähdestä Safet Sušićista on myös ansiokas artikkeli. Vähemmän tunnetuista joukkueista Velež Mostarista piirtyy kiinnostava juttu, mutta uudempi BATE Borisov -analyysi jää pintapuoliseksi. Samoin tarina modernimmasta tähdestä Edin Džekosta on valjuhko. Parempaa jälkeä syntyy Pohjois-Makedonian jättiläisestä Darko Pančevista. 

Ei siis aivan niin kiihkeä kokemus kuin odotin, mutta voihan homma vielä parantua. Itä-Euroopan kronikoista on tulossa toinen osa ja tilaukseen kuuluu vielä kaksi muutakin kirjaa, joiden sisällöstä ei ole vielä tarkempaa tietoa.  

Steven Scragg: A Tournament Frozen In Time

 1980-luvun alun suuria elämyksiä oli Euroopan Cup-voittajien Cupin finaali 1981 Düsseldorfissa, vastakkain Tbilisin Dynamo ja itäsaksalainen FC Carl Zeiss Jena. Kommunistimaiden joukkueiden kohtaaminen ei paljoa kiinnostanut Reinin rannalla, katsojia oli jättimäisellä Rheinstadionilla 4750. Sen luulisi olleen Euroopan cup-finaalien kaikkien aikojen pohjanoteeraus, mutta niin ei kuitenkaan ollut. Televisiosta nähtynä peli oli kuitenkin huikea, Dynamo voitti niukasti 2-1, mutta peliesitys oli henkeäsalpaava. Taitoa, nopeutta ja älyä mahdollisimman korkealla tasolla. Aivan yllätyksenä Tbilisin kovuus ei itselleni tullut, vaikka näin silloin joukkueen ensi kertaa. Edellisellä kaudella Tbilisi pudotti Liverpoolin Euroopan Cupista ja 1981 keväällä West Ham taipui georgialaisten mahtinäytöksen alle. Olin lukenut alan brittilehdistä hillitöntä suitsutusta Dynamon pelitavasta. 

Erityisesti finaalissa säväytti Tbilisin hyökkäyspeliä kymppipaikalta johtaneen 29-vuotiaan David Kipianin suoritus. Se oli niin vakuuttava, että olin valmis pitämään miestä maailman parhaana pelaajana juuri silloin. Johan Cruyff, Rob Rensenbrink ja Franz Beckenbauer olivat 1981 jo jäähdyttelemässä ja uudet tähdet Michel Platini, Diego Maradona ja Bernd Schuster eivät vielä olleet aivan täydessä loistossaan. Ajan suurimmat nimet Karl-Heinz Rummenigge ja Kevin Keegan eivät olleet pelaajatyyppeinä minun mieleen. Muutkin kyllä huomasivat Kipianin tason, vuoden 1981 Ballon d'Or -äänestyksessä Kipiani sai kuusi ääntä ja sijoittui jaetulle 11. sijalle. Joukkuetoverit sijoittuivat vielä paremmin, hyökkääjä Šengelia oli 7. (10 ääntä) ja toppari Tšivadze 8. (9 ääntä).  

Tbilisin lisäksi Kipiani oli pelannut Neuvostoliiton maajoukkueessa ja teki heti voittomaalin debyytissään 1974 Jugoslaviaa vastaan. 1975 maajoukkueenkin valmentajaksi tullut Kiovan Dynamon Valeri Lobanovski ei Kipiania erityisemmin arvostanut, vaikka otti georgialaisen mukaan Montrealin olympiaryhmään 1976. Toinen maaottelu tuli vasta armenialaisen Nikita Simonianin valmentajakaudella 1977, silloinkin Jugoslavia-harjoitusmatsi ja taas Kipiani onnistui maalinteossa. Samana vuonna ensimmäinen kilpailullinen maaottelu MM-karsinnassa Kreikkaa vastaan ja jälleen maali. Putki jatkui kuusi päivää myöhemmin MM-karsinnassa, vaihdosta sisään tullut Kipiani maalasi Unkaria vastaan. Unkari voitti kuitenkin 2-1 ja eteni Argentiinan MM-turnaukseen. Ensi kerran Kipiani jäi maaleitta Ateenassa Kreikka-tappiossa. Kipiani näytti nyt olevan vakiovalinta pelaten 1977 vielä kahdessa pelissä ja tuli valituksi vuoden pelaajaksi Neuvostoliitossa.  

Kipiani pelasi Suomea vastaan kahdesti, teki maalinkin 1978 Jerevanin hillittömässä "ystävyysottelussa", jonka Neuvostoliitto voitti 10-2. Tästä pelistä muistan nähneeni suuren lehtikuvan Kipianista. Siihen aikaan Neuvostoliiton tähdet olivat Oleg Blohinin kaltaisia siloposkia. Kipianilla oli paksut mustat viikset ja otsalta kaljuuntunut pää, mies näytti vaaralliselta vuoristorosvolta. Seuraavana vuonna georgialainen oli myös Helsingin Olympiastadionin 1-1 -tasapelissä EM-karsinnassa. En muista näinkö otteluja tv:stä, mutta ainakaan Kipianin suoritus ei jäänyt mieleen. EM-loppurnaukseen meni Kreikka ja seuraavan kerran Kipiani oli kentällä vasta 1981 MM-karsinnassa toukokuussa Walesia vastaan, siis tuon Düsseldorfin cup-finaalin jälkeen. Hänet vaihdettiin 83. minuutilla Juri Gavriloviin ja se jäi Kipianin viimeiseksi maaotteluksi. 19 ottelua, seitsemän maalia. Neuvostoliitto pääsi MM-lopputurnaukseen 1982 ja olisi siellä kaivannut ehdottomasti Kipianin tasoista pelintekijää ruokkimaan Blohinia ja Šengeliaa. Oletettavasti Kipianin ura päättyi pahaan loukkaantumiseen huhtikuussa 1982, mutta Neuvostoliiton tapauksessa asioita voi aina epäillä. Menestyksekkään valmentajauran jälkeen Kipiani kuoli 2001 49-vuotiaana auto-onnettomuudessa. 

Pitkän ja rönsyilevän intron jälkeen itse aiheeseen. Steven Scragg on kirjoittanut tuoreen historiikin Euroopan Cup-voittajien Cupista 1960-99. Kindle-versiossa se ei kunnolla erotu, mutta kirjan kannessa Tbilisin Dynamon Vladimir Gutsajev tuulettaa tehtyään tasoitusmaalin juuri tuossa Düsseldorfin finaalissa 1981. Rennolla otteella kirjoitettu futisnostalgiateos ei etene kronologisesti, vaan aloittaa tavallaan keskeltä 1981, koska tämä finaali teki Scraggiinkin suuren vaikutuksen. Scragg juhlii Cup-voittajien Cupin (CVC) sattumanvaraisuutta ja arvaamattomuutta. Kilpailuun päätyi eri maista hyvin monenlaisia joukkueita, ehdottomien suurseurojen ohella eksoottisia tapauksia kansallisten cupien hävinneistä finalisteista yms. alkaen. Mikään suurseura ei päässyt CVC:tä dominoimaan Mestarien Cupin tapaan ja varsinkin lännessä tuntemattomat rautaesiripun takaiset joukkueet menestyivät poikkeuksellisen hyvin tässä kilpailussa. Kausi 1980-81 oli erityisen edustava tässä mielessä. Finaaliin päässyt Jena pudotti alkukierroksilla sensaatiomaisesti jättiseurat Roman ja Valencian ja sai sitten neljännesfinaalissa vastaansa Englannin liigan kolmannella tasolla pelaavan walesiläisen Newport Countyn, joka oli päässyt sinne kukistamalla vielä obskuurimmat vastustajat, Pohjois-Irlannin Crusadersin ja norjalaisen Haugarin. Jena toki selvitti walesiläiset ja kukisti sitten semifinaalissa vielä Benfican. West Hamin selvitettyään Tbilisi nitisti vielä Feyenoordin semifinaalissa. Feyenoord-Benfica olisi taatusti täyttänyt Düsseldorfin stadionin, mutta toisin kävi.

Vuoden 1981 yksityiskohtaisemman tarkastelun jälkeen Scragg käy läpi muita itäeurooppalaisia CVC-menestyjiä. Károly Sándorin MTK vuoden 1964 uusintafinaalin häviäjänä, ensimmäinen rautaesirippuvoittaja Slovan Bratislava 1969, Włodzimierz Lubańskin Górnik Zabrze, joka selvisi 1970 finaaliin arvalla Roman ohi. Enemmän tilaa saa vuoden 1974 voittaja Jürgen Sparwasserin Magdeburg, joka Saksojen yhdistymisen jälkeen hävisi kokonaan jalkapallokartalta. Tämä osuus kirjasta on jo turhan luettelomainen, enemmän tarinaa olisi toivonut esimerkiksi Lobanovskin ja Blohinin Kiovan Dynamon kahdesta CVC-voitosta 1975 ja 1986. 

Parempaa tekstiä Scraggilta irtoaa käydessään läpi West Hamin useampaa menestyksekästä kampanjaa CVC:ssä, huipentumana ehkä finaalitappio Rob Rensenbrinkin ja Francois van der Elstin Anderlechtille 1976. Sen sijaan Iberian niemimaan maiden läpijuoksu CVC:ssä on luettelomaisempi, joskin sekin hieman ryhdistyy selostaessaan CVC:n mahtijoukkueen Barcelonan monivaiheisia kohtaloita turnauksessa. Erityisen miellyttävä kuvaus on itselläkin hyvin mielessä olevasta vuoden 1979 finaalista, jossa Barcelonan tähdet Neeskens, Asensi, Rexach, Carrasco, Krankl kukistivat Allofsin veljesten Fortuna Düsseldorfin avoimessa pelissä, jossa molemmat joukkueet hyökkäsivät positiivisesti. 

 
Scraggin ote ei kestä kovin kauas. 40 vuoden turnausten huolellinen läpikäynti epäkronologisestikin löyhillä teemoilla on jo liian suuri pala purtavaksi. Suurin osa tekstistä on tylsää lähes tilastomaista raportointia, omakohtainen ote hiipuu. Leedsin skandaalitappio Milanille 1973 sentään irrottaa asianmukaista paheksuntaa ja Rensenbrinkin Anderlechtia kuvataan vielä lisää tarkemmin, unohtamatta Mechelenin hämmästyttävää lyhyttä huippukautta 80-luvun lopulla. Liverpool-kannattaja Scragg kuvaa kohtuudella Evertonin huippuvuoden 1985 ja sympatiaa riittää 1983 Göteborgin finaalissa Real Madridin voittaneelle Alex Fergusonin Aberdeenille, vaikka Scragg myöntää suosineensa enemmän Jim McLeanin Dundee Unitedia. Kokonaisuutena kirja jäi pettymykseksi, vaikka näin kiinnostavasta aiheesta onkin helppo lukea. Scragg on tehnyt vastaavan kirjan UEFA Cupin vaiheista, mutta skippaan sen ainakin toistaiseksi. Scragg muuten vaikuttaa samassa retrojalkapalloon keskittyvässä These Football Times -mediassa kuin Brasilian 1982 joukkueesta kirjoittanut Stuart Horsfield. Niin, ja vielä vähemmän yleisöä kuin Düsseldorfin finaalissa oli 1964 Brysselin Heyselillä MTK:n ja Sportingin finaalissa, noin 3200.

Stuart Horsfield: 1982 Brazil: The Glorious Failure

 Kesällä 1982 olin 19-vuotias tuore reservin vänrikki. Syyskuussa odotti opiskelupaikka Oulun yliopiston tietojenkäsittelyopin laitoksella, pääsykokeen olin suorittanut edellisenä kesänä. Sain kesätöitä Kuhmon leirintäalueen talonmiehenä, mutta työtä oli vain neljä tuntia arkipäivisin. Pystyin täysipainoisesti ja rentoutuneesti keskittymään jalkapallon MM-kisoihin Espanjassa. Yle näytti kaikki matsit ja katsoin joka sekunnin. Tilasin jopa kisojen ajaksi itselleni Hufvudstadsbladetin, koska Kuhmon kirjastoon se ei tullut. Höblan jalkapallotoimittaja oli paljon pätevämpi kuin suomenkielisten päivälehtien kollegansa. En muista hänen nimeään, se saattoi olla kuuluisa Göran Wallén, mutta todennäköisemmin ei. Voi kuulostaa hassulta, mutta suhtauduin siihen aikaan alentuvasti suomalaisiin jalkapallotoimittajiin. Olin lukenut vuosikausia englannin- ja saksankielisiä jalkapallolehtiä ja luulin tietäväni paljon jalkapallosta. Toki vain teoreettisesta ja kapeasta näkökulmasta, sen ymmärsin. Arvostin Yrjö Lautelaa, muita en. 

Olin jo kolmen MM-turnauksen veteraani. 1970 näin vain joitakin yksittäisiä otteluja, mutta 1974 jo kaiken, mitä Yle näytti. 1978 valvoin yöt katsoen Argentiinan kisoja, silloin varmaan näytettiin useimmat matsit. Vuoden 1982 kisojen asetelmista olen jo aiemmin kirjoittanut blogiin 2010, kun katsoin finaalin uudelleen dvd-tallenteelta. Vuoden 1970 Brasilian joukkue oli jo silloin myyttinen tavoittamaton legenda, jonka tasolle ei mikään joukkue enää nousisi. 1974 ja 1978 Brasilia yritti pelata kurinalaisempaa "eurooppalaista" peliä, mutta huonolla menestyksellä. 1982 uusi valmentaja Telê Santana lupasi paluuta vanhaan loisteliaaseen jogo bonitoon ja joukkueessa vaikutti olevan tarpeeksi taitoa toteuttaakin se.

Englantilainen Stuart Horsfield on nyt kirjoittanut kirjan vuoden 1982 Brasilian MM-joukkueesta, jota hän kutsuu parhaaksi joukkueeksi, joka ei koskaan voittanut mestaruutta. Horsfield oli 1982 vain 10-vuotias, joten näkemys on ymmärrettävä. Itse väittäisin samaa kisojen 1974 Hollannin joukkueesta ja minua 20 vuotta vanhemmat varmaan valitsisivat Unkarin 1954. Perusteluja voisi löytyä jopa Tanskan ja Neuvostoliiton joukkueille 1986. Horsfieldin kirja on kyllä varsinaista herkkua retrojalkapallofanille. Heti alkusanat säväyttävät, niiden kirjoittajiksi Horsfield on saanut Abraham Kleinin ja Aleksandr Tšivadzen. Klein tuomaroi Brasilian viimeisen kohtalokkaan Italia-pelin ja Tšivadze oli Brasilian avausvastustajan Neuvostoliiton kapteeni. 

Horsfield kasvoi Koillis-Englannin Scarboroughissa ja kirjassa on pitkä pohjustus koulupojan jalkapalloharrastuksesta. Brasilian joukkuetta Horsfield taustoittaa 1958 MM-kisoista asti ja varsinkin Meksikon turnauksesta 1970 eteenpäin. Hekumallinen kuvaus finaalin viimeisestä Carlos Alberton maalista pakottaa katsomaan sen jälleen kerran Youtubesta. Itse asiassa Horsfield suoraan kehottaakin tekemään näin, jotta ylisanoille löytyy katettakin. Horsfield kuvaa jonkin verran Brasilian yhteiskunnallista kehitystä, jättiläisvaltiohan oli tähän aikaan sotilasdiktatuuri ja kenraalit eivät malttaneet olla sotkeutumatta jalkapalloasioihinkaan. 1982 demokratia alkoi hieman häämöttää ja Telê Santanan joukkue edusti asenteellaan avoimempaa positiivista tulevaisuudenuskoa. 

Lähes kaikki ovat samaa mieltä, että Brasilian avauskokoonpanon Leandro, Oscar, Luizinho, Júnior, Toninho Cerezo, Falcão, Sócrates, Zico ja Éder olivat äärimmäisen taitavia ja arvokkaita pelaajia. Ongelmiksi jäivät maalivahti Waldir Peres ja sentteri Serginho. Horsfield puolustelee kuitenkin sitkeästi myös näiden valintaa. Itse en jaksa ymmärtää, miksi Telê Santana ei ottanut maalivahdiksi Émerson Leãota, edellisten MM-turnausten tähtimaalivahtia, joka oli tuolloin uransa huipulla 32-vuotiaana. Keskushyökkääjäkysymys on monimutkaisempi. Paras sentteri ilmeisesti oli Reinaldo, jonka poissaolo on jäänyt mysteeriksi. Virallinen selitys oli loukkaantuminen, mutta sille ei löydy todistuspohjaa. Horsfield vihjaa syyksi Reinaldon poliittisia näkemyksiä, maalitykki oli jonkinlainen vasemmistoradikaali. Sekään ei tunnu uskottavalta, kun Santana valitsi jopa kapteeniksi Sócratesin, joka oli vielä avoimemmin marxistihihhuli. Neljä vuotta myöhemmin Meksikossa loistanut Careca olisi ollut 21-vuotiaanakin paljon Serginhoa parempi, mutta nuorukainen loukkaantui kolme päivää ennen Neuvostoliitto-avausta. Tilalle Santana otti 1978 kohtuudella pelanneen Roberto Dinamiten, mutta ei antanut hänelle peliaikaa koko turnauksessa. Pökkelömäinen Serginho pääsi sitten tuhoamaan kymmeniä Brasilian maalitilanteita.

Horsfield käy kirjassa läpi kaikki Brasilian viisi ottelua yksityiskohtaisesti. Erittäin nautinnollista tekstiä ja on hämmästyttävää, miten tutulta kaikki tuntuu. Nämä pelit ovat juurtuneet omaankin tajuntaan pysyvästi. Avausmatsi Sevillassa Neuvostoliittoa vastaan oli heti uskomaton tapaus. Neuvostoliitto oli siihen aikaan merkittävä tekijä jalkapallossa, vaikka sisäiset ristiriidat repivät joukkuetta. Joukkueella ei edes ollut selvää johtavaa valmentajaa, penkillä istuivat Spartakin Beskov, Kiovan Lobanovski ja Tbilisin Ahalkatsi. Horsfield pistää Tšivadzen lausumaksi, että Lobanovski olisi suosinut puolustusvoittoista peliä ja Beskov taas Santanan tyylisesti avointa hyökkäyspeliä. Taisi olla juuri päinvastoin. Horsfieldin asiantuntemus ei vakuuta, kun hän kirjoittaa georgialaiskärjen Ramaz Šengelian (engl. Shengelia) nimen toistuvasti Shengaliaksi. Neuvostoliiton parhaat pelintekijät David Kipiani ja Leonid Burjak puuttuivat. Silti joukkue oli vahva ja meni johtoon Waldir Peresin hillittömän mokan avustuksella. Brasilia meni ohi vasta viimeisen vartin aikana Sócratesin ja Éderin uskomattoman näyttävillä maaleilla. Joukkueen legendaarisuuden perusta laskettiin juuri näillä kahdella maalilla. 

Myös Skotlanti avasi maalinteon Brasiliaa vastaan laitapakki David Nareyn upealla jogo bonito -tyylisellä suorituksella. Toisella jaksolla Brasilia meni menojaan neljällä loistavalla maalilla, joista Santana totesi, ettei heidän peli pysty tästä enää parantumaan. Zico kiskoi vapaapotkun ylänurkkaan, Oscar puski kulmapotkusta skottityyliin, Éder valitsi nyt roikun ja Falcão avasi maalitilinsä näyttävän kuvion jälkeen. Uusi-Seelanti pelasi rohkeasti, mutta ei pystynyt hyökkäämään, taas eteläamerikkalaiset tekivät neljä maalia, muistettavimpana varmaan Zicon saksipotkuviimeistely. Tässä vaiheessa kaikki pitivät Brasiliaa suurimpana mestarisuosikkina, vaikka omalaatuisessa jatkokuviossa samaan lohkoon tulivat alkupeleissään töpeksineet Argentiina ja Italia. 

César Luis Menotti valmensi vielä tässä vaiheessa Argentiinaa, joten sen peli ei vielä ollut niin kyynistä kuin myöhemmin Bilardon aikana. Silti turhautuneet Passarella ja Maradona teloivat ottelun lopulla Zicon ja vaihtomies Batistan pelikyvyttömiksi. Maradona menetti selvän pilkun aiemmin, mutta kokonaisuutena ottelun lopputulosta voinee pitää erityisen oikeudenmukaisena. Brasilian peli mahdollisesti huipentui tässä kovan vastustajan sparrauksessa. Kohokohtana ehkä Éderin kaksoiskierteinen voimavapaapotku Fillolin sormien kautta poikkipuuhun, josta Zico reboundilla vei suosikit johtoon. Yhtä henkeäsalpaava oli taatusti Júniorin kolmas ratkaiseva maali Zicon täydellisestä syötöstä. Jopa Serginho onnistui lopulta puskemaan maalia kohti, kun Falcão tarjoili hopealautaselta. 

Italia-peliä pidetään usein kaikkien aikojen otteluna ja perusteluja taatusti löytyy yhteenoton dramaattisesta kaaresta. Paolo Rossin säkenöivä paluu kahden vuoden pelikiellon ja neljän edellisen pelin zombeilun jälkeen vaikuttaa ekstraterrestriaaliselta. Mutta kuten Horsfield toteaa, Brasilian peli ei enää aivan sataprosenttisesti kulkenut. Zico pelasi, mutta ei varmaankaan ollut täysin toipunut Passarellan pahoinpitelystä. Cerezo teki harvinaisen virheen, samoin Júnior. Silti se oli niin lähellä, kun Brasilialle riitti semifinaalipaikkaan tasapeli. Sócratesin ja Falcãon maalit olivat vielä kerran samaa ylimaallista tasoa kuin kaikki 15 Brasilian tekemää tässä turnauksessa. Santanan taktisia valintoja voi spekuloida, mutta ei tämä kirja muuttanut omaa aiempaa näkemystäni. Valitsemalla Leãon maalivahdiksi Brasilia olisi päästänyt vähemmän maaleja ja valitsemalla Reinaldon sentteriksi maaleja olisi tehty paljon enemmän. 

Horsfield käy pelitapahtumat tarkasti läpi, mutta kovin paljon uutta ei nouse esiin. Hän siteeraa paljon englantilaisten tv-kanavien selostuksia, tavoitteena tietysti luoda samaa fiilistä kuin hän itse koki 10-vuotiaana. Itse pistin aikoinaan Brasilian tähdet paremmuusjärjestykseen Falcão, Zico, Éder, Júnior. Falcão on jäänyt ehkä hieman aliarvostetuksi, pidän häntä edelleen poikkeuksellisen suurena pelaajana. Zicoa pidin 70-luvulla ylimainostettuna, mutta näissä kisoissa hän kyllä loisti ja on tosiaan maineensa ansainnut. Zico oli myös nuoren Horsfieldin ykkössuosikki. Éder on nykyään jo varsin unohdettu, hän pelasi vain tässä yhdessä MM-turnauksessa, mutta nyt Youtubesta uudelleen katseltuna voi vain hämmästellä. Aivan samanlaista pelaajaa ei ole sen koommin nähty, tuskin aiemminkaan. Éder oli mitä ilmeisemmin hankala luonne valmentajien kannalta ja ura ei tämän huipentuman jälkeen enää kohonnut. Sócrates oli kisojen aikana näkyvin ja hehkutetuin Brasilian pelaaja, mutta itse pidin kapteenia melkoisena komeljanttarikuplana. Ehkä vastareaktioni oli ylimitoitettu, nyt nähtynä parhaista paloista välittyy positiivisempi kuva. En kyllä vieläkään pidä Sócratesia lähellekään Falcãon tai Zicon tasoisena.

Vuoden 1982 jogo bonito -kokeilu jäi viimeiseksi. Telê Santana houkuteltiin vielä Persianlahdelta vetämään MM-projektia 1986, mutta joukkue oli väsähtänyt ja epäyhtenäinen. Sittemmin Brasilian MM-ryhmiä ovat hallinneet Dungan kaltaiset vastustajan pelin rikkojat. Suuria taitavia yksilöitä on ollut mukana kuten Romário, Ronaldo, Roberto Carlos, Cafu, Rivaldo, Ronaldinho, mutta taktiikka on ollut varovaista ja muiden joukkueiden kaltaista.

Jonathan Wilson (ed.): The Blizzard, Issue Ten

Viimeinen nide Kari Ylänteen lahjoittamista Blizzardeista, tämä ilmestyi syyskuussa 2013. Hyvää settiä edelleen, paljon ultramielenkiintoista kamaa. Huikeimpana ilman muuta Michal Petrákin artikkeli ja haastattelu prahalaisesta taksikuskista Rudolf Kučerasta. Kyseessä on ehkä Tšekkoslovakian lupaavin pelaaja, hänestä odotettiin jälkiviisaasti ajatellen jopa Johan Cruyffin kaltaista supertähteä, varmasti ainakin vähintään samaa tasoa kuin naapurimaiden 1960-luvun huippulegendat Włodzimierz Lubański ja Flórián Albert. Törmäsin ensi kerran Rudolf Kučeraan 1980 hankittuani Eric Battyn toimittaman International Football Book no. 22:n, jossa oli mukana Ivo Janeckan artikkeli Tšekkoslovakian kunniakkaasta jalkapallohistoriasta. Janecka kuvasi Dukla Prahan 1960-luvun alun joukkuetta, jossa Kučera oli kirkkain tähti. Janecka oli kuitenkin epätarkka, Kučera ei menettänyt Chilen MM-kisoja 1962 saatuaan päävamman Euroopan Cupin matsissa Górnik Zabrzea vastaan. Kučera ei päässyt MM-kisoihin saatuaan polvivamman merkityksettömässä Duklan pelissä alasarjajoukkuetta vastaan.  Tšekkoslovakia päätyi kisoissa finaaliin ja Kučeran avulla olisi saattanut jopa yllättää ilman Peleä pelanneen Brasilian. Kučera palasi kentille, mutta ura loppui vasta 21.11.1963, kun mies ponnisti keskitykseen Górnik Zabrzea vastaan ja pää osui puolalaispuolustaja Stanisław Oślizłon kyynärpäähän. 23-vuotias Kučera ei pelannut sen jälkeen enää koskaan. Musertava tragedia. Sivumennen sanoen John F. Kennedy ammuttiin seuraavana päivänä. Haastattelussa Kučera vaikuttaa melankoliselta, mutta ei kuitenkaan katkeralta. Elämässä voi käydä näin. 

Muutakin kiintoisaa löytyy. Fatih Terimin haastattelu avaa Turkin nousua huippumaiden joukkoon 1990-luvulla. Uiguurien synkkää tilannetta Kiinassa valotetaan alueen jalkapallotoiminnan kautta, peli on suosittu sielläkin, ehkä uiguureilla olisi sukulaiskansojen kautta parempaakin futisperinnettä kuin surkeasti tällä alalla menestyneillä kantakiinalaisilla. Simon Kuper muistelee värikkäästi vuoden 1988 EM-kisojen semifinaalia Hampurissa, jossa Hollanti lopulta sai revanssin MM-finaalitappiosta Länsi-Saksalle 1974 ja ehkäpä samalla toisen maailmansodan miehityksestäkin. Huvittavasti Kuper kuvaa, kuinka matsi ei kiinnostanut saksalaisia erityisemmin. Puolustuspäässä pelannut vähemmän muistettu Uli Borowka näyttää ajautuneen myöhemmin alkoholistiksi. Vukovarin suuren pojan Siniša Mihajlovićin ristiriitaista hahmoa itse Wilson yrittää vangita vähemmän terävästi. Jostain syystä maestro Wilson tuntuu olevan Blizzardin artikkeleissa jotenkin vaisumpi kuin muissa kirjoituksissaan. 

Aleksandar Hemon herkistelee katufutiksen romanttisuudella ja nostaa esiin Jugoslavian superlegendan Safet Sušićin vanhemman veljen Sead Sušićin vaiheet. Täytyy myöntää, että tästä veljestä en ollut kuullutkaan, vaikka Sead näkyy pelanneen yhden matsin Jugoslavian maajoukkueessakin 1977. Toinen jugo-kirjoittaja Aleksandar Holiga muistelee Hajduk Splitin suuruusajan valmentajan Tomislav Ivićin hulppean uran suurinta pettymystä 1980, kun viimeisen päälle viritetty Hajduk ei pystynyt nujertamaan Euroopan Cupin neljännesfinaalissa Hamburger SV:tä. Anthony Clavanen artikkelissa David Peace esittelee Bill Shankly -kirjaansa Red or Dead, joka ehkä pitäisi ottaa lukulistalle. Shanklyn uraa vertaillaan aikalaisiinsa Busby, Revie, Stein ja Clough. Rory Smith harmittelee globalisaatiota ja rautaesiripun romahtamista. Enää ei Länsi-Euroopan huippujoukkueet ylläty takavuosien tapaan, kun idästä saapui Dynamo Kievin, Dynamo Tbilisin, Steaua Bukarestin ja Crvena Zvezda Belgradin tapaisia superryhmiä. Idän lahjakkuudet imaistaan länteen nyt jo varhaisessa vaiheessa. Smith arvailee, että vastaavia lahjakkuuksia piileskelisi nyttemmin Afrikassa tai Meksikossa, mutta eipä tunnu kovin uskottavalta. 

Miguel Delaney pureutuu Greatest Games -sarjassa Euroopan Cupin finaaliin 1963, jossa Milan tyrmäsi kaksi edellistä finaalia voittaneen Benfican Wembleyllä. Tässäkö oli se hetki, kun kyynisyys jyräsi romantiikan? Delaney tarkentaa vielä fokuksen ottelun 59. minuutille, kun Milanin kriminaali laitapelaaja Pivatelli katkaisi Benfican luovan johtajan Mario Colunan jalan. Aika vakuuttava kertomus. Tätä ennen kaikki Euroopan Cupit oli voittanut innokkaasti hyökännyt positiivinen joukkue, eli Real Madrid ensin viisi kertaa ja Benfica sen jälkeen. Nereo Roccon valmentama Milan ei ollut mikään Herreran catenacchio-Inter, joukkueessa oli Altafinin ja Riveran kaltaisia taiteilijoita, mutta kieltämättä ero Benficaan oli varsin selvä. Hillitymmällä taktiikalla Milan hoiti homman ja jalkapallo ei ollut enää koskaan entisensä. Upea kirjoitussarja siis taas kerran ja kyllähän tässä nälkä jää. Jotenkin pitää yrittää saada käsiin myöhempiäkin Blizzardeja.

Jonathan Wilson (ed.): The Blizzard, Issue Nine

Kesällä 2013 ilmestyneessä The Blizzardin yhdeksännessä julkaisussa on kansipiirros vaihtunut. Tämä on yksi sarjan parhaita osia tähän mennessä. Mukana on vähemmän mielenkiintoisia tarinoita arvokisavalintakorruptiosta, Iranista ja Kiinasta, mutta ne jäävät vähemmistöön. Zbigniew Boniek elvistelee kunnolla haastattelussaan ja väittää ollensa Juventusissa yhtä hallitseva hahmo kuin Platini. Cruyffin ja Guardiolan taktiikkaratkaisuja ruotivat Simon Kuper ja Andy Roxburgh. Kiehtova arvio tv-dokumentista, joka pureutuu Sunderlandin kuuluisaan FA Cup -voittoon 1973, eli juuri siihen peliin, jossa minusta tuli Leeds Unitedin kannattaja. Anthony Clavane pureutuukin sitten itse Don Revien Super Leedsiin, kuinka joukkue nivoutui samanaikaiseen northern realism -kirjallisuuteen ja -elokuvaan, selvimpänä esimerkkinä Keith Waterhousen Billy Liar. Clavane tarkastelee myös koko Leedsin kaupungin kehitystä jalkapallojoukkueen menestykseen heijastellen. Oikein näppärä essee, joskin enemmän Clavane olisi voinut keskittyä itse peliin. 

Lev Jašinin vaimo Valentina muistelee pitkässä haastattelussa Mustaa Hämähäkkiä, ihmetellään mm. miten Jašin ystävystyi niin monien ulkomaisten pelaajien kanssa, vaikkei osannut kuin venäjää. Lyhyt muistelo myös Eusebiolta samasta hahmosta. Lempeäluonteisella sankarilla ei näytä olleen kovin hauska elämä Neuvostoliitossa. Toisen maailmansodan aikaisen nälän seurauksena vatsahaava ja muut vatsavaivat haittasivat elämää koko ajan ja aktiiviuran jälkeen pikkusieluiset Dynamon pomot pompottelivat legendaa. Jašin näkyy olleen jonkinlaisessa roolissa Dynamon superlupauksen Anatoli Kožemjakinin lyhyellä uralla. Kožemjakinhan menehtyi 21-vuotiaana 1974 jopa Neuvostoliiton oloissa hämmästyttävässä hissionnettomuudessa. Entä jos -tyyppisessä tarinassa spekuloidaan Ferenc Puskasin ja Sandor Kocsisin siirtymistä Kreikkaan 1957, pikkuseura Ethnikosilla oli silloin varakas omistaja ja suunnitelmat unkarilaiskaksikon nappaamisesta etenivät kohtuullisen pitkälle. Toisin kuitenkin kävi, mutta Puskas kuitenkin päätyi lopulta Panathinaikosin valmentajaksi yli 10 vuotta myöhemmin. Greatest Games -sarjassa on nimellisesti aiheena Barin ja Interin Serie A -peli 1986, mutta oikeastaan siinä muistellaan Barin tuota kautta kokonaisuutena. Bari putosi, mutta yhden kauden ihme Igor Protti voitti maalikuninkuuden. Prottista ei kuultu paljoa sen jälkeen eikä sitä ennenkään. Muutakin löytyi, mm. katsaus mielenkiintoisimpiin maalittomiin tasapeleihin lajin historiassa. Blizzard pääsi tässä vaiheessa hyvään vauhtiin, harmittavasti Kari Ylänteen lahjoittamasta setistä on enää yksi nide jäljellä.

Jonathan Wilson (ed.): The Blizzard, Issue Eight

2013 keväällä ilmestynyt The Blizzardin kahdeksas painos on vaihteeksi hieman tylsempi kokonaisuus. Pienoisteemana on Kypros, joka ei oikein jaksa nostaa mielenkiintoa. Varsinkin kun eniten keskitytään Kyproksen turkkilaiseen osaan, jonka pelaajat eivät kuulu FIFAan. Heidän epätoivoaan ja näköalattomuuttaan jaksetaan päivitellä. Kyproksen historian merkittävin pelaaja Sotiris Kaiafas jää mainitsematta. Blatter, Mourinho, Glanville ja Ibrahimovic ovat muita julkaisun tylsähköjä tarkastelukohteita. Parempaa jälkeä on Franco Baresi -jutussa, jossa keskitytään hänen rivakkaan toipumiseen vaikean loukkaantumisen jälkeen erinomaiseen pelikuntoon MM-finaaliin 1994. Afrikka saa taas paljon tilaa, mutta edes päätoimittaja Wilsonin pitkä raportti ei nouse lentoon. Etelä-Afrikan krapulaa MM-isännyyden jälkeen vatvotaan perusteellisesti. 

Selvästi paras osuus on jälleen Greatest Games, jossa kohteena vuoden 2000 Intercontinental Cupin Tokio-finaali Boca Juniors - Real Madrid. Rupert Fryerin jutussa ei erityisemmin keskitytä itse peliin, vaan Bocan kahden suuren legendan Martín Palermon ja Juan Román Riquelmen vastakkainasetteluun. Kumpikin on saanut patsaansa La Bomboneralle, mutta he olivat tyystin erilaisia pelaajia. Kumpikaan ei erityisemmin Euroopassa menestynyt eikä maajoukkueessakaan tullut suuria voittoja, Palermo ei edes usein päässyt mukaankaan. Kumpikin valittiin vuoden pelaajaksi Etelä-Amerikassa. Palermo oli intohimoinen maalinsylkijäsentteri ja Riquelme viimeinen suuri kymppipaikan pelaaja, ehkä Argentiinan historian täydellisin enganche. Miehet pelasivat erinomaisesti yhteen, mutta keskinäiset välit näyttävät jääneen lievästi sanoen viileiksi.

Jonathan Wilson (ed.): The Blizzard, Issue Seven

Joulukuussa 2012 ilmestyneen Blizzardin seiskanumeron pienoisteemana on Kolumbia, varsinkin sen ns. El Dorado -kausi 40-50 -lukujen vaihteessa. Maa erosi FIFAsta ja houkutteli ulkomaisia tähtiä piraattiliigaan kovalla palkalla. Tunnetuimpia olivat argentiinalaiset Adolfo Pedernera, Alfredo di Stéfano ja Nestor Rossi, mutta mukana oli myös brittejä. He eivät kuitenkaan kauaa kestäneet eksoottisissa oloissa, pisimpään sinnitellyt englantilainen laitahyökkääjä Charlie Mittenkin lähti jo yhden kauden jälkeen.  Erityisfokuksessa on liettualaissyntyinen maalivahti Vytautas Kriščiūnas, joka voitti Kolumbian mestaruuden Deportes Caldasin riveissä, mutta palasi Argentiinaan 24-vuotiaana ja lopetti koko uransa siihen. Blizzardissa nyt vaikuttavia kuviakin varsin myyttiseksi jääneeltä aikakaudelta. Millonariosia pidettiin silloin jopa maailmanykkösjoukkueena, koska se pelasi River Platen 40-luvun tyylillä ja onnistui voittamaan näytösotteluissa mm. hallitsevan mestarin Uruguayn, Real Madridin ja jopa Unkarin. Jutusta ei käy ilmi missä vaiheessa jälkimmäinen tapahtui, Unkarillahan oli todella pitkä tappioton putki ennen MM-finaalia 1954.  

Muuten juttujen taso totuttuun tapaan vaihtelee. Ivica Osimin haastattelussa jäädään harmittavasti pintatasolle, bosnialaiselta irtoaa vain pari mielenkiintoista kommenttia Dragan Džajićista, Dragan Stojkovićista ja Srečko Katanecista. Katanec ei kuulemma pelannut 1990 neljännesfinaalissa Argentiinaa vastaan, koska sai perhettään koskevan väkivaltauhkauksen. Useampi tarina viktoriaanisesta Britanniasta on liian muinaishistoriaa. Kiintoisa kohtalo oli Arvikasta ja Åmålista Olympique Marseillen kaikkien aikojen maalitykiksi ponnistaneella Gunnar Anderssonilla. Anderssonin nimi on muistaakseni joskus tullut esille, mutta useammin Marseillen ruotsalaisista on ollut esillä myöhäisempi stara Roger Magnusson. Aulis Rytkösen aikalainen Andersson siirtyi 1950 Marseilleen eikä pelannut yhtään maaottelua Ruotsin paidassa. Kahdeksan kauden aikana syntyi 169 liigamaalia ja sitä eivät ole pystyneet lyömään muuten ehkä suuremmiksi Marseillen legendoiksi kohonneet Josip Skoblar ja Jean-Pierre Papin. Andersson oli perso viinalle ja kuoli jo 41-vuotiaana 1969. Melkoisen unohdettu hahmo Marseillen ulkopuolella, myös Ruotsissa.

Greatest Games -sarjassa on vuorossa UEFA Cupin kakkoskierroksen toinen osaottelu Stadio Olimpicolla Lazio - Ipswich Town. Bobby Robson oli rakentamassa pikkukaupungin joukkueesta contenderia, ykköskierroksella oli kaatunut Real Madrid ja Lazio otti ensimmäisessä ottelussa Ipswichissä kuokkaan 0-4, sentteri Trevor Whymarkin tehdessä kaikki maalit. Whymarkin ohella Robsonin luottomiehiä tässä varhaisessa vaiheessa olivat puolustajat Kevin Beattie ja Mick Mills, keskikentän eteläafrikkalainen Colin Viljoen ja Whymarkin kärkipari David Johnson. Lazio oli kulkemassa tällä kaudella kohti scudettoa itsevarman hyökkäysvaunun Giorgio Chinaglian johdolla. Muita tuttuja nimiä rosterissa olivat libero Giuseppe Wilson, laitakärki Vincenzo D'Amico ja huumorimies Luciano Re Cecconi, jonka koruliikkeen omistaja ampui 1977 Lucianon teeskennellessä ryöstäjää. Whymark sai Roomaan saapuessaan AS Roman kannattajaklubin johtajalta kunniakirjan urotyöstään Lazion vahingoittamiseksi. Olimpicolla Lazion kannattajat olivat siis höyryissä jo ennen ottelua. Värikkään ottelun Lazio voitti 4-2, mutta Ipswich siis yhteismaalein kirkkaasti jatkoon. Epäselviä tuomaripäätöksiä sisältäneessä ottelussa ei varsinaisia sikamaisuuksia nähty, mutta ottelun loputtua katsojat mellakoivat sitäkin enemmän. Tuomarikin pääsi kentältä vasta kaksi tuntia puhalluksen jälkeen. Lazio siis voitti tällä kaudella Italian mestaruuden, mutta ei päässyt seuraavan kauden Euroopan Cupiin tämän ottelun mellakan aiheuttaman pelikiellon takia. Ipswich kukisti vielä seuraavalla kierroksella Twenten, mutta tippui neljännesfinaaleissa Lokomotive Leipzigille ranagaistuspotkukilpailulla. Varhaisia pilkkukisoja nähtiin turnauksessa toinenkin, Leeds pudotti tällä samalla toisella kierroksella Hibernianin pilkuilta, mutta krässäsi sitten kolmannella kierroksella hämmentävästi José Maria Pedroton valmentamaan Vitória Setúbaliin.

Jonathan Wilson (ed.): The Blizzard, Issue Six

Blizzardin kuudes numero ilmestyi syyskuussa 2012 ja edelliskesän EM-kisat hallitsevat aineistoa. Niiden raportointi tuntuu väljähtyneeltä ajankohtaissenttaukselta, mutta muuten julkaisun taso on korkea.  Jonkinlaisena pienoisteemana on Portugali ja mukana on Luis Catarinon hieno juttu Bela Guttmannista ja 1960-luvun alun Benficasta. Ympäri maailmaa touhunnut Guttmann muistelee tavanneensa Paavo Nurmen 1924 Pariisin olympialaisissa. Voitettuaan kaksi Euroopan Cupia Guttmann lähti Peñaroliin ja jätti kirouksen Lissaboniin, ilman häntä Benfica ei enää voita Euroopan Cupia. Viisi kertaa Benfica pääsi finaaliin 1963, 1965, 1968, 1988 ja 1990, häviten kaikki. Kirous on jatkunut Mestareiden Liigassakin. 

Vaihteeksi myös mielenkiintoisempi haastattelu, Antonín Panenka. Suurin osa puhutaan tietysti kuuluisasta pilkusta, mutta muutakin tulee esiin. Sepp Maier ilmeisesti pisti välit poikki chipin jälkeen, mutta vanhoilla päivillä miehet ovat käyneet oluellakin. Tiesin, että vuoden 1976 Tšekkoslovakian Euroopan mestareista suurin osa oli slovakkeja, mutta haastattelun mukaan tšekkejä oli ryhmässä vain neljä, Panenkan lisäksi Viktor, Nehoda ja Veselý. 22 pelaajan ryhmässä oli tosin myös Štambachr ja Bičovský, mutta he eivät pelanneet. Mutta ylivoimainen enemmistö siis Slovakiasta, joka hallitsi 1960-70 -luvuilla Tšekkoslovakian jalkapalloa. 

Mielenkiintoisesti Panenka korostaa Tšekkoslovakian ihmejoukkueesta keskikentän Jozef Móderin roolia. Yleisestihän suurimpina tähtinä Panenkan ohella on pidetty maalivahti Viktoria, liberokapteeni Ondrušia ja ehkä hyökkääjä Masnýa. Suitsutusta ovat saaneet myös Pollák ja Nehoda, mutta Móderista en muista aiemmin erityisempää kuulleeni. Toki kevään neljännesfinaaleissa Neuvostoliittoa eli Kiovan Dynamoa vastaan Móder oli avainroolissa, avausmaali Bratislavassa ja molemmat häkit Kiovan tasapelissä. Myös Pivarník ja Dobiaš ovat kovassa maineessa, joten Hollanti-avauksen pelaajista jäävät ns. rivimiehiksi vain Čapkovič ja Gögh, vaihdossa sisään tulivat sitten veteraanitähti Veselý ja myöhemmin laatutopparin uran luonut Jurkemik. 32-vuotias Veselýhän syötti Hollantia vastaan jatkoajalla Nehodan 2-1 -maalin ja ampui itse kolmannen, joten ehkä hänenkin maineessaan olisi kasvun varaa. Pollák sai tunnin kohdalla toisen keltaisen ja ei tietenkään päässyt finaalissa pelaamaan. Sinne valmennusduo Ježek ja Vengloš muuttivat hieman ryhmitystä ja Pollákin korvaaja Švehlík pelasi sentterinä tehden Länsi-Saksaa vastaan maalin jo kahdeksannella minuutilla. Švehlíkistäkään ei ole sittemmin suurta kohkausta pidetty. Jurkemik ja Veselý tulivat finaaliinkin vaihdosta sisään.  Pilkkuskabassa Jurkemik venytti Maierin verkkoa neljäntenä ampujana ennen Panenkaa. Jaroslav Pollák muuten kuoli 26.6.2020 72-vuotiaana, kovin paljoa kansainvälistä huomiota asia ei saanut. Maallinen kunnia katoaa.

Greatest Games -sarjassa tuntemattomampi, mutta mielenkiintoinen matsi, Espanja-Irlanti Pariisissa marraskuussa 1965. Tuohon aikaan MM-lopputurnaukseen saattoi päästä suhteellisen helposti. Espanja, Irlanti ja omituisesti Syyria muodostivat yhden karsintalohkon, jonka voittaja pääsi Englannin kisoihin. Syyria vetäytyi riitaisesti koko hommasta ja Espanja ja Irlanti pelasivat kaksiosaisen karsinnan. Irlanti voitti kotonaan 1-0 ja Espanja Sevillassa 4-1. Siihen aikaan maalierosta ei välitetty ja pelattiin play-off Pariisissa. Espanja oli hallitseva Euroopan mestari, mutta Amancion ja Genton kaltaiset tähdet puuttuivat kokoonpanosta. Milanon Interissä pelaava Ballon d'Or -voittaja Luis Suárez oli kuitenkin enganchena ja laatua edustivat Pereda, Zoco ja Zaragozan sentteri Marcelino. Irlanti oli nousu-uralla tuolloin ja varsinkin peräpäässä oli rutiinia, Manchester Unitedin Pat ja Tony Dunne (ei sukua) sekä Shay Brennan. Hyökkkäyspäässä oli tuntemattomampia suuruuksia, mutta keskikenttää hallitsi maan (kaikkien aikojen) suurin tähti Johnny Giles. Ottelu oli tasainen, mutta ilmeisen reilusti pelattu, Ufarte teki lopussa ottelun ainoan maalin. Aikalaislehtien mukaan molemmissa maissa annettiin tunnustusta vastustajalle. Blizzardin kirjoittaja Dermot Corrigan kuitenkin siteeraa Johnny Gilesin elämäkertaa, jossa mies kuvaa syvää pettymystään. Giles puolittain vetäytyi amatöörimäisestä maajoukkueesta Pariisin hukatun mahdollisuuden jälkeen. Eipä Espanjakaan sitten itse lopputurnauksessa loistanut. 

Jonathan Wilson (ed.): The Blizzard, Issue Five

Maaliskuussa 2012 ilmestyi tämä Blizzardin viides numero, tavallaan siis uusi vuosikerta ja kansikuvakin vaihtui. FIFA:n katastrofaaliset MM-kisavalinnat (Venäjä ja Qatar) hallitsevat kirjan alkupuolta, brittiläisvoittoinen tuohtumus on tietysti intensiivistä ja täysin ansaittua. Nyt luettuina tietysti tuntuu aika väljähtyneeltä, kuten usein ajankohtaisjournalismissa on yleistä. Sócratesin haastattelu tyhjänpäiväinen, en arvostanut häntä pelaajanakaan, Falcão ja Zico olivat aivan eri planeetalta. Roy Hodgsonilta sentään kuullaan anekdootteja, millaista oli valmentaa Ruotsissa brittinä 1970-luvulla. Olympiafutistarinoissa George Raynor kertoo samaa 1940-luvulta. Muuten olympiakokonaisuus keskittyy sivutarinoihin ja esim. Helsingin kisat ohitetaan. Japani-, Singapore- ja Afrikka -katsaukset jäävät vaisuiksi eikä Ally MacLeodista ja Skotlannin surkuhupaisasta MM-saagasta 1978 saada uutta irti. Simon Kuperilta kuitenkin mielenkiintoinen suuria linjoja hahmottava analyysi nationalismin katoamisesta jalkapallossa, periaatteessa hyviä huomioita, mutta jälkiviisaana voi todeta Kuperin ennustusten osoittautuneen epätarkoiksi.  

Greatest Games -sarjassa taas kiehtova valinta. Belgradilainen journalisti Vladimir Novak kertoo vuoden 1977 MM-karsintapelistä Romania-Jugoslavia, joka päättyi 4-6. Hyvin muistan nähneeni lopputuloksen ja harmitelleeni, kun en tällaista sirkusottelua nähnyt. Molempien oli voitettava tämä ottelu, jotta MM-Argentiina -haaveet säilyisivät. Loppujen lopuksi Jugoslavia hävisi viimeisen ottelun Espanjalle Ruben Canon maalilla ja Espanja painui lopputurnaukseen pitkän tauon jälkeen. Jugoslavia oli itselleni silloin huomattavasti Romaniaa tutumpi joukkue, koska olin nähnyt paljon joukkueen pelejä MM-kisoissa 1974 ja ikimuistoisessa EM-turnauksessa 1976. Joukkueessa oli kuitenkin menossa sukupolven vaihdos ja Bukarestissa näyttää esiintyneen silloin melko tuntemattomia pelureita. Olin nähnyt vain valeysinä pelanneen virtuoosin Ivica Šurjakin ja laitapakki Drazen Mužinićin. Moni on jäänyt sitten myöhemminkin tuntemattomiksi, mutta kolme pelaajaa tuli hyvin tutuiksi. Eksentrinen maalivahti Petar Borota siirtyi muutama vuosi myöhemmin Chelseaan, puolustaja Nenad Stojković teki näyttävän kansainvälisen uran ja Safet Sušićista tuli yksi 80-luvun supertähdistä. Tämä peli oli Sušićille vasta toinen maaottelu, jossa hän teki varsinaisen läpimurtonsa hattutempulla. Romaniaa valmensi Ajax-legenda Stefan Kovacs ja sentterinä oli Dudu Georgescu, joka oli voittanut jo kahdesti Kultaisen Kengän Euroopan parhaana maalintekijänä. Koskaan en päässyt näkemään myöhemminkään Georgescua. Sen verran tunsin romanialaisia, että tuttuja nimiä olivat jo silloin ainakin puolustajat Satmareanu ja Sames, unkarilaistaustainen pelintekijä Ladislau/László Bölöni sekä MM-kisoissa 1970 pelannut keskikenttäpelaaja Ion Dumitru. Romania oli mukana 1984 EM-lopputurnauksessa, mutta siellä olivat jäljellä tästä ottelusta vain Bölöni ja maalivahti Moraru. Erityisen tutuksi tuli myös Anghel Iordănescu, joka valmensi Romaniaa sen huippukaudella 1990-luvulla. Bölöni ja Iordănescu pelasivat myös 1986 Euroopan Cupin finaalin voittaneessa Steauassa. Bölöni oli kentällä myös lämmitetyllä Helsingin Olympiastadionilla legendaarisessa neljännesfinaalissa maaliskuussa 1986 Kuusysin ja Steauan kohtaamisessa. Katsomot oli lumen peitossa, mutta yleisöä silti 32 000.

Novakin mukaan Jugoslavia pelasi 4-2-3-1 -systeemillä, jota ei silloin virallisesti edes tunnettu. Yksinäisenä kärkenä oli Filipovic, jonka takana siis Šurjak. Hänen sivuillaan Sušić ja Hajduk Splitin Slaviša Žungul, joka loikkasi 1978 USA:han ja teki pitkän (sisäkenttä)uran siellä Steve Zungul -nimellä. Hyökkäyspeli sujuikin hienosti, mutta oma puolustus vuoti pahasti, Borotakin teki virheitä. Tilanne hieman parani, kun myöhempi arvokisakapteeni Velimir Zajec vaihdettiin kentälle. Maaleja tuli tasaiseen tahtiin molempiin päihin, Romania meni kahdesti johtoon. Satmareanu loukkaantui ja Romaniankin puolustus alkoi vuotaa. 11 minuuttia ennen loppua tilanne oli 4-4, mutta jugoslaavit pystyivät iskemään vielä kaksi. Katsomossa oli mm. tuleva maailmanmestarivalmentaja Menotti, joka ennusti Jugoslavian tulevan Argentiinaan. Toisin siis kuitenkin kävi.

Jonathan Wilson (ed.): The Blizzard, Issue Four

Neljännen Blizzardin kanteen on ilmaantunut alaotsikko The Football Quarterly. Ehkä lievä notkahdus myös kirjoitusten laadussa, vähemmän kiinnostavia juttuja on nyt enemmän. Sivukapasiteettia on jopa hukattu muutamiin kuviin Afrikan mestaruuskisoista. Wilsonin raportti itse kisoista on kyllä kirjan/lehden parasta antia, Wilson ehtii käydä läpi melkoisesti Päiväntasaajan Guinean pääosin surullista historiaa. Maata rangaistiin 1970-luvulla Pol Pot -tyylisellä seinähullulla Nguema-diktaattorilla. Muuten on vaatimattomampaa aineistoa, esim. Alex Fergusonin haastattelussa ei tule mitään uutta esille. Jutut Xavista ja Javier Pastoresta jäävät vaisuiksi, samoin Beckhamin Amerikan valloitussuunnitelmista. 

Greatest Games -sarja ei sentään petä, vaikka fokuksessa ei nyt olekaan hyvätasoinen klassikko. Dan Edwards kuvaa vuoden 1967 Intercontinental Cupin finaalin uusintaottelua Montevideossa Racingin ja Celticin välillä. Kyseessähän on poikkeuksellisen pahamaineinen ottelu, kuusi ulosajoa. Eurooppalaisissa raporteissa argentiinalaiset on leimattu syntipukeiksi, mutta Edwards on eri mieltä. Perfumon, Basilen ja Maschion Racing osasi pelata ja ainoa maali, Juan Carlos Cárdenasin kierrelaukaus oli ilmeisesti poikkeuksellisen upea. Celtic on valittanut, että he joutuivat pelaamaan "vieraissa" uusintamatsin, mutta Edwardsin mukaan Centenariolla oli argentiinalaisia vain 25 000. Loput 75 000 uruguaylaista kannattivat Celticiä. Argentiinalaiset syyllistyivät väkivaltaan, mutta Edwardsin mukaan skotit olivat aloitteellisempia. Tuomari oli toki kehno ja ajoi väärän Celtic-pelurin Bobby Lennoxin ulos ensimmäisellä puoliajalla. Kahtena seuraavana vuonna Manchester Unitedia ja Milania rusikoinut Bilardon Estudiantes oli aito gangsteriryhmä, mutta Racing oli ainakin tämän raportin mukaan eri maata. 

Jonathan Wilson (ed.): The Blizzard, Issue Three

Blizzardin kolmas numero on joulukuulta 2011, koira-kansi edelleen samalainen, vain pallon väri vaihtelee. Laatu pitää edelleen, nyt haastatteluja on enemmän ja kaikki hienoja: Mario Zagallo, Tostão, Egil Olsen. Spartak-fani ja nykyinen toimittaja Igor Rabiner käy läpi valmentajalegenda Oleg Romantsevin metamorfoosia 1990-luvulla jalkapalloromantikosta korruptoituneeksi alkoholistiksi. Mukana on tylsempiäkin juttuja, pari jopa 1910-luvulla, niin vanha jalkapallohistoria ei minua kiinnosta. Jonathan Wilsonin oma raportti Kolumbian juniori-MM-kisoista on liian tavanomainen ja luettelomainen. Simon Kuperin ja David Winnerin sanailu John Lennonin ja Johan Cruyffin mahdollisista yhtenevyyksistä on kovin väsähtänyttä. Mielenkiintoisempi kuvaus on Saigonissa 1967 keskellä Vietnamin sotaa järjestetystä turnauksesta, jossa mukana Australia, Uusi-Seelanti ja joukko (USA:lle) ystävällismielisiä Aasian joukkueita. Tarinaa kerrotaan Australian näkökulmasta, mukana mm. Ray Baartz ja Attila Abonyi, nuori joukkue voitti koko turnauksen ja sama ydinryhmä raivasi sitten tiensä MM-lopputurnaukseen 1974. Tosin suurimman tähden Baartzin ura katkesi juuri turnauksen alla lämmittelymatsissa Uruguayn Luis Gariston päällekarkauksen aiheuttamiin vammoihin. 

Greatest Games -sarja on selvästi Blizzardin paraatilaji ja tässä valinta osuu todella herkulliseen matsiin, MM-karsinta 1985 Kööpenhaminassa, Tanska-Neuvostoliitto. Tätä otteluahan on pidetty Sepp Piontekin valmentaman Tanskan zeniittinä monessakin mielessä. Tanska voitti 4-2, mutta ottelu oli tasainen ja pelin taso korkeinta mahdollista tasoa, molemmat joukkueet hyökkäsivät koko ajan taidokkaasti. Varsinkin tanskalaiset pitivät Neuvostoliiton esitystä erinomaisena. Mutta he olivat tietysti vielä parempia. Tanskan kokoonpano oli paras mahdollinen tässä vaiheessa, kun Allan Simonsen ei enää ollut loukkaantumisensa jälkeen entisensä. Qvist, Ivan Nielsen, Morten Olsen, Busk, Bertelsen, Lerby, Berggreen, Arnesen, Jesper Olsen, Michael Laudrup, Elkjær. Neuvostoliitto oli vahva, mutta tämä joukkue oli Eduard Malofejevin valmentama ja kovin erilainen kokoonpanoltaan kuin vuotta myöhemmin Meksikon MM-kisoissa Lobanovskin johtama tähtisikermä. Neuvostoliiton 1980-luvun joukkueiden huipentumana voinee pitää Meksikossa Unkarin 6-0 vottanutta ryhmää. Siitä kokoonpanosta Kööpenhaminassa olivat mukana vain Dasajev, Demjanenko, Aleinikov ja Belanov. Malofejev suosi taustansa mukaisesti Dynamo Minskin pelaajia, Aleinikovin lisäksi Gotsmanov ja alkuvaiheessa loukkaantuneen Litovtšenkon tilalle vaihdettu Zygmantovitš, joka luultavasti pelasi Kööpenhaminassa elämänsä ottelun. Lobanovski vaihtoi Meksikoon omia Kiovan pelaajia ja Unkaria vastaan aloittivat Bessonov, Larionov, Kuznetsov, Rats, Jakovenko, Zavarov, Jaremtšuk. Ehkä parempi setti kuin Kööpenhaminassa pelanneet Pozdnjakov, Sulakvelidze, Baltatša, Litovtšenko, Gavrilov, Gotsmanov, Protasov. Poikkeuksena ehkä upeasti Kööpenhaminassa pelannut Oleg/Oleh Protasov, jota Lobanovski jostain syystä vieroksui, vaikka hankki miehen Dnepropetrovskista Kiovaan 1987. Huomionarvoista on, että neuvostoikoni Oleg Blohin ei pelannut näissä kummassakaan ottelussa. 

Näennäisesti suuren ja mahtavan Neuvostoliiton alkeellisuudesta tulee näyte Blizzardin jutussa. Georgialainen puolustaja Tengiz Sulakvelidze kertoo etteivät he tienneet etukäteen kaksi maalia tehneen Preben Elkjærin pelaavan, koska he tunsivat pelurin nimellä Preben Larsen. Miehen koko nimi Preben Elkjær-Larsen esiintyi joskus Suomessakin, mutta kyllä hänet yleisesti lännessä tunnettiin Elkjær-nimellä. Sulakvelidze kommentoi asiaa jälkeen päin Malofejeville, joka pillastui ja potki Sulakvelidzen joukkueesta. Georgialainen menetti Meksikon kisat, mutta pelasi EM-kisoissa 1988. Mutta Kööpenhaminan peli oli siis aito klassikko ja saa arvoisensa raportin Blizzardissa tanskalaisen Janus Køster-Rasmussenin kertomana. Ottelu pelattiin vain muutama päivä Heyselin katastrofin jälkeen.

Jonathan Wilson (ed.): The Blizzard, Issue Two

The Blizzardin toinen osa näkyy ilmestyneen syyskuussa 2011. Aikakauskirjan vakio-osat alkavat jo hahmottua ja yksi niistä on Greatest Game, jossa ensimmäisenä siis oli Manchester United - Real Madrid 2000. Toisessa osassa esitellään Euroopan Cupin neljännesfinaalin toinen osa maaliskuussa 1976 AS St.Étienne - Dynamo Kyiv 3-0 aet. 

Näin St.Étiennen ensimmäisen kerran saman kilpailun finaalissa toukokuussa 1976 Glasgow'n Hampden Parkilta, joukkue hävisi upean esityksen jälkeen Bayern Münchenille 0-1. Se oli katkera kokemus, taas kerran, vuotta aiemminhan Bayern oli voittanut Pariisissa vielä kyseenalaisemmin suosikkijoukkueeni Leeds Unitedin. Ennen finaalia en tietänyt ranskalaisesta jalkapallosta juuri mitään, ihmettelin usein miten Ranska saattoi tuottaa 1950-luvulla Raymond Kopan ja Just Fontainen kaltaisia legendoja. Hampdenin peli muutti kaiken, ihastuin St.Étiennen pelityyliin totaalisti. Suurimman vaikutuksen tekivät jugoslavialainen veteraanimaalivahti Ivan Ćurković (vain 19 maaottelua), suvereeni argentiinalainen toppari Osvaldo Piazza (hämmentävästi vain 15 maaottelua, mutta silloinkin Argentiinalla oli ylitarjontaa lahjakkuuksista, mm. Roberto Perfumo, Angel Bargas ja Daniel Passarella), kapteeni ja pelinjohtaja Jean-Michel Larqué (yhtä hämmentävästi vain 14 maaottelua) ja vaihdosta (liian myöhään) tullut hyökkääjä Dominique Rocheteau. Blizzardin jutussa todetaan lakonisesti St.Étiennen hävinneen finaalin Hampdenin neliskulmaisten tolppien takia. Pyöreillä tolpilla ranskalaisten useat tolppalaukaukset olisivat venyttäneet verkkoa. 

Neljännesfinaalissa siis oli vastassa Valeri Lobanovskin ensimmäinen versio Kiovan Dynamon superjoukkueista. Se oli suosikki koko kilpailun voittajaksi. Saatoin luultavasti nähdä keväällä 1975 Dynamon voittavan Ferencvarosin Euroopan Cup-voittajien Cupin finaalissa, mutta siitä ei ole muistikuvia. Olinkin täysin ällistynyt joulukuussa 1975, kun France Footballin perinteisessä Ballon d'Or -äänestyksessä Euroopan vuoden pelaajaksi valittiin Dynamon hyökkääjä Oleh/Oleg Blohin, josta en ollut aiemmin kuullut mitään. Blohin voitti äänestyksessä täysin ylivoimaisesti seuraavaksi tulleet huomattavasti tunnetummat Beckenbauerin ja Cruyffin. Luultavasti Blohinin otteet kaksiosaisessa Super Cupissa Bayernia vastaan vaikuttivat eniten äänestystulokseen. 

Neljännesfinaalin ensimmäisen osan aivan maaliskuun alussa neuvostoliittolaiset siirsivät talvisesta Kiovasta Krimin pääkaupunkiin Simferopoliin. Blizzardissa James Horncastle kertoo, että Simferopol myytiin ranskalaisille Ukrainan Cannesina. Ranskalaisten saapuessa Krimille stadion oli umpihangen alla. Aurauksen jälkeenkin kentällä oli "mustaa jäätä". Itse ottelutapahtumia raportoidessaan Horncastle ei kuitenkaan mainitse kentän kuntoa. Neuvostoliittolaisilla oli tietysti tutut kikat taaskin käytössä ja ranskalaisten hotellissa ei kuulemma ollut lämmitystä lainkaan. Dynamo hallitsi ottelutapahtumia täysin ja hyökkäsi toistuvasti suurella nopeudella ja taidolla. Lopputulos oli 2-0 isännille ja ilmeisesti myös ranskalaisten omasta mielestä tulos imarteli St.Étienneä. Blohinista Horncastle toteaa lähinnä ilmiömäisen nopeuden (100 m 10,7 sec), eniten suitsutusta saa kuitenkin keskikentän pohjalta hyökkäyspeliä orkestroinut "regista" Anatoli Konkov. St.Étiennen hyökkääjä Jacques Santini vertasi Konkovin suoritusta Clodoaldon otteisiin MM-kisoissa 1970. Vladimir Muntjanin loukkaantumisen Horncastle toteaa pudottaneen Dynamon monipuolisuudesta merkittävän osan. Hieman yllättäen kapteeni Viktor Kolotovin tai Leonid Burjakin esityksestä Horncastle ei erityisempää positiivista löydä, mutta odottamattomammin Vladimir Veremejev saa loisteliasta palautetta. Muissa lähteissä Veremejev on jäänyt Dynamon legendaarisesta keskikentästä Konkovin, Kolotovin ja Burjakin varjoon.  

St.Étienne ei ollut hävinnyt kotikentällään Stade Geoffroy-Guichardilla kolmeen vuoteen, joten ranskalaiset lähtivät toiseen osaan varovaisen toiveikkaana. Lobanovski peluutti vieraissa Dynamoa passiivisemmin ja peli oli tunnin kohdalla 0-0. Vastahyökkäyksestä Blohin irtosi läpiajoon Vladimir Oništšenkon kanssa. Jos Blohin olisi syöttänyt Oništšenkolle, seurauksena olisi mitä ilmeisimmin ollut vierasmaali ja Dynamo olisi päässyt tavoittamattomaan johtoon. Blohin kuitenkin viritteli itsekkäästi paikkaa itselleen ja toppari Lopez pääsi ryöstämään pallon. Näin Blohinin pelejä myöhemmin usein, mm. MM-kisoissa 1982, mutta peluri ei vakuuttanut koskaan erityisemmin. Ehkä hänen huippukuntonsa meni nopeasti ohi, on vaikea uskoa, että häntä pidettiin tässä vaiheessa parempana kuin Cruyff tai Beckenbauer.

St.Étienne rankaisi välittömästi Blohinin virheestä ja Hervé Revelli kavensi. 17 minuuttia ennen loppua kapteeni Larqué tasoitti vapaapotkulla alanurkkaan. Jatkoajalla Bathenay kaatoi selvästi boksissa Oništšenkon, mutta erotuomari Sergio Gonella ei pilkkua puhaltanut. Sama Gonella tunnetusti suosi surutta kaksi vuotta myöhemmin isäntä-Argentiinaa MM-finaalissa Hollantia vastaan. Dynamon selkäranka katkesi tähän, usein muulloinkin neuvostoliittolaisten joukkueiden henkinen puoli ei ollut samalla tasolla tekniikan ja taktiikan kanssa. Sittemmin pitkän uran tehnyt 21-vuotias Dominique Rocheteau antoi armoniskun boksista jatkoajan toisella puoliskolla ja St.Étienne eteni semifinaaliin PSV Eindhovenia vastaan. 

Greatest Game ei tietenkään ole tämänkään Blizzardin ainoa huippukohta. Dragan Stojkovićin haastattelu on yhtä syvällinen kuin Dennis Bergkampin Issue Onessa. Gabriele Marcotti muistelee 17-vuotiaana seuraamaansa Italian kohtaloa kotikisoissa 1990, pitkä omakohtainen tunnustus suorastaan vuotaa sydänverta huipentuen semifinaalitappioon Napolissa Diego Maradonan kynsissä. Jacob Steinberg esittelee kahdeksan huippuottelua erilaisten kilpailujen alkuvaiheissa, jotka olivat muistettavampia kuin itse kilpailujen finaalit. Mukana on itselleni kovinkin hyvin muistissa olevia pelejä, kuten Italia-Brasilia 1982 ja Hollanti-Argentiina 1998 sekä historiakirjoista tuttuja draamoja Italia-Itävalta 1934 ja Unkari-Uruguay 1954. Sen sijaan itseltäni on jäänyt varjoon Euroopan Cupin neljännesfinaalin ensimmäinen osa 1973 Ajax - Bayern 4-0, joka ennakoi mielenkiintoisesti seuraavan vuoden MM-finaalia. Arie Haan teki kaksi maalia, mutta melkoisesti unohdettu itävaltalainen Heinz Schilcher oli myös suuressa roolissa Ajaxin paidassa tuossa pelissä. Hilpeästi Steinberg kirjoittaa pelurin nimen väärin Schilleriksi ja jouduin googlettelemaan kenestä nyt oikein oli kysymys. Ehkä ei kokonaisuutena aivan yhtä vakuuttava kokoelma kuin Issue One, mutta puhdasta nautintoa lukukokemus oli tälläkin kertaa.